| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 21.9.2005 |

Peking. Kabinetin pöytä on kukkasin koristettu ja seitsemälle hengelle kauniiksi katettu. He ovat etupäässä opiskelijoita ja olen heille velkaa vaivannäöstä. Sanon syöväni lihaa, paitsi apinoita.

Ensin hörpitään keittoa kulmikkailla posliinikauhoilla, joissa on töpökät varret. Pöydän keskellä on pyörivä muovilevy. Tarjoilija lastaa levylle vateja, patoja ja kulhoja, kukkurapäin sikaa, paprikaa, ankkaa, spagettia, perunaherkkuja, lammasta, monin tavoin valmistettua härkää, meriherkkuja ja lihan kaltaisia vihanneksia. Levyä pyöritetään ja astioista nappaillaan suupaloja liukkailla puikoilla. Riisi on henkilökohtainen, omissa kupposissa.

Tracy – hänen eurooppalainen nimensä – sanoo, että Kiinan lisäksi Ranskassakin on ruokakulttuuri ja ettei pelkkä ruoanlaitto, vaan myös syöminen on taidetta. Hän on pyöreämpi kuin muut tytöt ja puhuu englantia parhaiten. Hänellä on fiksuja mielipiteitä.

Minulle kiikutetaan olutta suurissa pulloissa. Tracy ja Vivian juovat myös olutta, loppuporukka vihreää teetä. Vivianilla on nahkainen lippalakki päässä.

Tracy sanoo, että Kantonissa syödään apinoita. Annan kauhistuksen hiipiä silmiini. Koiria! Lisää kauhua. Naurua. Kissoja! Peitän kasvoni. He innostuvat. Käärmeitä! Kabinetti täyttyy kikatuksesta. Matoja! Rottia!

Ruokaa kannetaan loputtomasti. Maksumiestä hirvittää ja sanon, ettei ruokaa saa jättää kuppeihin, purnukoihin, vadeille ja lautasille. He vakuuttavat, että kaikki tulee hyötykäyttöön, jämät viedään kämpille. Olemme mässäilleet kolme tuntia tauotta. Valkoinen pöytäliina on kohdallani täplittynyt eri väreillä pienten lipsahdusten johdosta. Alkaa olla kiire junalle. Ravintola jakaa pieniä styrox – laatikoita ylijääneen ruoan talteen ottamiseksi.

Lasku on 28.1 euroa. Yritän tarjota juomarahaksi 1.9 euroa, mutta tarjoilija kieltäytyy. Kiinassa ei oteta tippejä.

Olin Pekingissä myös vuonna 1994. Ajoimme mustilla autoilla, poliisisaattue edellä, valot vilkkuivat. Muuta liikennettä ei tarvinnut hätistää, autoja oli harvassa. Kaupungissa oli laajoja, hökkeleiden peittämiä alueita, joissa hiili oli kasoissa kaduilla ja polkupyörät nojasivat rapistuneisiin seiniin.

Nyt nousee uusi. Lasiset pilvenpiirtäjät yli Shanghain ja Pekingin, aamuruuhkat leveillä kaduilla, kansa farkuissa, kännykät korvalla. Juna Pekingistä Shanghaihin on moderni. Makuuvaunussa nukutaan kuuden porukoissa, kaikilla valkoiset, puhtaat lakanat ja tyynyliinat. Ykkösluokassa on vielä hienompaa.

Rakentaminen on mittavaa ja investointien pitää tuottaa nopeasti. Ehdotin alan ihmisille ”ekologisia” lähtökohtia ja sain koepallona Chongqingiin – 30 miljoonan kaupunkiin – kaavaillun alueellisen hankkeen. Siihen tulisi toimistotaloja. Hanketta kehittelevä gryndari on eurooppalaisen valtion kokoinen ja alueen pinta-ala on 50 km2. Voisiko siinä soveltaa ”ekologisia” periaatteita?

Muutos ei sykähdytä. Länsi on Kiinan johtotähti, vaikka maan pitäisi loikata ohitsemme, suoraan siihen seuraavaan, parempaan vaiheeseen.