Kirjoittaja / yllapito

yllapito

Raha ja onni

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 09.04.2005 |

Tiedän, etten kirjoita tätä Onnellisuussanomiin vaan Taloussanomiin. Samoin, että EVA on elinkeinoelämän eikä elämänarvojen valtuuskunta. Siitä huolimatta seuraavat huomautukset.

EVA on julkaissut ansiokkaan ja mielenkiintoisen raportin ”Onnellisuuden vaikea yhtälö”, tekijöinä Kai Torvi ja Pentti Kiljunen. Siinä puhutaan vähän onnesta ja paljon rahasta. Raha ja onni eivät näytä liittyvän toisiinsa, siksi otsikon sanalle ”vaikea yhtälö” on perustelunsa, muuten ehkä ei olisi. On vaikea arvioida, onko viisi metriä enemmän kuin kuusi litraa.

Jos olisi haluttu puhua painokkaasti onnellisuudesta, olisi puhuttu vain vähän rahasta, arvoasemasta ja politiikasta. Vastaukset raportin kysymykseen numero 35 olisi valittu lähtökohdaksi, ei yhdeksi asiaksi muiden seassa. Kysymys 35 on: mikä vaikuttaa onneen? Sijalle 12 jää korkea elintaso, sijalle 13 mahdollisuus poliittiseen vaikuttamiseen ja 14 sosiaalinen arvostus. Ensiarvoisina pidettiin hyvää perhe-elämää ja terveyttä. Raportti paneutuu silti häntäpään kysymyksiin, noihin onnellisuuden marginaalisiin sivutekijöihin. Tekivätkö tutkijat johtopäätökset ensin ja niiden perusteella valitsivat painotukset?

Peruskysymyksen vastauksista voi päätellä, että yhteiskuntamme silmäätekevät metsästävät sähköjäniksiä, ei oikeata luonnonriistaa. Mutta ei nyt narista tämän enempää. Hyväksytään tavanomainen lähtökohta: sähköjänisten metsästys on tärkeää, puhutaan siitä.

Raportti on arvokas läpileikkaus suomalaisten suhtautumisesta kaikkein eniten esillä oleviin yhteiskunnallisiin kiistakysymyksiin. Erityisen kiinnostavaksi sen tekee moniulotteisuus. Raportissa käsitellään taloudellista tilannetta, ympäristöä, ulkomaalaisia, johtajien ominaisuuksia, tasa-arvoa, ulkopolitiikkaa ja lukuisia muita asioita. On tutkittu myös mielipiteiden jakaumaa väestön keskuudessa ja niiden kehitystä kuluneiden vuosien aikana. Se on kiinnostavaa luettavaa kenelle hyvänsä ja erinomainen opas sellaiselle poliitikolle, jolla ei ole omaa linjaa, joka haluaa vain kalastella ääniä sieltä mistä niitä parhaiten löytyy. Se rikkoo myös useita ennakkoluuloja. Se osoittaa, että suomalaiset eivät sittenkään ole julkisuudessa kailotettujen kantojen myötäilijöitä, kuten pahimmillaan näyttää.

En voi olla puuttumatta kuitenkaan viesteistä tärkeimpään. Onnellisuus pitäisi olla taloudellisen ja yhteiskunnallisen toiminnan perustavoite, ei sen häiriötekijä. Vain viidennes ajattelee, että olimme ennen onnettomampia kuin nyt ja vain kuudennes, että viiden vuoden kuluttua asiamme ovat paremmin kuin nyt. Valtaosa vastanneista on sitä mieltä, että pyrkimällä taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa ensin luonnon ja sitten itsensä.

Tulee mieleen, että vastaajat ovat olleet kysyjiä viisaampia. Jos yhteiskunnallisilla ratkaisuilla haluttaisiin onnea edistää, tulisi työkalupakin sisältö panna uusiksi. Tämä koskee talouselämää, mutta ennen muuta poliitikkoja ja heidän päällepäsmäriään, mediaa. Julkisuudessa käyty keskustelu koskettelee valtaosin joutavuuksia ja yhdentekeviä ihmisiä. Perusteluksi ei riitä eikä sovi, että annetaan mitä pyydetään.

yllapito

Gorillat

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Ilta-Sanomien Plussa-liitteessä 03.04.2005 |

Kauppiaitten huuto, autontorvet, kattiloiden kolina ja boda-boda-mopojen vilinä alkaa, kun Kampalan päivä valkenee. Boda – boda on tarakalla varustettu vuokramopo, johon joskus mahtuu kaksikin matkustajaa. Istun yhteen rinkka selässä ja ajamme UWA:aan.

UWA, Uganda Wildlife Authority on matalassa parakissa keskellä kaupunkia. Siellä pitää ilmoittautua kuukausia aikaisemmin, jos mielii katsomaan sumuisten vuorten gorilloja, sanoo Lonely Planet – matkaopas. Paikat ovat hyvin varattuja. On maanantai.

– Minä päivänä haluaisitte mennä?

– Heti.

Naurua.

– Mahdotonta. Aikaisintaan keskiviikkona.

– En voi odottaa. Vuokraan auton ja lähden.

– Täyttäkää sitten kaavakkeet. Saanko passin?

Tunnin kuluttua olemme matkalla Bwindiin, Albert ja minä.

Matka kestää 10 tuntia, aluksi asfalttia, viimeiset tunnit kuoppaista kinttupolkua. Vastaan tulleita rekkoja on poikittain ja ojassa kaatuneina. On satanut, tiellä on liejua.

– Ne ovat matkalla Kongoon, sanoo Albert.

Hämärtää, olemme kahden kilometrin korkeudessa merenpinnasta. Laaksoissa sumu makaa kuin maito.

– Noiden vuorten takana on Kongo, sanoo Albert.

Yövyn yksinkertaisessa majatalossa. Ruokasalissa palaa kynttilöitä. Olen ainoa vieras. Aamulla on herätys seitsemältä ja sitten käskynjako. Jo edellisenä iltana henkilöllisyydet on tarkastettu ja kaavakkeet täytetty. Niissä sitoudutaan noudattamaan ohjeita.

Puiston johtaja kertoo, että gorilloja oli 320 viimeisessä laskennassa vuonna 1997 Bwindissä ja saman verran Mgahingassa. Ne ovat maailman ainoat jäljellä olevat vuorigorillat (Gorilla beringei beringei). Nairobissa kuulen, että Itä-Afrikassa ei enää syödä gorillanlihaa, koska gorillaa pidetään liian läheisenä lajina. Länsi-Afrikassa syödään. Se on kuulemma herkullista.

Porukka jaetaan kahteen ryhmään ja kaikille annetaan pitkät kepit. Toiseen ryhmään kuuluu kaksi saksalaista ja kaksi brittiä. Toinen ryhmä olen minä.

Sitten johtaja kysyy, tarvitaanko kantajia ja varottaa, että nousut ja laskut ovat rasittavia. Jos väsyttää, pitää keskeyttää. Kukaan ei halua kantajia. Sitten annetaan muita käytösohjeita. Jokainen pääsee lähelle gorillaperhettä, mutta ei ole takeita pääseekö niitä näkemään. Ne voivat olla puskissa piilossa. Niiden lähellä saa olla tunnin eikä 7 metriä lähemmäs saa mennä. Puhua pitää kuiskaten. Jos aivastuttaa, pitää kääntyä pois gorilloista. Jos joku on sairas, se pitää ilmoittaa ja matka peruuntuu. Etenkään flunssassa ei saa lähteä. Jos on tarpeita, pitää kaivaa kuoppa, tehdä tarpeet siihen ja peittää kuoppa. Gorillojen terveyttä varjellaan.

Ryhmien mukaan tulee kolme sotilasta rynnäkkökiväärit mukanaan. Matkailijoita suojellaan, sillä maaliskuussa 1999 ruandalaiset sissit ampuivat täällä kahdeksan turistia. Mutta sotilaista ei silti kannata huolestua, hän sanoo. Sitten hän toivottaa meille kaikille onnistunutta gorillavaellusta.

Puisto on 300 km2 laajuinen ja siellä on kolme valmennettua gorillaperhettä. Loput gorillat ovat villejä ja ihmisarkoja eikä niitä voi lähestyä. Gorillojen valmennus kestää kaksi vuotta: jäljittäjät lähestyvät metri metriltä perhettä ja saavat sen tottumaan ihmisen läheisyyteen. Joka aamu auringon noustua samat, perheelle tutut jäljittäjät etsivät sen seuraamalla perheen jälkiä siitä paikasta, johon se edellisenä päivänä on jäänyt. Sitten he ilmoittavat radiopuhelimella keskukseen, missä gorillaperhe on ja turistit viedään mahdollisimman mutkattomasti siihen kohtaan metsää.

Ajamme autolla Albertin kanssa 30 kilometrin matkan, puiston toiselle laidalle. Opas ja sotilaat tulevat toisella autolla.

Sitten lähdetään maastoon. Ensimmäisenä kävelee pyssymies, hänen jälkeensä opas Augustine, minä ja viimeisenä letkassa taas kaksi turvamiestä. Perillä meitä odottavat jäljittäjät, joihin Augustine on tuon tuostakin yhteydessä walkie-talkiellaan.

Vaellus on raskas. Laskeudumme ja nousemme jyrkkiä, sateesta ja savesta liukkaita polkuja, jotka kiemurtelevat välillä tiheiköissä, välillä korkeassa ruohikossa ja korkeus tekee tepposensa. Alan läähättää, hikoilla, liukastella, kärsiä nestehukasta, huohottaa, kompuroida ja kiroilla. Reidet kipeytyvät. Muu porukka etenee iloisesti rupatellen. Välillä pysähdyn vetämään henkeä, nojaan keppiini ja pyydän heitä odottamaan. Onneksi ei ole tuttuja näkemässä. Erityisen hankalaa on laskeutuminen. Välillä lyön keppini pystyyn ja tukeudun siihen, etten kaatuisi jyrkässä alamäessä selälleni. Silloin tällöin Augustine ojentaa kätensä avuksi. Hyvin nöyryyttävää. Sitten hän puhuu jäljittäjille, jotka kertovat, että ”eläimet” ovat menneet pesiinsä päivälevolle. Senkin spesistit.

Lopulta olemme perillä ja tapaamme jäljittäjät pusikossa istuskelemassa. Toinen esittäytyy Josamiksi, Itä-Afrikan parhaaksi jäljittäjäksi. Gorillaperhe on lopettanut taukonsa ja levittäytynyt kuivuneen joenuoman varteen syömään. Ne ovat laajalla alueella, laitimmaiset parinsadan metrin päässä toisistaan. Sotilaat ja muut jättäytyvät taakseni.

Minua onnistaa ja laskeudun uoman jyrkkää, liukasta rinnettä kohtaan, jossa voin nojata puuhun. Vastapäätä istuu gorilloista suurin ja vanhin – hopeaselkä, perheen pää. Tapitamme toisiamme silmiin. Sillä on mustat silmät, yötä tummemmat. Meidän geeneistämme 98.5 % on samoja. Välillämme on kuiva uoma ja kymmenisen metriä. Olen sille ilmeisen kiinnostamaton otus. Se keskittyy syömään, ruohoa ja pensaiden lehtiä, se syö herkeämättä. Onpa roteva kasvissyöjä. Augustine patistaa minua lähtemään eteenpäin, katsomaan muita gorilloja.

Sanon pysyväni koko sallitun tunnin johtajan tuntumassa. Sen nimi on Rwansigazi ja se on 28 vuoden ikäinen. Rwansigazi tarkoittaa ”murrosikäistä” ja se on saanut nimensä vuosia sitten. Nyt se on keski-ikäinen herra. Välillä se valpastuu, kääntää terävästi päätään epäilyttävän äänen suuntaan, jää tuijottamaan, mutta havaittuaan tilanteen vaarattomaksi, jatkaa syömistään. Kun lähes tunti on kulunut, se keikauttaa itsensä istuma-asennosta neljälle raajalle ja lähtee selkä notkolla, valtavat hartialihakset turkin alla muljahdellen seuraamaan perhettään, joukon viimeisenä. Ne liikehtivät kaikki hiljalleen rinnettä ylös, luonnonpuiston ja viljelysmaan rajamailla.

Ryhmän nimi on Habinyanja, lyhennettynä ryhmä H. Siinä on 18 gorillaa. Se on suurin kolmesta nähtävästä ryhmästä. Muissa on kymmenkunta yksilöä kummassakin.

Rwanzigazin lisäksi perheessä on kolme mustaselkää, nuorempia uroksia, joitakin naaraita ja kolme poikasta. Yksi naaraista kantaa poikastaan koko ajan selässään ja jotkut nuorukaiset kiipeävät puihin. Perhe kaveeraa joskus toisen ihmisiin tottuneen perheen kanssa. Toisen perheen pomo on Rwanzigazin veli ja veljekset tulevat hyvin juttuun keskenään. Villien gorillojen kanssa syntyy kahnauksia, jos ne sattuvat samalle alueelle. Samoin puiston ympärillä asuvat ihmiset ovat harmiksi. Ne pyrkivät käyttämään puiston ympärillä olevia maita esimerkiksi viljelyksiin. Paineita tulee joka suunnalta.

Laahustus takaisin on tuloakin raskaampi. Albert on hoidellut asioita ja pääsemme lähtemään Kampalaan takaisin iltapäivällä. Ajamme Albertin kanssa vuoronperää ja olemme perillä ennen puoltayötä.

Menen seuraavana aamuna – keskiviikkona – UWA:aan ja kerron, että minulla on idea:

Koska jokainen gorillayksilö on arvokkaampi kuin ihminen, pitää jokaisella gorillalapsilla olla kummi. Kummeiksi pääsevät vain hyvin kuuluisat ja rikkaat henkilöt. Se on erityinen kunnianosoitus. Kummisetä tai -täti saa antaa pienokaiselle nimen, kummeista pidetään luetteloa ja kummilapsen edistymisestä raportoidaan kummisedälle vuosittain. Kummisedän pitää antaa kummilapselleen lahjaksi rahaa, jolla ostetaan maata puskurivyöhykkeeksi puiston ympäriltä.

Ehdotan ideani vetonaulana, että ensimmäiseksi kummisedäksi pyydettäisiin Marlon Brandoa. Hän eli silloin. Mutta he eivät UWA:ssa ole koskaan kuulleet sen nimisestä henkilöstä.

yllapito

Hyvin vointi valtiossa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 05.03.2005 |

Ruotsissa on kauhisteltu maahanmuuttajien 130 apaattista lasta, jotka ovat kuolemanvaarassa. He ovat heittäytyneet puhumattomiksi, syömättömiksi ja juomattomiksi. Ongelma ilmenee juuri Ruotsissa, maailman hyvinvointivaltioiden ykkösmaassa. Mekään emme ole vielä Ruotsin tasolla.

Kettutytöt vapauttavat minkkejä häkeistään, vaikka minkit saavat turvapaikassaan hyvää ruokaa vaivatta, eivät palele ja ovat suojassa metsästäjiltä ja koirilta. Häkkieläimiä yleensä säälitään, vaikka niiden asiat ovat hyvin. Uudenaikaisessa sikalassa sian ei tarvitse rasittua liikkumalla ja palvelu pelaa muutenkin: ruoka tuodaan kärsän alle, sisätiloissa ei vilustu, eivätkä petoeläimet uhkaa. Siitä huolimatta syöttösikoja ei kadehdita. Puhutaan jopa eläinten stressaantumisesta liian yksitoikkoisissa, turvallisissa ja tylsissä oloissa.

Syytä apaattisten lasten ongelmaan on etsitty ruotsalaisen yhteiskunnan kyynisyydestä, ulkomaalaisten torjunnasta tai lasten järkyttävistä kokemuksista omassa maassaan. Kumpikaan selitys ei ole tyhjentävä. Ruotsalainen yhteiskunta ei torju ulkomaalaisia eikä ongelmaa esiinny muissa maissa. Syy on siis ainakin osittain Ruotsissa, mutta missä Ruotsin ominaisuudessa?

Syytä ei ole etsitty ruotsalaisen yhteiskunnan todellisista erityispiirteistä, eikä ole tultu ajatelleeksi, että maahanmuuttajien ongelma saattaa osin olla jäävuoren huippu, laajemman asiantilan oire. Muitakin oireita on, jos asiaa tarkastellaan ilman vääristäviä silmälaseja. Sosiologien pitäisi lähestyä asiaa puolueettomasti, mutta heidän on vaikea olla kriittisiä omia aikaansaannoksiaan kohtaan.

Ehdotan ajatusleikkinä pohdittavaksi, mihin johtaisi yhteiskunta, josta olisi poistettu kaikki haasteet ja eriarvoisuus, riskit ja yllätykset, piikittely ja ilkeydet, todellinen tuska ja kärsimys, nälkä, jano ja väsymys, turvattomuuden tunne ja saman tien tulevaisuuden unelmat. Haaste on osallistuminen tositelevision ohjelmaan, kärsimys hammaslääkärin puudutuspiikki ja eksotiikkaa lounas etnisessä ravintolassa. Kuinka lähellä Ruotsi on näin täydellistä yhteiskuntaa? Onko ihminen siellä lajityypillisessä ympäristössään vai minkkinä häkissä? Hymyilevä pahuus on pahuuksista julmin.

Miksi hyvinvointivaltiossa tehdään itsemurhia? Miksi meillä on paljon avioeroja? Mistä ennätyksellinen masentuneisuus? Miksi jo lapset tarvitsevat psykiatrista hoitoa? Miksi keskustelua ryydittää virtuaalinen maailma? Miksi juontajat haastattelevat juontajia? Miksi teollisuus tuottaa tarpeettomuuksia? Miksi tarpeita luodaan? Miksi lainsäädäntö näpertelee joutavuuksien parissa? Viihdymmekö sokeriliemessä?

Gorillat oireilevat eläintarhoissa, koska niillä on liian hyvä olla. Meidän geeneistämme 98.5 % on samoja kuin gorilloilla. Emme ole etääntyneet niin kauas Afrikan esivanhemmistamme, ettei keinotekoisuus ja tylsyys meitä järkyttäisi. Olemme edelleen myös biologisia olentoja, ja meillä on samat perustarpeet kuin 2 miljoonaa vuotta sitten. Se pitäisi hyvinvoinnin mainosmiesten muistaa.

yllapito

Beige Liiton valinnat

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksena 03.03.2005 |

Puolue nimeltään Vihreä Liitto on tehnyt valintoja. Heidi Hautala ylipuhuttiin presidenttiehdokkaaksi ja Osmo Soininvaara taipui vielä kerran puheenjohtajaksi. Hyödylliset Idiootit hurrasivat ympärillä.

Karski mies toi minulle viime viikolla englantilaisen Independent-lehden artikkelin, joka oli otsikoitu: Tuomiopäivä on nyt: ihmiskunta kävelee unissaan kohti maailmanloppua. Artikkelissa kerrottiin seikkaperäisesti tiedemiesten havaitsemista ongelmista, joihin ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Todettiin, ettei aikaa enää ole. Independent ei ole syväekologian vaihtoehtolehdykkä, vaan arvostettu brittiläinen sanomalehti.

Miten nämä kaksi uutista liittyvät toisiinsa, beigen-väristen ”vihreiden” valinnat ja maailmanloppu? Valitettavasti niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Heidi Hautala on mukava, Tarja Halonen samoin. Kamppaillessaan presidenttiydestä heillä ei ole erimielisyyksiä. He nyökyttelevät ihmisoikeuksille, maahanmuuttajien eduille, naisten asemalle eri maissa, Suomen suhteelle Natoon, prostituution torjunnalle ja tupakanpolton kieltämiselle ravintoloissa. He ovat lähes kaikesta lähes samaa mieltä. Beige Liitto syventää profiiliaan vihreiden, punaisten, sinisten ja harmaiden asioiden ajajana. Beige Liitto ei torju maailmanloppua, mutta edustaja näkyy televisiossa. Hurraa!

Osmo Soininvaaralle henkilökohtaisen vallan kuvitelma on tärkeä ja puolueenkin valta sen apuvälineenä. Hän ilmoitti, että tavoite on vaalivoitto seuraavissa eduskuntavaaleissa. Hän jätti sanomatta, että se on välitavoite ja varsinainen tavoite on kauempana: Soininvaarasta ministeri. Sitten ei tule mitään. Tavoitteena on asema, ei asia. Vihreät ovat hallitusneuvotteluissa helppo nakki, koska Soininvaara suostuu kaikkeen ministerikiima silmissä ja se tiedetään muissa puolueissa. Ei asioilla ole väliä, tuoli on itsetarkoitus. Hurraa!

Sukupolvi sitten olin perustamassa Vihreitä Suomeen. Valistuneet ihmiset olivat jo silloin tietoisia maailman merkittävistä ongelmista. Kuviteltiin, että Vihreät voisivat olla voima, joka nostaisi poliittiseenkin keskusteluun ne karmivat kysymykset, joiden edessä karski suomalainen mies nyt kalpenee Independent-lehti kädessä. Aikaa oli silloin sukupolvi enemmän.

Totean lopputuloksen. Nykyiselle Vihreälle Liitolle elollinen luonto ja ympäristö sen laajennuksena on reunadetalji, hymähdetty ”yksi asia”. Siitä muistutetaan, kun halutaan pitää sumpussa alkuperäistenkin kannattajien äänet. Tärkeämpiä ovat sukupuolisten vähemmistöjen probleemat, maahanmuuttajien tuki, sosiaaliavun laajentaminen kansalaisille, saivartelu huumekysymyksissä, äänestysmenettelyt ja loputon muiden nippeliasioiden kirjo, joista kehdataan paasata vakavalla naamalla. Maailmanloppu hoitunee siinä ohessa.

Alkuperäiset idealistit ovat kaikonneet. Tilalle ovat toisesta ovesta luikahtaneet pyrkyrit ja Hyödylliset Idiootit. Uudet tulokkaat ymmärtävät mediamyönteistä valtapolitiikkaa. Väkeä haalitaan muista puolueista. Asialla ei niinkään väliä, kunhan saadaan ääniä. Vihreät ovat yleispuolue. Miksi puolue ei muuta nimeään Beige Liitoksi? Se viittaa yleisväriin ja löytyy vauvan vaipoista.

Tähyilkäämme vielä aikaa sukupolven kuluttua, vuosia 2030 – 2040.

Mahtavatko nykyisten ”vihreiden” jälkeläiset silloin ylistää vanhempiensa töitä? Arvioivatko he, että nykyiset ”vihreiden” kellokkaat ja heidän kannattajansa panivat itsensä likoon jotta maailma pelastuisi, vähät välittivät omasta poliittisesta urastaan, suosiostaan tiedotusvälineissä, näennäisistä voitoista vaaleissa tai hallituspaikoista, että he tinkimättä ajoivat asioita, jotka tiesivät tärkeiksi, piittaamatta vastoinkäymisistä, pilkasta ja tappioista?

Vai leuhkivatko jälkeläiset, että ”minun isoäitini oli presidenttiehdokas”? Ylpeilevätkö he sillä, että ”setäni oli kansanedustaja”? Kehtaavatko he ylvästellä tuoleilla ja titteleillä, kun maailma kaatuu päälle, halkeamat repeilevät leveämmiksi, kaikkialta kuuluu ritinää ja uhkaavia pamahduksia, viimeinen päivä kääntyy iltaan ja avunhuudot lukitsevat korvat, kun mikään ei enää auta, vaan sortumat etenevät ja julmuus, itsekkyys, nälkäkuolemat ja oikeutettu terrorismi ovat arkipäivää?

Paras tapa vesittää asia on ottaa se hoitaakseen. Silloin voi varmistaa, ettei kukaan siihen sotkeudu. Voi huolehtia, että asia jää hoitamatta.

yllapito

Maailman energiastrategia

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 15.02.2005 |

Ihmiskunta tuottaa 90 % energiastaan fossiilisista polttoaineista; hiilestä, öljystä ja maakaasusta. Kun puhutaan maailman energiaongelmasta, voidaan muut energiamuodot siksi ja selkeyden vuoksi unohtaa. Fossiiliset polttoaineet muuttavat ilmakehäämme ja sitten loppuvat. Energiaongelmaan ei ole toistaiseksi esitetty hyväksyttyä ratkaisua. Maailmalla ei ole energiastrategiaa. Pitäisikö olla?

Tarkentakaamme huomio ensin tulevaan kehitykseen.

Maapallon väkiluku kasvaa vuoteen 2050 mennessä 8.9 miljardiin ja kasvu on silloin vielä 0.4 % vuodessa. Sen edemmäs ei väestönkasvua ole yleensä tohdittu ennustaa. Energian kulutuksen on ennustettu kasvavan 2 % vuodessa. Kasvusta seuraa kaksi asiaa.

Maapallon keskilämmön ennustetaan nousevan kasvihuoneilmiön vuoksi noin 5 astetta vuoteen 2050 mennessä. Lämpötilan nousun kaikkia välittömiä ja välillisiä seurauksia ei pystytä ennakoimaan, mutta suurin osa niistä on merkittäviä ja kielteisiä. Toinen juttu: ensin öljy, sitten maakaasu loppuu. Näin käy lähimpien vuosikymmenten kuluessa. Hiilivarannot riittävät vielä kaksisataa vuotta. Fossiilisten polttoaineiden hupeneminen johtaa moniin välittömiin ja välillisiin vakaviin ongelmiin. Kahteen edellä mainittuun pulmaan on yksi kunnon ratkaisu.

Ydinvoiman puolustajat haluavat korvata osan hiilenpoltosta ydinvoimalla, mutta he eivät kerro, kuinka monta vuotta kauemmas edelliset kaksi katastrofia – ilmaston lämpeneminen ja raaka-aineiden loppuminen – siirtyisivät silloin tulevaisuuteen. Siirtymä on kuukausia, ei vuosikymmeniä. Uraanin loppumista he eivät mainitse.

Ydinvoiman vastustajat esittävät erilaisia pienkeinoja hiilen polton vähentämiseksi. He eivät kerro, että tarvittaisiin jättikeinoja, jotta energiaongelma ratkaistaisiin pysyvästi ilman ydinvoimaa ja hiiltä. He haluavat miellyttää, he salaavat epämiellyttäviä totuuksia. Poliittinen suosio on heille rakas.

Fuusiovoimaloiden puolustajat ovat tiedemiehiä, jotka saavat leipänsä fuusioreaktoreita kehittämällä. He sanovat, että ydinfuusio ratkaisee energiaongelman kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Viidenkymmenen vuoden ajan he ovat ratkaisseet energiaongelman kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Jotkut tiedemiehet ovat puolustaneet myös hyötöreaktoreita. Viimeinenkin niistä suljettiin Ranskassa turvallisuussyistä.

Hiilen polttoa ei puolusta kukaan, mutta harvapa sanoo, että se pitää lopettaa, vaikka se olisi ainoa oikea johtopäätös. Samalla pitäisi hyväksyä veri, hiki ja kyyneleet. Kioton sopimus ei riitä alkuunkaan. Ainoa kestävä ja mahdollinen tie on kehittää tuulivoimaa, aurinkopaneeleja, rahoittaa näiden tutkimusta, investoida tehtaisiin ja automatiikkaan, luoda massateollisuus tämän energiamuodon ympärille, laajentaa tuotanto tuhatkertaiseksi, varata valtavat alueet tuottamaan uusiutuvaa energiaa, kehittää tarpeellinen infrastruktuuri ja ujuttaa alan koulutus kaikkiin oppilaitoksiin. Se tuo vain hitaita voittoja.

Tarvittaisiin poliittinen päätös, joka olisi paljon ankarampi kuin Kioton sopimus. Sitä ei synny, sillä sellaista ehdottamalla poliitikko vaarantaa karriäärinsä. Niinpä hän valitsee kahdesta pahasta pienemmän: antaa mennä kuten ennenkin.

yllapito

Media ja maanjäristys

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 31.12.2004 |

Televisiossa on 28.12. suora lähetys pääministerin ja ulkoministerin tiedotustilaisuudesta. Siinä kerrotaan toimenpiteistä Intian valtamerellä sattuneen suuronnettomuuden johdosta. Tilaisuudessa ovat vastaamassa myös matkatoimistojen ja Punaisen Ristin edustajat.

Toimittajat eivät kysy, miten tiedotusvälineet voisivat olla avuksi kriisin ratkaisussa, vaan jäljittivät syyllistä. Loogista, että maanjäristykselläkin on syyllinen. Ellei onnettomuudella ole syyllistä, ainakin auttajat ovat vitkastelleet ja laiminlyöneet tehtävänsä. Heitä voidaan syyttää. Pitää vain keksiä miten. Se on toimittajan työtä.

Niinpä kysytään, miksi lehdissä oli tieto, ettei suomalaisilla ollut hätää, vaikka hätä oli. Kun selvää, ettei se ollut tieto, vaan tiedon väärä tulkinta, ei kyselyä asiasta jatketa. Arvostellaan UM:n tekniikkaa. Lähetys katkeilee tuon tuostakin, eikä YLE:n tekniikkaan kiinnitetä huomiota.

Kysytään, minkä kouluarvosanan pääministeri antaisi ulkoministerille. Kysytään, miksi kadonneiden nimiä ei julkaista Internetissä. Kysytään, miksi tiedotustilaisuus on vasta kaksi päivää onnettomuuden jälkeen. Ei kysytä sumeilematta, miksi hallitus, ulkoministeriö, Punainen Risti ja matkatoimistot toimittavat tehottomasti materiaalia medialle. Mutta sitä kysymyksillä tavoitellaan, se on rivien välissä.

Kun katsojalukuja ja levikkiä halutaan lisätä, on maanjäristys suuren terrori-iskun arvoinen juttu. Kaikkien pitäisi se ymmärtää ja avustaa projektissa. Onnettomuuden uhrit ja heidän auttamisensa eivät saisi viedä huomiota pääasialta.

Aavistuskin siitä, miten yksittäinen ihminen käyttäytyy katastrofipaikoissa, olisi karsinut kaikkein typerimmät kysymyksistä. Jokaisen on turvauduttava omaan neuvokkuuteensa, ei suomalaiseen viranomaiseen. Rantakohteet ovat täynnä sukeltajia, snorklaajia, uimareita ja pikkuveneitä, jotka ovat yllättäen joutuneet hirveän pyörityksen keskelle. Osa on kuollut heti, osa ajautunut liian syvälle, osa kauas rannikosta, osa ihmeen kaupalla selviytynyt. Ei heistä ole luetteloita samalla tavalla kuin lentokoneen matkustajista. Eivät he selviydyttyään kiiruhda pitämään lehdistötilaisuutta. Eikä sukeltamaan lähdettäessä varauduta hyökyaaltoihin, ei pidäkään varautua. On itsestään selvää, ettei uhrien lukumäärää tai nimiä voida vielä ilmoittaa. Mutta siitäkin yritettiin syyttää.

Media väittää tehtäväkseen informaation hankkimisen ja levittämisen. Kuinka moni toimittaja itse uskoo tuohon? Media näyttää yhä useammin olevan valtataistelun osapuoli, jossa tärkeintä ei ole tiedon jakaminen, vaan poliisina ja tuomarina esiintyminen. Asenne pitäisi tarkistaa.

Tiedotustilaisuudesta oli oikeatakin hyötyä. Ansio tästä kuuluu matkatoimiston edustajalle. Hän pyysi pelastuneita ilmoittautumaan matkan järjestäjälle, jotta kadonneita ei etsittäisi turhaan. TV:n toimittaja toisti ohjelman lopuksi katsojille tämän pyynnön. Siksi median kouluarvosanaksi ei tule pyöreätä nollaa vaan yksi miinus.

yllapito

Maissia

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 4.12.2004 |

Täällä Konjora.

Autolla Mombasasta pohjoiseen noin tunnin päässä on Kilifi ja siitä puolisen tuntia luoteeseen Konjora. Ihmiset täällä kutsuvat Konjoraa kyläksi, vaikka tämä on vain yhtenäinen haja-asutus. Viljavaa maata halkovat siellä täällä punaisena hehkuvat hietaiset tiet, joita pitkin voi usein ajaa autolla. Teiltä erkanee kinttupolkuja ja ne johtavat pienille taloille, joiden ympärillä on viljelyksiä. Olen majoittunut herra ja rouva Kengan taloon.

Täällä ei ole kenttää.

Täällä ei myöskään ole sähköä, vesijohtoa, televisioita tai viemäreitä. Täällä ei näy autoja eikä kuulu liikenteen melua. Varakkaissa perheissä on matkaradio. Täällä ei syödä lusikalla vaan kädellä. Kaikilla perheillä ei ole omaa käymälää, vaan tarpeille kaivetaan kuoppa ja toimituksen jälkeen kuoppa peitetään. Naapurissa on käymälä ja sitä saavat arvovieraat käyttää. Siellä ei kaiveta, kuoppa on valmiina.

Herra ja rouva Kenga eivät asu yksin vaan kahden miniänsä ja eräiden lastenlastensa kanssa. Vanhempi miniöistä on yhdeksäntoista ja hänellä on kaksi lasta. Lisäksi hän on raskaana. Nuorempi miniöistä on seitsemäntoista ja hänellä on yksi lapsi. Hän ei nyt ole raskaana. Miniöiden miehet, siis nuoremmat herra Kengat asuvat Mombasassa yhdessä ja heittävät siellä satunnaista keikkaa, käyvät parin kuukauden välein kotona, tuovat vähän rahaa. Lisäksi täällä asuu vanhimman pojan neljä lasta. Hän on taksikuski Mombasassa ja tuo enemmän rahaa. Vaimo on myös Mombasassa ja isovanhemmat huolehtivat lapsista. Heillä on uudenaikainen talo rakenteilla. Siihen tehdään betonilattia, seinissä on betoniblokkeja ja kattoon tulee aaltopeltiä.

Talot yleensä on rakennettu kepeistä ja maaperän hiedasta. Kepit sidotaan ristiin sisal-kuidulla. Hieta on kosteana muovailtavaa ja kovettuu paikalleen kivikovaksi. Taloissa on harjakatto ja kateaineena palmunlehvät. Kaikki rakennusaineet saadaan paikalta. Rakentaminen on omavaraista.

Kouluun on 8 kilometriä ja koulu alkaa 7.00. Lapset lähtevät kouluun puoli seitsemältä ja juoksevat kumpuilevassa maastossa koko matkan. Iltapäivällä he kävelevät takaisin.

Ruoka saadaan pellosta. Se on vihanneksia, kassavaa ja maissia. Kengan perheellä on noin hehtaari maata, aikanaan isältä perittyä, isä sai sen siirtomaaherralta Kenian itsenäistyessä. Huonompina vuosina maissista saadaan yksi sato, parempina kaksi. Silloin perhe pärjäilee omillaan. Maissi jauhetaan polttomoottorimyllyssä, noin kilometrin päässä. Myllyn omistaja velottaa jauhamisesta 2 Kenian shillinkiä (0.02 euroa) kilolta. Herra Kengan kolme veljeä asuu myös lähellä, hekin perivät aikanaan maata.

Perheessä vierailee päivittäin lähisukulainen Charlo. Hän on herra Kengan sisaren ja miespuolisen serkun poika. Hänellä on yhdistetty ulkoravintola ja alkoholiliike. Se sijaitsee sadan metrin päässä Kengojen talosta erään puun alla. Miehet kokoontuvat siellä töittensä jälkeen puoleltapäivin. Charlo myy palmuviinaa, sitä juodaan sylinterimäisistä ruo’ontyngistä. Se ei ole pahaa ja Charlon ravintolassa on mukava tunnelma. Naiset eivät käy siellä.

Kengat ovat mukavia ihmisiä. Terveisiä heiltä Taloussanomien lukijoille. Nyt lähden postittamaan tätä juttua Kilifiin.

yllapito

Öljyä

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 11.11.2004 |

Täällä Caracas.

Venezuela on ihana maa. Suomalaisen bensalitran hinnalla saa täällä 30 litraa. Sillä kelpaa posotella. Vesi maksaa enemmän, mutta auto ei vedellä liiku. Isolla moottoriveneellä on halpaa ajella edestakaisin rantaviivaa lujaa.

Siinä ensimmäinen öljymaan indikaattori, johon täällä törmää. Asialla on syynsä ja seurauksensa. Perussyy, että Venezuela tuottaa miljardi barrelia raakaöljyä vuodessa, on maailman merkittävimpiä öljymaita ja nykykulutuksen jatkuessa käyttökelpoisen öljyn varannot kestävät 80 vuotta. Lisäksi on raskaita raakaöljylaatuja 280 miljardia barrelia, nykyisen tekniikan puitteissa myös hyödynnettäviä. Yhteenveto: nykykulutus katkaisee öljyntuotannon vasta 300 vuoden kuluttua. Kysymys Venezuelan tulevaisuudesta ”öljyn jälkeen” on kiivastahtiselle ihmiselle absurdi kaukaisuudessaan.

Öljyn varassa on 25 % BKT:stä, 50 % valtion budjetista ja 80 % vientituloista. Noin 70 % vientiöljystä jalostetaan. Vientituloista seuraava tulee alumiinista ja raudasta, eikä näiden jälkeen ole mitään merkittävää. Alumiininkin tuotannossa halpa energia on ratkaiseva tekijä. Varteen otettavia vaihtoehtoja ei edes pohdita. Maan talous on riippuvainen öljyn maailmanmarkkinahinnoista, eivätkä veronmaksajat pysty protestoimaan uskottavasti, koska puolet budjetista katetaan öljytuloilla.

Arkisia seurauksia on useita. Autot ovat usein kolhiintuneita amerikanrautoja tai massiivisia maastoautoja, tuhlailevia bensasyöppöjä ja niillä taitetaan pienetkin matkat, vaikka mutkikkaiden liikennejärjestelyjen vuoksi kävellen olisit nopeammin perillä. Yksityisautoilu on in, auto on kunkku, taksikyydit älyttömän halpoja. Caracasin halkaisee itä-länsi-suuntainen, 6-kaistainen moottoritie Francisco Fajardo, joka välillä leviää 10-kaistaiseksi ja paikoitellen rönsyilee monikerroksisiksi, spagettimaisiksi liittymiksi. Se on työntänyt tieltään koko entisen rakennuskannan ja on rakennettu suurelta osin 10 metrin korkeuteen sillalle. Sen molemmille puolille muodostuvat negatiiviset meluvallit, ympärivuorokautinen jyly ja pakokaasun pilvi peittää parin kilometrin vyöhykkeen kaupungin halki.

Liikemiesmäisesti ajatellen bensaa kannattaisi säästää ja odotella hintojen nousua. Bensaverolla saisi paljon rahaa koulutukseen ja kaiken muun teollisuuden kehitykseen. Yritin ehdotella tällaista eräässä seminaarissa, vastaanotto oli viileä. Vuonna 1989 pääministeri Perez korotti bensan hinnan 3-kertaiseksi. Kansa oli kaduilla ja viikon päästä 3000 ruumiina. Tapahtuma sai nimen: El Caracazo. Hinta jäi ”korkealle” tasolleen, muttei ole sen jälkeen noussut radikaalisti.

Nykypresidenttiä Hugo Chavezia moititaan taksikuskeista professoreihin. Hän on leimautunut populistiseksi yläluokan vainolaiseksi, eikä ole poistanut köyhyyttä. Oppositio on ponnistellut Chavezin syrjäyttämiseksi, onnistumatta. Sen yritykset, kuten vuoden 2002 yleislakko haittasi öljytuotantoa merkittävästi. Kuuba on Venezuelan ystävä.

Venezuelalle soisi hyvän tulevaisuuden. Ihmiset – erityisesti naiset – ovat kauniita, rentoja, ystävällisiä, huumorintajuisia ja fiksuja.

yllapito

Korkeasaaren paviaanit

| Eero Paloheimon julkaisematon lukijakirjoitus 15.10.2004 |

Korkeasaaren intendentti Leif Blomqvist ei vastaa puhelimeen. Siksi on uskottava, että hänen tässä lehdessä 9.10. esittämänsä puheet ja perustelut ovat totta. Hän aikoo ”lopettaa” pienen paviaanien klaanin Korkeasaaresta – käytännöllisenä ratkaisuna. Hän ei ollut televisiossa eikä lehtiartikkelissa järkyttynyt, vaan esitti asiansa Eichmannin tyyneydellä.

Herra intendentin olisi syytä perehtyä elämäkeskiseen etiikkaan. Silloin hän huomaisi, että tämä ratkaisu ei ole käytännöllinen, vaan syvästi periaatteellinen, eettinen ja symbolinen. Korkeasaareen ei pitäisi valita intendenttejä, jotka eivät ole perehtyneet elämäkeskeiseen etiikkaan.

Muut ihmiset, jotka suhtautuvat asiaan intendentin viileydellä muistakoot, että vain lyhyt aika on kulunut siitä, kun vajaamielisiä, vammaisia, väärärotuisia ja muita tuntevia, mutta epäkäytännöllisiä olentoja ”lopetettiin” käytännön syistä.

En tiedä, montako paviaania maailmassa on. Vuorigorilloja on 630, yksi jokaista kymmentä miljoonaa ihmistä kohti. Niitä piirittävät köyhät afrikkalaiset, jotka omassa hädässäänkin suojelevat näitä kuin veljiään. Korkeasaaren paviaaneja piirittävät rikkaat suomalaiset ja Euroopan vihrein kaupunki.

On turha vähätellä tulevia tapahtumia. Kun Kolmannen Valtakunnan savupiipuista nousi kitkerää savua, katseltiin kattoon, vaihdettiin puheenaihetta ja hoidettiin omia, jokapäiväisiä askareita. Sanottakoon niille, jotka nyt vaikenevat: teitä ei unohdeta, tähän palataan vielä.

yllapito

Linkola ja Halonen

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 5.10.2004 |

Kaksi merkittävää suomalaista on käyttänyt puheenvuoron, Pentti Linkola ja Tarja Halonen. Oletan, että ainakin ensin mainitun puheet muistetaan vielä sadan vuoden kuluttua.

Linkolan uusi kirja ilmestyi kauppoihin ja taas hänen arvioijansa nostivat ykkösasiaksi vanhan ihmettelyn aiheen: ”Linkola on kunnon mies, koska elää kuten opettaa”. Mitä kummaa siinä on? Eivätkö Henry Saari, Jari Sarasvuo ja Lenita Airisto elä kuten opettavat? Mutta ei Linkolaa itse asiassa johdonmukaisuuden vuoksi ihaillakaan, vaan ihaillaan, koska Linkola kärsii. Tai tarkemmin: tavallinen paperinpyörittäjä kärsisi, jos eläisi kuten Linkola. Me ihailemme sitä, joka noudattaa Äiti Teresan ohjetta: ”pitää antaa niin paljon, että kärsii”. Äiti Teresa uhrautui köyhien, Linkola luonnon tähden. Suomessa ei ole yhtään poliitikkoa, jolla olisi läheskään mainitsemieni henkilöiden katu-uskottavuutta, eikä yhtään, joka syvällisellä ja tinkimättömällä tasolla pystyisi Linkolan väitteet kumoamaan, pinnallisesti ja lörpötellen kylläkin.

Tarja Halonen puhui rohkeasti New Yorkissa kritisoidessaan globalisaatiota. Jos koko teollinen maailma hyväksyisi kritiikin epäreiluudesta ja toimisi pitkällä tähtäyksellä reilujen periaatteitten mukaisesti, muuttuisi suhteemme kehitysmaihin ratkaisevasti. Kehitysavusta puuttuu nykyisin syvällisyys ja sen mukana kaikki. On perusvirhe pyrkiä tekemään kehitysmaista itsemme kaltaisia. Apua pitää antaa, mutta harkiten.

Seuraava kannattaa muistaa, jos maapalloistumista ruvetaan reiluntamaan. Apu ei saa olla sirpalemaista, vaan sen täytyy kohdistua koko yhteiskuntaan, sen kaikkiin osasektoreihin samanaikaisesti. Ei pidä rakentaa yksittäistä sairaalaa, ellei sitä istuteta joka suhteessa toimivaksi osaksi ympäristöään. Apu ei saa olla lyhytjänteistä, jälkijättöistä ja paikkailevaa. On liikaa esimerkkejä projekteista, jotka rapistuvat, koska niihin olisi pitänyt alun perin liittää kunnolliset tukitoimet pitkäksi ajaksi tulevaisuuteen. Samoin sellaisesta avusta, joka tulee liian myöhään, vasta hädässä.

Edellisen lisäksi länsimaat kuvittelevat virheellisesti, että meidän tehokas elämänmuotomme on tavoite kaikkialla. Apu pitää sitoa paikalliseen arvomaailmaan, kulttuuriin ja perinteeseen, muuten vastaanottaja hyljeksii sitä kuten terve elimistö vierasta kudosta. Lisäksi jokainen projekti pitäisi toteuttaa vastaanottajien kanssa yhteistyössä, silloin ihmisiä myös koulutetaan.

Viimeksi mainittu seikka on välttämätön tärkeimmän toteutumiseksi. Kehitysavun perimmäisin tavoite on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Valitettavan usein näkee apujoukoissa ihmisiä, joille apu on elämäntehtävä, eivätkä he haluaisi missiostaan luopua, koska hyväntekijänä on niin palkitsevaa olla. Kun globalisaation reiluilu aloitetaan, olkoon tinkimätön tavoite, ettei apua enää viidenkymmenen vuoden kuluttua tarvita eikä reiluudesta tarvitse puhua. Tasaveroisten kumppaneiden välillä reiluus on itsestäänselvyys. Sen mainostaminen sisältää aina pikku annoksen alentuvuutta.