| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 10.8.2005 |

Kävin Lasipalatsin takapihalla katsomassa ranskalaisen Yann Arthus-Bertraudin valokuvista kootun näyttelyn Maa ilmasta. On korostettu, että se ei ole taidenäyttely.

Ymmärrän hyvin.

Eri puolilla maailmaa nykytaiteen museot ovat ottaneet asiakseen esittää taidetta, joissa tuhruisella videonauhalla joku kaivaa nenäänsä, hyppii alasti tai vääntelee naamaansa ja sitten nauha – pyörittyään viitisentoista minuuttia – palaa alkuun ja sama toistuu museon sulkemiseen saakka. Niissä on aina jokin syvällinen taka-ajatus, jota useimmiten en ole tavoittanut. Harri Manner kirjoittaa tästä taidemuodosta ja sen liepeillä palloilevista ihmisistä riemastuttavasti äsken ilmestyneessä kirjassaan Suuri performanssi.

Siispä en moiti, että Maa ilmasta – näyttelyn vastuulliset tahot haluavat pitää hajuraon ”taiteeseen”. Lasipalatsin takana oleva näyttely on kaikissa suhteissa suurenmoinen ja jokaisen kannattaa käydä sitä katsomassa.

Näyttelyn sanoma on tärkein mahdollinen, maapallon tila. Vaikka esillä ei olisi ainuttakaan valokuvaa, vaan ainoastaan paneelien päädyissä olevat tietoiskut, kannattaisi nuo lakoniset lauseet käydä lukemassa. Ne kertovat tiiviisti asiat, joista tiedotusvälineiden pitäisi pauhata lööpeissään ja pääkirjoituksissaan, kolumneissaan ja uutisissaan niin, että Putinin vierailut ja muut pikkujutut jäisivät sisäsivujen rihkama-aineistoksi. Tokaisuissa todetaan, mitä vedelle ja maalle tapahtuu, miten väestö kasvaa, kaupungit slummiutuvat, nälkä kasvaa ja mitä muille tietämisen arvoisille asioille tapahtuu.

Suurikokoiset valokuvat toimivat kaukaa katsottuina abstraktien maalausten lailla, värikylläisinä sommitelmina. Yksittäisinäkin, mutta ennen muuta kokonaisuutena ne suovat katsojalle säväyksiä, jotka houkuttelevat kyynisenkin esteetin lähemmäksi, katsomaan tarkemmin. Niinpä kävijä huomaa pian tarkastelevansa kuvia lähietäisyydeltä ja löytävänsä niistä ihmisiä, rakennuksia, viljapeltoja, kaatopaikkoja, metsiä ja jokia. Kuvat on otettu helikopterista, eri korkeuksilta.

Kun katsoja on vietelty näin pitkälle, hän väistämättä kiinnostuu kuvan asiasisällöstä. Jokaiseen kuvaan liittyy pieni selostus, jossa kerrotaan maasta ja olosuhteista, joita kuva esittää. Yksinkertainen ja nöyrä lähestyminen on kävijää palkitseva. Kuvaaja ei korosta näkemystään, vaan esittelee laajemmin kuvan taustaa. Se on välttämätöntä, sillä suuri osa kuvista on otettu kaukaisista maista, joiden olosuhteet ovat katsojalle tuntemattomia. Mukaan on päässyt myös eksoottinen Suomi, josta kerrotaan, että aurinko paistaa talvella säästeliäästi ja tomaattejakin pitää viljellä kasvihuoneessa.

Näyttelyn pystyttäjille tunnustus sen sijoittamisesta keskelle kaupunkia, kaikkien maksutta nähtäväksi. Ulkotila tukee esitettävää aihetta ja Mannerheimintieltä varomaton ohikulkija imaistaan takapihalle ennen kuin hän ehtii pelästyä joutumista nykytaiteen näyttelyyn. Suuri maailman kartta levittäytyy tasoksi, johon kuvauspaikat on merkitty. Auki syyskuun puoliväliin saakka.