Kirjoittaja / yllapito

yllapito

Kiinalainen ateria

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 21.9.2005 |

Peking. Kabinetin pöytä on kukkasin koristettu ja seitsemälle hengelle kauniiksi katettu. He ovat etupäässä opiskelijoita ja olen heille velkaa vaivannäöstä. Sanon syöväni lihaa, paitsi apinoita.

Ensin hörpitään keittoa kulmikkailla posliinikauhoilla, joissa on töpökät varret. Pöydän keskellä on pyörivä muovilevy. Tarjoilija lastaa levylle vateja, patoja ja kulhoja, kukkurapäin sikaa, paprikaa, ankkaa, spagettia, perunaherkkuja, lammasta, monin tavoin valmistettua härkää, meriherkkuja ja lihan kaltaisia vihanneksia. Levyä pyöritetään ja astioista nappaillaan suupaloja liukkailla puikoilla. Riisi on henkilökohtainen, omissa kupposissa.

Tracy – hänen eurooppalainen nimensä – sanoo, että Kiinan lisäksi Ranskassakin on ruokakulttuuri ja ettei pelkkä ruoanlaitto, vaan myös syöminen on taidetta. Hän on pyöreämpi kuin muut tytöt ja puhuu englantia parhaiten. Hänellä on fiksuja mielipiteitä.

Minulle kiikutetaan olutta suurissa pulloissa. Tracy ja Vivian juovat myös olutta, loppuporukka vihreää teetä. Vivianilla on nahkainen lippalakki päässä.

Tracy sanoo, että Kantonissa syödään apinoita. Annan kauhistuksen hiipiä silmiini. Koiria! Lisää kauhua. Naurua. Kissoja! Peitän kasvoni. He innostuvat. Käärmeitä! Kabinetti täyttyy kikatuksesta. Matoja! Rottia!

Ruokaa kannetaan loputtomasti. Maksumiestä hirvittää ja sanon, ettei ruokaa saa jättää kuppeihin, purnukoihin, vadeille ja lautasille. He vakuuttavat, että kaikki tulee hyötykäyttöön, jämät viedään kämpille. Olemme mässäilleet kolme tuntia tauotta. Valkoinen pöytäliina on kohdallani täplittynyt eri väreillä pienten lipsahdusten johdosta. Alkaa olla kiire junalle. Ravintola jakaa pieniä styrox – laatikoita ylijääneen ruoan talteen ottamiseksi.

Lasku on 28.1 euroa. Yritän tarjota juomarahaksi 1.9 euroa, mutta tarjoilija kieltäytyy. Kiinassa ei oteta tippejä.

Olin Pekingissä myös vuonna 1994. Ajoimme mustilla autoilla, poliisisaattue edellä, valot vilkkuivat. Muuta liikennettä ei tarvinnut hätistää, autoja oli harvassa. Kaupungissa oli laajoja, hökkeleiden peittämiä alueita, joissa hiili oli kasoissa kaduilla ja polkupyörät nojasivat rapistuneisiin seiniin.

Nyt nousee uusi. Lasiset pilvenpiirtäjät yli Shanghain ja Pekingin, aamuruuhkat leveillä kaduilla, kansa farkuissa, kännykät korvalla. Juna Pekingistä Shanghaihin on moderni. Makuuvaunussa nukutaan kuuden porukoissa, kaikilla valkoiset, puhtaat lakanat ja tyynyliinat. Ykkösluokassa on vielä hienompaa.

Rakentaminen on mittavaa ja investointien pitää tuottaa nopeasti. Ehdotin alan ihmisille ”ekologisia” lähtökohtia ja sain koepallona Chongqingiin – 30 miljoonan kaupunkiin – kaavaillun alueellisen hankkeen. Siihen tulisi toimistotaloja. Hanketta kehittelevä gryndari on eurooppalaisen valtion kokoinen ja alueen pinta-ala on 50 km2. Voisiko siinä soveltaa ”ekologisia” periaatteita?

Muutos ei sykähdytä. Länsi on Kiinan johtotähti, vaikka maan pitäisi loikata ohitsemme, suoraan siihen seuraavaan, parempaan vaiheeseen.

yllapito

Kaksi katastrofia

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 6.9.2005 |

Lähes samanaikaisesti kaksi onnettomuutta eri paikoissa, sama syyllinen. Shiiamuslimeja kuoli melkein tuhat, kun Bagdadissa syntyi paniikki ja yli tuhat New Orleansin ympäristössä, kun hirmumyrsky iski USA:n etelärannikkoon.

George W. Bush on syypää molempiin onnettomuuksiin.

Irakin sota ja miehitys sai alkunsa uskottelusta, että Irakissa on joukkotuhoaseita. Kun niitä ei löytynyt, aloitettiin sota, sillä Irak ei ollut riittävän innokas avustamaan niiden löytämisessä. Sittemmin todettiin, ettei aseita alun perin ollutkaan. Erehdystä ei pyydelty anteeksi, vaan keksittiin pommituksille jälkikäteen parempi syy, Saddam Husseinin kukistaminen. Pommittamalla Hussein löydettiin ja vangittiin, mutta oikeudenkäyntiä ei aloiteta, koska lopputuloksena olot varmaan huonontuvat vielä nykyisestään.

Olot ovat amerikkalaisen miehityksen jälkeen Irakissa kurjistuneet ja kaikkein kristillisimmät amerikkalaiset ehdottavat, että Venezuelan presidentistä pitäisi jatkossa päästä eroon kevyemmällä tykistöllä. Miten Bushin hallinnossa mahdettaisiin reagoida vastaaviin uhkauksiin, jos niitä vastapuolella esitettäisiin? Jos pidettäisiin kiinni periaatteesta, vietäisiin ehdotteleva pappi Guantanamon kuntoutuskeskukseen saamaan uudelleenkoulutusta. Mutta jos kysymys on yksipuolisesta hyödystä, lempeä moite riittänee. Riippumatta USA:n motiiveista, pitäisi tehdä tilinpäätös ja todeta, montako kuollutta Afganistanissa ja Irakissa on saatu aikaiseksi amerikkalaisen inhimillistämisen seurauksena ja montako on säästetty. Mutta projekti on kesken ja tase olisi ennenaikainen.

Oli miten oli, tuhat meni taas.

Hirmumyrsky Katrina on näennäisesti luonnonkatastrofi, johon kukaan ihminen ei ole syyllinen. Onneksi, sillä jos jotain ihmistä voitaisiin syyttää, saisimme varmaan kaikki pommeja niskaamme, opetukseksi ja vastaavien tihutöiden ennalta ehkäisemiseksi. Mutta Katrina on vain osittain ja näennäisesti luonnonkatastrofi. Havainnot osoittavat, että vastaavat onnettomuudet ovat lisääntyneet yli tilastollisesti merkittävien rajojen viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Olisiko tähän jokin taustalla oleva syy ja mikä se mahtaisi olla?

Sulkekaamme pois kaikki epäloogiset selitykset, kuten öljyn hinnan nousu tai EU:n perustuslain lykkääntyminen. Luonnonkatastrofien lisääntyminen ei voi johtua muusta kuin maapallon ilmaston muutoksesta. Tämä päätelmä ei edellytä syy-seuraus-suhteen seikkaperäistä tuntemista.

Maapallon ilmaston muutos johtuu hiilidioksidin päästämisestä ilmakehään. Hiilen ja öljyn polttoa pitäisi vähentää. Siitä ovat yksimielisiä maailman useimmat valtiot, mutta taas sama mies, tuo Bush, panee kapuloita rattaisiin. USA kaikkein merkittävimpänä valtiona ei ole allekirjoittanut Kioton sopimusta ja se lisää Katrinan kaltaisen katastrofien syntyä, tulvia ja hirmumyrskyjä, kuolleita, leskiä ja orpoja.

Vakavista asioistahan tässä on kysymys. Siitä syystä toistankin ehdotuksen, johon liian usein on suhtauduttu pilkallisesti ja leikkimielellä. Läntisen maailman tulisi arvioida tavoitteensa ja arvomaailmansa perusteellisesti uudelleen.

yllapito

Kaavamaista kaavoitusta

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 23.8.2005 |

Ensin Antti Kalliomäki alkoi ratkaista asuntopulaa sanomalla, että kuntien pitäisi tarjota riittävästi tontteja rakennusmaaksi. Sitten Matti Vanhanen jatkoi, että pitää säätää laki pakollisesta kaavoituksesta. Leikki leikkinä, mutta jos puheet ovat tarkoitetut vakavasti otettaviksi, ne eivät ole harkittuja.

Kirjaimellisesti tämä merkitsisi, että kunnat menettäisivät tärkeimmän oikeutensa, monopolin kaavoitukseen. Suomi saisi valtion monopolin kaavoituksessa.

Pohditaanpa, millainen laki pakkokaavoituksesta syntyisi. Sen pitäisi tietysti kohdistua samalla tavoin kaikkiin kuntiin. Suurin osa Suomen kunnista on sellaisia, ettei mitään käytännön syitä kaavoitukselle ole, kunnat ovat harvaan asuttuja ja jokainen uusi muuttaja kuntaan on tervetullut. Lähtijöitä vain toppuutellaan. Nuo kunnat eivät pakkokaavoitusta tarvitse. Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat ruuhkaisinta aluetta, verkkainen kasvu on niille eduksi ja pakkokaavoitus haittaisi selvästi noissa kaupungeissa jo asuvia ihmisiä.

Niinpä pakkokaavoitus on tähdätty joidenkin kehyskuntien päänmenoksi. Näistä radanvarsikunnat, kuten Kerava ja Järvenpää ovat ajat sitten muuttuneet kaupunkimaisiksi. Tämä on kokonaisuuden kannalta hyvä, koska sillä tavoin rakennettu ympäristömme jäsentyy eikä leviä ihottuman lailla samanlaisena kaikkialle. Noissa kunnissa asuvat ihmiset keskittyvät kaupunkimaisille alueille, ovat poissa muualta. Sen sijaan Sipoo, Tuusula, Nurmijärvi, Kirkkonummi ja Vihti ovat pakkokaavoittajan tähtäimessä. Valtakunnallinen päättäjä näkee nämä potentiaalisena rakennusmaana, joiden rakentaminen ratkaisisi erään lyhyen tähtäyksen ongelman.

Yksinkertaisten asioiden selittäminen on joskus vaikeaa. Pääkaupunkiseudun ei pidä kasvaa lainkaan, vaan kehittyä muulla tavoin. Tuo kasvu on haitaksi niin ahtautuvalle Uudellemaalle kuin tyhjentyvälle maaseudullekin. Mutta jos kasvua ei saada estetyksi millään, sen pitäisi ainakin olla jäsentynyttä ja sormimaista siten, että rakentamattomat alueet työntyisivät yhtenäisinä nimekkeinä varsinaiselta maaseudulta aina Töölönlahdelle saakka. Mattona kaikkialle leviävä rakennusmassa on ympäristömme kauhuskenaario. Pitää rakentaa vain sormiin.

Erityisen ajankohtainen tämä asia on Tuusulassa. Varuskunnan lähtö vapauttaa uuteen käyttöön valtaisan alueen. Sinne innokkaimmat ovat työntämässä 10.000 ihmisen asuinaluetta. Tuo ei ole tyhmyyttä, vaan idiotismia.

Kun Tuusula nyt perustaa työryhmän pohtimaan vapautuvien alueiden tulevaisuutta, olisi kaksi asiaa paikallaan. Ensinnäkin, maat tulisi lunastaa kunnan käyttöön. Kun kuntaa on ensin rokotettu varuskunnan lakkauttamisella, on kohtuullista suoda kunnalle kaikki hyöty alueen käytöstä. Toiseksi, laaja kansalaiskeskustelu alueen käytöstä on välttämättömyys. Mitään päätöksiä ei pidä tehdä kuulematta ensin kuntalaisten mielipidettä. Tämä saattaisi johtaa ideakilpailuun, jolloin suunnittelijoille tulisi antaa vapaat kädet esittää erilaisia käyttömahdollisuuksia.

Anttilan virhe ei saa toistua. Vaihtoehdot on nostettava ajoissa pöydälle.

yllapito

Ei-taidetta kadulla

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 10.8.2005 |

Kävin Lasipalatsin takapihalla katsomassa ranskalaisen Yann Arthus-Bertraudin valokuvista kootun näyttelyn Maa ilmasta. On korostettu, että se ei ole taidenäyttely.

Ymmärrän hyvin.

Eri puolilla maailmaa nykytaiteen museot ovat ottaneet asiakseen esittää taidetta, joissa tuhruisella videonauhalla joku kaivaa nenäänsä, hyppii alasti tai vääntelee naamaansa ja sitten nauha – pyörittyään viitisentoista minuuttia – palaa alkuun ja sama toistuu museon sulkemiseen saakka. Niissä on aina jokin syvällinen taka-ajatus, jota useimmiten en ole tavoittanut. Harri Manner kirjoittaa tästä taidemuodosta ja sen liepeillä palloilevista ihmisistä riemastuttavasti äsken ilmestyneessä kirjassaan Suuri performanssi.

Siispä en moiti, että Maa ilmasta – näyttelyn vastuulliset tahot haluavat pitää hajuraon ”taiteeseen”. Lasipalatsin takana oleva näyttely on kaikissa suhteissa suurenmoinen ja jokaisen kannattaa käydä sitä katsomassa.

Näyttelyn sanoma on tärkein mahdollinen, maapallon tila. Vaikka esillä ei olisi ainuttakaan valokuvaa, vaan ainoastaan paneelien päädyissä olevat tietoiskut, kannattaisi nuo lakoniset lauseet käydä lukemassa. Ne kertovat tiiviisti asiat, joista tiedotusvälineiden pitäisi pauhata lööpeissään ja pääkirjoituksissaan, kolumneissaan ja uutisissaan niin, että Putinin vierailut ja muut pikkujutut jäisivät sisäsivujen rihkama-aineistoksi. Tokaisuissa todetaan, mitä vedelle ja maalle tapahtuu, miten väestö kasvaa, kaupungit slummiutuvat, nälkä kasvaa ja mitä muille tietämisen arvoisille asioille tapahtuu.

Suurikokoiset valokuvat toimivat kaukaa katsottuina abstraktien maalausten lailla, värikylläisinä sommitelmina. Yksittäisinäkin, mutta ennen muuta kokonaisuutena ne suovat katsojalle säväyksiä, jotka houkuttelevat kyynisenkin esteetin lähemmäksi, katsomaan tarkemmin. Niinpä kävijä huomaa pian tarkastelevansa kuvia lähietäisyydeltä ja löytävänsä niistä ihmisiä, rakennuksia, viljapeltoja, kaatopaikkoja, metsiä ja jokia. Kuvat on otettu helikopterista, eri korkeuksilta.

Kun katsoja on vietelty näin pitkälle, hän väistämättä kiinnostuu kuvan asiasisällöstä. Jokaiseen kuvaan liittyy pieni selostus, jossa kerrotaan maasta ja olosuhteista, joita kuva esittää. Yksinkertainen ja nöyrä lähestyminen on kävijää palkitseva. Kuvaaja ei korosta näkemystään, vaan esittelee laajemmin kuvan taustaa. Se on välttämätöntä, sillä suuri osa kuvista on otettu kaukaisista maista, joiden olosuhteet ovat katsojalle tuntemattomia. Mukaan on päässyt myös eksoottinen Suomi, josta kerrotaan, että aurinko paistaa talvella säästeliäästi ja tomaattejakin pitää viljellä kasvihuoneessa.

Näyttelyn pystyttäjille tunnustus sen sijoittamisesta keskelle kaupunkia, kaikkien maksutta nähtäväksi. Ulkotila tukee esitettävää aihetta ja Mannerheimintieltä varomaton ohikulkija imaistaan takapihalle ennen kuin hän ehtii pelästyä joutumista nykytaiteen näyttelyyn. Suuri maailman kartta levittäytyy tasoksi, johon kuvauspaikat on merkitty. Auki syyskuun puoliväliin saakka.

yllapito

Kansainvälistä kilpailua

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 7.7.2005 |

Jos Metsäteollisuus ry olisi 30 vuotta sitten julistanut 6 viikon työsulun ja Jouko Ahosen mallinen mies olisi ollut vastapuolella, olisi suu pantu toisella lailla.

Silloin oli Neuvostoliitto tuolla puolen ja taistolaiset tällä puolen rajaa. Koko media Uutta Suomea ja Aamulehteä lukuun ottamatta olisi veisannut riistokapitalismin, taantumuksen, sortovallan ja porvarin vastaista virttä, yleislakon uhka ja kohtalokkaat seuraukset olivat todellisia, eikä SAK:n puheenjohtajalla ollut kanttia toppuutella työntekijöiden vaatimuksia.

Kun kansantalous kärsi ja vientiteollisuus otti työn seisauksista takkiinsa, devalvoitiin markkaa ja taas olivat asiat mallillaan. Suomalaisten firmojen siirtyminen ulkomaille ei ollut yksinkertaista eikä globalisaatiosta tietoa. Vahva työväenliike sai kommunistien tuella ajetuksi Suomeen palkkatason, jossa työntekijän palkka on parempi paperiteollisuudessa kuin terveydenhoidossa.

Paperitonnin hinta on viennissä noin 600 euroa, mutta siitä vain 100 euroa on työvoimakustannuksia. Tämä on yksi syy, joka on ajanut juuri paperiteollisuuden palkkatason ja edut työväen kannalta paremmiksi kuin esimerkiksi metallin tai rakennusalan. Koneitten pysäyttäminen ja käynnistäminen maksaa kohtuuttomasti verrattuna työväen pieniin lisäetuihin ja erillinen korotus on aina tullut halvemmaksi kuin työtaistelu. Palkka ei ole korkea työn vaativuuden, vaarallisuuden tai pitkän koulutuksen takia. Paperimiehen asema on hyvä, koska neuvotteluissa on voitu kiristää ruuvia. Suomalaisen paperimiehen palkka on Euroopan huippua.

Nythän ei ollut kysymys palkoista vaan tehtaiden toimintaedellytyksistä yleensä. Saavutettuja etuja piti karsia, kun kilpailu saksalaisten kanssa kävi vientimarkkinoilla liian tiukaksi. Maailma on muuttunut niin kummalliseksi, että suomalaisen työmiehen pahin peikko ei ole enää oma patruuna vaan virolainen tai kiinalainen työmies. Toinen muutos: metsäteollisuuden suhteellinen osuus viennistämme on kymmenessä vuodessa lähes puoliintunut. Muut alat kasvavat, mutta metsän määrä on vakio eikä jalostusastetta ole nostettu.

Meininki on toinen kuin Kekkosen aikaan. Markkinatalous toimii terveesti, kun puhtaasti taloudellisiin kysymyksiin ei sotketa ylen määrin poliittisia mausteita. Nykytilanteen etu on, että opitaan kantapään kautta vetämään yhtä köyttä. Suomalainen työntekijä ja työnantaja ovat rinnan eikä vastakkain – peruskysymyksissä.

Vielä pari sanaa eräästä ulkomaisesta kilpailijastamme, herra Berlusconista. Hän katsoi asiakseen mollata suomalaista silakkaa ja suomalaista naispresidenttiä. Kansanliike ehdotti, että pizzat ja pastat pannaan boikottiin, italialaiset ravintolat pitää kiertää ja Roomaan ottaa oma lenkkimakkara matkaan. Tämä on kaikki kannatettavaa ja isänmaallista.

Mutta missä viipyy Naisasialiike Unionin vetoomus sisarille siitä, että italialaiset miehet pitää panna boikottiin? Miksi epäröitte? Antakaa niiden maistaa suomalaisen feministin telaketjua. Onko silakan loukkaaminen vakavampi rikos kuin presidenttimme loukkaaminen?

yllapito

Uusälymystön diktatuuri

| Eero Paloheimon kirjoitus julkaistaan Elonkehän pääkirjoituksessa 05.06.2005 |

Tieteitten Talolla 23.4. järjestetyn symposiumin jälkimainingeissa on minulta kysytty sekä yksityisesti että puolijulkisesti (mm. virkamies Juhani Pekkola) konkreettista vaihtoehtoa demokratialle. Kysymys on esitetty siinä äänilajissa, että vastaamista pidetään mahdottomana.

En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka kieltäytyvät keskustelemasta demokratian haitoista ja vaihtoehdoista. Heiltä puuttuu luovuus ja mielikuvitus. En myöskään anna paljon arvoa näiden samojen tahojen viisastelulle, jonka mukaan heillä olisi ”yhteiskunnallisia” näkemyksiä enemmän kuin niillä, jotka ennakkoluuloitta kritisoivat vallitsevia malleja.

Demokratian eräs haitta on sen tehottomuus ja hitaus, sopimattomuus sovellettavaksi kriiseissä. Toinen kiistaton haitta on valittujen edustajien riippuvuus puolueellisesta ja taloudellisesti ohjatusta mediasta. Demokraattisesti valittava edustaja hännystelee jatkuvasti mediaa, koska media – ei suinkaan kansa – ratkaisee hänen valintansa uudelleen. On vain urautunutta ja sovinnaista kiistää tai sulkea silmänsä näiltä haitoilta.

Puhuttaessa maailmanlaajuisesta älymystön diktatuurista, pidän esimerkiksi seuraavaa mallia demokratiaa parempana. Älkää takertuko yksityiskohtiin, se osoittaa vain suppeutta.

Poliitikot (ketkäpä muutkaan) valitsevat 12 viisaan ryhmän päättämään tärkeimmistä maailman asioista ja sitoutuvat etukäteen alistumaan näiden päätöksiin. Viisaitten ihmisten ryhmässä on puolet naisia ja puolet miehiä. Heidän pitää olla eri puolilta maailmaa valittuja ja heidän pitää kaikkien olla kiistatta ansioituneita muun kuin politiikan saralta. Heillä pitää olla kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin, mutta he eivät saa olla aktiivipoliitikkoja. He eivät saa hyötyä mitään tekemistään ratkaisuista. Heitä ei valita mihinkään muuhun tehtävään koskaan, eivätkä he saa ratkaisustaan muuta kuin hyvän omatunnon. He käyttävät asiantuntijoinaan valitsemiaan ihmisiä.

Periaate on sama kuin eduskunnan soveltama malli kansanedustajien palkkoja ratkaistaessa.

Tällaiselle ryhmälle annetaan täydet valtuudet päättää kaikista suurista tulevaisuuden kysymyksistä. Sellaisia ovat esimerkiksi väestönkasvu ja sen säätely, ilmakehän laatu ja toimenpiteet sen hallitsemiseksi sekä biosfäärin lajirikkauden säilyttäminen maapallolla. Nämä ovat vain esimerkkejä, kaikkiaan vastaavia kysymyksiä on kymmenittäin. Oletan, että ryhmän työskentely tuottaisi nopeammin hyviä tuloksia kuin esimerkiksi Rion tai Kioton massakokoukset. Olisin itse valmis jättämään oman ja jälkeläisteni tulevaisuuden tuollaisen ryhmän päätettäväksi. Rion ja Kioton päätöksiä pidän onnettomina kompromisseina. Lopputuloksena ryhmän työstä ovat sitovat periaatteet, yksityiskohdat jäävät poliitikkojen huoleksi. Poliitikot saavat suurissa kysymyksissä vain virkamiesten toteuttavan vastuun ja tehtävän. Pikkuasioissa he voivat säilyttää täydellisen päätösvaltansa.

Lopuksi suojaudun typerimmältä vastaväitteeltä. Älkää tulko selittelemään, että tällainen ratkaisu on epärealistinen, koska poliitikot haluavat pitää vallan itsellään. En minä sitä kiistä. Mutta älkää sanoko, että ratkaisu siitä syystä on huonompi kuin nykyinen demokratia. Älkää myöskään jauhako, että demokratia on hyvä, koska demokratia on demokraattinen. Arvioikaa ennakkoluulottomasti todennäköisiä tuloksia. Älkää juuttuko vanhoihin luutuneisiin käsityksiinne. Olkaa luovia – edes tämän ainoan kerran – kapulakielisessä maailmassanne.

yllapito

Aluepolitiikkaa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 4.6.2005 |

Vihreiden puoluekokous nosti Kokkolassa aluepolitiikan erääksi puolueen sisäiseksi vedenjakajaksi. Kysymys liittyy muun muassa ympäristöön ja rahaan. Keskitetty vai hajautettu malli, tiivistettynä – ja kärjistettynä.

Monia rationaalisia perusteita löytyy sille asutusmallille, joka tyhjentää maaseudun ja tiivistää asutuksen harvalukuisten kasvukeskusten ympärille. Infrastruktuurin keskittäminen tiheille asuinalueille on tehokasta. Edestakaista liikkumista työpaikan, palvelujen ja asunnon välillä voidaan vähentää. Ihmiset kävelevät kauppaan ja huveihinsa. Joukkoliikenne toimii ja sille löytyy käyttäjiä. Luonto säästyy, kun asutaan kerrostaloissa ja tonttitehokkuus on korkea. Kaikki suomalaiset voidaan sijoittaa vaikka Kehä 3:n sisäpuolelle. Enemmän tilaa saataisiin, jos asuttaisiin viidessä suurimmassa kaupungissa.

Tämän mallin taustalla on eräs ideologia, joko tahattomana tai tietoisena. Yhteiskunta on kone ja kansalainen sen osa. Koneen pitää toimia vähillä kustannuksilla ja turbona. Kilpailukyky pidetään korkeana ja valtio on iskussa.

Edelliselle vastakkainen on määrätietoinen pyrkimys jarruttaa maaseudun tyhjenemistä ja suurten taajamien – erityisesti pääkaupunkiseudun – ruuhkautumista. Mutta: ihmisiä ei pidä eikä voida asuttaa väkisin sellaisiin paikkoihin, joissa he eivät halua asua. Maaseudulle ei myöskään kannata pystyttää tyhjää rakennuskantaa houkutukseksi, joten tehokkaimmin tätä kehitystä voi ohjata kaavoittamalla ruuhka-alueita kitsaasti. Jarrutuksen pitäisi olla aktiivista, koska ilman sitä tiivis asutusmalli toteutuu omia aikojaan, kritiikittä ja hallitsemattomasti.

Käytännön toimenpiteitä mallin toteuttamiseksi on paljon. Maakuntakaavoihin pitää jättää runsaasti rakentamattomia alueita, asemakaavojen pitää olla jäsenneltyjä siten, että ne eivät ole asutuksen mattoja, vaan eri toimintojen väljiä tikkutäkkejä, varuskunnilta tai muulta käytöltä vapautuvia alueita ei pidä rakentaa, kaupunkien purkutonteille on ensisijaisesti suunniteltava puistoja eikä taloja, merta ei täytetä rakennusmaaksi ja kaupungin malli on tähti sakaroineen eikä ihottuman kaltainen läntti.

Maaseudun toimivuutta voi parannella edellisen rinnalla eri keinoin. Merkittävimpiä ovat työpaikkojen hajauttaminen etätyön avulla, julkisten laitosten hajasijoitus ja tarvittavien palvelujen vaaliminen maan eri osissa.

Tämän mallin toteutus ei siis ole käytännön, vaan aatteen ongelma. Sitä ei voi perustella taloudellisena tai tehokkaana. Mallia on vaikea puolustella muutenkaan rationaalisesti, koska on paha tutkimatta edes väittää, että useimmat ihmiset asuvat mieluummin maalla kuin kaupungissa. Perustelu on tunneperäinen ja irrationaalinen, muttei silti välttämättä väärä.

Ihmiset muuttavat kaupunkiin usein työn perässä, eivätkä siksi, että kaupungissa viihtyisi paremmin. Joillekin muutto on muotia, he muuttavat koska monet muut muuttavat. Jos muuttajat aavistaisivat millaiseksi maaseudun voi kehittää ja tuntisivat kaupungin pimeän puolen, he jäisivät kehittämään kotiseutuaan. Toimiva maaseutu vaihtoehtona on itseisarvo, niin tunteelliselta kuin tämä kuulostaakin.

Tämänkin mallin voi kehittää koneeksi, mutta sen osa ei ole ihminen. Se on ihmistä varten.

yllapito

Pyrkyrit

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 07.05.2005 |

Poliitikko on nykyisin ammatti, jolla jotkut ansaitsevat leipänsä. Jokaiseen ammattiin kuuluu ammattietiikka. Rikollisellakin on moraalinsa: ei vasikoida kytille. Toimittajalla: ei paljasteta lähteitä. Lääkärillä: potilaan luottamus velvoittaa. Urheilijalla: ei käytetä dopingaineita.

Mikä on poliitikon ammattimoraali? Perustasolla se on sama kuin muissakin ammateissa. Ihmisten on voitava luottaa siihen, että ammattiaan harjoittava on sitä, mitä kertoo olevansa, hän on ammattiaan harjoittaessaan aina luottamushenkilö. Rikollinen luottaa kaveriinsa, uutislähde toimittajaan, potilas lääkäriin ja penkkiurheilija idoliinsa. Miltä tuntuisi, jos potilaan pitäisi jatkuvasti epäillä lääkäriään siitä, että tämä yrittää vain kyniä häneltä rahaa? Samoin äänestäjän pitäisi luottaa poliitikkoon. Äänestäjä ei saisi epäillä, että hänen omaedustajansa tavoitteleekin vain omaa etuaan.

Poliitikko, joka tavoittelee ennen muuta etuaan karrieerin, palkkojen, aseman, niihin liittyvän vallan ja ei-aineellisen makeuden muodossa, on nimeltään pyrkyri. Yleensä hän peittää tämän äänestäjiltään, väittää ajavansa epäitsekkäästi jonkun laajemman joukon etua. On pyrkyryyden kanssa perustavasti ristiriitaista paljastaa tätä piirrettä. Siksi pyrkyri kieltää todelliset tavoitteensa viimeiseen saakka, selittelee asiaa paremmin päin, selittelee vielä selityksiään ja lopuksi vetoaa siihen tavalliseen: kaikkihan niin tekevät. Ja kiinni jäätyään vielä sanoo, että sehän on ainoa tapa pärjätä nykymaailmassa. Kuulostaako tutulta? Miten se menikään, kun suomalaiset hiihtäjät kärähtivät pari vuotta sitten?

Asiaan liittyy joitakin yleisiä näkökohtia, jotka on helpompi ymmärtää urheilun kuin politiikan kautta. Esimerkiksi, rikkeen salaaminen on yhteinen etu. Vihkiytyneet tietävät, että monet rikkovat ja tulkitsevat sääntöjä omaksi edukseen, kunhan se vain onnistuu ilman kiinni jäämistä. Monet ovat syyllisiä ja mukana olevat kieltävät rikkeen yhteen ääneen. Asia salataan juuri niiltä, joista säännön rikkojat ovat eniten riippuvaisia. Urheilijalle he ovat yleisö ja poliitikolle kannattajat. Jos joku sisäpiiriläinen vuotaa tässä kysymyksessä, häneen suhtaudutaan kuin rikollisjengiin solutettuun poliisiin.

Eräässä suhteessa urheilijat ja poliitikot poikkeavat toisistaan. Dopingaineista kärähtänyt urheilija pannaan armotta kilpailukieltoon. Asiaa valvotaan. Häntä eivät puolusta urheilutoimittajat, eivät johtajat, eikä yleisö. Hänen kunniaansa ei pyritä palauttamaan sillä, että hän on hyvä urheilija. Poliitikon pyrkyryys on venyvämpi juttu. Sitä ei voi todistaa verikokeella. Siksi kaikki, jotka pääsevät pyrkyripoliitikon liepeillä hyötymään, osallistuvat pyrkyryyden peittelyyn uskollisesti ja viimeiseen saakka. Pyrkyrille halutaan armoa ja ymmärtämystä. Sisäpiirin yhteinen etu on varjella salaisuutta niiltä, joilla on lopullinen valta, kannattajilta.

Ehdotukseni on: ei armoa pyrkyreille. Heidät pitää panna kilpailukieltoon kuten doping-urheilijatkin. Poliittisen toimittajan tärkein tehtävä ei ole selostaa kisoja, vaan erotella idealisteista ne, joille politiikka on vain hedelmäinen leipäpuu. Se ei ole kovin vaikeaa.

yllapito

Laki ja oikeus

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksena 06.05.2005 |

Lakeja laaditaan, jotta oikeus voittaisi eikä aina vahvempi.

Niin ovat syntyneet sosiaalinen lainsäädäntö, verotus ja yhteisiä etuja tavoittelevat lait. Naisille on annettu äänioikeus ja vähemmistöjä varjellaan. Kuolemanrangaistus on pannassa. Kurjimpiakin suojellaan. Tästä vallitsee enemmistön yksimielisyys, vaikka kurjin olisi yksin vähemmistössä. Periaatetta ei aseteta kyseenalaiseksi.

On kaksi joukkoa, joita harvemmin muistetaan, vaikka jokainen laki koskettaa niitä ainakin välillisesti. Näin siksi, että lakien vaikutus on suunnattu kokonaan toiselle joukolle, elossa oleville ihmisille. Kaksi tarkoittamaani joukkoa ovat syntymättömät sukupolvet ja muut elolliset kuin ihmiset, muut tuntevat olennot. Ei niin mitätöntä lakia, ettei se koskettaisi myös näitä.

Demokratiassa lakeja säätää eduskunta ja kansanedustajat valitaan äänestämällä. Edellä mainituilla kahdella ryhmällä ei ole äänioikeutta. Niistä ei tarvitse piitata, kun ääniä kalastellaan.

Elossa olevat ihmiset ovat vahvempi osapuoli, tulevat ihmiset ja muut elolliset heikompi. Lainsäädännön yleinen etiikka vaatii, että tuon heikommankin osapuolen etuja pitää kunnioittaa. Tämän tärkeimmän kysymyksen kohdalla yleisestä periaatteesta lipsutaan, koska sorretut eivät pysty valittamaan, ovat voimattomia. Toinen kysymys: miten niiden huomioon ottaminen voisi käytännössä toimia?

Periaate olisi hyvin yksinkertainen ja malli siihen on olemassa. Kaikissa demokratioissa on hyväksytty oikeudenkäynnin pohjaksi, että varattomallekin syytetylle yhteiskunta tarjoaa asianajajan, jonka moraalinen velvollisuus ei ole toimia puolueettomasti, vaan puolustaa päämiehensä etuja. Asianajajan eduilla ei ole merkitystä. Sama periaate tulisi hyväksyä lakeja laadittaessa.

Niinpä eduskuntavaaleissa tulisi vaikka puolet kansanedustajista valita nykyihmisen puolustajiksi, puolet taas velvoittaa jokaisen ratkaisun kohdalla ajamaan tuon heikomman, äänestyskelvottoman osapuolen etua. Suomessa se tarkoittaisi, että 100 kansanedustajaa ottaisi jokaisessa valinnassa asiakseen pohtia, mitä ratkaisu merkitsee esimerkiksi sammakoille, kanoille, siileille, karhuille ja 200 vuoden kuluttua syntyville ihmisille.

Tärkeää olisi, että nuo kansanedustajat eläytyisivät puolustettavan rooliin. Hyvä näyttelijä ei näyttele, vaan eläytyy. Hän ei esitä kerjäläistä tai kuningasta, vaan muuttuu mielessään kerjäläiseksi tai kuninkaaksi roolihahmoaan seuraten. Samoin kansanedustajan tulisi eläytyä puolustamansa osapuolen asemaan. Ei tässä ole mitään kummallista. Nytkin lainlaatija paneutuu parhaimmillaan eri osapuolten näkökohtiin, vierassieluisuuden filosofisen vaikeuden sivuuttaen.

Lopuksi on paikallaan kertoa, että odotan ehdotukseni herättävän paljon iloa, hupia ja pilkkaa. Samoin kävi aikanaan Darwinille, kun hän kertoi ihmisen polveutuvan apinasta ja kaikille niille, jotka ajoivat naisten äänioikeutta sekä niille, jotka selittivät maan olevan pelkkä planeetta muiden planeettojen joukossa. Mitä enemmän nauratte, sitä paremmassa seurassa tunnen olevani.

yllapito

Rakenne puusta

| Eero Paloheimon artikkeli tulee julkaistavaksi kirjassa ”Arkkitehtuuria Puusta” |

Me rakentajat innostumme helposti. Milloin me ylistämme tilankäytöltään ylivoimaista tasakattoa, milloin niin rehellistä karheaa betonipintaa, milloin taas elementtiä, tuota teollisen rakentamisen turbotuotetta. Mutta kaikki tuo on ohitettu, jäänyt väliaikaiseksi.

Seuraavassa kehun puurakenteita. Tämä on eri juttu kuin aikaisemmat, trendeinä katoavat arviot. Tämä ei ole hetken huumaa. Puinen rakennus on osa Suomea, kuten metsät, sahat, tervanpoltto ja tukinuitto. Älkää naurako.

Puu ei-kantavissa rakenteissa

Puu puhuu kaikille aisteille. Sen synnyttämä akustiikka on pehmeämpi kuin kovien kivipintojen, mutta se ei silti ime ääniä pehmeiden tekstiilien tavoin. Kun esine puulattialle putoaa, se kopsahtaa. Se ei kalahda kuten laatoitukselle tai löpsähdä kuten kokolattiamatolle. Puinen äänimaailma on pehmeä mutta rikas, niin ulkona kuin sisälläkin.

Puu tuoksuu.

Puu ei lämpene liikaa, kuten ruostumattomasta teräksestä tai marmorista tehdyt saunanlauteet. Siksi jälkimmäiset ovatkin harvinaisia. Puisella terassilla on miellyttävä kävellä paljain jaloin kuumallakin auringonpaahteella. Puinen kaide ei ole metallisen lailla kolkko käteen, pakkasellakaan. Puinen rakennus ei seuraile lämpötilojen vaihtelua orjallisesti vaan varaa maltillisesti pidemmän ajanjakson keskilämmön. Puu hemmottelee asujaa ja astujaa.

Puisen rakenteen struktuuri paljastaa tuotantoprosessin, rakenteen iän ja raaka-aineen lähteen. Se ei sano vain mitä on, vaan myös mitä oli, mitä tapahtui ja mitä on ollut. Herkemmin kuin muista materiaaleista muokatut rakenteet, puinen esine ja puinen pinta kertovat tarinan.

Joskus se kertoo kesäisestä haavikosta ja piilukirveellä veistävästä miehestä, menneitten vuosikymmenten askelista kynnyksen pinnassa, auringon paahteesta ja kuivumisesta, oksista, jotka kannattivat valoa yhteyttävää lehvästöä, kuljettivat vettä ja energiaa, olivat osa elävää olentoa. Joskus rakenne kertoo vaneritehtaasta, jossa koivupölli on pyörinyt akselinsa ympäri vanerisorvin karoissa ja siitä on leikattu viilumattoa, joka edelleen ristiin liimattuna muodostaa kestävän, molemmissa suunnissa lujan levyn ja jossa prosessi heijastuu tapettimaisena sykkivästä kuviosta oksineen ja vuosirenkaineen. Puulla on lapsuutensa ja vanhuutensa, mutta myös kuolemanjälkeinen elämä.

Tekniikan kehittyessä puiset tuotteet menettävät luonnollisuuttaan. Jo sorvattu hirsi on käsiteltyä puuta. Lisää kulttuuria kappaleeseen tuo sahaus, viilutus ja liimaus, lastujen ja purun survominen yhtenäiseksi levyksi, perusmateriaalin käsittely kuumentamalla, puristamalla sekä maustamalla sitä vierasaineilla. Tulevaisuudessa geenejä manipuloidaan, kloonataan ja puututaan puun koko elämään. Niin luodaan satoja erilaisia puutuotteita, joiden tekniset ominaisuudet – kovuus, säänkestävyys, lujuus, väri, työstettävyys – räätälöidään jo siemenessä vastaamaan tarpeita. Luonnon villi puu muovataan näin askel askeleelta teolliseksi materiaaliksi.

Me vieroksumme keinotekoista ja ihailemme luonnonmukaista. Kehitystä ohjaavat – valitettavasti – raha ja siihen kytketty tuotanto, kuluttajien mainonnalla terästetyt lyhyen tähtäyksen pyyteet, pinnalliset arvostukset, muotivillitykset, näiden pohjalta rakentuvat tehtaat ja tekniikka sekä lopulta kaikkea tuota ruokkiva koulutus ja muu propaganda. Siitä syystä pelkään, että saamme vilkuttaa sekä luonnonmetsille että luonnonpuisille rakennuksille kuin horisonttiin häviävälle laivalle. Sinne ne katoavat.

Toivon, etteivät ne katoa lopullisesti. Toivon myös, että kaikki tulevaisuudenkin puutuotteet kertovat synkän menneisyytensä rehellisesti, mitään salaamatta ja mitään muuttamatta. Silloin ne ihmiset, jotka vastaisuudessakin antavat luonnonmateriaalille sille kuuluvan arvon ja ovat valmiita maksamaan siitä, saavat säilyttää vanhanaikaiset tapansa ja arvostuksensa. Onhan aidolla maalauksellakin korkeampi hinta kuin jäljennöksellä.

Kun kirjoitan puusta ei-kantavissa rakenteissa, tarkoitan ensisijaisesti sisätilojen seiniä, julkisivuja, lattioita ja kattopintoja, mutta myös monia yksityiskohtia, kuten ikkunoiden karmeja, ovia, kaiteita tai ovenkahvoja. Osa näistä maalataan ja puun luonnollinen väri katoaa. Ei luonnonmukaisuudella silloin niin paljon väliä ole. Mutta maali ei aina ole tarpeen ja usein pahasta. Kun materiaalin perusilme säilytetään, on kaikella edellisellä merkityksensä. On valittava puulaji, syiden suunnat, oksaisuus ja tietysti tarpeelliset tekniset ominaisuudet. Luonnonmukaisen ja teollisen tuotteen välillä on syytä tehdä perusteellinen arvoanalyysi.

Joillakin kuvanveistäjillä on herkkä tuntuma puuhun. Mauno Hartmannin ja Kain Tapperin veistoksissa se näkyy, niiden moninaisesta vastakkaisuudesta huolimatta. Niistä oppii yhtä ja toista puun luonteesta.

Puu kantavissa rakenteissa

Aineen ominaisuuksia

Puinen kantava rakenne eroaa olennaisesti betoni- ja teräsrakenteesta, materiaalin ominaisuuksien vuoksi.

Puu on anisotroppinen materiaali. Sen ominaisuudet riippuvat vuosirenkaista – ovat erilaiset pituus-, leveys- ja korkeussuunnassa. Samaa ongelmaa ei ole teräksellä tai betonilla. Teräksinen levy tai betonilaatta toimii samalla tavoin pituus- ja leveyssuunnassa. Puu täytyy muokata keinotekoisesti vaneriksi, jotta saavutetaan edes kahdessa suunnassa sama lopputulos. Liimaa tarvitaan.

Betoni ja teräs ovat tunteettomia kosteuden vaihteluille, puu taas ei. Siitä syystä puun kosteustilaa on tarkkailtava koko tuotantoprosessin ajan. Valmiiden rakenneosien kosteusvaihtelut on joko pidettävä kurissa tai otettava ne muuten huomioon. Edellisen vastapainona betoni- ja teräsrakenteiden suunnittelua rajoittavat lämpötilavaihtelu, koska se edellyttää liikuntasaumoja. Puurakenteissa lämpötilavaihtelun voi normaalisti unohtaa. Orgaanisuutensa vuoksi puu onnettomissa olosuhteissa lahoaa, niin kantavat kuin ei-kantavatkin rakenteet. Tämä vie puun tarkkailuluokalle. Homeongelma sen sijaan on yhtäläinen materiaalille kuin materiaalille ja puu saa sikäli istua samalla luokalla betonin ja teräksen kanssa.

Tässä välissä on mainittava eräs puurakenteitten rajoitus, johon en puutu sen enempää, muistutanpa vain. Puurakenteiden syttymisherkkyys on otettava huomioon. Niinpä paloturvallisuus kohoaa merkittäväksi tekijäksi puisten rakennusten suunnittelussa, keskeisemmäksi kuin muiden materiaalien kohdalla.

Koska luonnonpuu on elävän organismin jäsen, on käsillä epähomogeeninen materiaali. Sen kaikki tekniset ominaisuudet – lujuudet, kimmoisuudet, kosteuslaajenemiset, kovuus, säänkestävyys – vaihtelevat paitsi eri suunnissa, myös riippuen ratkaisevasti puulajista ja siitä, onko puu oksaton tai muuten tasalaatuinen. Juuri tähän ongelmaan on pyritty vastaamaan kehittämällä vaneri, liimapuu tai kertopuu. Yksittäiset heikkoudet tasaantuvat silloin.

Viimeisenä puun ominaisuutena on yllätys. Kun suunnitellaan pitkien jännevälien rakennuksia, on rakenteen oma paino olennainen. Lujuuden ja ominaispainon suhde on ratkaiseva ja tätä voidaan yksinkertaisimmin luonnehtia ripustetulla, tasapaksulla sauvalla – kysymällä, kuinka pitkä sauva kantaa oman painonsa. Koivun vetolujuus verrattuna sen ominaispainoon on suurempi kuin tavallisen teräksen ja tietysti ylivoimainen verrattuna betoniin. Koivusta saa pidemmän sauvan kuin teräksestä. Tämä oikeuttaa johtopäätöksen: puu on erinomainen materiaali pitkien jännevälien rakenteisiin.

Liitokset

Puumateriaalin luonne johtaa ensimmäiseen yleiseen johtopäätökseen, joka liittyy rakenteiden muotoon. Puusta ei voi valaa massiivisia kappaleita kuten betonista eikä puuta voi hitsata tai juottaa kuten terästä.

Puun voi kiinnittää liimaamalla tai metallisilla liitoskappaleilla. Liimaus onnistuu teknisesti, jos puun anisotrooppinen luonne otetaan huomioon. Tämä perusehto täyttyy vanerissa, liimapuupalkeissa tai sormiliitoksissa. Liimaa on tällöin laajoilla pinnoilla ja liimattavien puuosien syyt ovat sopivassa kulmassa toisiinsa nähden.

Rajoitus on, että puista sekundaaria tai ylipäänsä palkin päätä ei voi liimata toisen palkin kylkeen. Betonirakenteissa vastaava ei ole ongelma, koska sekundaari valetaan suoraan kiinni primaaripalkkiin. Puuristikon sauvoja ei myöskään voi liimata suoraan toisen sauvan kylkeen. Näin voidaan tehdä teräsristikossa, kun sauvat hitsataan monoliittiseksi rakenteeksi. Puusta on myös luonnotonta rakentaa arinaa, koska liitoskohdassa toisen suunnan palkisto joudutaan katkaisemaan. Betonisissa, massiivisissa rakenteissa tämäkään ei ole ongelma.

Säänkestävyydestä johtuen puisten, ei-kantavien rakenteiden olennainen sivujuonne ovat maalit. Vastaavasti kantavien puurakenteiden lisäpiirre ovat liimat. Vielä puuttuu halpa, nopeasti kiinnittyvä, säälle tunteeton ja ulkotiloissa käytettävä liima, jolla voidaan kaksi puurakennetta nopeasti ja kätevästi liittää toisiinsa ilman kovaa puristusta ja ylimääräisiä instrumentteja. Tämä tekniikka laahaa hieman jäljessä. Vaikka tekniikka kehittyisi, ei kylkeen liimaaminen ratkea, puun anisotrooppisuudesta johtuen. Puun kyljestä vain lohkeaisi silloin palanen. Rakenne ei murtuisi liimatusta kohdasta.

Kaikista edellä mainituista syistä liitokset ovat kantavien puurakenteiden olennainen yksityiskohta. Liitokset ovat pieniä juhlia. Ne on syytä tehdä metallista ja maalata kirkkaalla värillä.

Tavallisin ja tutuin liitos on ristikoissa käytetty, standardisoitu naulalevy. Se on ruma ja syntynyt puhtaasti teknisin, taloudellisin ja tuotannollisin perustein. Tämän sukulaisia ovat erilaiset, rautakaupassa myytävät pikku hyllyt, joiden avulla sekundaarikannattaja liitetään primaarikannattajan kylkeen. Puurakenteet janoavat kokonaista sarjaa kauniita, teknisesti kelvollisia ja kohtuuhintaisia liitoskappaleita, joiden avulla normaaleja pikkurakenteita voitaisiin näkyvästi liittää toisiinsa.

Suuriin rakenteisiin, kaariin, kehiin ja kupoleihin voidaan aina räätälöidä vaikka valetusta teräksestä hienot liitokset. Ne on suunniteltava samalla huolellisuudella kuin autojen lyhdyt tai ovenkahvat. Ne ovat rakennuksen polttopisteitä ja kohokohtia.

Itse rakenteet

Liitosten tarve ja aineen isotrooppisuus aiheuttavat, että tietyt muodot sopivat puurakenteille paremmin kuin muut. En erottele massiivipuuta, liimapuuta tai kertopuuta nyt toisistaan. Seuraava pitää paikkansa tuosta jaottelusta riippumatta.

Yksinkertaisinta ja ekologisesti perusteltua on tehdä massiivisia puurakenteita, hirsiseiniä ja laattamaisia lattioita, latoa ja sitoa parrua vieri viereen. Se ei ole eleganttia, sillä materiaalia kuluu tai pikemminkin varastoituu rakennuksiin. Juuri se on tarkoituskin. Rakennuksiin varastoitu hiili on poissa ilmakehästä.

Mutta menkäämme elegantteihin rakenteisiin.

Ristikko on teräksestä tehtynä mielekäs, koska jokainen nurkkaliitos voidaan tehdä hitsaten. Puusta tehty ristikko, jossa nurkat on liitetty teollisesti tuotetuilla naulalevyillä on piilotettuna kelvollinen, mutta tyylikkäitä liitoksia käytettäessä parempi on ansas. Ristikko sekin, mutta liitoksia on vähemmän. Silloin on hyvä käyttää vetotankoina terässauvoja. Liimapuusta kootut kaksi- tai kolminiveliset kehät ovat myös sopivia ja nurkka voidaan luontevasti taivuttaa kaarelle.

Sekundaari liittyy primaariin luonnollisimmin siten, että se yksinkertaisesti asetetaan jälkimmäisen päälle. Jos korkeus asettaa rajoituksia, voidaan sekundaari kiinnittää eräänlaisella hyllyllä primaarikannattajan kylkeen. Näiden hyllyjen tyylikkyydestä oli edellä puhetta.

Entä sitten kahdessa suunnassa kantavat pitkien jännevälien rakenteet? Nehän on teräksestä tapana tehdä kaartuvina avaruusristikkoina ja betonista kuorirakenteina.

Jos puinen rakenne taivutetaan kuoreksi, se ei todellisuudessa ole kuori, sillä lautoja erottavat saumat. Kaareva puinen avaruusristikko taas johtaa ongelmiin liitosten paljouden vuoksi. Siitä syystä puinen rakenne ei ole kuori tai ristikko, vaan verkkorakenne. Se on yhdessä tai kahdessa suunnassa kaareutuva verkko. Sen muoto voi olla hyperbolinen paraboloidi, ns. viivoitinpinta tai ellipsoidi, pallon, sylinterin tai kartion osa. Se muodostuu silloin kahdessa suunnassa kaarevien puukannattajien verkosta, jotka yhdessä luovat kuorta muistuttavan, tehokkaasti kantavan pinnan.

Suurien jännevälien ylittävinä nämä muodot ovat puurakenteiden kauneinta tulevaisuutta.