Voisiko ihmiskunta paeta biologisia viettejään ja vapauttaa itsensä järkeen ja etiikkaan perustuviin valintoihin?

Yksi filosofian perustava kiista koskee ihmisen vapaata tahtoa. Fysikalismin mukaan koko elimistömme, aivot ja hermot mukaan luettuina, muodostuu alkeishiukkasista ja niiden liikkeistä, eikä taustalla ole muuta. Tietoisuutemme ja itsetietoisuutemme ovat vain aineen liikettä. Kvanttifysiikka tuo valintoihimme mukaan sattuman, mutta ei “tahtoa”, joka olisi aineen taustalla oleva itsenäinen voima, jokaisen yksilön ei-aineellinen kyky ja turva. Tahdoksi kutsumamme ilmiö on pohjimmiltaan myös ainetta ja energiaa – joka fyysikkojen mukaan on sama asia – kuten ajattelu ja tunteetkin. Kysymys on eettinen, koska ääritapauksessa se oikeuttaa väittämään, ettei ihmisyksilö ole itse vastuussa teoistaan, vaan niitä ohjaavat puolueettomat luonnonlait ja kansalainen on näitä seuraileva automaatti.

Tahdon, kuten ajattelun ja tunteidenkin perimmäisellä olemuksella on siis toistaiseksi kiistelty luonne, mutta vain akateemisesti. Käytännössä, kaiken kokemamme perusteella ja voidaksemme ylipäänsä toimia järjellisesti, meidän ei pidä ajatella tahtoa aineellisena tapahtumana.

Ihmissuhteet, lainkuuliaisuus, moraali, henkilöhistorian merkitys, lojaliteetti, tulevaisuuden suunnitelmat, yhteiskunnat ja kaikki päätöksemme pyyhkiytyvät olemattomiin, jos katsoisimme itsemme syyntakeettomiksi tekemisiimme. Näin ei menetelläkään. Yksilön saavutuksia ja erehdyksiä pidetään nykyään kaikissa kulttuureissa hänen omina ratkaisuinaan. Palkinnot ja rangaistukset ovat kaikkialla arkipäivää, yksilö katsotaan vastuulliseksi teoistaan.

Muiden elävien olentojen kohdalla ollaan eri kannalla. Onko männyllä tahtoa? Tai saniaisella? Mitkä voimat ohjaavat valaan, elefantin tai gorillan tekemisiä? Eläimet eivät näennäisesti aina ole itsekkäitä. Emot puolustavat poikasiaan, urokset perhettään ja lähisukulaisemme gorillat tappelevat toisen klaanin kanssa kuten Jukolan veljekset Toukolan poikien kanssa. Ei niillä liene lajin sisäpiirin lainsäädäntöä. Tässä suhteessa kehittyneimmätkin eläimet ovat luonnonlakien armoilla. Ei liene gorillakunnan tai norsukunnan itse luotua säännöstöä, jolla luontaisia viettejä, kuten keskinäistä kilpailua tai poikasten puolustamista vaimennettaisiin tai niihin velvoitettaisiin.

Ihmiskuntaa luotsaavat eläinmaailmasta tutut biologiset luonnonlait

Onko ihmiskunta gorillakuntaa kehittyneempi tuossa suhteessa?

Valitettavasti näyttää, että asiat ovat kaukana siitä, miten niiden tulisi olla tai miten niiden toivoisi olevan. Ihmiskuntaa, tai ainakin hyvin monia valtioiden johtohenkilöitä, eivät näytä luotsaavan merkittävien ajattelijoiden eettiset käyttäytymisohjeet, vaan eläinmaailmasta tutut biologiset luonnonlait. Niitä ovat urosten kilpailu naaraitten suosiosta seksuaalisessa kiimassa, oman lauman verinen puolustaminen muiden laumojen uroksilta, naaraitten äidinvaistot, reviirien valtaaminen muilta laumoilta sekä tilaisuuden tullen huijaus, varastaminen, kiristys ja valehtelu. Tätä kilpailua maailman media seuraa yhtä hyväksyvästi kuin jalkapallo-otteluita, kyseenalaistamatta toiminnan perustavaa luonnetta tai kannustimia.

Ihmiskunnan käyttäytyminen planeetalla isossa mittakaavassa on lähempänä gorillaperheitten meininkiä kuin pikkukylän hyvätapaisten naapureiden keskinäistä kanssakäymistä. Ihmiskunnalla ei ole vapaata tahtoa tehdä perustavia eettisiä valintoja, vaikka sillä voisi ja pitäisi olla.

Esimerkkinä olkoon maailman merkittävin ongelma, pitkän aikavälin väestönkasvu. Sen perustavan merkityksen arviointi ei saa takertua valkoisiin valheisiin. Sanon tämän siksi, että lapsikuolleisuuden vähenemistä, keski-iän pidentymistä, elintason nousua ja tarttuvien tautien nujertamista pidetään nykyajan siunauksina. Se ei ole vääristelyä, kun arvioidaan lyhyttä aikaväliä, mutta se on tosiseikkojen salailua, kun unohdetaan lyhytjänteisten voittojen aiheuttamat pitkän aikavälin haitat. Ilman korjaustoimia ne ovat lämmintä pissaa housuihin pakkasella. Ne lisäävät maapallon taakkaa, koska ne kasvattavat maapallon väkilukua ja yksilöiden henkilökohtaista kulutusta. Silti maailmanlaajuista perhesuunnittelua vastustetaan, koska sen katsotaan loukkaavan ihmisoikeuksia. Oikeus lisääntyä ei ole vain ihmisten oikeus, vaan kaiken elämän oikeus, jos mikä. Mikä tuomioistuin olisi ihmislajille monopolin tällaiseen röyhkeyteen suonut? Kyse on vahvemman oikeudesta, joka ei ole oikeus lainkaan, vaan perustava luonnonlaki, petojen perusominaisuus.

Maailman väestönkasvu ja väkiluku ovat ihmiskunnan asioita, joita yksityisen perheen tai yksilön oikeudet eivät voi kumota. Eikö ihmiskunnalla kokonaisuudessaan muka ole perusoikeuksia ja samalla perusvelvollisuuksia? Jos ihmiskunnalla ei olisi niitä, ei sillä myöskään voisi olla tahtoa. Ihmiskunta olisi silloin syyntakeeton ja seuraisi muun eläinkunnan lailla vain sen yksilöille kehittyneitä viettejä.

Parin sukupolven ajan pitäisi tyytyä yhden lapsen politiikkaan                                                      

Maailman ydinongelma on liian suureksi kasvanut, liikaa luonnonvaroja kuluttava väestö. Siitä seuraa kokonainen nivaska ekologisia ja sosiaalisia ongelmia. Ihmiskeskistä etiikkaa seuraten tämän todistaminen on mutkikkaampaa, kuin elämäkeskistä etiikkaa seuraten. Jälkimmäinen on melko uusi suuntaus, enkä paneudu tässä siihen. Yritän selvittää, miksi väestökysymys on ihmiskunnallekin niin tärkeä, että se vaatii pikaisen ja radikaalin ratkaisun.

Asiasta on tietysti keskusteltu paljon. On arvioitu, että väestönkasvu jatkuu seuraavaan vuosisadan vaihteeseen, ja maapallon väkiluku on tuolloin noin 11 miljardia. On laskettu, että luonto kestäisi nykyisen kulutuksen kuormittaessa maapalloa noin neljän miljardin ihmiskunnan. Jos kulutus olisi kohtuullisempaa ja jakautuisi nykyistä tasaisemmin, väkiluku voisi enimmillään olla 1,5 miljardia, sama kuin 1800-luvun lopulla. Silloin olisi resursseja myös riittävän suuriin luonnonsuojelualueisiin ja eliökunnan säilymiseen ilman sukupuuttoja.

Onko se mahdollista, ja mitä tapahtuu sitä ennen?

Olkaamme optimisteja. Olettakaamme, että maailmanlaajuisesti kahden seuraavan sukupolven aikana ihmiskunnan moraali ja yhtenäisyys lujittuu sellaiseksi, että yli kahden lapsen katraita pidetään moraalittomina ja vanhemmat tuomitaan vastuuttomiksi ihmiskunnan ja planeetan tuhoajiksi. Vaatimus toteutuisi varmasti vain tiukalla kansainvälisellä lainsäädännöllä, sillä harvaan asutuissa maissa sitä pidettäisiin kohtuuttomana, eivätkä tiheään asutut maat suostuisi yksin huolehtimaan väkiluvun vähenemisestä. Mutta oletetaan, että tavoitteessa jotenkin onnistuttaisiin ja väkiluvun kasvu kääntyisi vuonna 2100 laskuun silloisesta 11  miljardista.

Ennakoikaamme aluksi, että maailmanlaajuisesti hyväksyttäisiin perhesuunnittelun normiksi kaksi lasta. Tällöin väkiluku laskisi jokaista sukupolvea kohden noin 10 %, koska joissakin perheissä olisi vain yksi tai ei yhtään lasta. Toisaalta säätelyä myös rikottaisiin. Tämä merkitsisi karkeasti sitä, että neljän miljardin väkiluku saavutettaisiin noin vuonna 2400 ja 1,5 miljardin väkiluku noin vuonna 2700.

Ennen ensimmäisen, välttämättömän tilanteen saavuttamista olisimme kuormittaneet maapallon kantokykyä keskimäärin kaksinkertaisesti noin 300 vuoden ajan. Planeetta ei kestä tätä. Huomattakon, että ennuste ei edes kuulu sarjaan ”tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa”, vaan se on lähes varmuutta, todennäköisyydeltään taivaankappaleiden tulevan sijainnin ennustamista – ellei jotain ratkaisevaa ja radikaalia tehdä suunnan muuttamiseksi.

Mikä johtopäätös ihmiskunnan olisi tehtävä?

Ensimmäiseksi tulisi heti nähdä edellinen kokonaisuus ja hyväksyä tilanne – tietysti karkeasti. Sitten tulisi todeta, että suurin vastuu on nykyisellä sukupolvella ja jälkeläisemme ovat meitä huonommassa asemassa. Mitä pidempään asiaa lykätään kiistelyillä ja jaaritteluilla, sitä julmemmiksi käyvät tarpeelliset ratkaisut. Vaikein päätös lienee sen hyväksyminen, että kahden lapsen politiikka on liian hidas, liian salliva. Parin sukupolven ajan pitäisi tyytyä yhden lapsen politiikkaan. Mutta mitä pidemmälle – lapsillemme ja lastenlapsillemme – tuon johtopäätöksen ja ratkaisun lykkäämme, sitä saamattomampia ja julmempia olemme.

Palataan ihmiskunnan olemukseen, sen vapaaseen tahtoon.

Jos ihmiskunta olisi pelkän evoluution tuote, sen jäsenillä olisi vain ominaisuuksia, jotka ovat luonteeltaan fysikaalisia, kuten altistuminen painovoimalle tai sähkömagneettiselle säteilylle, mutta myös rypäs puhtaasti biologisia, eläimellisiä piirteitä. Sellaisia ovat esimerkiksi seksuaalisuus, kilpailuvietti, äidinrakkaus, korkean paikan kammo, nälkä, kuolemanpelko tai klaustrofobia. Ne aiheuttavat kaikki tunnetiloja, mutta niiden ilmeisenä tarkoituksena eivät ole tunnemyrskyt. Perussyy on käytännöllinen, suojella meitä yksilöinä ja sukuamme joukkona. Jos olisimme täysin eläinten kaltaisia, ihmiskunta olisi suuri lauma, joka toimisi vain noiden viettien varassa. Näyttää kuitenkin kovasti siltä, että niin se menee. Siksi väestönkasvun säätelystäkin on paha mennä puhumaan. Vastustusta voi odottaa, suunnalta jos toiseltakin.

Mutta: jos ihmiskunta katsoisi oikeudekseen paeta biologisten viettiensä paineita, vapauttaisi itsensä järkeen ja etiikkaan perustuviin valintoihin, ei piittaisi valintojen lyhyen tähtäyksen vastenmielisyydestä tai vaativuudesta eikä siitä, että ne uhmaavat biologisia viettejämme ja pinnallisia ihmisoikeuksiamme, mitä se osoittaisi?

Se osoittaisi, että ihmiskunnalla on vapaa tahto. d

Biosfäärin ja teknosfäärin struktuurit
Maapallon biosfääri, sen pinnalla oleva ohut elollinen kalvo rikastui evoluution ansiosta ja sen kehitystä leimaavat kolme rakenteellista peruspiirrettä: virtaukset, rajojen luoma jäsentely ja muunteleva toisto. Ihmislaji on luonut biosfäärin pinnalle toisen verkkomaisen kokonaisuuden, teknosfäärin. Se seurailee suurelta osin ja perustavalla tavalla samoja struktuureja kuin biosfääri. Teknosfäärin peruspiirteitä voi arvioida kolmen vaiheen valossa: menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Miten tarkasti biosfääri voi olla teknosfäärin esikuva? Pitäisikö ihmisen kehittää teknosfääriä vaalimalla mainittuja kolmea piirrettä?

Teknosfäärin evoluutio
Ihminen määritellään eläimeksi, joka valmistaa työkalun. Kun apina valmisti työkalun, siitä tuli hän, ihminen. Sen isä oli apina, mutta hänen lapsensa ihminen. Teknosfääri orasti noin 1,9 miljoonaa vuotta sitten, Homo Erectuksen muotoiltua kivikirveen kyntensä vahvistukseksi. Sukupolvien saatossa edettiin nykypäivään ja nyt kehitetään tekoälyä. Teknosfääri on kokoelma ihmisen elinten keinotekoisia jatkeita ja sen kehitys on noiden jatkeiden hienostumista. Mutta ovatko tavoitteemme vielä kivikautisia?
Kivikirveen terä sisälsi toiston, rajaisuuden ja virtauksen idean. Se oli symmetrinen tason suhteen, se oli rajattu työkalun osa ja tarkoitettu tunkeutumaan. Tämä pätee myös toisiin, samoihin aikoihin kehitettyihin työkalun osiin; keihään ja nuolen kärkiin.
Kirveen terä ja nuolen kärki ovat säilyneet vain hieman muotoaan uudistaen näihin päiviin. Ne ovat teknosfäärin evoluution molukkirapuja. Ihmislajien laukaisema kehitys seurasi samoja periaatteita ja merkkipaaluja kuin biosfäärimme evoluutio. Oivallukset ja niistä syntyvät keksinnöt olivat kuin mutaatioita. Pyörästä syntyi uusia muunnelmia, joista heikoimmin menestyneet katosivat ja parhaimmista kehittyi uusia sovelluksia. Kun uusia tuotteita ja työkaluja syntyi, ne yhdessä muodostivat biotooppien kaltaisia kokonaisuuksia, toisiaan täydentävien työkalujen yhdistelmiä. Jonain aikana ja jossakin ympäristössä menestyvä esine oli toisissa olosuhteissa käyttökelvoton. Tropiikissa ei viihdy jääkarhu eikä lumikenkä. Tärkeintä lienee, että biosfäärin ja teknosfäärin kehityksessä nähtävät virtaus, jäsentely ja varioiva toisto ovat kaikki vastaiskuja entropialle, mössöytymiselle.
Teknosfäärin kehittyessä lähes jokainen ihmisen elin ja kyky on saanut superjatkeet. Liike ja voima, näkö ja kuulo, saalistus ja suoja – kaikkia on tehostettu erilaisilla välineillä. Kivikirves on voimakynsi. Vaatteet ja talot ovat vahvistettuja suojaihoja, televisio kaukosilmä. Robotit, niiden nopeus, tarkkuus ja virheettömyys, kyky muistaa ja päätellä ovat useasti jo ylittäneet ihmisen kyvyt.
Olemme tulleet aikaan, jolloin ihminen ehkä huomaa lipsahtaneensa isännästä palvelijaksi.

Teknosfäärin nykytila
Pikkuesineistä valtioihin seurailee teknosfäärimme biosfääristä omaksuttuja kolmea periaatetta. Maapallo on verkottunut erilaisilla virtauksilla ja niitä tukevilla, suodattavilla ja torjuvilla rakenteilla. Teknosfäärillä on verisuonensa, suolistonsa ja hermoverkkonsa. Verkoilla on mahtavat nivelpisteensä, kaupungit, joista jokainen muistuttaa huvittavassa määrin elollista olentoa. Teollisuusalueet ovat tietoa, voimaa tai tavaraa tuottavia elimiä. Teknosfäärillä on hyvä muisti, mutta hatarat tulevaisuuden suunnitelmat. Päinvastoin kuin biosfäärin epätäsmälliset luonnonrajat, ovat teknosfäärin rajat täsmällisiä viivoja kartassa ja maastossa. Ne ovat suodattimia. Kuten solut, nekin valikoivat rajakalvon läpäisevän liikenteen. Rajat sulkevat sisälleen valtioita, joilla on sääntönsä. Säännöt säätelevät kunkin valtion rakenteita ja niiden kehitystä. Valtiot yhtyvät kulttuuripiireiksi, joita erään määritelmän mukaan on kahdeksan maapallolla. Varioivan toiston kohtaamme, kun arvioimme kulttuuripiirien yhtäläisyyksiä ja eroja.
Kulttuuripiirien samankaltaisuus, toisto ja toisaalta niiden erilaisuus, variaatio, ne ontuvat molemmat. Planeetalla ei ole perustuslakia, yhteistä säännöstöä, jota kunnioitettaisiin. Olennaisimpia asioita ei ole säädelty lainkaan. Planeetan väestön annetaan paisua tolkuttomasti ja Etelämanner on ainoa laaja ja koskematon biosfäärin alue. Ihmislajilla ei ole yhteistä, pitkän aikavälin tavoitetta. Ihmiskunta elää henkistä murrosikäänsä.
Valtioiden lakeja valvotaan, mutta niiden keskinäiset suhteet ovat alkeelliset. Vielä kehittymättömämpiä ovat kulttuuripiirien keskinäiset suhteet. Karkeasti ilmaisten: kulttuuripiirien välillä toimii vahvemman oikeus, kuten luonnossa lajien kesken. Erona on, että luonnossa biotoopit eivät taistele, vaan kehittyvät kukin omilla ehdoillaan, omassa tahdissaan, sisäisen tasapainonsa turvin. Merkittävä edistysaskel nykytilaan olisivat kulttuuripiirien väliset mielekkäät pelisäännöt. Kulttuuripiirien suvereniteetti olisi niiden perusoikeus ja planeetan vakautta taas vahvistettaisiin vankalla, yhteisellä perustuslailla, jota toteltaisiin.
Vakaus ja turva ovat vasta kolikon toinen puoli. Se ei saisi pysähdyttää kehitystä tai tylsistää maailmaa. Myönteisen kehityksen ehto on variaatio kulttuuripiirien välillä. Sen voimin on biosfäärikin rikastunut. Me puhumme kiihtyneesti ihmisoikeuksista ja kansanmurhista, mutta emme edes tohdi mainita kulttuuripiirien erityisarvoa rikkaan mosaiikin osana. Hyväksykäämme siis kulttuuripiirit biotooppeina, joilla on omat sääntönsä. Niiden itsemääräämiseen kajoaminen olkoon ihmiskunnan perustuslain vastaista. Vahvemman oikeus ei ole oikeutta, toimissa eikä tiedotuksessa. Ahneutta, valehtelua ja pelkuruutta ei saa kätkeä moraalin naamarilla.

Teknosfäärin tuleva dilemma
Millainen saattaisi olla planeettamme tulevaisuus parhaimmillaan? Voidaanko tekoälykin valjastaa työkaluksi, kuten kivikirves, höyrykone ja laskin? Ihastuksen huudot raikuvat, kun tekoälystä puhutaan. Onko ihastelu perusteltua? Teknosfäärimme on kehittymässä yhtenäiseksi, päätteleväksi jättiläiskoneeksi, suureksi shakkilaudaksi, mutta kuka säätää tuon shakkipelin säännöt? Ihminenpä tietenkin, ja tämä on nykyajan merkittävä ongelma. Jättiläiskoneella ei ole perustavoitetta ilman ihmistä. Eloton ei etiikkaa ymmärrä, luonnonoikeus on biosfäärin etiikka ja ihmisen etiikka on hurskastelua. Selkeimmin viimemainitun onttous paljastuu suhteessamme eläimiin, tuleviin sukupolviin ja toisen kulttuuripiirin perinteisiin.
Joitakin kykyjä koneilta vielä puuttuu. Tekoälyn rinnalle ei ole kehitetty tekokipua, tekotunnetta, tekoetiikkaa eikä tekoevoluutiota. Ne keksitään, mikäli kehitys jatkuu pelkkänä teknisenä taituruutena, ilman viisasta päämäärää ja silloin olemme hukassa. Robotti ei tunne kipua eikä nautintoa. Siinä suhteessa alkeellinen eläin voittaa älykkäänkin koneen. Tuntoisuus ja sen jatkeeksi kehittynyt tietoisuus ovat evoluution arvoituksellisia ihmeitä toistaiseksi. Elollisen kipu, mielipaha, nautinto ja onni ovat eloonjäämisen ja lisääntymisen välineitä. Niiden olemusta ei voi kääntää koneen kokemukseksi, mutta niiden tarkoituksen voi. Kone voidaan rakentaa välttämään vaaraa ja tavoittelemaan menestystä. Koneen ”hyvä” on sen toimintakyky. Koneen ”tekoetiikka” ottaa huomioon muutkin koneet ja koneiden ”tekoevoluutio” on koko teknosfäärin kehitys. Mutta mihin suuntaan?
Toinen ero biosfäärin ja teknosfäärin kehityksessä on, että robotit eivät toistaiseksi synnytä peruspiirteiltään synnyttäjiensä kaltaisia mutta yksityiskohdiltaan muunneltuja jälkeläisiä. Perimä avaisi ovet uusille, kehittyneempien robottien sukupolville. Tätäkin ehkä tavoitellaan tulevaisuudessa. Silloin teknosfäärin ”tekoevoluutio” jatkuisi vuosisatoja. Syntyisi lisääntyviä koneita ja niitä rakentavia tuotantoketjuja kaivoksista tuotteiden jakeluverkostoihin. Koneet voisivat olla kooltaan mikroskooppisia, nanotekniikan avulla luotuja. Kokoamisohjelmat tuottaisivat yhä kehittyneempiä ohjelmia ja koneet yhä tehokkaampia koneita. Tuon kauhumaailman lisääntyvät, teknosfäärin menestystä palvelevat mikroskooppiset robotit kasvattaisivat lukumääräänsä rajattomasti, jos niiden ”tekoetiikka” vaatisi tätä. Koneen suhde ihmiseen olisi sama kuin ihmisen suhde veljeemme vuorigorillaan on nyt.
Tuo kehitys olisi teknistyvän planeetan huippusaavutus ja viisauden lopullinen mahalasku. Mutta sen perimmäinen tavoite perustuisi koneen ohjelmoituun seurausetiikkaan ja tulos ratkaiskoon. Silloin kone ei saa seurata vain ihmislajiin rajattua, tekopyhää etiikkaa. Sillä ei ratkaista tärkeintä asiaa, sillä ihmiskunta ei ole maailma. Tulos ei saa harmonisoida vain ihmisten keskinäisiä suhteita, vaan sen tulee syleillä elämää kaikkinensa. En todistele tätä valintaa oikeaksi, mutta uskon, ettei yksipuolinen, ihmiskeskinen etiikka johda kauniiseen tulokseen. Siksi myös tekniikan kehitykselle on asetettava ankarat ehdot, koska sen estäminen kokonaan on mahdottomuus.

Tavoitteiden maapallo
Teen lopuksi ehdotuksen tulevaisuuden maapalloksi. Ihmiskunta olkoon sen nöyrä rakentaja, ei itsetietoinen pomo. Ihmisellä ei ole kiirettä mihinkään, vaan ihmiskunta voi saavuttaa harmoniseen tilan, joka vallitsee maapallolla vuosituhannesta toiseen. Nykyajan hysteerinen säpinä jääköön historian säälittäväksi, pinnalliseksi välivaiheeksi. Merkittävin muutos nykyiseen on ihmiskunnan muuttumaton väkiluku, murto-osa nykyisestä. Sen saavuttamiseen menee vuosisatoja, mutta ei takerruta tässä siihen ongelmaan.
Tuleva teknosfääri on silloin rajattu noin puoleen maapallon pinta-alasta. Toinen puolisko on täysin suojeltu ihmiseltä, varattu maapallon miljoonille muille lajeille. Sen arvo ei ole välineellinen, vaan itseisarvo, uskonnon kaltainen. Suojelualueet erilaisine biotooppeineen ja omaehtoiset kulttuuripiirit tapoineen lomittuisivat planeetan kattaviksi, rikkaiksi ja kauniiksi kudelmiksi.
Ihmiskunnan kulttuuripiirit kehittyisivät omaehtoisesti. Palattaisiin samaan riippumattomuuden tilaan, joka vallitsi ennen suuria löytöretkiä. Puuttuminen toisen kulttuuripiirin arkeen olkoon sopimatonta ja aggressiivinen puuttuminen rikollista. Kulttuuripiirillä pitää olla yksilöä vankemmat perusoikeudet. Toisen tapakulttuurin moraalinen peukalointi olkoon tökerö ajatusvirhe. Rajat kulttuuripiirien välillä ovat suodattimia. Vuosisatoja kestävä rauha luo ilmapiirin, jossa sota on mahdottomuus ja siihen valmistautuminen tuomittavaa. Kulttuuripiirit suojelkoot perinteitään ja identiteettiään. Niiden erilaisuus on rikkaus, varjeltakoon sitä ihmiskunnan yhteisenä omaisuutena.
Tuleva maapallo olisi avaruuden jättimäinen ympäristöteos, jota muiden galaksien vierailijoille esiteltäisiin ylpeinä. Itsestään selvää on, että muualta tulevat, meitä kehittyneemmät oliot ymmärtävät ratkaisujemme eettisen ja rauhanomaisen perustelun. He eivät ole Pizarron ja Cortésin kaltaisia raakalaisia, vaan sivistyneitä matkalaisia.

Elollisen luonnon ja kulttuurimme rakenteelliset muodot ovat samoja. Ihminen on omaksunut ne luonnosta, vaikka tämä lienee humanistille yllättävä näkökulma. Tämän havaitsemisen ja hyväksymisen tulisi kuitenkin johtaa elävän luonnon nykyistä suurempaan arvoon ja arvostukseen.
Evoluution rakenteelliset perusteet
Elollisen luontomme muodot ovat syntyneet evoluutiolle ominaisen ja elollisen luonnon rakenteellisia vaatimuksia toteuttavan kehityksen tuloksena. Nuo muodot säätelevät virtauksia, rajaavat alueita ja varioivat, kokeilevat uutta, mutta säilyvät ja toistuvat onnistuessaan. Kaikki kolme rakenteellista periaatetta – virtauksia säätelevät muodot, rajaava jäsentely ja varioiva toisto – ovat välttämättömiä biosfäärin, tuon havaitsemamme kokonaisuuden muotoutumiselle. Niiden taustalla on elämää aikaisemman – elottoman – kehityksen luonne, mutta sitä ei ihminen havaitse.
Ajan näemme ympäristömme muutoksina. Muutokset tulkitsemme syiksi ja seurauksiksi. Ne ovat alkeishiukkasten liikettä ja koetaan äänen, aineen, paineen, hajujen, lämmön ja valon virtauksina. Virtauksen vastakohta olisi portaittainen muutos, joissa uusi tila syntyisi ilman havaittavia välivaiheita, joko odotetusti tai satunnaisesti, tuntemattoman laukaisijan tuloksena. Elektronin kvanttihyppy arvioidaan portaittaiseksi, mutta sekään hyppäyksellinen muutos ei tavoita aistejamme.
Vuosimiljardien evoluutio maapallolla näyttäytyy meille useiden virtausten kimppumaisena ja rinnakkaisena kokonaisuutena ja sen synnyttämän elämän kirjon koemme rajattuina kappaleina. Rajatut kokonaisuudet jakautuvat osiin, jotka yhdistelmänsä lailla ovat nekin rajattuja. Luonnon eliöt ovat solujen muodostamia rakennelmia, yksilöitä. Tämän perusominaisuuden syntyä kutsutaan myös jäsentelyksi ja kantasana on jäsen, elollisen osa. Elollinen on täynnä pintoja, niveliä, suljettuja kappaleita, putkia ja rajaseinämiä. Tämän vaihtoehto olisi pilvimäinen maailma, jossa emme erottaisi tarkkoja rajoja, vain likimäärin ennustettavia ja asteittaisia muutoksia. Se olisi maailma ilman itsekkyyttä ja kilpailua. Lieneekö itsekkyys kehityksen ehto vai tulos?
Rajattujen kappaleiden joukoilla on kaksi toisiaan täydentävää erityispiirrettä. Ne lienevät yhdessä evoluution kolmas perustava ominaisuus, sen onnistumisen ehto. Ensimmäinen näistä on toisto ja toinen toistuvien kappaleiden variaatio. Toisto luo eliölajin, variaatio yksilön ja varioiva toisto kehityksen. Ilman toistoa onnistunut yksilö jäisi kertakäyttöiseksi, ilman variaatiota vuosimiljoonat jämähtäisivät muuttumattomuuteen.
Selvennän edellistä vielä. Virtaavuus, rajautuvuus ja varioiva toisto ovat taustalla piileviä lainalaisuuksia. Ne ovat ratkaisuja tai sokean, mutta loputtoman kokeilun onnistuneita tuloksia. Näin syntyvät virrat, rajat ja toistot muunnelmineen. Ne kaikki sisältyvät jo alkeishiukkasten käyttäytymiseen ja olivat olemassa ennen elämän syntyä. Seuraavana askelmana syntyivät sitten biosfäärin muodot, jotka runsaudestaan huolimatta paljastavat nämä lainalaisuudet ihmiselle. Muuntelu on taustalla lymyävän sattuman ilmeinen seuraus, ja sattuma taas monimuotoisuuden välttämätön laukaisija.
Virtauksen vaatimat muodot
Virtausta säätelevät muodot edistävät, estävät tai seulovat sitä. Yksi muodoista on putki, joka sallii virtauksen suunnassaan, mutta estää sivuille karkaamisen. Kasvit ja eläimet ovat spagettimaisen täynnä metabolian, energian siirron ja tiedonvälityksen vaatimia putkia, säikeitä, pintoja ja koteloita. Ne kuljettavat tai varastoivat vettä, verta, ravintoa, jätettä, energiaa, sähköisiä viestejä, toimintaohjeita, varoituksia, kuulohavaintoja, ihastumista, kosmologian perusideoita ja muita elämän mukavuuteen tähtääviä asioita.
Putki edistää virtausta vain suunnassaan. Kaksiulotteinen muoto on pinta, jonka levymäinen muoto edistää virtausta kahdessa ulottuvuudessa, mutta estää sen kolmannessa. Se on kuin tulviva tasanko. Kasvin lehti, linnun sulka, kalan pyrstö ja ihmisen korva ovat virtausten kokoamisen muotoja. Harava ja lapio ovat eri työkaluja, ja käsi sormineen on näppärämpi kuin suurikokoinen korva olisi käden paikalla. Eikä eläimillä olekaan haravamaisia korvia, käpäliä kylläkin.
Virtausta seulovia muotoja on elollinen luonto tulvillaan, solukalvo niistä yleisimpänä. Putkea ja levyä kehittyneempi on kielon kukka tai sienen lakki, joita sateenvarjo jäljittelee, mutta tavallisin näistä muodoista on kotelon kuori, olkoon se linnun muna, kalan suomupeite tai ihmisen iho, jonka suojassa politiikan tutkijakin varjelee puntarointejaan. Erityisiä ovat muodot, jotka edistävät tai estävät eliöyksilön liikettä. Kalan suomujen tarkoituksenmukainen suunta ja kaikkinainen virtaviivaisuus on rakentunut sitä selkeämmäksi, mitä vauhdikkaammin yksilö etenee. Hauki on kuin torpedo. Linnun siiven muoto sopii sen lentotapaan ja painoon. Koteloita ovat muna, pähkinä, marja, kives ja kallo. Ne suojelevat arvokasta keskittymää.
Rajaisuus
Elollinen jakautuu domeeneihin ja näistä eukaryootit sieniin, kasveihin, eläimiin ja alkueläimiin. Muiden eukaryoottien kanssa me syömme aamiaista ja keskustelemme päivän politiikasta, läimäytämme sanomalehdellä niitä kuoliaaksi, syömme niistä valmistettuja aterioita, värkkäämme niistä huonekaluja ja luemme niistä valmistettuja kirjoja. Ne ja niiden elottomat ruumiinosat täyttävät arkiset kokemuksemme. Olemme ryhmitelleet ne lajeihin, joiden välissä ovat rajat. Emme näe noita rajoja, mutta tiedämme, että ne jäsentävät elollisen. Ihminen ja jäkälä eivät saa yhteisiä lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Jos ne saisivat, ei eliölajeja olisi.
Tarkastellaanpa ihmislajin rakennetta. Laji jakautuu yksilöihin, jotka ovat selkeästi irti toisistaan. Jopa rakastunut pari muodostuu kahdesta yksilöstä. Ihmislaji ei ole pilvien lailla hetkittäin muotoaan muuttava haihtuvakasa. Se ei jatkuvasti sulaudu uudeksi, häivy näkymättömiin ja ilmesty taas kuten home. Sitä hallitsee järjestys. Se jakautuu yksilöihin. Yksilö on ainutkertainen. Yksilöllä on muisti ja suunnitelmat. Yksilöä rajaa nahka.
Mutta yksilökään ei ole mössö, vaan jäsentyy, järjestyy ja rajautuu toiminnallisiksi elimiksi. Elimellä on säädelty vuorovaikutuksensa muiden elinten kanssa. Tullit huseeraavat raja-asemilla. Elimellä on rooteli kuten viranhaltijalla. Reisiluu ei sotkeudu keuhkojen virkatehtäviin. Elimet rakentuvat soluista ja niitä tirkistelemme arkisten havaintojen ulottumattomissa. Mikroskooppi paljastaa, että rakenteellinen periaate – jakautuminen ja järjestäytyminen yhä pienempiin tehtäviin – toimii myös siellä. Rajaisuus on virtauksen lailla elollisen tärkeä rakenteellinen ominaisuus. Kuoret ja pinnat, suonet, säikeet, nivelet ja muut liitoskohdat jäsentävät elollisen maailmamme yhä pienemmiksi osiksi. Mikä löytyy mikroskoopista, löytyy teleskoopistakin. Jopa galaksit ovat galaksijoukkojen osia.

Varioiva toisto
Elollisen yleisin ja merkittävin toisto on lajin yksilöiden perustava samankaltaisuus. Ilman toistoa ei olisi vakautta, eikä ilman variaatiota muutosta. Lajin yksilöt eivät ole identtisten kaksosten kaltaisia klooneja, eivätkä edes jälkeläiset vanhempiensa. Merkitystä ei ole vain toiston ja variaation yhdistelmällä, vaan myös niiden suhteella. Toisto, siis jälkeläisten perustava samankaltaisuus vanhempiensa kanssa, suo lajille perustuslain kaltaisen turvan: voimme olla varmoja, että lapsemme on ihminen, eikä esimerkiksi sisilisko. Variaatio, jälkeläisen ainutkertaisuus taas avaa tulevat mahdollisuudet ja torjuu pysähtyneisyyden. Tylsyys olisi kohtalomme, jos synnyttäisimme klooneja sukupolvi toisensa jälkeen. Voinemme olettaa, että sattuma hiukkastasolla – sopivasti epätodennäköinen, mutta samalla varma – on elollisen järjestyneen monimuotoisuuden keskeinen edellytys.
Symmetria on elolliseen luontoon syntynyt, toiston kiehtova erityispiirre. Se tukee lajin tai elimen toimintaa, onnistunut ratkaisu kertautuu peilikuvana. Pallomainen muoto, symmetria pisteen suhteen ja, riippumaton painovoiman suuntauksesta, on kolmesta symmetrian lajista harvinaisin. Elottomassa luonnossa se on tavallinen, ovathan planeetat ja tähdet pallomaisia, gravitaation ylivoimaisen vaikutuksen tuloksina. Voikukan mykeröstä muodostuva valkoinen, painovoimasta vähät välittävä haivenpallo on elollisen esimerkki symmetriasta pisteen suhteen.
Tavallisin kolmesta symmetrian lajista elollisessa luonnossa näyttäisi olevan symmetria viivan suhteen. Tämä on muodostunut useihin virtausta edistäviin elimiin, putkiin ja säikeisiin, puiden runkoihin, kasvien varsiin, suoliin, suoniin, oksien poikkileikkauksiin ja moniin vetoa tai puristusta välittäviin luihin tai jänteisiin. Niiden poikkileikkaus on ympyrä. Sama näyttää pätevän luikertelevien ankeriaiden, käärmeiden ja matojen rakenteisiin. Symmetria viivan suhteen on silloin elimen tai eliön toimintaa tukeva muoto.
Peilimäinen symmetria tason suhteen on kehittynyt kulkuneuvojen kaltaisille otuksille tai elimille: kuhille, dinosauruksille, varpusille, keskisormille, pääministereille ja nokkosperhosille. Rakenne on tarkoituksenmukainen olennolle, joka liikkuu ja jonka kääntyminen vasemmalle tai oikealle ovat tasaveroisia vaihtoehtoja. Hierarkkinen toisto taas on symmetrian kaltainen, kiinnostava erityistapaus. Elollisen kappaleen osa muistuttaa itse kokonaisuutta, esimerkkeinä tästä vadelma ja saniainen.
Kulttuurin muodot
Elävä luonto on täynnä edellisiä rakenteellisia ominaisuuksia. Ruttojuuren rakenteessa korostuvat selkeinä kaikki kolme edellä mainittua piirrettä: virtausta edistävät muodot, peilimäinen symmetria, toistuva ja samalla varioiva säteittäinen haarautuminen, varren putkimaisuus, energiaa ja ainetta kuljettavien pikkuputkien selkeät nivelkohdat ja päänivel, joka yhdistää lehden juuristoon varrella. Ruttojuuri on muodoiltaan kulttuurimme esikuva kaikissa näissä suhteissa.
Kieli
Kirjoitettu kieli ei ole osa luontoa, vaan ihmisten luomaa kulttuuria ja sen keskeinen osa.
Puhuttua kieltä on vaikea rajata intohimoa uhkuvista huokaisuista, raivon karjahduksista tai iloisista kiljahduksista, eikä se silloin eroakaan eläinten ääntelystä. Mutta kirjoitus on omaksunut elollisten muotojen järjestyksen. Lause on kirjoitetun kielen tärkeä kokonaisuus ja samalla sen osa.
Lauseen alku on iso kirjain ja loppu on piste. Lause rakentuu sanoista ja nämä kirjaimista. Lause on usein kappaleen osa, tämä taas luvun ja luku usein kirjan osa. Kirja rajautuu etusivuun ja takakanteen. Joissakin kielissä tosin kokonaisia sanoja vastaavat merkit. Yleisesti ei voida takertua kirjaimeen, kuten suomen kielessä. Mutta silti kirjoitetun kielemme perusrakenne noudattaa elollisen luonnon jakoa lajeihin, yksilöihin, jäseniin ja soluihin. Se ei ole pilvimäistä, jatkuvasti muuttuvien kuvioiden epämääräistä mössöä.
Jotkut kielen sanat – nimisanat – kuvaavat rajattuja kokonaisuuksia. Ainutkertainen kokonaisuus taas saa ikioman erisnimen, vaikkapa Sokrates tai Mansikki. Toistuvuus on yleisnimien perusominaisuus. Yleisnimet kuvaavat selkeitä, aineellisia kokonaisuuksia, mutta myös vaikeasti rajautuvia olioita, kuten pilvi tai ystävyys. Ystävyys-sanan epämääräisyyttä selkeytetään tarvittaessa määritelmillä, jotka ovat tarpeellisia esimerkiksi lainsäädännössä. Tämä on lokeroivaa väkivaltaa, jokainen rikoshan on yhtä ainutkertainen kuin yksilö. Rikoksista pitäisi käyttää erisnimiä, mutta kieli onkin todellisuuden karkeistus – ja laki oikeuden.
Variaation kuvaamiseksi tarvitsemme laatusanat. Niiden avulla tarkennamme yleisnimiä: korkea koivu, nokkela nainen. Kielemme ei kuvaa todellisuutta tarkoin ja tyhjentävästi, koska siihen tarvitsisimme äärettömästi erilaisia laatusanoja. Niinpä kieli on aina nimisanojen ja laatusanojen yhdistelmistä huolimatta todellisuuden kömpelö kuvaus. Ja valikoiva, sillä orava käyttäisi männystä toisia laatusanoja kuin ihminen. Orava ei piittaa puun soveltuvuudesta selluksi.
Näkemämme rajaisuus ohjaa kieltämme. Sana halko tarkoittaa vain halkoa ja kaikkia halkoja. Jos todellisuus olisi pilvien kaltainen, sanamme olisivat toisella tavalla muodostuneita. Meillä olisi ehkä loputtomasti erilaisia pilviä kuvaavia sanoja: pilvi, piiilvi, pilvvi, prilvi, krilvi, pilvih jne. Tai ehkä meillä ei olisi sanoja lainkaan, vaan pilvimäistä maailmaa kuvattaisiin osuvammin musiikilla. Nyt kielemme jäsentelee elollisen kurinalaisesti ja niin saavat pilvetkin, yksilöllisistä muodoistaan huolimatta tyytyä tylsästi olemaan aina vain pilviä.
Aika ja virtaus vaativat teonsanoja. Verbit kertovat muutoksesta, liikkeestä. Ne kuvaavat liikkeen luonnetta, mutta myös liikkeen loppua tai alkua ja moninaisilla tavoilla liikkeen pysähtynyttä tai virtausmaista luonnetta. Töksähdellä tai soljua, hoiperrella tai marssia, päätellä tai unelmoida – kaikki ovat virtauksen eri muotoja.
Logiikka ja matematiikka
Elollisen virtauksille on lähes aina löydettävissä syy ja seuraus. Kutsumme tätä lainalaisuutta kausaliteetiksi. On myös tapahtumia, joiden syntyä emme osaa selittää. Sellaisia ovat oivallus, ihmisen vapaan oloinen tahto ja unohtuneen – vaikkapa erisnimen – äkillinen putkahtaminen mieleemme. Näidenkin tapahtumien taustalla lienee jokin pienimuotoinen, piilevä virtaus, itse putkahdusta edeltävä pikku valmistelu. Alkeishiukkasten käytökselle olennainen sattuma saattaa olla tuon ilmiön perustava laukaisija.
Kaksiarvoinen logiikka syntyi kuvaamaan jäsenneltyä, rajaista maailmaa. Ilman rajaisuutta meille olisi käsittämätöntä, että asia joko on tai ei ole – yhtä mahdotonta ymmärtää kuin värisokealle punainen. Selkeästi rajautuvassa maailmassa on todennäköisyys jollekin asialle aina 1 tai 0. Vaiheittain muuttuvassa ympäristössä asia on tai ei ole jollakin intensiteetillä, ja todellisuus luimuilee varmuuksien välimaastossa.
Kokonaisluvut ovat laskuoppimme ja matematiikkamme perusosia, kuten kirjaimet kielemme. Tämä edellyttää tarkasteltavan kohteen rajaisuutta ja sen lisäksi toistoa. Tuskinpa olisimme keksineet nopeasti lukua 2, ellei ympäristössämme olisi mitään, mikä muistuttaisi riittävästi jotain toista. Olisi outoa käyttää lukua 2, jos sillä viitattaisiin yhdistelmään lempeys + kivenmurikka. Maailmaa ilman toistoa pitäisi käsitellä ja kuvata toisenlaisella matematiikalla kuin tämä nykyisin käyttämämme. Matematiikka on kuitenkin syntynyt yleistämään ja kuvaamaan systemaattisesti todellisuutta.
Entäpä toiston variointi? Kuvitelkaamme maailmaa, jossa olisi erilaisia kappaleita, mutta niitä ei voisi yhdistää, jakaa tai muutella. Ne saattaisivat muuttaa muotoaan tullessaan tarpeeksi lähelle toisiaan, jolloin tuloksena olisi kaksi uutta, mutta muodoltaan tuttua kappaletta. Kappaleiden lajit olisivat rajattuja määrältään, mutta jokaiseen lajiin kuuluisi rajattomasti identtisiä yksilöitä. Ympärillämme poukkoilisi säännönmukaisesti ja äärettömästi vain lierihattuja, tiiliskiviä ja jalkapalloja. Mikä matematiikka kuvaisi tuollaista maailmaa?
Ajatus tuollaisesta maailmasta ei ole vain kuviteltu. Aistiemme tavoittamattomista maailmoista eräs muistuttaa edellä esittämääni, lukumäärältään rajattujen lajien maailmaa. Kosmologit kertovat, että alkeishiukkasia on rajattu määrä, nykyisen käsityksen mukaan kai 36, kun antihiukkasetkin hyväksytään porukkaan. Kunkin hiukkaslajin yksilöitä lienee osapuilleen äärettömästi. Kuvitelkaamme, että voisimme havaita ympäristömme jollakin uudella aistilla huikeasti suurennettuna ja hidastettuna niin, että aistisimme hiukkasten käyttäytymisen yhtä arkisena kuin kadulla juoksevan koiran. Silloin pystyisimme hahmottamaan ja ymmärtämään paremmin tuon todellisen, mutta meille nyt vain päättelyn kautta tavoitetun maailman toiminnan ja rakenteen. Sen kokemuksen seurauksena arkemme logiikka ja matematiikka olisivat ehkä toisenlaisia kuin nyt. Nyt matematiikka ja logiikka rakentuvat havaitun ympäristön mukaisiksi, sitä myötäillen. Me olemme kokemusmaailmamme vankeja, kuten synnynnäisesti sokea omansa. Mutta miltä tuntuisi olla elektroni?
Monet näkökulmat maailmaan ovat meille vaikeasti käsitettäviä, koska emme kykene niitä tarkkailemaan, ei siksi, ettei niitä olisi. Kulttuurimme peruspiirteet seurailevat kuitenkin sitä erityistä maailmaa, joka hahmottuu aisteillemme. Kulttuurimme karkeistaa sen ja kertoo siitä meille erään olennaisen. Puolueeton se ei ole.
Rakennettu ympäristö ja aika
Koko teknosfääri kaupungeista pikku vempeleisiin julistaa samaa: me kopioimme elollista luontoa! Ihmisen planeetalle rakentama, muulle elolliselle niin vieras ympäristö on tämän jättimäinen manifesti. Liikenneväylät, maailmanlaajuinen tiedonvälitys, valtioiden rajat, kaupungit nivelkohtina ja kaupunkien samankaltaisuus yksilöllisine piirteineen sekä miljoonat yksityiskohdat ovat tämän todistajia. Kaupungit ovat elollisten olentojen täydellisiä kopioita. Niillä on luurankonsa, verenkiertonsa, lihaksensa, hermostonsa, suolistonsa, suunsa ja peräaukkonsa. Niillä on muistinsa ja tulevaisuuden haaveensa. Arkkitehtuuri on täynnä virtauksia, symmetriaa, jäsentelyä ja varioivaa toistoa.
Virtauksen periaate ja muoto ilmenee selkeästi myös aikaan sidotuissa taidemuodoissa; musiikissa ja kirjoitetuissa tarinoissa. Musiikin rytmi ja teemat ovat varioivan toiston erityistapauksia. Runouden loppusoinnut ja kirjallisuuden alkusoinnut ovat syntyneet samalta pohjalta. Kuvataiteen teokset, erityisesti konstruktivismin koko tuotanto, ovat varioivan toiston vahvinta julistusta. Pyramidin neljä sivua toistuvat toistensa kaltaisina, ne ovat eri tavoin symmetrisiä, arkkitehtuurissa kaikki symmetrian lajit näyttäytyvät eri muodossa antiikista nykyaikaan, ja ne vahvistavat tätä käsitystä. Mutta onko mielikuvamme ajasta poikkeus sääntöön?
Elollisen luonnon aika näkyy virtana menneisyydestä tulevaisuuteen, kesät kiertävät talviksi ja päivät öiksi, mutta luonnon ajassa ei ole selkeitä rajakohtia. Varioivaa toistoa on tosin päivissä ja vuosissa ja ne vaihtuvat pehmeästi uusiksi. Mutta elolliselle luonnolle 31.12.1999 kello 24.00 oli samanlainen hetki kuin muutkin, lukuun ottamatta ihmiskunnan häiriköivää ilotulitusten myrskyä, joka vuorokauden ajan kiersi maapalloa.
Elollisessa ei ole ajalle selkeitä rajoja. Silti ihminen on kahlehtinut senkin samanlaiseen jäsentelyyn, joka läpäisee koko teknosfääriksi nimittämämme rakennetun kudoksen. Me jaksotamme historiamme vuosituhansiin, teknisesti täsmällisiin jaksoihin ja jaamme nuo vuosituhannet pikku osasiin sekuntien sadasosia myöten. Niinpä olympiakisojen kelkkailussa voidaan täsmällisesti ilmoittaa voittajan aika.
Ei siinä vielä kaikki. Olemme ottaneet käyttöön keinotekoisen jakson ”viikko”, joka jaetaan jo vuosituhansia planeettojen mukaan päiviksi. Nykyjaossa ei kunnioiteta aurinkoakaan, vaan on talouselämää palveleva erottelu työpäiviksi ja viikonlopuiksi. Sen lisäksi aika on pilkutettu erityisillä pyhäpäivillä, jolloin kaikki suurin joukoin päättävät yhdessä osallistua milloin mihinkin rituaaliin. Me alistumme ajan luonnottomaan jaksotukseen. Historiankin olemme jakaneet esihistorialliseen ja historialliseen aikaan ja historiallisen ajan vanhaan aikaan, keskiaikaan ja uuteen aikaan. Rajapyykkeinä pidetään usein Länsi-Rooman tuhoa ja Kolumbuksen löytöretkiä. Sekin jäsentely on keinotekoinen.
Historiasta meille on hyötyä, jos osaamme käyttää sitä tulevaisuutemme suunnitellessa. Siksi etsimme siitä toistuvia lainalaisuuksia, kerromme totuutena, että ”historia toistaa itseään”, pyrimme löytämään siitä jotain, joka muistuttaisi päivien ja vuosien kiertoa. Tavoittelemme siinäkin varioivaa toistoa, jonka muottiin menneisyytemme ja arvioidun tulevaisuuden voisimme asetella.
Niinpä historiantutkimuskin, tuo humanistisista humanistisin taipuu – ja tahattomasti varmaan – seuraileman elollisen luonnon keskeisiä rakenteellisia piirteitä. Saman voi todeta lainsäädännöstä ja talouselämästä, mutta tämä vain pienenä loppukommenttina.
Lyhyt poliittinen yhteenveto
Edellä kirjoittamani pohdinnan jälkeen on aika tehdä tiivistetty johtopäätös. Elollinen luonto on kulttuurimme isä tai äiti. Jos sen tapamme, on turha marista. Olemme silloin murhanneet tärkeimmän vanhemmistamme.