| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehdessä 1/2012 |

Maailmankaikkeudessa on todennäköisesti miljoonia sellaisia planeettoja, joilla on joskus ollut, on paraikaa tai tulee joskus olemaan tietoista, tekniikkaa soveltavaa elämää. Tekninen kausi on avaruuden kehityksen ilmeinen faasi, joka maapallolla on jatkunut puolisen miljoonaa vuotta, jos kivikirves lasketaan tekniikan ja ihmisen alkupaukuksi. Oletan, että luonnonlakien johdosta elämä on kaikkialla perusrakenteeltaan samanlaista kuin Linnunradassa ja silloin siihen kuuluu väistämättä kilpailu. Siitä johtuen voidaan jossain vaiheessa ajautua tilaan, jossa maapallo on nyt. Tämä kehitysvaihe edellyttää planeetan hallitsevalta lajilta älyn lisäksi viisautta – ilman sitä käy huonosti. Nokkelien törppöjen isännöimät planeetat karsiintuvat. Se on avaruuden darwinismia.
Me olemme nyt tuon karsinnan käännepisteessä, sillä maapallo on labiilissa tilassa. Tuolle tilalle on ominaista, että kaksi tai useampi tekijä vahvistaa toinen toistaan ja tämä aiheuttaa prosessin voimakkaan kiihtymisen. Maapallolla nuo tekijät ovat erilaisia ympäristökatastrofeja ja sosiaalisia katastrofeja. Jokainen tuleva vuosi vie planeettaa edellistä nopeammin kohti tuhoa. En tarkoita taivaankappaleen hajoamista, vaan elämän romahdusmaista köyhtymistä, kulttuurien kuolemaa ja jäljelle jäävää kituvaa raatoa, joka vasta vuosimiljoonien aikana, hitaasti ja vaivalloisesti saattaa joskus puhjeta toiseen kukoistukseen. Tämä ei ole uutinen.
Maapallo on potilas, ihmiskunta sen tauti. Olennainen kysymys: voisiko ihminen sittenkin ryhtyä lääkäriksi? Vastaukseni on empivä, mutta varovaisen myönteinen. Se edellyttäisi kolmea, terveydenhoidosta tuttua toimenpidettä: pikaista ensiapua, parantavaa hoitoa ja sitä seuraavaa ennaltaehkäisyä. Taudin tila pitäisi ensin tunnistaa. Pahin ongelma on hyväuskoisuus, niinpä aika loppuu huomaamatta.
Ensiapu
Ensiapua antavat onnettomuuksissa reippaat palomiehet tai ambulanssikuskit, eivät pillerireseptejä kirjoittavat sisätautilääkärit. Apu tarvitaan heti ja tehokkaasti. Sitä maapallo kaipaa nyt ja ihmiskuntakin tarvitsee, vaikka ei asiaa huomaakaan. Avun antajaksi on olemassa valmis porukka, jota ei ole opetettu sievistelemään eikä jahkailemaan: maailman armeijat. Niiden yhteinen isku tulevaisuuden uhkien torjumiseksi olisi ainoa riittävän tehokas toimi. Valtioiden yhteiset varustelumenot ovat noin 1.500.000.000.000 euroa vuodessa, se on henkilökunnan palkkoja, rakennuksia, aseita. Kuudennes tuosta summasta riittäisi esimerkiksi Saharan metsittämiseen. Maailmanlaajuinen liikekannallepano uhkaavia vaaroja vastaan olisi siis ensimmäinen hätätoimi. Sotatilan lait otettaisiin käyttöön: ei loputtomia seminaareja, ei toimittajakloppien skuuppeja, ei sosiaalitanttojen päivittelyä. Asiaa ja tuloksia.
Vapautunutta henkilökuntaa voisi työllistää ja käytettävissä olevia varoja suunnata muihinkin käytännön toimiin kuin Saharan metsittämiseen, esimerkiksi maailman väestösuunnitelman avustukseen, vaarannettujen luonnonsuojelualueiden valvontaan, merien kalakantojen tervehdyttämiseen ja ylläpitoon, kehitysmaiden koulutukseen sekä lukemattomiin muihin ripeyttä vaativiin tehtäviin. Hopi hopi, hyödyllisiin hommiin siitä!
Tiedänpä hyvinkin vastaväitteet. Ne ovat tuota iänikuista nirsoilua, kauhistelua ja taivastelua. Mutta lyödäänpä vetoa: maailmanlaajuinen kansanäänestys siitä, pitäisikö armeijoita ylläpitää ihmisten tappamiseen, rakennusten tuhoamiseen ja metsien polttamiseen vai maapallon pelastamiseen, päätyisi jälkimmäisen vaihtoehdon jytkyvoittoon ja koko planeetta nitkahtaisi hitusen radallaan. Voimavarat pelastamiseen eikä tuhoamiseen.
Eihän kukaan kai tosissaan ajattele, että armeijoiden uuskäyttö on mahdotonta sen vuoksi, etteivät maailman kansalaiset sitä haluaisi? Kyllä me kaikki totuuden tiedämme.
Ehdotus on epärealistinen vain, koska asiasta ei päätä ihmiskunta, vaan mahtavimpien suurvaltojen johtajat. Heitä on muutama ihmisyksilö. He käyvät keskinäistä arvovaltataisteluaan siitä, kuka on kovanaama ja osaa ovelimmin vetää kotiinpäin. Sama toistuu miniatyyrinä jokaisen puolueen sisällä, puolueiden välillä, eri maiden välisenä ja kansainvälisten kokoustenkin punaisena lankana. Viimeksi tätä meininkiä on saatu ihastella EU:n velkajärjestelyissä ja Durbanin ilmastokokouksessa. Tärkein ei ole kaikkien etu, vaan erävoitto keskinäisessä ottelussa ja paluu kotiväen kukitettavaksi. Tämän valtapelin taustatueksi tarvitaan armeijoita.
Mutta jospa sittenkin?
Parantava hoito
Ensiapu on välttämätön, mutta ei riittävä toimi. Sen rinnalle ja jatkoksi tarvitaan pitkäjänteinen ja pysyvä parannuskonsti.
Ihmiskunnan toiminta ja sen näkyvin piirre, aineen muokkaus ja siirtely, on kiihdyttänyt vauhtiaan vuosikymmeniä. Ainetta kaivetaan kallioperästä ja soraharjuista, nostetaan ravinnoksi merestä, energiaksi merten pohjasta, sahataan ja niitetään pelloilta ja metsistä, kuljetellaan uusiin paikkoihin, maasta toiseen, maanosasta seuraavaan, väliaikaisesti se saa paikkansa rakennuksissa, teissä, koneissa ja vempeleissä, sitten nekin puretaan, poltetaan, hajotetaan, mädätetään, jauhetaan ja näin aine jatkaa vaellustaan kohti lopullista leposijaansa: se ei katoa, mutta sen alkuperäinen kauneus muuttuu entropian myllyssä sekavaksi mössöksi. Se päätyy laitakaupungin kaatopaikkojen tunkkaisiin uumeniin. Ja ihmiset vilistävät planeetan pinnalla muurahaisen kiilto silmässä. Tätä kutsutaan tuotannoksi ja kulutukseksi. Ne ovat pyhiä kuin sakramentti.
Jos ihmislaji halutaan säilyttää, ei tuotantoa ja kulutusta pidä eikä voida kokonaan lopettaa. Se on ihmisen olennaisin ominaisuus, lajin määritelmä. Mutta prosessin luonnetta pitää muuttaa ratkaisevasti. Kutsukaamme tätä muutosta toiseksi teolliseksi vallankumoukseksi, vaikka kyse ei olekaan vallan, vaan tuotannon ja kulutuksen sekä sitä ohjailevan tekniikan kumouksesta.
Uuden tuotannon ja kulutuksen peruspiirre on säilyttäminen. Energiaa pitää käyttää niin, ettei materiaa kulu eikä saastetta synny. Aurinko olkoon ainut energianlähteemme ja sen käyttömuotoina lämpö, sähkö, tuuli, geoterminen energia tai uusiutuvan biomassan poltto. Ihmisten käyttämä materia kiertäköön suljetusti luontoa häiritsemättä. Muodostakoon tämä materian kierto luonnon ainekiertojen rinnalle oman, suljetun materiavuonsa, josta ihmiskunta ammentaa omat tarpeensa.
Tämäkään hanke ei toteudu näpertelemällä. Yksittäiset pikku keksinnöt ovat avuksi, mutta eivät riitä. On edettävä koko laajalla rintamalla, uusittava koulutus ala-asteelta lähtien, kiinnitettävä suunnittelussa huomio materiaalin säilyvyyteen, energian puhtauteen ja tuotteiden kestävyyteen, analysoitava tuotanto- ja kulutusprosessit kaikkine seurauksineen ja otettava huomioon eri tuotteiden kierron synnyttämät ristikkäisvaikutukset.
Käytännössä tämä toteutuu parhaiten ottamalla uudistuksen kohteeksi kokonaiset kaupungit, uudet, neitseelliseen ympäristöön syntyvät alueet ja vanhat, vuosisatoja sykkineet suurkaupungit. Tämä on suuri urakka ja se kestää vuosikymmeniä. Miksi tämä toteutuu aristellen ja hitaasti?
Todellinen este ei ole se nipotus, vähättely, naureskelu ja virheenmetsästys, johon aina keskittyvät kirjanpitäjäsielut – he, joilla itsellään ei ole uutta annettavaa. Todellinen syy ei myöskään ole ns. yleinen mielipide. Jos järjestettäisiin maailmanlaajuinen kansanäänestys aiheesta ”haluatko vai etkö halua, että lapsenlapsillasikin on maapallo elettävänä”, minkä arvelisitte lopputulokseksi?
Syy on poliittisten päättäjien, median ja talouselämän yhteinen tavoite, joka suosii lyhytjänteistä ajattelua, hömppäviihdettä, nopeita voittoja, pinnallista poliittista menestystä ja massojen latteaa liehittelyä. Meille kaikki tässä heti. Sellaiset Ajatukset, joiden hyöty koituu syntymättömille sukupolville, eivät ota tulta.
Mutta jospa sittenkin?
Ehkäisy
Ensiapu tulee pillit vinkuen, sairaudet nujerretaan pillereillä, mutta ehkäisy on luonnonmenetelmä. Paras on vaalia terveyttään, ettei tauti pääse yllättämään. Ehkäisy on kolmesta keinosta hitain, pitkäjänteisin ja syvällisin. Se toteutuu sukupolvien saatossa, koska silloin pureudutaan syvimpään, arvomaailmaamme. Se on silti välttämätöntä. Pitää pysyä valppaana, ettei tappava tauti puhkea uudelleen.
Puhun siis ihmiskunnan arvomaailmasta. Se on muuttunut satojen vuosien kuluessa, löytöretkistä lähtien sitä on levitetty kaikkialle maailmaan. Se tunkeutui Euroopasta ensin Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, sitten Australiaan, Afrikkaan, Kiinaan, Intiaan ja lopulta islamilaiseen maailmaan. Se on kasvun, kiireen, rahan, materian, tehon, kilpailun, vallan, arvovallan ja väkivallan yksioikoinen maailma. Se istutetaan meidän mieliimme kotona ja alakoulussa, takapihalla ja lavatansseissa. Se työntyy sisimpäämme televisiosta ja Internetistä, Iltalehdestä ja Facebookista. Elleivät pehmeät keinot uppoa, avuksi otetaan pommit ja ohjukset, napalmit ja ydinvoimat. Ja jokohan alkaa kasvun oppi purra? Joko kovakalloillekin alkavat demokratian, sananvapauden ja tasa-arvon hienoudet valjeta?
Täytyy pahoitella, että tämänkin aatemaailman ensimmäisenä siittäjänä on piru: väestönkasvu.
Liian suuri ihmismäärä on ajanut meidät valloitusretkiin, luonnon tuhoamiseen, tautien leviämiseen ja valtaviin sosiaalisiin ongelmiin. Mutta sikiämisen hylkääminen ”perusoikeutena” onkin uuden aatemaailman keskeisin kulmakivi. Toistaiseksi se on omaksuttu vasta vanhan, epäeurooppalaisen kulttuurin mahtimaassa Kiinassa. Hurraa Kiina!
Kulmakiven mukana tulee kaikki muukin mahdolliseksi ja ilman sitä kaikki kaatuu. Kaikki se, mikä on kulkutaudin kavaluudella levinnyt ihmiskunnan yhteiseen mieleen, on armotta pantava arvostelun häikäisevän lampun alle. On todettava, että olemme kasvaneet tarpeeksi, meillä ei ole kiire minnekään, raha on vain paperia, materia ei korvaa tasapainoista ja hyvää mieltä, tehokkuus aineellisten arvojen kasvattamiseksi on pahasta, kilpailu väärien päämäärien perässä on idiotismia, valta väärin käytettynä pahuutta, arvovalta valheellisuutta ja väkivalta rikollista.
Kaikki tämä on mahdollista saavuttaa, mutta vasta sukupolvien saatossa. Se tulee aikanaan jos on tullakseen. Siihen ei pakko auta. Syntyvyyttä voi rajoittaa, lakeja voi säätää, voi vaikka tappaa puukolla tai vangita voimalla. Mutta arvomaailmaa ei hetkauta ulkopuolinen keppi eikä porkkana. Siihen tarvitaan sisältä tuleva signaali – ja aikaa muuttua.
Älkää siis kuvitelko, että meillä olisi nyt varaa pelkkään ehkäisyhoitoon. Kun äijä viruu ojassa pää kainalossa, ei auta neuvoa, että lopeta se tupakinpoltto.
Toistan: on kiire.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksessa 12.05.2006 |

Tiedättehän, että filosofiassa kutsutaan olioiksi lähes mitä hyvänsä, josta jotain voidaan sanoa. Ihmiskunta ja teknosfääri ovat hyvin konkreettisia olioita. Seuraava koskee näiden olioiden suhdetta.

Ihmiskuntaa ei tarvinne määritellä, mutta teknosfääristä on syytä sanoa jotain täsmentävää. Teknosfäärillä tarkoitan kaikkien ihmisten – siis ihmiskunnan – rakentaminen vempeleitten kokonaisuutta. Siihen kuuluvat Eiffel-torni ja kirjoituskoneeni, mutta myös se näkymätön sähkömagneettisen säteilyn ilotulitus, jolla ihmiset lähettelevät viestejä toisilleen. Siihen kuuluvat Mona Lisaa kuvaava maalaus Louvressa, laitumella märehtivä lehmä ja kaatopaikan jäte.

Sain kimmokkeen tähän kirjoitukseen Timo Airaksisen erinomaisesta kirjasta Ihmiskoneen tulevaisuus, jossa hän oikeutetusti puhuu järjestelmien järjestelmästä, tarkoittaen sillä osapuilleen samaa kuin minä teknosfäärillä. Olen hänen ajatuksestaan ”tekniikka ei ole ihmisen työkalu” eri mieltä ja haluan pohtia tätä kysymystä lisää. Suurentelen asiaa samalla vähän. Mikä on ihmiskunnan suhde teknosfääriin? Mikä sen pitäisi olla? Onko ja pitäisikö teknosfäärin olla ihmiskunnan työkalu? Onko oikeutettua väittää, että ihminen on biokone ja osa koneiden maailmaa? Silloin ihmiskunta olisi suuri biokoneiden järjestelmä, teknosfääri vielä tarkoittamaani suurempi kokonaisuus ja ihmiskunta tämän kokonaisuuden osa. Onko näin ja pitäisikö näin olla?

Myönnän, että nykyaikaisessa teknoympäristössä elävä ihminen on syvästi erilainen kuin Afrikan sademetsässä asuva pygmi. Myönnän myös, että tekniikalla on ratkaiseva osuus tähän eroon. Olen huomannut itsessäni tämän vaikutuksen. Jos asun alkeellisissa oloissa muutamankin päivän, alan muuttua pygmiksi. Samalla tavoin teknosfääri on muovannut ratkaisevasti ihmiskuntaa. En tarkoita tällä nyt ihmisten aineellisia mahdollisuuksia, vaan ennen muuta heidän tavoitteitaan ja arvojaan. En siis väitä, että kahden tarkastellun olion – teknosfäärin ja ihmiskunnan – vaikutukset olisivat yksisuuntaiset. Mutta tämä ei vielä oikeuta sanomaan, ettei teknosfääri ole ihmiskunnan työkalu. Työkalu vaikuttaa aina käyttäjäänsä. Ihminen jälkeen kivikirveen oli uudistunut olento.

Teknosfääri muuttuu työkalua fiinimmäksi olioksi vasta, kun sillä on oma tahto tai se noudattaa jonkun kolmannen osapuolen tahtoa, ihmiskunnan tahdon vastaisesti. Näin ei toistaiseksi ole. Vai oletteko huomanneet jonkun kolmannen osapuolen näpelöivän tätä suhdetta? Oletteko huomanneet teknosfäärillä olevan jotain ei-ihmiskunta-lähtöisiä, omaperäisiä pyrkimyksiä? Oletteko huomanneet, että ihmiskunnan pitäisi suostutella tuota toista oliota kuin rakastettua tai kauppakumppania?

Arvaan vastaväitteenne!

Te sanotte, että teknosfääri on aiheuttanut paljon surua ja onnettomuutta ihmiskunnalle. Entä sitten?

Viinaako pitää syyttää Jepen juomisesta? Kirvestäkö Pyhän Henrikin kuolemasta? Teknosfääri on ihmiskunnan luomus, eivätkä sen vaikutukset ole edes yllättäviä. Jokainen teknosfäärin detalji – olipa se hyvä tai paha – on ihmiskäden aikaansaannos ja ihmisaivojen valinta. Ihmiskunta voi koko ajan kehittää teknosfääriä haluamaansa suuntaan. Kaikesta pahasta, minkä se aiheuttaa ihmiskunnalle – ja muillekin – saa ihmiskunta syyttää itseään ja ne muut ihmiskuntaa. Siksi teknosfääri on ihmiskunnan valmistama ja käyttämä työkalu, huono tai hyvä. Myönnetään: se ei ole huono tai hyvä, se on huono ja hyvä.

Hyvä renki, huono isäntä.

Tämän hyväksyy jokainen, joka kehottaa ihmiskuntaa parantamaan tuota työkalua. Eli: jos olet joskus kritisoinut tekniikkaa, vaatinut sen purkamista, pohtinut sen parantamista, haaveillut paluusta sen entiseen muotoon tai haluat intohimoisesti muuttaa sitä johonkin suuntaan, hyväksyt sen työkalumaisuuden. Jos et pidä teknosfääriä työkaluna, vaan omaehtoisena toimijana, voit nostaa tassut pystyyn ja katsella maailman menoa kuin toimintaelokuvaa.

En kannata teknosfäärin hävittämistä. Jos se aiheuttaisi enemmän pahaa kuin hyvää, olisivat asiat ilman sitä paremmin kuin sen rinnalla. Tämä vastauksena teille, jotka haluaisivat sen yksioikoisesti tappaa. Tiedän teitäkin olevan. Pohtikaa, montako tuntia pysyisitte hengissä ilman ensimmäistäkään työkalua, vaatekappaletta ja viljeltyä ruokapalaa. Montako päivää kestäisi, ennen kuin alkaisitte värkkäillä sitä ensimmäistä kivikirvestä? Jos pohditte yksioikoisesti teknosfäärin palauttamista jollekin aikaisemmalle historian tasolle, miettikää tarkoin seurauksia. Miten ihmeessä joku aikaisempi vaihe sisältäisi kaiken hyvän ja kaikki paha olisi tullut tuon ajankohdan jälkeen? Mielestäni teknosfääriä ei pidä purkaa, mutta peruskorjaus, kunnon remontti on välttämätön.

Mikä pitäisi olla ihmiskunnan ja teknosfäärin suhde? Teknosfäärin pitää olla työkalu, mutta hyvä ja hyödyllinen. Työkalua ei tehdä ilman tarkoitusta. Ei työkalu ole mitään sinällään, vaan jo sitä tehtäessä pitää olla suunnitelma sen käytöstä. Tätä ei tässä tapauksessa ole. Ihmiskunta ei koskaan, missään kokoonpanossa, hetkeäkään, ei edes ohimennen, ole miettinyt mikä on teknosfäärin tarkoitus, mitä sillä halutaan kokonaisuutena saada aikaan. Se on tehty ja sitten käytetty siihen, mihin se sopii.

Palaan hetkeksi kivikirveeseen. Sitä on pidetty ihmisen mittana. Olento ei määritelmän mukaan ole ihminen olematta ensin insinööri. Kehityksen järjestys on: eläin – insinööri – ihminen.

Mitä aivoissa tapahtuu, kun olento alkaa tehdä kivikirvestä? Kaikki lähtee ongelmasta. Olennolla on ongelma, vaikkapa lihan paloittelu. Se toteaa, ettei omin avuin, omilla sormillaan saa ongelmaa ratkaistuksi. Sitten olento hapuilee esineitä ympärillään. Niilläkään hänen ongelmansa ei ratkea, koska ne eivät luonnostaan sovellu ongelman ratkaisuksi. Välähtävä oivallus syntyy, kun olento tajuaa voivansa muokata luonnonesinettä niin, että muokkauksen jälkeinen keinoesine soveltuu sormia ja luonnonesinettä paremmin ongelman ratkaisuun. Olento ryhtyy pitkäjänteiseksi, kuvittelee ja suunnittelee prosessin, lopputuloksen ja myös tilanteen sen jälkeen. Hän päättelee, että asiat jälkeen ovat paremmin kuin asiat ennen ja ryhtyy toimeen. Näin käy ihanteellisessa tapauksessa.

Mutta kivikirves on saattanut syntyä toisellakin tavalla. Vuosimiljoonien aikana apinat sormeilivat kaikkea ympärillään. Koska yksilöitä oli paljon ja aikaa riitti, tulivat apinat hakanneeksi myös kiviä toisiaan vasten. Kun ne kolkuttelivat niitä, ne sattumalta hakkasivat jostain kivestä alkeellisen kivikirveen. Sitten ne ottivat tuon uuden luonnonesineen käteensä ja huomasivat, että se sopi lihanleikkuuseen. Ne käyttivät uutta kiveä kaikkeen, mihin se tuntui soveltuvan. Koska uudesta kivestä oli hyötyä, he alkoivat muistella, miten se oli syntynyt. Ongelma on sama kuin minulla hukattuani avaimeni. Ponnistelen muistaakseni, missä olen liikkunut. Ne hukkuvat usein ja niiden etsiminen on ylivoimaista.

Niinpä apinat yrittivät summanmutikassa tehdä toisen kivikirveen ja onnistuivat aikaisempaa nopeammin, kuten minä etsiessäni tuhannennen kerran avaimiani. Vaihe vaiheelta prosessi muuttui suunnitelmalliseksi. Vaihe vaiheelta apinat ymmärsivät itsekin, että kysymys oli parhaimmillaan suunnittelusta, tulevaisuuden kuvittelusta ja toteutuksesta. Niistä oli tullut ihmisiä.

Kumpi edellisistä prosesseista kuvaa ihmiskunnan ja teknosfäärin suhdetta?

Sanoin sen jo aikaisemmin. Teknosfääri on syntynyt kuin kivikirves, johon sukupolvi toisensa jälkeen on lyönyt lommon. Siitä on tullut mitä on tullakseen ja sitä käytetään sattumanvaraisesti, hajanaisesti ja mihin se milloinkin soveltuu. Se ei ole pelkkä tuhon väline. Jos tuho olisi sen tarkoitus, ei enää olisi kiveä kiven, ei luuta luun päällä. Se ei myöskään ole oman kasvunsa sokea toteuttaja. Jos tuo väittämä olisi totta, olisivat maailman metsät jo niitetyt ja niityt asfaltoidut. Mutta muistaa täytyy: se ei ainakaan ole pelkkä hyvien tavoitteiden väline.

Se on ilman kokonaissuunnitelmaa muuttuva olio, jonka toivotaan monen satunnaistekijän summana palvelevan kohtalaisesti tuota toista oliota, ihmiskuntaa, tuon toisen olion toiveita noudatellen. Se muuttuu eräitä keskiarvoja seuraillen. Keskiarvot syntyvät demokratiasta, pörssikursseista, median homogeenisesta pauhusta ja näiden yhteisestä, virheellisestä tavoitteesta.

Ihmiskunnan pitää – muodossa tai toisessa – paneutua kysymykseen, millaista maapalloa tavoitellaan. Kun tämä on selvillä, vaikkapa vain sadan vuoden tähtäyksellä, on jatkokin itsestään selvä. Teknosfääri on parannettava sellaiseksi, että se palvelee juuri tuota päämäärää. Teknosfääri ei saa olla vain työkalu, vaan oikeita asioita toteuttava työkalu. Jos ihmiskunta toimisi näin, se toimisi kuin kehittynyt kivikirveen tekijä. Se ottaisi ainutkertaisen, ensimmäisen askeleen kohti uudenlaista parisuhdetta tuon itse rakentamansa toisen olion kanssa. Ehkä ei ole liioiteltua sanoa, että vasta silloin ihmiskunta olisi ihmisten kooste.

Maapallon voi muuttaa onnelliseksi planeetaksi, avaruuden suureksi taideteokseksi. Silloin sen pinnalla elävät rinnan viisas ihminen ja monimuotoinen luonto. Loppu ei häämötä koko ajan seuraavan kulman, tulevan vuosikymmenen takana. Ihmisen kehittämä tekniikka palvelee tämän taideteoksen ajallista muutosta, mutta aina perustavista tavoitteesta tinkimättä. Teknosfääri on kunnon kivikirves, älykkäästi suunniteltu, tehty ja käytetty.

Lopuksi haluaisin vaientaa ne epäilijät, jotka kuorossa ja aina ovat maukumassa, että miten unelmat käytännössä hoidetaan, eivät ihmiset niihin kuitenkaan suostu, intressit ovat niin moninaiset, politiikka on tärkeintä, markkinavoimat määrää, ei hyvä ole ennenkään onnistunut, valta ratkaisee, demokratiaa ei saa uhata, talouskasvulle ei mahda mitään, paha aina palkitaan ja runsaasti palkitaankin, millekään ei mahda mitään ja sitä virttä. Historioitsijat ovat tämän ihmislajin perusjoukkoa ja politiikan historioitsijat mitalisteja. He muka tietävät, että valtapolitiikalle ei voi mitään. He muka tietävät, miten vallankäyttäjät aina käyttäytyvät. He ennustavat entisen jatkuvan. Tosiasiassa he toivovat sen jatkuvan, koska vanhan jatkuminen osoittaa heidän olevan oikeassa. Valitettavasti tässä jos missä, ennusteet pyrkivät toteuttamaan itsensä.

En väitä heidän olevan väärässä, mutta olisivatpa kerrankin hiljaa.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksessa 20.01.2006 |

Ensimmäinen Rooman Klubille tehty raportti on kulmakivi. Oli vuosi 1972. Oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Rachel Carsonin kirja Hiljainen kevät ilmestyi. Pentti Linkolan Unelmat paremmasta maailmasta julkaistiin 1971. Näiden jälkeen on painettu kymmenittäin teoksia ja tuhansittain artikkeleita, joissa maailman tilaa analysoidaan eri näkökulmista.

Enää ei ole vakavasti otettavia ihmisiä tai tahoja, jotka kiistäisivät noiden analyysien perusviestin. Ihmiskunta elää syvässä kriisissä ja planeetan tila romahtaa kuolettavaa vauhtia. Kohtaamme tästä uusia, odottamattomia merkkejä vuosittain. Pyörremyrskyt USA:n etelärannikolla ovat viimeisin esimerkki tästä.

Silti suurin osa niistäkin ihmisistä, jotka myöntävät oireiden merkityksen, suhtautuu maailman tilaan ja sen muutokseen oudon passiivisesti. Tämän tulisi muuttua. Analyysit on tehty, detaljeita ei tarvitse enää tutkia, johtopäätökset ovat selkeät, on tekojen aika.

En usko yksittäisten ihmisten ruohonjuuritason toimiin. Ne tuottavat tietysti tekijälleen hyvää mieltä, mutta sillä ei ole laajempaa kantavuutta. Vapaaehtoisuus johtaa siihen, että hyvät uhrautuvat, pahat porskuttavat.

Yksilön teoilla on myös esimerkin vaikutus, mutta sen avulla ei massoja houkutella. Millainen olisi sosiaaliturvamme tänään, jos se perustuisi vapaaehtoisiin almuihin? Yhdysvalloissa tuota linjaa on pidetty yllä, siellä hyväntekeväisyys on muotia. Entä tulokset? Pohjoismainen hyvinvointi perustuu pakkoon, veroihin ja tukiaisiin. Se on tuossa asiassa toimivampi. Ympäristöasioissa pitää ottaa siitä mallia. Lisää kieltoja ja määräyksiä!

En usko myöskään niitä, jotka odottavat ihmiskunnan valaistumista. Heitä on paljon. Heidän mielestään mitään ei tapahdu, ellei oikeaa eettistä asennetta ole ensin omaksuttu yleisesti. Se on joskus toiminut, mutta hitaasti. Kristillisen etiikan leviämiseen meni parituhatta vuotta. Vaikka elämäkeskinen etiikka leviäisi perustavaksi aatteeksi nykyään nopeammin, ei siihenkään ole aikaa. Muutos pitää saada aikaan huolimatta siitä, että ihminen on perusluonteeltaan ahne, itsekäs, epärehellinen ja pelkuri. Lainsäädännössä nuo ominaisuudet on otettava huomioon ja käännettävä voitoksi, kuin judossa vastustajan voima. Ei ole aikaa odottaa ihmisen muuttumista.

Uskon ylikansallisiin, tiukkoihin rajoituksiin ja sopimuksiin. Toistaiseksi ne ovat aivan liian lepsuja. Mikään laskelma ei vielä osoita, että maailma niiden avulla pelastuisi. Päinvastoin: maailman tila huononee niistä huolimatta koko ajan. Mutta kukaan ei yritäkään väittää, että maailman pelastamiseksi olisi kehitetty uskottava strategia ja tarpeelliset toimet otettu käyttöön. Edes vaatimusta tällaisesta strategiasta ei ole kuultu. Sen esittäminen lienee poliittisesti epäviisasta. Siksi kaikilla niillä järjestöillä ja ihmisillä, jotka alalla vaikuttavat ja tilanteen tuntevat, on yksi tehtävä yli muiden. Heidän on vaadittava poliitikoilta niitä tekoja, jotka riittävät maailman pelastamiseen. Vähempään ei saa tyytyä.

Korulauseet eivät riitä. Ei pidä tyytyä vain oikeaan suuntaan ja riittämättömään määrään. Ei pidä uskoa verukkeita, joilla ikävät, mutta tarpeelliset toimet vesitetään. Niitä ovat vetoaminen demokratiaan, ihmisoikeuksiin, hyvinvointiin, tasa-arvoon, taloudelliseen kasvuun ja länsimaiseen kulttuuriin. Monille jokainen noista arvoista on tärkeämpi kuin planeetan pelastaminen. Tuhoutukoon maailma, kunhan tuhoutuu demokraattisesti! Menköön kaikki muu, kunhan talouskasvu säilyy! Tuntuuko tutulta?

Passiivinen pahuus – sivusta katsominen, tekemättömyys ja katseen kääntäminen toisaalle – on raukkamaista. Siinä suhteessa, mutta vain siinä suhteessa se poikkeaa tosiroistojen toimista.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän kirja-arvioissa 21.12.2005 |

Pentti Kähkönen on kirjoittanut 44 sivun kirjasen Luonto ja kulttuuri. Kirjan alkuosa on julkaistu Elonkehässä ja siitä on esitetty mielipiteitä. Olen käynyt Kähkösen kanssa hänen kirjastaan kolme puhelinkeskustelua. Muuten en häntä tunne.

Kähkösen kirjassa on mielipiteitä ja faktoja. Mielipiteistä näkyvät kirjoittajan mieltymykset, faktojen tulisi olla neutraaleja. Myös kirjoitustyyli paljastaa kirjoittajasta jotain. Aluksi eräitä henkilökohtaisia vaikutelmiani edellisistä asioista.

Kirjoittajan käyttämä tyylilaji on tehoton: ”Tyypillinen kaupunkilainen on raihnainen rääpäle, tylsämielinen tollikka, surkea poropeukalo ja moraaliton roisto.” Lause kääntyy itseään vastaan, tekee kirjoittajasta hieman huvittavan. Tämä toistuu usein. Askeesi olisi purrut paremmin. Jokaisella sivulla on useita mielipiteitä, joihin minulla olisi paljon vastaväitteitä, täydennyksiä ja muuta huomautettavaa. Asiavirheitäkin löytyy.

Mutta kirjaa ei tee huonoksi, että tyylilaji ei miellytä minua tai mielipiteet eivät vastaa omiani. Hairahdukset faktoissakin voi antaa anteeksi. Vakavampaa on sen sijaan seuraava.

Luonto ja kulttuuri ei kytkeydy maailman tilasta ja ratkaisuista aikaisemmin käytyyn keskusteluun. Kähkösen kirjaa lukiessa tulee mieleen Linkolan 20 vuotta sitten kirjoittama Vihreän Liikkeen tavoiteohjelma. Molemmat kirjat ovat vihkosia, kummassakin käydään läpi yhteiskunnan eri osa-alueita yksityiskohtaisesti. Aatteellisesti ja ratkaisuiltaan ne ovat lähellä toisiaan. Jopa vihkojen koko ja vihkosissa käytetty fontti on sama. Olisi asiallista viitata aikaisempaan julkaisuun.

Kähkönen esittää kirjassaan utopian maailmasta vuonna 3000. Se ei ole ennuste eikä suunnitelma, vaan mahdollisuus. Utopia olisi uskottavampi, ellei se muistuttaisi kovasti maailmaa 1800-luvun alussa. Mielikuvituksettomuus häiritsee. Miksi vuonna 3000 käytetään radiopuhelinta eikä kännykkää tai jotain kännykän vielä keksimätöntä tehoversiota? Miksi höyrykoneita? Miksi kalkkilaasti sallitaan, mutta sementti kielletään? Millä saadaan ihminen luopumaan kekseliäisyydestään? On väärin ajatella, että uudempi tekniikka on väistämättä myös luontoa tuhoavampaa tekniikkaa.

Uusia yhteiskuntamalleja ei kannata suunnitella olennolle, jota ei ole. Malleja suunnitellessa pitäisi muistaa, että ihminen on itsekäs, ahne, epärehellinen ja pelkuri. Yhteiskunta pitää saada toimimaan tuosta huolimatta. Pitää olla pakkoa ja määräyksiä. Eikä saa unohtaa, että ihminen on kekseliäs ja kunnianhimoinen. Pitää olla muutoksia ja vaihtelua. Kähkösen mallille vuonna 3000 ei ole mitään teknisiä esteitä, mutta psykologiset esteet ovat ylivoimaisia.

Kaikista reunahuomautuksista huolimatta pidän Kähkösen kirjaa hyvin arvokkaana. Sen merkittävin ansio on piittaamattomuus totunnaisista mielipiteistä. Kirjaa tulisi lukea kirjain kirjaimelta, ei kauhistella epäsovinnaisuuksia tai poikkeamia nykytrendeistä. On kysyttävä vilpittömästi ja ilman ennakkoluuloja sisällön täsmällistä merkitystä. Esimerkkejä: ”Sukupuolinen rotusekoitus on geenimanipulointia, joka tuottaa luonnottomia tuloksia” tai ”Lapsille säädetty oppivelvollisuus on länsimaisen kulttuurin törkeä moraaliharha”. Älkää hätkähtäkö tai hurskastelko, pohtikaa rauhassa. Arvioikaa omia motiivejanne. Lähes jokainen lause on pohja laajalle arvokeskustelulle.

Kiistaton ansio on kirjan aihe. Kähkönen ottaa käsiteltäväkseen maapallon suurimmat ongelmat, erittelee ne ensin ja esittää sen jälkeen pitkän tähtäyksen ratkaisunsa. Tässä vertailussa putoavat useimmat Tieto-Finlandia-kandidaatit vähäisiksi näprääjiksi.

Kirjan perussanomaan yhdyn vilpittömästi ja täysin rinnoin. Elämme maailmanlaajuista kriisiä ja ravisteleva uudistus on välttämätön. Ehdotukset ihmiskunnan perustuslaista, maailmanhallituksesta ja maailmanarmeijasta ovat järkeviä ja luultavasti toteutuvatkin jossain muodossa seuraavien vuosikymmenten aikana. Kirjassa esitetty tulevaisuuden utopia on kaunis ja levollinen. Se olisi ihmiselle paljon onnellisempi olotila kuin nykyinen. Kirja haastaa pohtimaan perimmäisiä kysymyksiä, kumoaa ajattelun luutumia, huutaa vastuuseen tulevien sukupolvien puolesta.

Suosittelen kirjaa kaikkien luettavaksi.

| Eero Paloheimon kirjoitus julkaistaan Elonkehän pääkirjoituksessa 05.06.2005 |

Tieteitten Talolla 23.4. järjestetyn symposiumin jälkimainingeissa on minulta kysytty sekä yksityisesti että puolijulkisesti (mm. virkamies Juhani Pekkola) konkreettista vaihtoehtoa demokratialle. Kysymys on esitetty siinä äänilajissa, että vastaamista pidetään mahdottomana.

En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka kieltäytyvät keskustelemasta demokratian haitoista ja vaihtoehdoista. Heiltä puuttuu luovuus ja mielikuvitus. En myöskään anna paljon arvoa näiden samojen tahojen viisastelulle, jonka mukaan heillä olisi ”yhteiskunnallisia” näkemyksiä enemmän kuin niillä, jotka ennakkoluuloitta kritisoivat vallitsevia malleja.

Demokratian eräs haitta on sen tehottomuus ja hitaus, sopimattomuus sovellettavaksi kriiseissä. Toinen kiistaton haitta on valittujen edustajien riippuvuus puolueellisesta ja taloudellisesti ohjatusta mediasta. Demokraattisesti valittava edustaja hännystelee jatkuvasti mediaa, koska media – ei suinkaan kansa – ratkaisee hänen valintansa uudelleen. On vain urautunutta ja sovinnaista kiistää tai sulkea silmänsä näiltä haitoilta.

Puhuttaessa maailmanlaajuisesta älymystön diktatuurista, pidän esimerkiksi seuraavaa mallia demokratiaa parempana. Älkää takertuko yksityiskohtiin, se osoittaa vain suppeutta.

Poliitikot (ketkäpä muutkaan) valitsevat 12 viisaan ryhmän päättämään tärkeimmistä maailman asioista ja sitoutuvat etukäteen alistumaan näiden päätöksiin. Viisaitten ihmisten ryhmässä on puolet naisia ja puolet miehiä. Heidän pitää olla eri puolilta maailmaa valittuja ja heidän pitää kaikkien olla kiistatta ansioituneita muun kuin politiikan saralta. Heillä pitää olla kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin, mutta he eivät saa olla aktiivipoliitikkoja. He eivät saa hyötyä mitään tekemistään ratkaisuista. Heitä ei valita mihinkään muuhun tehtävään koskaan, eivätkä he saa ratkaisustaan muuta kuin hyvän omatunnon. He käyttävät asiantuntijoinaan valitsemiaan ihmisiä.

Periaate on sama kuin eduskunnan soveltama malli kansanedustajien palkkoja ratkaistaessa.

Tällaiselle ryhmälle annetaan täydet valtuudet päättää kaikista suurista tulevaisuuden kysymyksistä. Sellaisia ovat esimerkiksi väestönkasvu ja sen säätely, ilmakehän laatu ja toimenpiteet sen hallitsemiseksi sekä biosfäärin lajirikkauden säilyttäminen maapallolla. Nämä ovat vain esimerkkejä, kaikkiaan vastaavia kysymyksiä on kymmenittäin. Oletan, että ryhmän työskentely tuottaisi nopeammin hyviä tuloksia kuin esimerkiksi Rion tai Kioton massakokoukset. Olisin itse valmis jättämään oman ja jälkeläisteni tulevaisuuden tuollaisen ryhmän päätettäväksi. Rion ja Kioton päätöksiä pidän onnettomina kompromisseina. Lopputuloksena ryhmän työstä ovat sitovat periaatteet, yksityiskohdat jäävät poliitikkojen huoleksi. Poliitikot saavat suurissa kysymyksissä vain virkamiesten toteuttavan vastuun ja tehtävän. Pikkuasioissa he voivat säilyttää täydellisen päätösvaltansa.

Lopuksi suojaudun typerimmältä vastaväitteeltä. Älkää tulko selittelemään, että tällainen ratkaisu on epärealistinen, koska poliitikot haluavat pitää vallan itsellään. En minä sitä kiistä. Mutta älkää sanoko, että ratkaisu siitä syystä on huonompi kuin nykyinen demokratia. Älkää myöskään jauhako, että demokratia on hyvä, koska demokratia on demokraattinen. Arvioikaa ennakkoluulottomasti todennäköisiä tuloksia. Älkää juuttuko vanhoihin luutuneisiin käsityksiinne. Olkaa luovia – edes tämän ainoan kerran – kapulakielisessä maailmassanne.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksena 06.05.2005 |

Lakeja laaditaan, jotta oikeus voittaisi eikä aina vahvempi.

Niin ovat syntyneet sosiaalinen lainsäädäntö, verotus ja yhteisiä etuja tavoittelevat lait. Naisille on annettu äänioikeus ja vähemmistöjä varjellaan. Kuolemanrangaistus on pannassa. Kurjimpiakin suojellaan. Tästä vallitsee enemmistön yksimielisyys, vaikka kurjin olisi yksin vähemmistössä. Periaatetta ei aseteta kyseenalaiseksi.

On kaksi joukkoa, joita harvemmin muistetaan, vaikka jokainen laki koskettaa niitä ainakin välillisesti. Näin siksi, että lakien vaikutus on suunnattu kokonaan toiselle joukolle, elossa oleville ihmisille. Kaksi tarkoittamaani joukkoa ovat syntymättömät sukupolvet ja muut elolliset kuin ihmiset, muut tuntevat olennot. Ei niin mitätöntä lakia, ettei se koskettaisi myös näitä.

Demokratiassa lakeja säätää eduskunta ja kansanedustajat valitaan äänestämällä. Edellä mainituilla kahdella ryhmällä ei ole äänioikeutta. Niistä ei tarvitse piitata, kun ääniä kalastellaan.

Elossa olevat ihmiset ovat vahvempi osapuoli, tulevat ihmiset ja muut elolliset heikompi. Lainsäädännön yleinen etiikka vaatii, että tuon heikommankin osapuolen etuja pitää kunnioittaa. Tämän tärkeimmän kysymyksen kohdalla yleisestä periaatteesta lipsutaan, koska sorretut eivät pysty valittamaan, ovat voimattomia. Toinen kysymys: miten niiden huomioon ottaminen voisi käytännössä toimia?

Periaate olisi hyvin yksinkertainen ja malli siihen on olemassa. Kaikissa demokratioissa on hyväksytty oikeudenkäynnin pohjaksi, että varattomallekin syytetylle yhteiskunta tarjoaa asianajajan, jonka moraalinen velvollisuus ei ole toimia puolueettomasti, vaan puolustaa päämiehensä etuja. Asianajajan eduilla ei ole merkitystä. Sama periaate tulisi hyväksyä lakeja laadittaessa.

Niinpä eduskuntavaaleissa tulisi vaikka puolet kansanedustajista valita nykyihmisen puolustajiksi, puolet taas velvoittaa jokaisen ratkaisun kohdalla ajamaan tuon heikomman, äänestyskelvottoman osapuolen etua. Suomessa se tarkoittaisi, että 100 kansanedustajaa ottaisi jokaisessa valinnassa asiakseen pohtia, mitä ratkaisu merkitsee esimerkiksi sammakoille, kanoille, siileille, karhuille ja 200 vuoden kuluttua syntyville ihmisille.

Tärkeää olisi, että nuo kansanedustajat eläytyisivät puolustettavan rooliin. Hyvä näyttelijä ei näyttele, vaan eläytyy. Hän ei esitä kerjäläistä tai kuningasta, vaan muuttuu mielessään kerjäläiseksi tai kuninkaaksi roolihahmoaan seuraten. Samoin kansanedustajan tulisi eläytyä puolustamansa osapuolen asemaan. Ei tässä ole mitään kummallista. Nytkin lainlaatija paneutuu parhaimmillaan eri osapuolten näkökohtiin, vierassieluisuuden filosofisen vaikeuden sivuuttaen.

Lopuksi on paikallaan kertoa, että odotan ehdotukseni herättävän paljon iloa, hupia ja pilkkaa. Samoin kävi aikanaan Darwinille, kun hän kertoi ihmisen polveutuvan apinasta ja kaikille niille, jotka ajoivat naisten äänioikeutta sekä niille, jotka selittivät maan olevan pelkkä planeetta muiden planeettojen joukossa. Mitä enemmän nauratte, sitä paremmassa seurassa tunnen olevani.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksena 03.03.2005 |

Puolue nimeltään Vihreä Liitto on tehnyt valintoja. Heidi Hautala ylipuhuttiin presidenttiehdokkaaksi ja Osmo Soininvaara taipui vielä kerran puheenjohtajaksi. Hyödylliset Idiootit hurrasivat ympärillä.

Karski mies toi minulle viime viikolla englantilaisen Independent-lehden artikkelin, joka oli otsikoitu: Tuomiopäivä on nyt: ihmiskunta kävelee unissaan kohti maailmanloppua. Artikkelissa kerrottiin seikkaperäisesti tiedemiesten havaitsemista ongelmista, joihin ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Todettiin, ettei aikaa enää ole. Independent ei ole syväekologian vaihtoehtolehdykkä, vaan arvostettu brittiläinen sanomalehti.

Miten nämä kaksi uutista liittyvät toisiinsa, beigen-väristen ”vihreiden” valinnat ja maailmanloppu? Valitettavasti niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Heidi Hautala on mukava, Tarja Halonen samoin. Kamppaillessaan presidenttiydestä heillä ei ole erimielisyyksiä. He nyökyttelevät ihmisoikeuksille, maahanmuuttajien eduille, naisten asemalle eri maissa, Suomen suhteelle Natoon, prostituution torjunnalle ja tupakanpolton kieltämiselle ravintoloissa. He ovat lähes kaikesta lähes samaa mieltä. Beige Liitto syventää profiiliaan vihreiden, punaisten, sinisten ja harmaiden asioiden ajajana. Beige Liitto ei torju maailmanloppua, mutta edustaja näkyy televisiossa. Hurraa!

Osmo Soininvaaralle henkilökohtaisen vallan kuvitelma on tärkeä ja puolueenkin valta sen apuvälineenä. Hän ilmoitti, että tavoite on vaalivoitto seuraavissa eduskuntavaaleissa. Hän jätti sanomatta, että se on välitavoite ja varsinainen tavoite on kauempana: Soininvaarasta ministeri. Sitten ei tule mitään. Tavoitteena on asema, ei asia. Vihreät ovat hallitusneuvotteluissa helppo nakki, koska Soininvaara suostuu kaikkeen ministerikiima silmissä ja se tiedetään muissa puolueissa. Ei asioilla ole väliä, tuoli on itsetarkoitus. Hurraa!

Sukupolvi sitten olin perustamassa Vihreitä Suomeen. Valistuneet ihmiset olivat jo silloin tietoisia maailman merkittävistä ongelmista. Kuviteltiin, että Vihreät voisivat olla voima, joka nostaisi poliittiseenkin keskusteluun ne karmivat kysymykset, joiden edessä karski suomalainen mies nyt kalpenee Independent-lehti kädessä. Aikaa oli silloin sukupolvi enemmän.

Totean lopputuloksen. Nykyiselle Vihreälle Liitolle elollinen luonto ja ympäristö sen laajennuksena on reunadetalji, hymähdetty ”yksi asia”. Siitä muistutetaan, kun halutaan pitää sumpussa alkuperäistenkin kannattajien äänet. Tärkeämpiä ovat sukupuolisten vähemmistöjen probleemat, maahanmuuttajien tuki, sosiaaliavun laajentaminen kansalaisille, saivartelu huumekysymyksissä, äänestysmenettelyt ja loputon muiden nippeliasioiden kirjo, joista kehdataan paasata vakavalla naamalla. Maailmanloppu hoitunee siinä ohessa.

Alkuperäiset idealistit ovat kaikonneet. Tilalle ovat toisesta ovesta luikahtaneet pyrkyrit ja Hyödylliset Idiootit. Uudet tulokkaat ymmärtävät mediamyönteistä valtapolitiikkaa. Väkeä haalitaan muista puolueista. Asialla ei niinkään väliä, kunhan saadaan ääniä. Vihreät ovat yleispuolue. Miksi puolue ei muuta nimeään Beige Liitoksi? Se viittaa yleisväriin ja löytyy vauvan vaipoista.

Tähyilkäämme vielä aikaa sukupolven kuluttua, vuosia 2030 – 2040.

Mahtavatko nykyisten ”vihreiden” jälkeläiset silloin ylistää vanhempiensa töitä? Arvioivatko he, että nykyiset ”vihreiden” kellokkaat ja heidän kannattajansa panivat itsensä likoon jotta maailma pelastuisi, vähät välittivät omasta poliittisesta urastaan, suosiostaan tiedotusvälineissä, näennäisistä voitoista vaaleissa tai hallituspaikoista, että he tinkimättä ajoivat asioita, jotka tiesivät tärkeiksi, piittaamatta vastoinkäymisistä, pilkasta ja tappioista?

Vai leuhkivatko jälkeläiset, että ”minun isoäitini oli presidenttiehdokas”? Ylpeilevätkö he sillä, että ”setäni oli kansanedustaja”? Kehtaavatko he ylvästellä tuoleilla ja titteleillä, kun maailma kaatuu päälle, halkeamat repeilevät leveämmiksi, kaikkialta kuuluu ritinää ja uhkaavia pamahduksia, viimeinen päivä kääntyy iltaan ja avunhuudot lukitsevat korvat, kun mikään ei enää auta, vaan sortumat etenevät ja julmuus, itsekkyys, nälkäkuolemat ja oikeutettu terrorismi ovat arkipäivää?

Paras tapa vesittää asia on ottaa se hoitaakseen. Silloin voi varmistaa, ettei kukaan siihen sotkeudu. Voi huolehtia, että asia jää hoitamatta.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehdessä 3.9.2004 |

Hurraa!

Maapallon väestönräjähdystä ei tulekaan. Näin kertoo HS ja referoi amerikkalaista Population Reference Bureaun äskettäin julkaistua raporttia. Sen mukaan maapallon väkiluku on vain 9.3 miljardia vuonna 2050. Teollisuusmaista vain Yhdysvallat kasvattaa väkilukuaan. Raportin päätiedot ovat luettavissa Internetistä. Eräät reunahuomautukset selvitykseen ja sen uutisointiin ovat paikallaan.

Ensimmäinen ja tärkein: 9.3 miljardia vuonna 2050 on väestönräjähdys. Se ei tule, se on. Nykytilaamme kuvaa, että maailman kalansaaliit ylittävät jo tasapainotilan, metsät katoavat ryskyen väestöpaineen puristuksessa ja biosfäärin lajirunsaus harvenee 100 lajin vuorokausivauhtia. Maapallon kokonaisväestön lisääntyminen 50 prosentilla nykyisestä merkitsee samaa energiankulutuksen, rakennusmassan, viljelysalan ja tavaratuotannon kasvua. Kasvu tarvitaan äkkiä, kahden sukupolven aikana. Me elämme väestönräjähdystä tässä ja nyt.

Vuorigorilloja on 640 yksilöä, niiden lähimpiä sukulaisia, ihmisiä on 6.400.000.000. Mutta ihmiset eivät ole huolissaan väkiluvustaan. Kuvitelkaa hetki – edes tämä tuokio – vastakkaista tilannetta.

Sitten vähemmän tärkeitä muistutuksia.

Raportin uutisoinnissa iloitaan siitä, että teollisuusmaista vain Yhdysvallat kasvattaa väkilukuaan. Jätetään mainitsematta, että USA:n väkiluvun ennustetaan kasvavan tuona aikana 130 miljoonalla ja Euroopan väkiluvun vähenevän 60 miljoonalla. Olennaista on, että teollisuusmaiden koko väkiluku kasvaa. Yhtä ja toista jää erittelemättä. Kanadan pinta-ala on sama kuin Yhdysvaltojen, mutta väkiluku vain kymmenesosa Yhdysvaltojen väkiluvusta. Mikä mahtaisi olla se porkkana, jolla Kanada suostuteltaisiin pysäyttämään väestönkasvunsa, jos USA:n väkiluku kasvaa vielä 50 % nykyisestä? Miksi Kanada ei haluaisi olla yhtä väkirikas kuin naapurinsa? Entä harvaan asuttu Australia, pitkällä aikavälillä?

Toinen, reaalipoliittinen seikka koskee sekä Amerikkaa että Eurooppaa. Kun jonkun maan väkiluku uhkaa laskea, säätää hallitus ripeästi lakeja syntyvyyden ja lapsiluvun lisäämiseksi. Tämä ei ole vailla merkitystä. Poliitikot eivät pelästy väkiluvun nousua, laskua sen sijaan kovastikin. Ei Eurooppa sure korkeata väkilukua, vaan väen vähenemistä, vaikka EU:n väestötiheys jo nyt levitettynä koko maapallolle johtaisi 12.5 miljardin väkilukuun. Kasvu ei rasita ympäristöä, määrä rasittaa. Kasvu vain ennakoi tulevaa.

Väestönkasvun painopiste ei ole Euroopassa eikä USA:ssa, vaan muissa maanosissa. Raportin ja sen uutisoinnin aika pysähtyy mielivaltaisesti vuoteen 2050, epäolennaiseen ajankohtaan. Kiinnostava on vuosi, jona maapallon väestönkasvu todella pysähtyy ja kääntyy mahdollisesti laskuun. Tuo ajankohta tulee kaikissa vaihtoehdoissa tällä tai ensi vuosisadalla, siis lähitulevaisuudessa, eikä missään ennusteta, että maapallon väestönkasvu pysähtyisi vuonna 2050. Optimistisissakin ennusteissa veikataan, että väkiluku kasvaa useita kymmeniä miljoonia vuodessa vielä 2050. Mainittu 9.3 miljardia ei ole yläraja.

Tässä uutisessa harjoitetaan korrektia politiikkaa, ei puhuta ikävistä asioista. Ihmiset nielevät kernaammin mukavia valheita kuin julmia totuuksia. Ei sanota suoraan, että väestönräjähdys on tässä ja nyt. Ei sanota, että muutokselle pitäisi tehdä enemmän heti. Ei ylistetä Kiinaa, joka on jo tehnyt jotain. Ei sanota, että teollisten maiden on näytettävä esimerkkiä, alettava määrätietoisesti vähentää väkilukuaan. Eikä sidota teollistuvien maiden kehitysapua niiden väestönkasvuun.

Samalla vaietaan eräistä osatekijöistä, joiden ansiosta väestönräjähdys on pahimpia arvioita vaisumpi. Ei kerrota, että merkittäviä syitä tähän ovat AIDS ja muut tarttuvat taudit, nälänhädät ja nälkäkuolemat, sisällissodat ja valtioiden väliset sodat. Nämä ikävyydet ovat luonnon reaktio ylipursuavaan väkilukuun, väärään maailmanpolitiikkaan ja unelmoivaan hyväuskoisuuteen, ei suinkaan määrätietoista väestöpolitiikkaa. Väestönkasvu näyttää taipuvan hitaasti alas, mutta taipuminen on suurelta osin vahinko, johtuu pikemmin virheistä kuin oikeista valinnoista. Sitä ei sanota, sitä ei kavahdeta.

Sanotaan, että väestönräjähdystä ei tule. Se on mukavampaa luettavaa.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehä-lehdessä kesäkuussa 2004 |

Kissan lempiruoka on kermavaahdolla kuorrutettu raaka rotta. Kuorrutusta voi maustaa ja väriä sävyttää. Sen sisään kätketty herkkupala voi olla laiha, lihava, uros, naaras, nuori tai vanha. Niin saadaan vaihtelua.

Tarjoilen tässä tämän keittotavan mukaisen, kuuden ruokalajin menun. Sitä me nautimme päivittäin.

Alkupalat: Työnjako

Työnjako on länsimaisen tehokkuuden avain. Juuri erikoistumisen kautta saavutamme kaikilla aloilla huipputuloksia. Tiedemiehet voivat syventyä asioihin perusteellisesti vain maksamalla siitä hinnan, äärimmilleen kaventuneen asiantuntemuksen. Alalla kuin alalla saavutetaan korkea know-how vain erikoistumalla. Ja taustalla: ilman huipputiedettä ja ammattitaitoa, miten kävisi kansainvälisen kilpailukykymme?

Työnjaossa on yksi ongelma ja sen myötä periaate romahtaa. Malli läpäisee koko yhteiskunnan peruskoululaisesta presidenttiin, eikä työnjaon syitä, tavoitteita tai seurauksia eritellä koskaan. Niin kokonaisuudet unohdetaan ja perimmäiset tavoitteet hyväksytään huomaamatta, kyseenalaistamatta, kritiikittä. Ihmisistä tehdään välineitä. Edes valtioiden päämiesten tehtäväkenttään ei kuulu maailman ja ihmiskunnan pitkän tähtäyksen tulevaisuus ja sen ratkaisevat vaihtoehdot. Kukaan ei saa kritisoida työnjaon perimmäistä ja ainoaa tavoitetta: tehokkuutta ja taloudellista kasvua. Työnjako ei ole vain työn jakoa, vaan samalla piilevästi työn tavoitteiden asettelua, sokeutunutta meille asetetun arvomaailman seuraamista ja kuuliaisuutta suurelle koneelle, jonka tarkoitusta kukaan kysy. Ei ole sallittua kysyä, mitä me menetämme elämänilosta, ihmissuhteista ja tulevaisuuden vaihtoehdoista tuon keksinnön tähden.

Keitto: Sananvapaus

Mihin päätyisimme ilman sananvapautta? Juuri se on länsimaisen, eurooppalaisen tradition merkittävimpiä tunnuksia. Vapaus ilmaista mielipiteensä on ihmisen perusoikeuksien ykkönen. Ellei media vahtisi vallanpitäjää, joutuisimme diktaattorin kynsiin. Media on taviksen suoja.

Mutta kuka kyseenalaistaa sananvapauden? Kuka uskaltaa sanoa, ettei meillä oikeastaan olekaan sananvapautta, vaan huolella naamioitu sananrajaus. Eihän media puolusta sananvapautta, vaan median valtaa yli muiden eturyhmien. Media on valtataistelun osapuoli. Milloin vapaalla sanalla on uhattu vakavasti median valtaa?

Media on valtaa käyttävä ja samalla vastuuton. Se käyttää vapauttaan oman valtansa ja oman taloudellisen menestyksensä pönkitykseen. Merkittävimpiä uutisia maailmalla ovat olleet viime vuosina prinsessa Dianan kuolema, Bill Clintonin sikari ja amerikkalainen naispoliisi häpäisemässä irakilaista seksuaalisesti. Meillä kotimaassa kaiken on ylittänyt Anneli Jäätteenmäen vuoto ja Tony Halmeen ammuskelu. Voiko täyspäinen journalisti pitää näitä asioita maailman tärkeimpinä? Vastuuttomuudessaan media luo perspektiivivirheen. Golfpallo peittää auringon.

Ei media väitäkään uutisoivansa asioita tärkeysjärjestyksessä. Kannattavuusjärjestyksessä media asioita esittelee: tavoittelee levikkiä, lukijakuntaa, katsojalukuja ja tällä tavoin ilmoitustuloja, voittoja. Raha ratkaisee valinnat. Puolusteluna esitetään, että media tarjoaa mitä toivotaan, palvelee asiakkaitaan. Se on vapaan tiedonvälityksen oikeus ja velvollisuus. Älkää erehtykö kysymään, miten tämä tarve on luotu. Tullaan liian lähelle sitä huumekauppiasta, joka palloilee peruskoulun kulmilla välitunnin aikana.

Pikkulämmin: Kansanvalta

Kansanvaltaa ei kukaan halua kyseenalaistaa. Demokratia on vahvimpia sanoistamme. Sillä voi suojata, hyökätä ja torjua. Kukapa jatkaisi keskustelua, kun demokratialla on lyöty turpaan? Mikä hyvänsä väittely loppuu kuin seinään, jos demokratia on uhattuna. Parempaa valtiomuotoa ei ole ollut, ei tule olemaan. Ei voi olla. Kuin absoluuttinen kylmyys.

Kysykäämme varovaisesti, onko demokratiassa sittenkin heikkouksia? Kansan edustajan on huolehdittava asioista, uudelleen valinnastaan ja maineestaan puolueessa. Häiritseekö seuraavien vaalien aprikointi asioiden hoitamista? Entä puoluejärjestelmä ja siihen liittyvä ryhmäkuri? Joudutaanko kompromisseihin, joissa asiat kärsivät? Nämä ovat juuri demokratian kulmakiviä.

Kuvitelkaapa armeija, jonka päätöksenteko on demokraattista. Sotamiehet valitsevat upseerinsa ja ylipäällikkönsä, operaatioista päätetään äänestämällä, avoimuus on perusarvo, kirjeenvaihtajat raportoivat kotirintamalle ennen muuta virheet, päättymätöntä keskustelua käydään jalkarättien kangaslaadusta ja sissiryhmiin valitaan osallistujat kiintiöperiaatteella, jotta kaikki sukupuolet, ikäluokat ja kotiseudut ovat tasapuolisesti edustettuina. Ratkaisut tehdään niin, että kaikilla on mukavaa, tässä ja nyt. Tulisiko tappioita?

Sanoiko joku, että me emme ole sodassa? Kuulinko oikein?

Ystävät hyvät. Me olemme keskellä ihmiskunnan historian merkittävintä taistelua: sotaa tulevien sukupolvien puolesta, tulevien eläin- ja kasvilajien puolesta, tulevien vuosituhansien maapallon ja ihmiskuntien puolesta. Me olemme sodassa lyhytnäköisyyttä vastaan. Mutta me olemme demokraattinen sotajoukko, jonka ikävä kyllä huomaa.

Pääruoka: Humanismi

Ihmisyyttä ei voi ainakaan kyseenalaistaa. Meidän kielemme tulvii ihmisen ylistystä. Me puhumme ihmisoikeuksista. Me kavahdamme eläimellisyyttä. Inhimillisyys on hyvyyttä. Meidän etiikkamme on ihmisten etiikkaa. Kulttuuri on ihmisen kulttuuria. Humanismi on kaikkein hienointa. Humaanius hienouden huippu.

Humanismi on ihmiskeskeisyyden naamio. Juuri ihmiskeskeisyys, jota – ohimennen – alkukantaiset luonnonkansat eivät toitota, tuo kreikkalais-roomalainen perinneruoka, on salakavala, myrkkyyn kuollut rotta. Mikään muu ei vaadi yhtä perusteellista uudistusta kuin ihmiskeskeinen ajattelutapa. Tämä eettinen perusasenne heijastuu lainsäädäntöön, hallintomalleihin, tiedotukseen, tuotantoomme – kaikkialle.

Jos pystyisimme peruskoulusta lähtien omaksumaan uudet, elämäkeskiset päämäärät ja soveltamaan niitä sitten kaikkeen mitä teemme – lakeihimme, tuotantoomme, tekniikkaamme, tieteeseemme, taiteeseemme, ihmissuhteisiimme, arkeemme – olisi maailmamme tyystin toinen.

Jos olisimme tuhat vuotta sitten omaksuneet elämäkeskeisen etiikan ehdottomaksi ohjenuoraksemme, emme nyt kelluisi siinä liemessä, missä käpristelemme. Me voimme syyttää siitä tekniikkaa, demokratiaa, sotia, historian yksittäisiä henkilöitä, mutta pääsyyllistä ei pidä päästää livahtamaan. Kaikki muu on, tavalla tai toisella, seuraus ihmiskeskeisestä perusasenteestamme, ongelmien kantaäidistä. Humanismi on tekopyhyyttä, ylilajinen etiikka on oikeaa epäitsekkyyttä.

Juustolautanen: Älymystö

Työnjaon yläpuolella on riippumaton älymystö. Sen tavoitteena on yhteinen hyvä yli sukupolvien. Siihen kuuluvat taiteilijat ja tiedemiehet, kirjailijat ja filosofit. He eivät tavoittele pinnallisia asioita, rahaa tai mainetta. He eivät ole sitoutuneita taloudellisiin päämääriin, eivät politiikan valtapeliin. Heihin voimme luottaa. Voimmeko?

Älymystön keskustelu on outoa. Älymystö näyttää kiinnostuvan vain omista ammattiasioistaan, erityisesti niiden parissa puuhailevista henkilöistä. Älymystön keskustelu näyttää roihahtavan aina silloin, kun jotain sen jäsentä voidaan moittia, ylistää tai pilkata. Jos Tieto-Finlandian ehdokkaana on henkilö, josta jotkut eivät pidä, käydään loputonta kiistaa tulkinnoista, termeistä ja yksityiskohdista. Jos joku saa mainetta taiteella, jonka laatu häpäisee koko taiteilijakuntaa, kaivetaan sotakirveet. Näkyvimmät älymystön keskustelut ovat sisäpiirin valtataistelua. Omana erikoisuutenaan, täysin ylimitoitettua on menneiden henkilöiden tekemisten tutkailu, niiden erittely ja mutustelu.

Älymystö ei kyseenalaista itseään, omaa rooliaan ja suhdettaan tuleviin vuosisatoihin. Se näyttää tietoisesti kääntävän tärkeille asioille selkänsä, katselee muualle, väistää velvollisuutensa. On hienompaa keskustella menneestä, röyhistellä sirpaletietojen tuntemuksella ja aah – tietää meheviä sisäpiirin juoruja.

Niin älymystö tekeytyy aatelistoksi. Vallankumouksen pyssyjen jo paukkuessa kadulla se vaihtaa salongeissa kohteliaisuuksia ja ilkeyksiä toistensa pukeutumisesta. Tuleva historiankirjoitus vetää sen tästä armotta vastuuseen.

Jälkiruoka: Tuhon hitaus

Monesti kuulee onnellisten ihmisten ylistystä siitä, että kaikenkarvaisten maailmanlopun julistajien puheet eivät sittenkään pidä paikkaansa. Eihän tarvitse kuin katsella ympärilleen ja kaikkialla näkyy vain hyvinvointia, mukavuutta ja säteileviä kasvoja. Erityisesti nuorisolle puhe tuhoprosessista on ikävää ja mieliä pahoittavaa. Onko se vain hapannaamojen kiusantekoa?

Harha johtuu valitettavasti tuhoutumisprosessin hitaudesta, ihmisten kyvyttömyydestä elää menneisyyttään, muistaa olosuhteita kymmentä vuotta kauemmaksi.

Olettakaamme nyt ajatusleikkinä, että tekniikan, ympäristömme ja elämämme muutokset tapahtuisivat kymmenkertaisella nopeudella todelliseen verraten. Höyrykone keksittiin siis vuonna 1981, jolloin Suomen väkiluku oli 800.000 henkeä. Koko 80 – luku ajeltiin hevosella eikä puhelimessa lörpötelty. Töitä tehtiin pelloilla. Ensimmäinen auto tuli Suomeen vuonna 1994. Sen jälkeen kehitys vauhdittui lisää. Talvisota ja jatkosota käytiin alkuvuodesta 1998 ja mustavalkoisia televisioita alkoi joillakin olla vuonna 2000, vuosisadan vaihteessa. Internet, sähköposti ja kännykät tulivat viime vuoden loppupuolella, mutta yleistyivät vasta tämän vuoden alussa. Maapallon väkiluku kaksinkertaistuu viidessä vuodessa. Vuonna 2010 tarvitaan maailmassa kaksi kertaa niin paljon peltoa, metsää, teitä ja rakennuksia kuin nykyisin. Ilmakehän oletetaan olevan täysin saastunut vuonna 2015.

Maapallon tulevaisuuden kannalta tämä muutos nykyprosessiin nähden ei merkitse mitään. Se on molemmissa tapauksissa hetkellinen. Yksittäiselle ihmiselle ja ihmiskunnalle nopeuden muuttuminen kymmenkertaiseksi olisi aivan ratkaisevaa. Jokainen meistä muistaisi vielä levollisen, puhtaan maailman. Jokaista meistä kohtaisi henkilökohtaisesti pelottava tulevaisuus.

Jos muutosnopeus olisi kymmenkertainen, politiikka näyttäisi toisenlaiselta. Maapallo hukkuisi ihmiskunnan yhteiseen hätähuutoon. Kaikki voimat keskitettäisiin muutoksen hidastamiseen. Tulevaisuuden vaihtoehtoja ja pelastumisen mahdollisuuksia pohdittaisiin ihmiskunnan tärkeimpänä ongelmana. Strategioita luotaisiin pikavauhtia, eikä kovia keinoja kaihdettaisi prosessin pysäyttämiseksi.

Tuhon hitaus on tuhomme. Se tapahtuu huomaamatta. Saisiko olla kahvia ja konjakkia?

| Jussi Niemelän tekemä haastattelu on julkaistu Elonkehä-lehdessä toukokuussa 2003 |

Ajattelija ja elämänsuojelija Eero Paloheimo julkaisi vuosi sitten kirjan Megaevoluutio. Se on kunnianhimoinen ja laajakatseinen teos. Kirjassa Paloheimo esittää kokonaisvaltaisen maailmanselityksen, joka ei jättäne ketään kylmäksi. Elonkehä päätti ottaa selvää, miten Paloheimo on päätynyt nykyiseen käsitykseensä olevaisen perimmäisestä luonteesta. Koska juttu on poikkeuksellisen syväluotaava – Eero Paloheimon nimenomaisesta toivomuksesta – on loppuun sijoitettu filosofisten termien ja nimien selityksiä.

Ihminen ja aate

Ihmistä ei voi irrottaa hänen filosofiastaan, joten kertoisitko aluksi hieman itsestäsi?

Olen rakennusinsinööri, mutta melko kauan sitten irtauduin ammatistani. Kansanedustajana olin 1987–95 ja sitten opettajana Helsingin Teknillisessä Korkeakoulussa. Olen kirjoittanut vuoden -75 jälkeen seitsemän kirjaa. Nyt olen täysipäiväinen tietokirjailija, ensimmäistä kertaa elämässäni vain yhdessä työssä Harrastan shakkia, purjehdusta ja viime elokuussa hyppäsin ensimmäistä kertaa laskuvarjolla. Asun Tuusulassa. Viime syksynä olin kolme kuukautta Afrikassa ja aion mennä sinne uudestaan. Kirjoitan kirjaa Afrikasta.

Miten ja milloin kiinnostuit elämänsuojelusta?

Aika varhain. Jo 50-luvulla ja vielä selkeämmin 60-luvulla vallitsi vahva jako oikeistoon ja vasemmistoon. Minusta se oli epäolennaista: ympäristönsuojelu oli tärkeämpää. 60-luvulla kävin aamuisin linturetkillä yksikseni. Linnut ja niiden laulut opettelin vaivalloisesti, kuuntelemalla ja katselemalla, sitten tunnistamalla lintukirjasta. Tämä oli tietysti paljon ennen vihreää liikettä.

Missä vaiheessa tutustuit Pentti Linkolaan?

Tapasin hänet vuonna -76. Sen jälkeen olemme pitäneet yhteyttä jatkuvasti, joskin harvakseltaan.

Miksi sait päivänpolitiikasta tarpeeksesi?

Kahdeksan eduskuntavuoden jälkeen huomasin, etten opi siellä enää uutta. Halusin ehdottomasti tehdä vielä muutakin, en jatkaa rivipoliitikon elämää. Toinen syy oli, että kovasta hangoittelustani huolimatta vihreät alkoivat jo silloin väljähtyä yleispuolueeksi, kiinnostus suuntautui jakopolitiikkaan kuten muillakin puolueilla. Vihreiden merkitys ympäristöasioissa kutistui ja muuttui sittemmin täysin merkityksettömäksi.

Sain kuitenkin eduskunnassa aikaan tulevaisuusvaliokunnan. Sen asema on nyt vakiintunut ja se on tiettävästi ensimmäinen laatuaan maailmassa, herättänyt ulkomaillakin kiinnostusta. Siksi en pidä kansanedustajan kausiani turhina.

Filosofia

Olet nykyaikana siitä harvinaislaatuinen ajattelija, että pyrit kokonaisvaltaiseen maailmantulkintaan, systeemiin. Miten alun perin innostuit filosofiasta ja mistä johtuu taipumuksesi laajoihin ajatusrakennelmiin?

Yleistäminen, induktio on ajattelumalli, josta se seuraa. Silloin tarkastellaan erillisiä ilmiöitä, yritetään löytää niiden yhteisiä piirteitä ja etsitään havaintojen pohjalta yleisiä lainalaisuuksia. Luonnontiedehän on erillisten ilmiöiden havainnointia ja niiden yleistämistä. Luonnontiede poikkeaa siten ihmistieteistä. Jälkimmäiset askartelevat aika lailla erisnimien kimpussa. Erillisten ilmiöiden raportointi ei tuo luonnontieteeseen paljon uutta, vaan vasta johtopäätökset, yhteisten piirteiden hahmottaminen ja lainalaisuuksien löytäminen. Tämä tuo pohdiskeluun sellaista luovuutta, joka minua kiinnostaa. Johtuneeko tämä sitten luonnontieteellis-matemaattisesta taustastani?

Keitä filosofeja olet tutkinut?

En paljon ketään, vaikkakin olen filosofiaa kyllä sen verran lukenut, että minulla on jonkinlainen yleiskäsitys asioista. Yleensä olen päätynyt lopputuloksiini itsenäisesti, kuten Maan Tien elämäkeskeiseen etiikkaan ja Megaevoluution fysikalismiin. Vasta jälkeenpäin olen usein nähnyt samansuuntaisia ajatuksia muidenkin esittäminä. Olen kyllä yrittänyt tarkkaan kertoa, mitä olen itse keksinyt, mitä lainannut. Megaevoluution loppuun olen sijoittanut erittelyn siitä, mitä mielestäni olen itse kehitellyt, mitä en ole aikaisemmin tai lainkaan muualta löytänyt, vastakohtana muualta lukemilleni teorioille.

Usein kuitenkin satut osumaan ajan hermolle.

Siltä näyttää. Maan Tien elämäkeskeinen etiikka ja nyt fysikalismi, molemmat ovat sattuneet olemaan ajankohtaisia, kun olen niistä kiinnostunut ja alkanut niitä pohdiskella. Ehkä asiat ovat ilmassa.

Pidätkö itseäsi syväekologina?

En. Omat elämäntapani ovat käytännössä aivan liian holtittomat siihen. Syväekologiaan liittyy vahvasti moraalinen uhrautuminen ja elämä. Minulle ottaa tosi koville jo viikon paastoaminen: syömisenkin nautinto on minulle rakas. Pidän kyllä arvossa syväekologien itsekuria.

Verrattuna Pentti Linkolaan olet huomattavan teknologiamyönteinen. Uskotko että teknologia voi auttaa maapallon pelastamisessa?

Tämä on mielestäni merkittävin ero Pentti Linkolan ja minun ajattelussani. Olen aina pitänyt tekniikkaa työkaluna. Työkalua voidaan käyttää hyvään tai pahaan, eikä valinta ole työkalun. Jos joku lyö kirveellä toista, ei pidä syyttää kirvestä. Annan tekniikalle – tai teknologialle – tämän roolin tuomitsematta sitä valikoimatta. Sellaisella mallilla on paremmat toteutumisen mahdollisuudet kuin täydellisellä hylkäämisellä. Paitsi pakon edessä, mutta se ei olekaan enää valinta.

Ja ihminenhän on homo tehcnologicus.

Niin, sehän on ihmisen määritelmä: työkaluja valmistava eläin. Ei ihmistä ilman teknologiaa ja jatkuvaa tekniikan parantelua. Minusta on ihan selvää, että ihmisellä on jokaisena aikana ja jokaisessa yhteisössä palveluksessaan teknologinen kokonaisuus, jossa kaikki kietoutuu yhteen spagetiksi. Siitä ei oikeastaan voi vetää yhtään osaa pois häiritsemättä kokonaisuutta. Näin tekniikka nähdäkseni etenee, suurina kokonaisuuksina. Tämä idea minulla on kirjassani Syntymättömien Sukupolvien Eurooppa: pitää muuttaa koko tämän päivän tekniikka tavoitteineen, jotta muutoksesta olisi hyötyä.

Fysikalismi ja tieteellinen maailmankuva

Olet Megaevoluutiossa päätynyt ontologiseen fysikalismiin ja hylännyt Maan Tiessä edustamasi trialismin, kolmen julkisivun todellisuuden. Mikä sai mielesi muuttumaan?

Logiikka. Aloin pohtia, mikä mieli on ja päättelin, että se on sittenkin vain ainetta. Niin vastenmieliseltä kuin se alussa maistuikin, yhä enemmän alkoi tuntua, että käsityksemme mielestä jonakin muuna kuin aineena onkin vain illuusio, eräänlainen vertauskuva. Aine ajattelee ja tuntee, vihaa ja rakastaa, ja me olemme vain ainetta. Minuuskaan ei ole kuin aineen rakenne, kuollessa rakenne murtuu ja aine menettää tietoisuuden kyvyn. Siten minuus katoaa, mutta aine pysyy, muuttaa muotoaan ja uusia tietoisuuksia syntyy siitä.

Kun tämä ajatus – oivalluksena tai valaistumisena – sitten tuli, en ole päässyt siitä irti. Arvelen, että olemme vain äärettömän vahvasti sidottuja vanhaan ennakkoluuloon, että olisimme jotain muutakin kuin ainetta. Tämä väärinkäsitys pitää ohittaa. Se on samanlainen kuin vanhojen aikojen ajatus, että maapallo on pannukakku, jolloin toisella puolella olevat ihmiset putoaisivat pois. Tai myöhempi käsitys, ettei ihminen voi polveutua apinasta, vaan on luotu.

Luonnontieteilijät, jotka ovat samalla dualisteja, ovat hataralla pohjalla. Tiedettä harjoittaessaan ja tuloksia julkaistessaan heidän lähtökohtansa on, että maailma on vain ainetta. Jos he eivät uskoisi siihen, he eivät voisi tehdä luonnontieteellistä tutkimusta kuten nyt. Silti on paljon luonnontutkijoita, jotka ovat filosofialtaan perinteisiä dualisteja tai vähintään neutraaleja aineen ja mielen pohdinnoissaan.

Lasketko dualisteiksi myös emergentin materialismin kannattajat?

En oikeastaan. Tarkoitan dualisteilla perinteisiä dualisteja. Olen itsekin emergenssin kannalla siten, että tietoisuus on materiaalin uusi ominaisuus, joka ilmestyy tietyille aineyhdistelmälle väistämättä. Nuo yhdistelmät ovat tietysti hirveän monimutkaisia, ja niihin kuuluu esimerkiksi hermoja. Niinpä aineelle syntyy kyky tuntea kipua ja nautintoa. Tämä kehittyy sitten evoluution myötä lisää, tietoisuudeksi. Tunto on erään elävän materian kyky. Elävällä materialla on tietysti muitakin kykyjä, kuten elottomallakin materialla on kykyjä. Näitä kykyjä ilmestyy aineen muokkautuessa lisää, kun materia jäsentyy ja lopulta saavuttaa tietoisuuden.

Vaatiiko tieteellinen uskottavuus kovien tieteiden kuoren ympärilleen?

Saattaa hyvinkin olla. Haluan silti korostaa, että usko fysikalismiin ontologisessa mielessä ei sulje pois idealistista näkemystä epistemologisesti ajatellen. Kaikki tietomme on peräisin elämyksistä, vaikka elämykset olisivatkin pohjimmiltaan ainetta. Fysikalismi ei myöskään tarkoita, että voisimme arkipäiväisessä käyttäytymisessä vetäytyä vastuusta ja sanoa, että aine tekee synnit ja pahuudet, emmekä me itse.

Vapaa tahto, moraali, etiikka, tunteet ovat tietyn aineen erityisiä ominaisuuksia. Siten aine säätelee itseään. Kaduilla kuljeskelevat ainemöykyt eivät saa käyttäytyä toisiaan kohtaan huonosti. Ja kuten kirjassani mainitsen, ainoa fysikalismista seuraava muutos omaan elämääni on tyynempi suhtautuminen omaan kuolemaani.

Aivan kuten Epikuroksen kaunis ajatus: kun me olemme, kuolemaa ei ole ja kun kuolema on tullut, me emme ole.

Niin: minä en ole, muttei sillä väliä, koska uusia tietoisuuksia syntyy, uusia minuuksia tilalleni.

Tässäkin mielessä tieteellisestä maailmankuvasta koituu pelkkää etua.

Niinpä niin:ei tarvitse pelätä kuolemaa eikä sitä, mitä sitten seuraa.

Fysikalistinen reduktionismi on tällä hetkellä tieteen vallitseva paradigma, myös kognitiotieteessä ja biologiassa. Näetkö Lauri Rauhalan tavoin vaaroja ihmisen ja biologian fysikalisoimisessa, elämän rakenteen pilkkomisessa ja yliyksinkertaistamisessa?

En oikeastaan. Viittaan aikaisempaan. Jos alkaisimme vetää fysikalismista johtopäätöksiä ja siirtää omaa vastuutamme jonnekin muualle niin silloin kyllä, muuten en.

Kari Enqvistin Olemisen Porteilla liputtaa sekin vahvasti fysikalismin puolesta. Saitko kenties Enqvistiltä lisäpontta omalle näkemyksellesi?

Olen löytänyt häneltä tietysti samoja ajatuksia, mutta oikeastaan vasta sitten, kun seurasin Olemisen Porteilla – teoksesta käytyä keskustelua, johon myös hieman osallistuin. Mielestäni esitän asian vähän Enqvistiä jyrkemmin. Hän muistaakseni sanoo, että ajattelu on aineen heijastusta. Minä taas, että aine ajattelee.

Olet varmaan tietoinen ylivoimaisista käsitteellisistä vaikeuksista, joihin yksisilmäinen fysikalismi filosofiassa johtaa. Onko esim. Suomen asukasluku, abstrakti, alati muuttuva käsite, ainetta? Onko se jatkuvasti muuttuessaan samaa ainetta joka paikassa, eri yksilöiden aivoissa, tietokoneissa, kirjoissa ja lehdissä? Tarkoitan itse käsitettä, en niitä numeroita, joista se kulloinkin muodostuu.

Käsitteet, vaikkapa neliöjuuren tai väkiluvun käsite, on epämääräinen koska se ei ole muuta kuin aineyhdistelmä aivoissani ajatellessani sitä. Jollakin toisella ihmisellä neliöjuuren käsite on toisenlaisten mielikuvien yhdistelmä, siis toinen kombinaatio samoista aineista. Samoin paperille kirjoitettu luku, tietokoneessa oleva luku…

Et puhu nyt käsitteestä.

Joo, en puhu nyt käsitteestä, vaan itse luvusta. Mutta lukukin, ääneen sanottuna, paperille kirjoitettuna tai tietokoneelle tallennettuna – on kaikissa tapauksissa vain aineyhdistelmä. Esimerkiksi eräs ilman molekyylien yhdistelmä, jota heiluttelee aalto. Ei muuta.

Onko sanan merkityskin siis aina samaa “merkitysainetta“?

Se on samoja alkuaineita aivoissa kuin kaikki muukin, eri kombinaatioina eri ihmisillä. Merkitys samalla tavalla kuin käsite on mielikuva ja siten yhdistelmä yleisistä alkuaineista aivoissa. Mielikuvat ovat erilaisia eri yksilöillä. Jos otamme esimerkiksemme hyvinkin täsmällisesti määriteltävän asian – vaikkapa luvun ‘yksi‘ käsitteen tai merkityksen – niin väitän, että sekin on vain mielikuva ja lisäksi erilainen eri yksilöillä.

Et näköjään kannata ainakaan Richard Dawkinsin meemi-teoriaa, jolle Daniel Dennett aika pitkälti perustaa tietoisuustulkintansa; siis sitä, että itsetietoisuus, minä, rakentuu geenin kaltaisista kopioitujista, meemeistä, jotka ikään kuin tietokoneohjelmana istutetaan kulttuurin toimesta aivoihin?

Ihmisiä ei saa muuttumaan koneiksi, emme voi muuttaa ihmisten aivoja keskenään samanlaisiksi tietokoneiksi. Yksilöt ovat ja pysyvät erilaisina, kiitos maailman monimuotoisuuden.

Ihmisen tietoisuus kuitenkin operoi merkityksillä. Voidaanko tämä ilmeisen emergentti ilmiö ohittaa ontologisesti?

Merkityskin mielikuvana on eräs hermostossamme olevien aineiden yhdistelmä ja kaikki – elollinen ja eloton – koostuu samoista alkuaineista. Olkoon emergentti ilmiö, mutta silti aineen ominaisuus.

Kierrät kysymyksen.

En kai. Alkuaineet ovat samoja ihmisten aivoissa ja tietokoneissa. Vaikka alkuaineet ovat eri yhdistelmiä eri paikoissa, ei siitä seuraa, että toinen olisi henkeä ja toinen ei, tai toinen ei-materiaa ja toinen materiaa. Merkitys on mielikuva, osa tietoisuudesta.

Miten selität väärin lukemisen ja väärin kuulemisen? Muuttuuko aine matkalla vastaanottajan silmään ja korvaan?

Hmm… ei varmaan muutu. Kuvittelisin, että aivotutkija – jonka alaan kysymys kuuluu – vastaisi, että muutos tapahtuu vasta aivoissa, ei niissä valoaalloissa, jotka etenevät paperista silmään. Tuskin silmä tai korvakaan tekee tätä virhettä, ellei nyt sitten kovassa metelissä. Sekaannus tapahtuu vasta aivoissa, samalla tavoin kuin monet muutkin ajatusvinksahdukset.

Tässä yhteydessä pitää mainita unet, jotka tukevat vahvasti fysikalismia. Ihminen näkee jotain unissaan, jolloin aivoissa syntyy kohde, joka näkyy. Ei siis ole erikseen kohdetta, joka näkyy, ja jotakin, joka sen näkee, vaan kysymys on aivoissa itsestään syntyneestä näystä.

Sanot kirjassasi (s.32), että tietoisuus ja tuntoisuus ovat myös ilmeisiä aineen emergenttejä ominaisuuksia, jotka ilmestyvät aineeseen vasta tietyn mutkikkaan, tarkoin jäsennellyn rakenteen myötä. Oletko sittenkin emergenssin kannattaja?

Miten niin sittenkin? Minähän nimenomaan olen sitä!

Mutta juuri sen sinä fysikalismissasi ontologisesti hylkäät.

Kyllä kyllä, tässä kolmen julkisivun maailma – mallissa, jonka olen jo kokonaisuudessaan hylännyt. Nyt hylkään emergenssin luonteen vain siten, että aineesta muka syntyisi jossain faasissa ei-ainetta. Ontologisesti pidän ajatuksia aineena. Mutta kieltä ei tarvitse muuttaa ja tietoteoreettisesti ajatuksista voidaan puhua kuten tähänkin saakka.

Näet siis emergenssin ja kolmen julkisivun mallin heuristisena työkaluna, jonka avulla käsitteelliset vaikeudet vältetään?

Näen kolmen julkisivun mallin apukeinona, jonka avulla asioista voidaan keskustella.

Mielestäni juuri fysikalistinen käsityksesi, että tietoisuus on vain ainetta ja minä illuusio, tarkoittaa hyvästejä epistemologiselle realismille; lankeat samaan derridalaiseen sudenkuoppaan kuin Dennett: jos havaitsija X on harhakuvitelma, fiktio, niin eikö tietomme ulkopuolisesta maailmasta ole silloin kaksinkertainen fiktio?

On selvää, että kaikki tietomme on peräisin elämyksistä, samoin tieteemme ja tietojemme kokonaisuus, sekin on elämysten avulla kasattu. Mutta kuten sanottu, tämä on epistemologinen lähestyminen. Silloin emme tarkastele maailmaa, vaan tietomme perustaa. Epistemologisesti ei voi todistaa fysikalismia, koska kaikki tietomme on saatu havaintojen kautta. Havaintoja on vain havainnoista. Tiedon ja maailman välillä on puskureita. Mutta emme sillä perusteella voi myöskään kumota fysikalismia ontologisessa mielessä. Ei tämä osoita, etteivätkö havaintomme, tunteemme ja ajattelumme olisi vain aineen liikahduksia. Minusta näiden kahden päättelytavan välillä pitää säilyttää selvä ero.

Esität kirjassasi myös tieteellisessä mielessä hyvinkin uskaliaita hypoteeseja, kuten maapallon ulkopuolisen elämän todennäköisyys, telepatian mahdollisuus, Kirlian-kuvauksen ja ruumiin kipupesäkkeiden yhteyden kvanttimekaaninen selitys, ja jopa jumalan olemassaolo. Et ilmeisesti pelkää tiedepiirien naureskelua?

On totta, etten minä sitä kamalasti pelkää, toisaalta en ole naureskelua vielä kuullut. Anto Leikola sanoi Helsingin Sanomien arvostelussaan, että hän luki päätään pudistellen joitakin kohtia kirjastani, eikä se minusta ole kovin pahasti sanottu. On selvää, että kirjassani on olettamuksia, jotka itsekin olen tunnustanut spekulaatioksi, todistamattomiksi arvailuiksi.

Asia, josta kirja Megaevoluutio käynnistyi, on elämän todennäköisyys maapallon ulkopuolella: muistan jopa paikan ja hetken. Tulin talvella verkoilta, nousin rinnettä ja äkkiä minulle tuli hyvin selvänä käsitys, että on vain kaksi todennäköistä vaihtoehtoa: elämää ei olisi lainkaan tai sitten sitä on maailmankaikkeudessa runsaasti. Tämä tapahtui noin 15-20 vuotta sitten. Jumalan olemassaoloa pohdiskelevat lukekoot kirjani.

Minulla on aika vahva todennäköisyyslaskentaan liittyvä pohja. Olen tehnyt alalta kaksi väitöskirjaa. Siksi olen valmis puolustamaan päätelmääni, että maapallon ulkopuolinen elämä on todennäköistä, missä tiedemiespiirissä tahansa. Jopa siten, etten pidä kuuluisaa Draken yhtälöä kovin mullistavana.

Tästä päästään suoraan megaevoluution käsitteeseen.

Megaevoluutiolla tarkoitan aineen vääjäämätöntä, vaiheittaista ja säännönmukaista kehitystä alkuräjähdyksestä nykypäivään ja mahdollisesti myös tulevaisuuteen.

Miten päädyit ajatukseen faaseista, jaksoista, joiden aikana aine yhtyy liukuvana prosessina aina korkeammiksi ja monimuotoisemmiksi kokonaisuuksiksi?

Prosessi ei ole oikeastaan liukuva vaan porrastettu. Opiskelin eri asioita kirjaani varten vuosikausia, tietysti vain teknisellä ja populaaritieteellisellä tasolla. Ensin fysiikkaa, sitten kemiaa, biologiaa ja evoluutioteoriaa, paleontologiaa ja antropologiaa. Prosessin aikana tulin vakuuttuneeksi siitä, että kehityksessä on yhteisiä, toistuvia piirteitä, että aineen ja elämän täytyy kehittyä suunnilleen samalla tavalla kaikkialla maailmankaikkeudessa – ja vääjäämättä. Siemen oli kylvetty alkuräjähdyksessä.

Tulevaisuus

Kirjasi lopussa esität kaksi tulevaisuudenvisiota, todennäköisen ja varsin lohduttoman Köpelösti käy – vaihtoehdon, sekä utooppisen Ihmepelastuksen. Mitä ihmepelastukseen vaaditaan poliittisesti? Missä vaiheessa viimeistään on pakko turvautua Pentti Linkolan keinoihin?

Ihmepelastukseen tarvitaan vahva kansainvälinen tahto ja valistus, sekä vakuuttuneisuus siitä, että nykyisiä toimia ei voida jatkaa, ei edes siten, että käytäntöjä pikkuhiljaa viilattaisiin paremmaksi, kuten vihreät näyttävät ajattelevan. Muutoksen täytyy olla hyvin radikaali. Sen toimeenpanijaksi tarvitaan jonkinlainen maailmanhallitus. Muutos on erilainen teollisissa maissa, kuin ns. kehitysmaissa. Mikäli radikaalia muutosta ei tapahdu, käy huonosti. Maailmanloppu ei tule äkkiä, yhdessä rysäyksessä. Se on menossa nyt, koko ajan. Elämme maailmanlopun keskellä.

Olen käyttänyt jossain yhteydessä vertausta, joka on peräisin tekniikasta. Rakenteella on kaksi murtomekanismia. Toinen on hauras. Jos heitän kiven ikkunaan, se murtuu hauraasti, hetkessä. Jos sen sijaan betonilaattaa kuormitetaan liikaa, se ei rojahda heti, vaan ensin siihen ilmestyy halkeamia ja se taipuu, kuorma siirtyy laatan ehjille osille. Laatta romahtaa vasta sitten, kun kaikkien kohtien kantokyky on käytetty ja koko laatta saavuttaa ns. murtotilan. Tämä on sitkeä murto. Maailmanloppu on sellainen. Syntyy elinkelvottomia alueita, joilta väestö siirtyy seuraaville alueille ja alkaa kuormittaa niitä yhä enemmän. Samanaikaisesti eri muuttujat yhdessä kiihdyttävät ilmiötä ja vahvistavat toisiaan. Tämä pätee aavikoitumiseen, polttopuun ja vesivarojen hupenemiseen ja elollisen luonnon monimuotoisuuden kuihtumiseen. Koko ajan häviää puskureita, luonnon keinoja, jotka hidastavat prosessia, ja pakotiet sulkeutuvat yksi kerrallaan.

Ei ole hetkeä, jolloin siirrytään toiseen systeemiin, vaan siihen siirrytään vaiheittain siten, että joudutaan – ehkä – omaksumaan pikkuhiljaa Penan kuvaamat käytännöt, jos se sitten enää on mahdollista.

Penttihän on puhunut siitä, miten maailma muuttuu koko ajan ikävämmäksi paikaksi, jolloin ihmistenkin kärsimys päivä päivältä lisääntyy.

On selvää, että Pentin malli olisi nyt toteutettavissa huomattavasti sympaattisemmin, kuin sitten pakon edessä. Siinä pakkotilanteessa se on viimeinen eloonjäämisen keino.

Uskotko, että ihminen lajina voi viisastua ja jalostua?

-Puhutaan. että ihmisellä on perusluonteensa, josta hän on pääsemättömissä. Sen pieni osa on tämä ihmisenä oleminen. Paljon laajempi osa on elollisen olennon perusluonne. Kaikkein perustavin osa ihmistä on kuitenkin aineen perusluonne: aineella on pyrkimys kehittyä tiettyyn suuntaan, jota olen kuvaillut juuri faasi-mallissa. Näyttää olevan niin, että kaikkein tiukimmin me olemme sidottuja tuohon aineen peruspyrkimykseen. Tämä seikka voisi opettaa ihmiselle nöyryyttä, jos ihminen olisi oppiakseen. Mutta ihmisen uhka on ihminen itse.

Mitä odotat lähitulevaisuudelta?

Omalta lähitulevaisuudeltani odotan, että voisin lopettaa tämän perkeleen paaston ja syödä lammasta pääsiäisenä.

Filosofisten termien ja nimien selityksiä (lähteet: Taskufakta – filosofian sanakirja, WSOY 1999; Suuri sivistyssanakirja, Gummerus 2002):

Dawkins, Richard: englantilainen biologi. Meemiteorian Dawkins esittää teoksessa Geenin itsekkyys, Art House 1993.

Dennett, Daniel C.: amerikkalainen filosofi. Dennettin fysikalistinen tietoisuusteoria löytyy kirjasta Tietoisuuden selitys, Art House 1999.

Derrida, Jacques: ranskalainen filosofi, jonka mukaan ihmisen minä on vain fiktio. Derridan kuuluisa lause “tekstin ulkopuolella ei ole mitään“ kuvaa hänen käsitystään ihmisen persoonallisuudesta: minä on kielen luoma sosiaalinen konstruktio, eikä mitään muuta.

dualismi: käsitys, joka olettaa kaksi toisilleen vastakkaista alkuperustaa tai tekijää, kuten henki ja aine, sielu ja ruumis.

emergenssi: uusien ilmiöiden synty monimutkaisten, kokonaisvaltaisten kehitysprosessien kautta. Esim. tietoisuutta voidaan tarkastella emergenttinä ilmiönä, joka syntyy organismin saavutettua kokonaisuutena riittävän monimutkaisen kehitystason, mutta jota ei voida selittää mistään organismin yksittäisestä osasta käsin.

Enqvist, Kari: fyysikko.Tietofinlandia-palkittu teos Olemisen porteilla, WSOY 1998.

epistemologia: tietoa koskeva; tietoteoria.

fysikalismi: käsitys, jonka mukaan ainoastaan fysiikan keinoin havaittavat ja niiden kaltaiset asiat ovat varsinaisesti olemassa ja muodostavat todellisuutta koskevan tiedon ainoan perustan.

heuristinen: keksimään, oivaltamaan johtava; kokeillen ja arvaillen tietoa etsivä.

idealismi: ontologinen idealismi olettaa vastakohtana materialismille, että todellisuus on luonteeltaan ei-aineellista (käsitteellistä, henkistä, sielullista) tai että ei-aineellista todellisuutta ei ainakaan kokonaan voi palauttaa aineelliseen todellisuuteen. Tietoteoreettinen idealismi väittää vastakohtana realismille, että se tieto, joka meillä on olioista, on ensi sijassa riippuvainen havaintokykymme rakenteesta.

merkitys: modernin filosofian ydinkäsite, jota filos. suuntauksissa käytetään varsin eri tavoin. Käsite voi tarkoittaa puhtaasti kielellisten ilmaisujen merkitystä tai viitata ihmisen koko olemiseen merkityksenantona. Tällöin korostuu se, että ihminen ei vain heijasta tai objektiivisesti havainnoi ulkomaailmaa, vaan samalla aina myös tulkitsee sitä.

ontologia: filosofian alue, joka tutkii olemisen ja olemassaolon käsitteitä ja olevaisen perimmäistä laatua.

Rauhala, Lauri: psykologi ja filosofi, joka on voimakkaasti kritisoinut tieteellistä reduktionismia. Ks. esim. Jyri Puhakainen: Persoonan puolustaja – Lauri Rauhala ihmistutkimuksen pioneerina, LIKE 2000.

realismi: filosofiassa tieto-opillinen katsomus, jonka mukaan on olemassa tietoisuudesta riippumaton ulkomaailma.

reduktionismi: käsitys, jonka mukaan tietyn alueen ilmiöt tai käsitteet voidaan palauttaa tiettyyn toiseen alueeseen, esim. elämänilmiöt fysikaalisiin tai biol. käsitteet fysiikan käsitteisiin.

trialismi: Eero Paloheimon kirjassaan Maan tie edustama käsitys, jonka mukaan maailmalla on kolme julkisivua, aineellinen, elämyksellinen ja käsitteellinen.