| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 23.8.2005 |

Ensin Antti Kalliomäki alkoi ratkaista asuntopulaa sanomalla, että kuntien pitäisi tarjota riittävästi tontteja rakennusmaaksi. Sitten Matti Vanhanen jatkoi, että pitää säätää laki pakollisesta kaavoituksesta. Leikki leikkinä, mutta jos puheet ovat tarkoitetut vakavasti otettaviksi, ne eivät ole harkittuja.

Kirjaimellisesti tämä merkitsisi, että kunnat menettäisivät tärkeimmän oikeutensa, monopolin kaavoitukseen. Suomi saisi valtion monopolin kaavoituksessa.

Pohditaanpa, millainen laki pakkokaavoituksesta syntyisi. Sen pitäisi tietysti kohdistua samalla tavoin kaikkiin kuntiin. Suurin osa Suomen kunnista on sellaisia, ettei mitään käytännön syitä kaavoitukselle ole, kunnat ovat harvaan asuttuja ja jokainen uusi muuttaja kuntaan on tervetullut. Lähtijöitä vain toppuutellaan. Nuo kunnat eivät pakkokaavoitusta tarvitse. Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat ruuhkaisinta aluetta, verkkainen kasvu on niille eduksi ja pakkokaavoitus haittaisi selvästi noissa kaupungeissa jo asuvia ihmisiä.

Niinpä pakkokaavoitus on tähdätty joidenkin kehyskuntien päänmenoksi. Näistä radanvarsikunnat, kuten Kerava ja Järvenpää ovat ajat sitten muuttuneet kaupunkimaisiksi. Tämä on kokonaisuuden kannalta hyvä, koska sillä tavoin rakennettu ympäristömme jäsentyy eikä leviä ihottuman lailla samanlaisena kaikkialle. Noissa kunnissa asuvat ihmiset keskittyvät kaupunkimaisille alueille, ovat poissa muualta. Sen sijaan Sipoo, Tuusula, Nurmijärvi, Kirkkonummi ja Vihti ovat pakkokaavoittajan tähtäimessä. Valtakunnallinen päättäjä näkee nämä potentiaalisena rakennusmaana, joiden rakentaminen ratkaisisi erään lyhyen tähtäyksen ongelman.

Yksinkertaisten asioiden selittäminen on joskus vaikeaa. Pääkaupunkiseudun ei pidä kasvaa lainkaan, vaan kehittyä muulla tavoin. Tuo kasvu on haitaksi niin ahtautuvalle Uudellemaalle kuin tyhjentyvälle maaseudullekin. Mutta jos kasvua ei saada estetyksi millään, sen pitäisi ainakin olla jäsentynyttä ja sormimaista siten, että rakentamattomat alueet työntyisivät yhtenäisinä nimekkeinä varsinaiselta maaseudulta aina Töölönlahdelle saakka. Mattona kaikkialle leviävä rakennusmassa on ympäristömme kauhuskenaario. Pitää rakentaa vain sormiin.

Erityisen ajankohtainen tämä asia on Tuusulassa. Varuskunnan lähtö vapauttaa uuteen käyttöön valtaisan alueen. Sinne innokkaimmat ovat työntämässä 10.000 ihmisen asuinaluetta. Tuo ei ole tyhmyyttä, vaan idiotismia.

Kun Tuusula nyt perustaa työryhmän pohtimaan vapautuvien alueiden tulevaisuutta, olisi kaksi asiaa paikallaan. Ensinnäkin, maat tulisi lunastaa kunnan käyttöön. Kun kuntaa on ensin rokotettu varuskunnan lakkauttamisella, on kohtuullista suoda kunnalle kaikki hyöty alueen käytöstä. Toiseksi, laaja kansalaiskeskustelu alueen käytöstä on välttämättömyys. Mitään päätöksiä ei pidä tehdä kuulematta ensin kuntalaisten mielipidettä. Tämä saattaisi johtaa ideakilpailuun, jolloin suunnittelijoille tulisi antaa vapaat kädet esittää erilaisia käyttömahdollisuuksia.

Anttilan virhe ei saa toistua. Vaihtoehdot on nostettava ajoissa pöydälle.