Kanava 6/2026, s. 24-31

Ihmiskunta on epätietoisessa tilassa. Suomessa tätä vahvistaa kolmen ryhmän erimielisyys planeettamme tulevaisudesta. Realistien huolena on ympäristöämme uhkaava, kaikkinainen tuho.(1) Denialistit vähättelevät näitä uhkia hatarin perustein. Inhorealistit ovat luovuttaneet, koska heistä on liian myöhäistä enää taistella tuhoa vastaan. Todistajan taakka on kahden jälkimmäisen ryhmän harteilla, eri syistä tosin. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole lohduttaa eikä pelotella, vaan selkeyttää näkymää.

Olen 40 vuotta avannut kaatuvan kepin vertauskuvalla ja myöhemmin tarkennetulla erittelyllä tulevaa uhkaa saamatta järkeviä vastareaktioita.(2) Kirjoituksiini on vastattu viitaten epämääräisesti menneisyyden moniin vääriksi todettuihin pelotteluihin ”maailmanlopuista”. Seuraava analyysini selventää aikaisempia kirjoituksiani vielä kahdella tavalla.

Kaatuvalle sauvalle (kuva 1) on annettu poikkileikkaus (kuva 2), joka ottaa huomioon James Lovelockin Gaia-teorian.(3) Sen mukaan planeetalla on stabiloiva peruslahjakkuus, joka korjaa yksittäiset muutokset, kuten mannerlaattojen liikkeet, maanjäristykset ja jääkaudet. Normaali, stabiili tila pitää sauvan pystyssä ja kumoaa hetkittäiset sysäykset tehottomiksi. Nyt meitä uhkaava häiriö ei kuitenkaan ole sysäys, vaan vuosikymmeniä jatkunut, sietämättömän sinnikäs painostus.

KUVA 1
Keppi tai sauva oli aikoinaan ajateltu painottomaksi. Sen päässä oleva paino kiertää kaatuessaan ympyrää. Kaatumisaika on 81 sekuntia, kun keppi on kilometrin korkuinen. Vertauksella näytetään alun huomaamattoman kavala hitaus ja lopun räjähtävä nopeus.

KUVA 2
Keikahduspiste ei ole mikä tahansa käännekohta vaan hetki, jolloin pilarin painopiste ohittaa tukipisteen. Valtava pilari käyttäytyy edellisen kepin lailla keikahduspisteen jälkeen, mutta pitäytyy vakaassa pystyasennossa ennen keikahdusta, välittämättä pikku sysäyksistä. Sen painopiste on puolivälissä pilaria. Tämän jälkeen eivät luonnon stabiloivat Lovelock-voimat enää toimi, vaan muuttuvat pilaria kaataviksi tekijöiksi. Pilari kaatuu siis omasta painostaan. Pilarin voi korvata myös kaatuvalla seinämällä. Jokaisen sauvan tai seinämän liike on matemaattisesti sama keikahduspisteen jälkeen.

Vuonna 2025 oli saatu riittävästi tietoa havainnoista, ja siksi kaatuvan sauvan liikettä voidaan nyt entistä uskottavammin ja täsmällisemmin verrata planeetan lämpötilan keskimääräisiin poikkeamiin normaalista.

En kirjoita enää vertauskuvasta, vaan havainnoista ja niiden edellyttämistä toimenpiteistä. Allegorian asemesta perusteena on nyt suurehko pienoismalli – mittakaavanaan Eiffel-torni – maailmasta (kuva 2). Malli poikkeaa esikuvastaan mittakaavaltaan, sijainniltaan ja laadultaan, kuten kaikki pienoismallit. Sen liikkeen looginen rakenne vastaa esikuvaansa maailmaa, kuten kartta vastaa esittämäänsä kaupunkia.

Pilarin poikkileikkaus on 100m x 100m. Sen tukevuus mahdollistaa normaalin stabiilin tilan. Keikahduksen jälkeen pilari käyttäytyy samoin kuin 10 metriä paksu, 1 000 metriä leveä seinämä. Kumpikaan ei hievahda, vaikka maailman suurin lentokone törmää niihin. Häiriönä on silloin yksittäinen sysäys, eikä vuosikymmeniä kestänyt sinnikäs kuormitus, joka on ainutkertainen eikä menneisyyden esimerkkeihin verrattavissa.

Pilarin kaatuminen ja maailman keskilämmön nousu noudattavat samaa matemaattista kaavaa, joka kuvaa molemmissa myös labiiliin kehitykseen kuuluvaa kumuloituvaa voimaa (kuva 3). Pilarin kaatuminen keikahduspisteen jälkeen etenee ensin huomaamattomasti, mutta kiihtyy voimakkaasti (kuvat 1 ja 2). Kallistus kasvaa ja keskilämpö nousee ajan myötä vahvojen positiivisten takaisinkytkentöjen voimasta. Mittakaavojen vertailussa yhtä vuosikymmentä maapallolla vastaa 2,2 sekuntia sauvan liikeajassa. Sijainti valikoituu osuvimmin vuosien 1966–1975 puoliväliin ja vastaavasti 22 sekuntia keikahduspisteestä. Perusmuuttujien vertailussa yksi sauvan kaltevuuskulman aste (ϕ) vastaa 3,13 asteen poikkeamaa keskilämmön normaalista arvosta (°C). Keikahduspiste asettuu noin vuoden 1870 tienoille.

KUVA 3
Vertailtavissa prosesseissa tarvitaan molemmissa stabiilia tilaa horjuttava ulkoinen voima, jonka jälkeen mekanismi etenee itsekseen. Pilari tarvitsee kaatuakseen pitemmän aikaa kasvaneen työntövoiman, joka aiheuttaa sille keikahduspisteessä 0,1 m/s kehänopeuden. Lämmön kasvun on aiheuttanut vuosikymmeniä ilmakehään jäävien kasvihuonekaasujen kokoelma. Keikahdus- tai kyllästymispisteen kohdalla mekanismit antavat periksi luontaisesta stabiilista tilastaan ja sen jälkeen takaisinkytkentöinä toimivat luonnonilmiöt kiihdyttävät prosessia itsestään.

Keskilämpöjen muutoksesta on kertynyt riittävästi todistusaineistoa

Ilmastonmuutosta on seurattu vuosikymmeniä mittaamalla planeettamme vuotuisia keskilämpöjä.(4) Havainnot ovat antaneet poukkoilevia tuloksia. Vaikka nekin viittaavat selvästi lämpötilan kiihtyvään muutokseen, ei yksittäisten vuosien tarkastelu selkeytä kokonaiskuvaa. Vuosikymmenien keskilämpöjen muutosta taas ei ole eritelty, johtuen niukasta havaintoaineistosta ja prosessin kavalasta hiipimisestä aluksi sadan vuoden ajan. Johtopäätös tulevaisuuden kehityksestä olisi ehkä syntynyt rohkealla päättelyllä ja logiikalla, mutta nyt pienoismallin ja esikuvan yhdistävää ja havaittavaa todistusaineistoakin on kertynyt riittävästi.

Tarkasteltaessa kuuden peräkkäisen vuosikymmenen keskimääräisiä lämpötiloja vuosina 1966–2025 saadaan kuuden keskiarvon kokonaisuus (kuva 4). Niiden perusteella voidaan arvioida lämpötilan muutosnopeuksia ja muutoksen kiihtyvyyksiä viiden jakson kesken sekä kiihtyvyyksien muutosta neljän jaksoparin kesken.

KUVA 4
Kuvassa näkyvä yhdenmukaisuus tukee kahden prosessin vertailua kiistattomasti. Tämän, sinänsä lyhyen 50 vuoden jakson laajentaminen menneisyyteen ja tulevaisuuteen ei ole sataprosenttisen perusteltua, koska ihmisen toimet eivät ole matematiikkaa vaan politiikkaa. Kaksi seikkaa ovat kuitenkin ilmeisiä. 1. Keikahduspiste voidaan sijoittaa vuoteen 1870, koska pilarin liike on 22 ensimmäisen sekunnin kuluessa olematon. Siksi tuon vuosisadan ajan on ihmistoiminta ollut hallitsevaa. Lämpötilan ratkaiseva nousu sijoittuu vasta ajalle vuoden 1975 jälkeen, ja sauvan huomattava liike ajalle 22 sekunnin jälkeen. On ilmeistä, että aikana 1966-2025 (sauvalla 22 sek – 33 sek) luonnon takaisinkytkennät ovat nousseet voimiinsa ja ihmistoiminta muuttunut sivuseikaksi. 2. Tulevaisuuden pari vuosikymmentä ovat ratkaisevia. Elleivät ihmisen vastatoimet hyppää nykyisistä täysin toiseen kokoluokkaan, on tilanne jo 10 vuoden kuluttua täysin hallitsematon.

Kiihtyvyyksien kasvun muutokset ovat ennustamisen ratkaisevia arvoja, kunhan havaintoja kuvaavan murtoviivan alkupiste ja loppupiste säilytetään muuttumattomina. Silloin voidaan tarkastella havaittuja ja niistä laskettuja vuosikymmenien keskiarvoja vuodesta 1966 vuoteen 2025 ja verrata kokonaisuuden tulosta kaatuvan sauvan täsmällisesti tunnettuun kaatumisprosessiin. Tämä vertailu tehdään murtoviivojen ja havaintopisteiden välillä (kuva 4).

TAULUKKO 1
Taulukossa on joukko havaintojen ja laskentojen tuloksia, jotka auttavat lukijaa tarkistamaan päättelyn oikeellisuutta. Sauvan kallistus on paikannettu ja muunnettu lämpöasteiksi kaavalla: °Cn=(ϕn- ϕ1) x 3,13 – 0,036

Seuraavaksi kerrattakoon, mitä suureita kahdessa prosessissa verrataan toisiinsa.

Kiihtyvyyden kasvun taustalla on neljä jättimäistä luonnonilmiötä

Kiihtyvyyden kasvu on labiilin tilan tunnuksellinen ominaisuus. Tuossa tilassa kaksi muuttujaa vaikuttaa toistensa muutokseen vastavuoroisesti ja kiihdyttävästi. Maapallon nykytilaa tarkasteltaessa toinen näistä muuttujista on keskimääräisen lämpötilan poikkeama ja toinen on ainakin neljän jättimäisen luonnonilmiön yhteisvaikutus. Tätä vuorovaikutusta kutsutaan usein positiiviseksi – toisiaan vahvistavaksi – takaisinkytkennäksi. Sen kokonaisuus on merkityksellinen, eivät kokonaisuuden osat erikseen. Ihmisen vuosittainen vaikutus tulee luontaisten takaisinkytkentöjen lisäksi summeerattavaksi.

Metsäpalot. Niiden määrästä ei näytä olevan yhtenäistä kokonaistietoa, mutta yksimielinen käsitys niiden laajuudesta on miljoonia hehtaareja vuodessa. Ne vaikuttavat lämpötilan nousuun monien seuraustensa välityksellä, joista mainittakoon ilmakehään vapautuva hiilidioksidi, hiilinielujen tuhoutuminen ja jäätiköille laskeutuva noki. Lämpötilan nousu vuorostaan lisää kuivuutta ja metsäpalojen syttymisherkkyyttä.

Jäätiköiden sulaminen. Senkään kokonaismäärästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta niiden katoamisen arvioidaan yksimielisesti kiihtyvän vuosittain. Samoin kuin metsäpalot, tämäkin nostaa välillisesti eri tavoin lämpötilaa. Tärkeimpiä tapoja ovat auringon säteilyn avaruuteen peilaamisen, siis albedo-ilmiön heikkeneminen, jäätikön alla olevan maanpinnan paljastuminen sulamaan ja paikallisten merivirtojen muutokset, jotka saattavat olla osin negatiivisiakin takaisinkytkentöjä. Summeerattuna jäätiköiden sulaminen lämmittää ilmastoa. Niistä on arvioitu kadonneen 36 % sadan viime vuoden aikana.

Soiden ikiroudan kaasuuntuminen. Soiden sulaminen poikkeaa kahdesta edellisestä takaisinkytkennästä sikäli, että sen vaikutus ei liity vain hiilidioksidin vaan myös metaanin vapautumiseen. Tämä kohottaa lämpötilaa lyhytaikaisesti, mutta hiilidioksidia voimakkaammin. Arktisten soiden toiminta turpeen tuottajina loppuu ja niiden sisältämä hiili vuotaa ilmakehään. Maailmanlaajuisesti prosessin suuruus ei ole vaikutuksiltaan hallinnassa, mutta senkin kiihtyvyys on kiistaton.

Valtamerten pintakerrosten lämpeneminen. Meret ovat planeetan hiilen kierron keskeinen osatekijä. Se on labiilin prosessin takaisinkytkennöistä kaiketi hitain, mutta maantieteellisesti valtavin ja ilmeisen hyvin arvioitavissa. Viileät meret ovat olleet hiilen kiertokulun kannalta keskeisiä. Ne ovat hiilinieluja, kun lämpimät ovat hiilipäästöjen tuottajia. Valtamerien pintakerroksen lämpenemisen on myös todettu kiihtyneen viime vuosikymmeninä.

Kosteaksi kasvihuoneilmiöksi kutsutaan tapahtumasarjaa, jonka oletetaan tapahtuvan edellä kuvatun prosessin jatkeena.(5) Se tapahtuu merien höyrystymisen yhteydessä, mutta sitä ei liene aiheellista pohtia edellä mainittujen takaisinkytkentöjen yhteydessä, koska nyt käynnissä olevat muut ilmiöt ehtivät huomattavasti nopeammin (sallittaessa) saattaa planeetan tilaan, jossa mitään ei enää ole tehtävissä.

Kumuloituvan vaikutuksen (kuva 3) eri yksityiskohtien osuutta keskilämpötilan nousuun ei tunneta tarkasti. Tämä ei silti ole välttämätöntä, koska tunnemme täsmällisesti kaatuvan pilarin liikkeet ja voimme havaintojen analogian perusteella arvioida tuon tuntemattoman kokonaisuuden suuruuden. Tunnemme myös riittävällä tarkkuudella kasvihuonekaasujen määrän ja voimme päätellä, että ihmisen vaikutus on vuoteen 1970 asti ollut keskeinen prosessin etenemiselle. Saatujen käyrien ja murtoviivojen tarkka yhtenäisyys (kuva 4) kielii kuitenkin siitä, että ihmisen vuosittainen vaikutus lämmön nousuun sauvan vauhdin lisääntyessä reippaasti keikahduspisteen jälkeen on jäänyt takaisinkytkentöjen rinnalla yhä vähäisemmäksi ja sen suhteellinen osuus pienenee edelleen prosessin edistyessä.

Itse sauvan keikahduspistettä vastaavalla kohdalla ihmisen vaikutus oli hallitseva, mutta juuri se antaa pilarin kaatumiselle tarvittavan alkunopeuden. Havaintojen erityistapauksessa on kallistuman alkunopeus keikahduspisteessä 0,1 m/s, joka vastaa keskilämmön nousua 0,004°C vuodessa. Saatu luku sopii havaintoihin vuoden 1900 tienoilla, jolloin ihmisvaikutuksella on ollut merkittävin osuus keskilämmön muutokseen. Tämä vahvistaa myös pilarin pienoismallin osoittamaa hidasta, huomaamatonta kasvua vielä kauan keikahduspisteen ylittämisen jälkeen. Kun 22 sekuntia (100 vuotta) on kulunut keikahduspisteestä, on pilarin painopiste siirtynyt vain 4 metriä. Sen jälkeen siirtymä onkin jo 8 metriä vain 50 vuoden aikana. Nyt olemme siinä vaiheessa.

Ilmaston lämpeneminen ja kaatuvan pilarin analogia

Kaatuva sauva ei ole vain yksi labiilin tilan esimerkki, vaan pienoismallina ilmaston lämpenemiselle yllättävän osuva. Sen ensimmäinen vuorovaikuttaja, kasvava kallistuskulma, on luontevasti verrattavissa vuosikymmenien lämpötilan poikkeaman keskimääräiseen kasvuun. Vuorovaikutuksen toinen osapuoli, kallistuskulman kiihtyvä muutos, taas on verrattavissa lämmön nousun aiheuttamien luonnonilmiöiden kiihtyvään muutokseen. Kolmas kierros kierrokselta nouseva suure on kummassakin prosessissa havaittava kumuloituminen: sauvan kaatumisen kiihtyvä nopeus, lämpötilan nousussa taas kiihtyvä kasvihuonekaasujen kasautuma.

Muutosta voidaan kuvata myös yhtälöllä y = a x eⁿ + b. Siinä y on keskilämmön nousu normaalista, e on Eulerin luku 2,718 ja a, n ja b ovat parametrejä, joiden avulla sauvan kallistumiskulma ja lämpötilan nousu samaistetaan mittakaavaltaan, sijainniltaan ja laadultaan kirjoitettuun yhtälöön. Niiden arvot ovat tässä tapauksessa seuraavat: a=0,643, b=-0,837 ja n= 0,022 x (x – 1965), jolloin x vastaa tarkastelun vuosilukua (kymmenvuotisjakson viimeinen vuosi). Mutta tämä vain reunahuomautuksena.

Kaatuvan sauvan vuorovaikuttajista kehänopeus vastaa suurten luonnonilmiöiden summeerattua, takaisinkytkevää yhdistelmää, joka voimistuu kasvavan lämpötilan rinnalla. Kun sauvan painopiste asetetaan kilometrin korkeudelle ja oletetaan sen alkunopeudeksi keikahduspisteen kohdalla 0,1 m/sek, havaitaan 22 sekunnin kuluttua sauvan nopeudeksi 0,45 m/sek, kallistuskulmaksi 0,25 astetta ja sauvan painopisteen siirtymäksi vain 4,4 metriä. Tämän jälkeen prosessi etenee hallitun säännönmukaisesti (kuva 5).

KUVA 5
Kaatuvan sauvan kallistuman, kehänopeuden ja kehäkiihtyvyyden muutossuhteiden arvot tarkasteltaessa tapahtumaa 2,2 sekunnin välein.

Kehäkiihtyvyyden muutosta tarkasteltaessa huomataan alkunopeuden jälkeen sama muutos kuin aikaisemmin lämpötilojen keskiarvon muutoksessa. Kiihtyvyydet kasvavat vakiosuhteessa ajan muuttuessa lineaarisesti. Vertailu toteutuu tietyn mittakaavan ja prosessin vaiheen kohdalla. Siitä syystä kaatuvan sauvan tarkastelua voi pitää paljon suuremman tapahtuman pienoismallina. Sauvan liikkuminen 11 sekuntia tuossa kohdassa vastaa lämpötilan nousua tiettynä 50 vuoden aikana.

Kaatuvan sauvan tulokseksi saadaan aluksi eri suureiden – kallistumiskulman, kehänopeuden ja kehäkiihtyvyyden – tarkat arvot. Tulevaisuutta arvioitaessa on kuitenkin keskeistä tietää miten kehänopeus ja kehäkiihtyvyys muuttuvat sauvan kaatuessa edelleen. Muutokset paljastavat kaatumisprosessin keskialueella vakioarvon, joka riippuu vertailtavien muutosten aikaerosta (kuva 5). Esitettyjen muutosten aikaeroksi on valittu 2,2 sekuntia, jolloin saadun muutoksen perättäisten jaksojen suhteen vakioarvo on 1,246. Tämä vastaa huomattavan tarkasti tehtyjen havaintojen keskiarvoja.

Kun sauvan kallistumista seurataan 2,2 sekunnin väliaikoina, voidaan 22 sekunnin ja 33 sekunnin väliin piirtää murtoviiva, joka kuvaa kiihtyvyyden muutosta 2,2 sekunnin välein. Viivan osien kulmakertoimet kasvavat jakso jaksolta 1,246-kertaisiksi. Muutosta eri tavoin kuvaavat murtoviivat asettuvat lähes päällekkäin (kuva 4). Sauvan kallistuman kiihtyvyys etenee 22 sekunnin jälkeen lähes muuttumatta, kunnes alkuhetkestä on kulunut noin 60 sekuntia. Samoin lämpeneminenkään ei pysähdy, elleivät olosuhteet muutu ratkaisevasti.

Tulevaisuuden arviointi ja toimenpiteet

Ei ole vastuullista väittää, etteivät merkittävät luonnonvoimat noudattaisi fysiikan lakeja tulevinakin vuosikymmeninä – seuraten kuudenkymmenen viime vuoden ajan tehtyjä havaintoja. Tulevaisuudessakin planeetan keskilämmön kiihtyvyys noussee noin kertoimella 1,246 vuosikymmen kerrallaan, kunnes ei metsiä eikä jäätiköitä enää ole. Päättelemällä saadaan seuraava taulukko lämpötilan noususta vuoteen 2150 (Taulukko 2).

TAULUKKO 2
Oletettavat tulevaisuuden keskilämpötilat vuoteen 2150, jos ihmiskunta ei radikaalisti ja nopeasti muuta tilannetta. Ensimmäisten kuuden rivin lämpötilapoikkeamat ovat havaintojen keskiarvoja korjattuina taulukon 1 sarakkeen 3 mukaisiksi. Vuodesta 2026 on ennusteena vakionousujen kiihtyvyyden kasvu jakso jaksolta kertoimella 1,246. Kehitystä voi seurata myös liukuvilla keskiarvoilla vuosittain.

Monet meistä eivät piittaa kuolemansa jälkeisestä maailmanmenosta ja ihmiset uskovat helpommin kauniita valheita kuin rumia totuuksia. Olen silti arvioinut muutosta vuoteen 2150 saakka. Toivottavasti joku todistaa, että olen väärässä. Neljänkymmenen viime vuoden aikana olen kuullut vain epämääräisiä toiveita paremmasta tulevaisuudesta, en selkeää, perusteltua analyysia. Realistisia poikkeamia näistä toiveista on esittänyt suomalainen toimittaja Pasi Toiviainen. Kyynisin vastaväite taas on: ”Ei se ole maailmanloppu, maapallo kiertää vielä aurinkoa”

Muutoksen pelkkä pysäyttäminen nykyiselleen vaatisi valtavia toimenpiteitä, mutta sekään ei riitä. Kaatuva tila pitää palauttaa stabiiliksi, estää sitä kasvamasta uudestaan vuosikymmen kerrallaan. Kestävyyden turvaamiseksi on välttämätöntä palauttaa luonnon lämpötila vuotta 1870 (tai vuotta 1970) edeltävälle tasolle, jolloin se James Lovelockin Gaia-teorian mukaan parantaa itse haavansa.

Taulukon 2 luvut ovat vuosikymmenien keskiarvoja. Seuraava voidaan laskea vasta vuoden 2036 alussa. Sitä ei pidä jäädä odottamaan. Siksi ehdotan käytettäväksi ”yksinkertaista liukuvaa keskiarvoa”, jolloin lasketaan keskiarvo havainnoista vuosilta 2017–2026 ja verrataan saatua lukua vuosien 2016–2025 keskiarvoon. Lopputulos on varmaan epäsäännöllinen, mutta oletan vuoden 2026 poikkeaman olevan noin 1,63 °C.

Jos ei mitään olisi enää tehtävissä, voitaisiin kaltaisiini ”pahanilmanlintuihin” suhtautua vihaisesti. Mehän olisimme silloin vain pilanneet iloisen tunnelman, ”matkustamisen ensiluokan vaunussa kohti rotkoa”.(6) Mutta käännös tulevaan ei vielä ole täysin mahdoton, vaikka se on nykyarvoillemme täysin vieras. Ihmiskunta voisi vielä täysin voimin, nopeasti ja yksimielisesti, julistaa taistelun uhkaavan tulevaisuuden kääntämiseksi. Planeetan pelastamisen ja sen monimuotoisen elämän säilyttämisen pitää silloin ylittää kaikki muut tavoitteet. Se edellyttää vähintään seuraavia toimenpiteitä, ilman kompromisseja. Ja heti.

1. On lopetettava sodat huomenna, köyhdyttipä se varusteluteollisuutta tai ei.
2. On yhdistettävä armeijat pelastamaan maailmaa, olipa se isänmaallista tai ei.
3. On säädettävä asevelvollisuutta vastaava planeetanpelastuksen velvollisuus kaikkiin maihin, hillitsipä se talouskasvua tai ei.
4. On metsitettävä Sahara ja muut autiomaat 20 vuodessa, maksoipa se mitä tahansa.
5. On palautettava ilmakehä vuotta 1900 edeltävään tilaan, kavahtamatta työmäärää.

Toimien onnistuttua elämä voisi jatkua. Aivan uudella painolla valittaisiin sitten vastuumme keskeisiksi kohteiksi tulevaisuuden ihmiskunnat ja planeettamme rikas, monimuotoinen elämä. Perusteellisen uskonpuhdistuksen lailla olisi uudistettava kaikki uljaat, mutta rappeutuneet epäjumalamme: demokratia, hyvinvointi, ihmisoikeudet, isänmaallisuus, sananvapaus, talouskasvu ja tasa-arvo. Voimme elää kotiplaneetallamme vielä tuhansia vuosia, kun heräämme nykyhetkeä myrkyttävästä itsepetoksesta.

Jälkiviisaus on viisauden lajeista heppoisin. Silti totean, että jos orastavaan hätätilaan olisi tartuttu kakistelematta 40 vuotta sitten, pelastuminen olisi nyt paljon helpompaa. Maailman väkilukukin oli silloin vasta viisi miljardia. Sen pudottaminen siitä puoleen olisi ansainnut jälkipolvilta suuret suosionosoitukset. Emme syyllistyneet samoihin synteihin kuin esi-isämme, mutta syyllistymme laiskuuteen: hyvien tekojen viivyttelyyn. Ihmiskunnan perusarvojen ja tavoitteiden tulee muuttua pian. Vuosi vuodelta kaatuu tilanne yhä hirveämmäksi. Vahvalla muutoksella on kiire.

Lähdeviitteet:
1. Pasi Toiviainen: ilmastonmuutos. Nyt. Otava, 2007
2. Eero Paloheimo: Yhden asian liike kaikkien asialla (HS 17.5.1987) ja Miksi meillä on kiire? (Aamulehti 20.8.2018)
3. James Lovelock: Gaian kosto, Green Spot, Helsinki, 2006
4. NOAA National Centers for Environmental Information, Climate at a Glance: Global Time Series from https://www.ncei.noaa.gov/access/monitoring/climate-at-a-glance/global/time-series
5. Toiviainen, emt.
6. Georg Henrik von Wright: ihminen kulttuurin murroksessa, Otava, 1996

Kanava 6/2026

Länsimailla on kaksi epäjumalaa, joita – tosin eri syistä – ei saa arvostella. Kummankin arvostelu on vihapuhetta tai sopimatonta. Nuo epäjumalat ovat talouskasvu ja demokratia. Näihin nojaava pakanuus on viimeisten vuosikymmenten aikana levinnyt tehokkaalla lähetystyöllä koko maailmaan. Tarkemmin arvioiden kumpikin tarvitsee perusteellisen uskonpuhdistuksen. Keskityn seuraavassa vain jälkimmäiseen, demokratiaan ja sen pyhyyteen.

Itse vaalit

Demokratiaa, kansanvaltaa pidetään moraalisesti oikeutettuna länsimaissa, koska katsotaan, että jokaisella täysikasvuisella ihmisyksilöllä pitää olla tasavertainen oikeus osallistua yhteisönsä – joka on vaikka valtio – lainsäädännöllisiin päätöksiin ilman ehtoja tai edellytyksiä. Silloin väitetään demokratian olevan rikkeetöntä. Sarjamurhaajalle, mielisairaalle tai toivottomasti dementoituneelle pitää suoda sama perusoikeus, mutta silti tälle oikeudelle asetetaan aina yksi ehto. Pitää käydä äänestämässä.

Äänestämisen edellyttäminen on itse asiassa ensimmäinen lipsuminen demokratiasta. Tämä ehto aiheuttaa, ettei kysymys olekaan enää kansanvallasta, vaan äänestäjien vallasta. Hyväksyn lukijan hämmästymisen. Kuulen tottelevaisen äänestäjän ärhäkän vastaväitteen: jokaisellahan on oikeus äänestää. Mutta, mutta…

Ei oikeudesta kieltäytyjää voi rangaista. Ei almun torjuvaa ihmistäkään sylkäistä kasvoille.

Suomen kuntavaaleissa vuonna 2021 annettiin 2.446.312 hyväksyttyä ääntä ja äänestämättä jätti 2.002.480 äänioikeutettua henkilöä. Lisäksi hylättyjä ääniä oli 11.507. Tuloksen sivuraiteelle jäi 45 % äänioikeutetuista. Heidän mielipiteensä nollattiin. Kajaanissa nukkuvien osuus oli 53,5 % – siis ehdoton enemmistö äänioikeutetuista.

En arvaile nukkuvien motiiveja, mutta puolustan silti heidän oikeuttaan poliittiseen mielipiteeseen. On kyseenalaisena, voidaanko vaaleja edes kutsua demokraattisiksi, jos enemmistö tai edes suuri osa oikeutetuista viittaa kintaalla oikeudelleen. Sattuvampaa kielenkäyttöä kuin ”kansanvalta” olisi ”aktiivisten äänestäjien valta” ja tälle vallalle pitäisi keksiä oma nimensä.

On useita mahdollisuuksia korvata äänestysmenettely niin, että sanan ”demokratia” käyttö muuttuisi perustelluksi. Eräs sellainen olisi, että valtuustosta vain äänestysvilkkautta vastaava osa valittaisiin perinteiseen tapaan ja nukkuvia vastaava osa arvalla nukkuvien joukosta. Ehkä nukkuvien ääniä voisi aluksi painottaa vaikka puoleen. Arvalla valituksi tulleen pitäisi joko itse ryhtyä valtuutetuksi tai määrätä siihen joku halukas nukkunut.

En väitä, että lopputulos olisi nykyistä parempi. Väitänpä vain, ettei nykyinen menettely vastaa ”demokratia” – sanan perimmäistä merkitystä. Sen käyttö on hurskastelua. En myöskään ehdota, että valintamenettelyä muutettaisiin radikaalisti ja heti. Sen sijaan ehdotan harkittavaksi, että poikkeuksellisesti ja väliaikaisesti sitä kokeiltaisiin vaikkapa jossain muodossa ja joissakin vaaleissa ja jossain kunnassa Suomessa – vaikkapa Kajaanissa ja ensi kuntavaaleissa. Onhan meillä kokeiltu vaikka perusturvaa sattumanvaraisille.

Vaalien jälkeen

Kun vaalit on pidetty, äänestäjä otaksuu, että hänen kannattamansa, valittu päättäjä – vaikkapa kansanedustaja – ajaa hänen asioitaan. Äänestäjä uskoo, että valituksi tullut säilyttää ainakin vaaleissa lupaamansa linjan. Valitettavan usein hän pettyy.

Tähän johtaa demokratiassa yleisesti hyväksytty, rehellisen demokratian myrkky, jota kutsutaan ryhmäkuriksi. Päättävä elin, vaikkapa eduskunta jakautuu puolueiksi, joilla kuvitellaan olevan asioista mielipide. Tällöin sivuutetaan se tosiseikka, ettei ryhmällä ole mielipidettä, vaan ihmisellä. Lisäksi puolueet jakautuvat sisäisesti eri siipiin, joilla on erilaiset tavoitteet.

Edellisestä huolimatta ryhmäkuri hyväksytään, koska se on tehokas vallan keskittäjä. Niskurointi johtaa helposti tulokkaan lyhytaikaiseen poliittiseen uraan. Niinpä jo toistamiseen tässä ”demokraattisessa prosessissa”, hyväksytään käytännöksi demokratian vastakohta ja perustellaan menettelyä sen selkeydellä ja tehokkuudella. Silti samanaikaisesti metelöidään demokratian eettisellä erinomaisuudella diktatuurin vastakohtana. Tämä on itsepetosta.

On helppo laskea, että esimerkiksi Suomessa ja sopivissa olosuhteissa, noin kymmenys kansanedustajista – siis 20 kansalaisen joukko – voi käyttää ryhmäkuria keinona diktatoriseen valtaan.

Olettakaamme suurimmalle puolueelle 40 edustajaa ja puolueen jakautumista kahteen linjaan, vaikkapa suhteessa 21/19. Enemmistö vie vähemmistöä ja määrää puolueen linjan esimerkiksi hallitusneuvotteluissa yksityiskohtia myöten. Hallitukseen haalitaan sitten kaksi puoluetta lisää, joilla kummallakin on 35 edustajaa. Suurin puolue käyttää valtaa liittoutumalla vaihdellen sopivamman pienemmän puolueen kanssa. Hallituksen tukena on 110 edustajaa, mutta näennäisesti valta on 200 kansanedustajalla. Todellisuudessa tahdin sanelee eräs piilevä kymmenys heistä. Usein vain jotkut kymmenyksestä, muistuttaa kyynikko.

Ei voittaja ole aina oikeassa, vaikka niin väittääkin.

Ryhmäkurin tunnetuin kansainvälinen esimerkki ovat Yhdysvaltojen presidentinvaalit. Niissä juuri puolueiden ryhmäkurin ansiosta ja äänestystavasta johtuen, kahdesta ehdokkaasta voi voittajalla olla miljoonia yhteenlaskettuja ääniä vähemmän kuin hävinneellä. Samanlainen vinoutuma toistuu kaikissa demokratioissa muodossa tai toisessa, peittelemättä tai piilevänä.

Yllytän siis äänestäviä kansalaisia valvomaan omia oikeuksiaan nykyistä tarkkaavaisemmin. Älkää antako ryhmäkurin viedä valtaanne. Edellyttäkää jokaiselta puolueelta ja ehdokkaalta pitävää sitoutumista ryhmäkuriin vain erikoistapauksissa. Silloin äänellänne on enemmän merkitystä. Nämä hyväksytyt alueet olisivat jokaisen puolueen ”pyhiä perustavoitteita” ja äänestäjä saisi valita sen puolueen, jolla näitä alueita olisi vähemmän tai – niin halutessaan – enemmän kuin muilla tai ne sopisivat parhaiten äänestäjälle. Kauneinta olisi, jos demokratian nimiin vannovat päättäjät itse luopuisivat ryhmäkurista, paitsi erikseen määritellyissä peruskysymyksissä.

Osapuolet ilman valtaa

On kaksi suurta joukkoa, joiden asioista muka päätetään demokraattisesti, vaikka niillä ei ole äänioikeutta. Ne ovat koko elollinen luonto ja tulevat sukupolvet.

Elollisen luonnon sivuuttaminen on nykyaikaisen, elämäkeskeisen etiikan näkökulmasta virhe. Jos monimuotoinen elollinen luonto nähtäisiin pelkkänä välinearvona – eli sen arvona olisi vain sen käyttökelpoisuus ihmiselle – ei tätä kysymystä tarvitsisi käsitellä. Silloin voisimme suhtautua elolliseen luontoon, kuten suhtaudumme esimerkiksi taiteeseen, kulttuurimuistoihin tai hupeneviin raaka-aineisiin. Tämä asenne olisi nähdäkseni väärä. Elollisella luonnolla on itseisarvo. Siitä syystä se tarvitsee demokraattisessa päätöksenteossa vahvan edustajan.

Luonnonsuojelujärjestöt lausuntojen antajina eivät riitä. Elolliselle luonnolle pitää rekrytoida julkisilla varoilla lakimääräinen edustaja, jonka valta on merkittävä ja ulottuu yli vaalien.

Toinen, meitä läheisempi joukko ovat tulevat sukupolvet. Viime aikoina nuoret ovat heränneet huomaamaan, että me aikuiset päätämme suurelta osin heidän elämästään, vaikka heillä itsellään ei ole tähän laillista sanottavaa. Tämä onkin huutava vääryys.

Ei riitä, että nuoriso osoittaa mieltään eduskuntatalon edessä tai istuu liikenteen esteenä, puhuu YK:n kokouksissa ja kantelee paaville meidän tekemisistämme tai tekemättä jättämisistämme. Kuten luonnolle, on heillekin rekrytoitava vahva lakimääräinen edustaja, jonka merkittävä valta myös ulottuisi yli vaalien.

Meillähän on jo joukko erityisvaltuutettuja, joiden tehtävä on valvoa joitakin kansalaisten oikeuksia. Heitä on nimitetty esimerkiksi yhdenvertaisuuden, kulutuksen, tasa-arvon, tietosuojan ja lapsiasioiden tarkkailijoiksi. Nämä ovat kaikki tärkeitä tehtäviä, mutta pidän heitäkin tärkeämpinä, oikeuskansleriin rinnastettavina viranhaltijoina sellaisia, joilla olisi tarvittaessa oikeus puuttua lainsäädäntöön aina, kun se rikkoisi karkeasti luonnolle tai tuleville sukupolville kuuluvia perustavia, eettisiä oikeuksia. Heidän avullaan astuttaisiin uusi askel oikeudenmukaisuutta kohti.

Ei ketään saa syrjiä siksi, ettei hän ole paikalla.

Irti demokratiasta hätätilanteessa

Olen edellä arvioinut näennäisen demokratian arkipäivää, joka keskittää vallan pienelle joukolle päättäjiä, ja nämä ehkä hieman ujostelevat prosessin todellisuutta. En väitä, että vallan jakaminen nukkuville, ryhmäpäätöksissä hävinneille, tulevaisuuden sukupolville tai luonnolle tuottaisi nykyistä selkeämpiä tuloksia. Tarkoituksena on vain muistuttaa, ettei demokratiaksi kutsumamme menettely ole sanatarkasti läheskään maineensa mukainen. Siksi siihen ei pidä suhtautua sen nauttimalla kunnioituksella.

Tällä muistuttamisella on tarkoitus. On tilanteita, kuten sota ja merihätä, joissa demokratiasta luopuminen on välttämätöntä ja luopumisen hyväksyvät lähes kaikki. Ensimmäisessä ovat diktaattoreita sotilasyksiköiden komentajat ja toisessa laivan kapteeni. Niin toimitaan, kun on tosi kysymyksessä.

Maailmamme tarvitsee nyt hätätilan otteita tärkeimpien kysymysten ratkaisemiseksi. Tämä onnistuisi varmasti tehokkaammin ja ehkäpä ajoissakin, jos päätösprosessi vastaisi ongelmien tasoa. Nykypäivien jättiläiskokoukset eivät ratkaise asioita ajoissa, koska merkittävintä näiden kokousten luonteelle ei ole tulosten laatu, vaan uskollisuus pyhälle demokratialle. Se estää järjen käytön. Se latistaa tulokset. Siksi demokratia on isoissa asioissa kyseenalaistettava.

Ihmiskunnan tulisi erottaa ainakin kaksi kysymystä normaalista politikoinnista. Ensimmäinen on maapallon vakiintunut väkiluku. Toinen on luonnonvaraisten alueiden määrä ja niiden rikas monimuotoisuus. Molemmissa on parin sukupolven aikana suunnattava oloihin, jotka säilyvät sitten harmonisina vuosisadasta toiseen, nykyisen kaaoksen ehkä selkiinnyttyä. Näitä asioita ei pidä jättää normaalien demokraattisten tai muiden totuttujen prosessien varaan. Näitä asioita ei pidä ratkaista perinteisillä poliittisilla argumenteilla eikä poliitikkojen valinnoilla.

Planeetan pitkän tähtäyksen tulevaisuus – sen kaikkein keskeisimmät kysymykset – ratkaistaan vain kääntymällä viisaimpien käytettävissä olevien ihmisten puoleen. Pitäisi koota maailman paras joukkue pohtimaan näitä tärkeimpiä asioita. He pystyisivät luultavasti esittämään oikean tavoitteen ja tien siihen. Tältä joukkueelta ei edellytettäisi joukkojen ihastelua ja kannatusta. Heiltä vaadittaisiin asiantuntemuksen lisäksi eettistä sydäntä, päättäväisyyttä ja olematonta vallannälkää.

Lyhyt yhteenveto

Edellinen saattaa vaikuttaa sekavalta. Arvostellaanhan demokratiaa tekopyhyydestä, kun valtaa kuitenkin keskitetään normaalioloissa, mutta toisaalta hienostelusta, kun keskittäminen hylätään hätätilanteessa. Tämä ei ole erehdys, vaan johtuu demokratian kaksijakoisesta luonteesta. Demokratialla on sekä itseisarvo että välinearvo, päinvastoin kuin tuolla toisella epäjumalalla, talouskasvulla, jolla on vain välinearvo.

Demokratian eettinen perusta – yksilöiden synnynnäinen tasa-arvo – on sen itseisarvo. Sen sijaan demokratian käytännön soveltaminen tuottaa sen välinearvon, joka on etupäässä positiivinen hyvinvoivan normaalitilan vallitessa. Silloin olisi varaa painottaa tuota ylellistä itseisarvoa, mutta itseisarvosta tingitään normaalioloissakin, koska sen vahva painotus häiritsisi toista epäjumalaa, talouskasvua. Niinpä arkinen asia, talouskasvu pääsee ohjailemaan demokratian eettistä peruspilaria. Tätä kytkentää pitäisi reformoida.

Hätätilanteessa tilanne on vastakkainen. Silloin on kysymys paljon vakavammista asioista kuin talouskasvusta. Maapallon tai ainakin ihmiskunnan kohdalla voi puhua jopa elämästä tai kuolemasta, jos kaksi mainitsemaani suurta ongelmaa – väkiluku ja maankäyttö – eivät ratkea, koska tehokkaita toimia vastustetaan demokratian itseisarvolla. Silloin hienostellaan liikaa. Tästä syystä on otettava käyttöön demokratian sovellus kriisissä: sivistynyt vallan keskittäminen. Silloin valtaa ei keskitetä vallanhaluisille ammattipoliitikoille, vaan kysytään neuvoa maailman viisaimmista kootulta joukkueelta.

Miten tällainen joukkue löydettäisiin? Jätän tämän lukijan pohdittavaksi.

Kanava 7/2021

Voisiko ihmiskunta paeta biologisia viettejään ja vapauttaa itsensä järkeen ja etiikkaan perustuviin valintoihin?

Yksi filosofian perustava kiista koskee ihmisen vapaata tahtoa. Fysikalismin mukaan koko elimistömme, aivot ja hermot mukaan luettuina, muodostuu alkeishiukkasista ja niiden liikkeistä, eikä taustalla ole muuta. Tietoisuutemme ja itsetietoisuutemme ovat vain aineen liikettä. Kvanttifysiikka tuo valintoihimme mukaan sattuman, mutta ei “tahtoa”, joka olisi aineen taustalla oleva itsenäinen voima, jokaisen yksilön ei-aineellinen kyky ja turva. Tahdoksi kutsumamme ilmiö on pohjimmiltaan myös ainetta ja energiaa – joka fyysikkojen mukaan on sama asia – kuten ajattelu ja tunteetkin. Kysymys on eettinen, koska ääritapauksessa se oikeuttaa väittämään, ettei ihmisyksilö ole itse vastuussa teoistaan, vaan niitä ohjaavat puolueettomat luonnonlait ja kansalainen on näitä seuraileva automaatti.

Tahdon, kuten ajattelun ja tunteidenkin perimmäisellä olemuksella on siis toistaiseksi kiistelty luonne, mutta vain akateemisesti. Käytännössä, kaiken kokemamme perusteella ja voidaksemme ylipäänsä toimia järjellisesti, meidän ei pidä ajatella tahtoa aineellisena tapahtumana.

Ihmissuhteet, lainkuuliaisuus, moraali, henkilöhistorian merkitys, lojaliteetti, tulevaisuuden suunnitelmat, yhteiskunnat ja kaikki päätöksemme pyyhkiytyvät olemattomiin, jos katsoisimme itsemme syyntakeettomiksi tekemisiimme. Näin ei menetelläkään. Yksilön saavutuksia ja erehdyksiä pidetään nykyään kaikissa kulttuureissa hänen omina ratkaisuinaan. Palkinnot ja rangaistukset ovat kaikkialla arkipäivää, yksilö katsotaan vastuulliseksi teoistaan.

Muiden elävien olentojen kohdalla ollaan eri kannalla. Onko männyllä tahtoa? Tai saniaisella? Mitkä voimat ohjaavat valaan, elefantin tai gorillan tekemisiä? Eläimet eivät näennäisesti aina ole itsekkäitä. Emot puolustavat poikasiaan, urokset perhettään ja lähisukulaisemme gorillat tappelevat toisen klaanin kanssa kuten Jukolan veljekset Toukolan poikien kanssa. Ei niillä liene lajin sisäpiirin lainsäädäntöä. Tässä suhteessa kehittyneimmätkin eläimet ovat luonnonlakien armoilla. Ei liene gorillakunnan tai norsukunnan itse luotua säännöstöä, jolla luontaisia viettejä, kuten keskinäistä kilpailua tai poikasten puolustamista vaimennettaisiin tai niihin velvoitettaisiin.

Ihmiskuntaa luotsaavat eläinmaailmasta tutut biologiset luonnonlait

Onko ihmiskunta gorillakuntaa kehittyneempi tuossa suhteessa?

Valitettavasti näyttää, että asiat ovat kaukana siitä, miten niiden tulisi olla tai miten niiden toivoisi olevan. Ihmiskuntaa, tai ainakin hyvin monia valtioiden johtohenkilöitä, eivät näytä luotsaavan merkittävien ajattelijoiden eettiset käyttäytymisohjeet, vaan eläinmaailmasta tutut biologiset luonnonlait. Niitä ovat urosten kilpailu naaraitten suosiosta seksuaalisessa kiimassa, oman lauman verinen puolustaminen muiden laumojen uroksilta, naaraitten äidinvaistot, reviirien valtaaminen muilta laumoilta sekä tilaisuuden tullen huijaus, varastaminen, kiristys ja valehtelu. Tätä kilpailua maailman media seuraa yhtä hyväksyvästi kuin jalkapallo-otteluita, kyseenalaistamatta toiminnan perustavaa luonnetta tai kannustimia.

Ihmiskunnan käyttäytyminen planeetalla isossa mittakaavassa on lähempänä gorillaperheitten meininkiä kuin pikkukylän hyvätapaisten naapureiden keskinäistä kanssakäymistä. Ihmiskunnalla ei ole vapaata tahtoa tehdä perustavia eettisiä valintoja, vaikka sillä voisi ja pitäisi olla.

Esimerkkinä olkoon maailman merkittävin ongelma, pitkän aikavälin väestönkasvu. Sen perustavan merkityksen arviointi ei saa takertua valkoisiin valheisiin. Sanon tämän siksi, että lapsikuolleisuuden vähenemistä, keski-iän pidentymistä, elintason nousua ja tarttuvien tautien nujertamista pidetään nykyajan siunauksina. Se ei ole vääristelyä, kun arvioidaan lyhyttä aikaväliä, mutta se on tosiseikkojen salailua, kun unohdetaan lyhytjänteisten voittojen aiheuttamat pitkän aikavälin haitat. Ilman korjaustoimia ne ovat lämmintä pissaa housuihin pakkasella. Ne lisäävät maapallon taakkaa, koska ne kasvattavat maapallon väkilukua ja yksilöiden henkilökohtaista kulutusta. Silti maailmanlaajuista perhesuunnittelua vastustetaan, koska sen katsotaan loukkaavan ihmisoikeuksia. Oikeus lisääntyä ei ole vain ihmisten oikeus, vaan kaiken elämän oikeus, jos mikä. Mikä tuomioistuin olisi ihmislajille monopolin tällaiseen röyhkeyteen suonut? Kyse on vahvemman oikeudesta, joka ei ole oikeus lainkaan, vaan perustava luonnonlaki, petojen perusominaisuus.

Maailman väestönkasvu ja väkiluku ovat ihmiskunnan asioita, joita yksityisen perheen tai yksilön oikeudet eivät voi kumota. Eikö ihmiskunnalla kokonaisuudessaan muka ole perusoikeuksia ja samalla perusvelvollisuuksia? Jos ihmiskunnalla ei olisi niitä, ei sillä myöskään voisi olla tahtoa. Ihmiskunta olisi silloin syyntakeeton ja seuraisi muun eläinkunnan lailla vain sen yksilöille kehittyneitä viettejä.

Parin sukupolven ajan pitäisi tyytyä yhden lapsen politiikkaan                                                      

Maailman ydinongelma on liian suureksi kasvanut, liikaa luonnonvaroja kuluttava väestö. Siitä seuraa kokonainen nivaska ekologisia ja sosiaalisia ongelmia. Ihmiskeskistä etiikkaa seuraten tämän todistaminen on mutkikkaampaa, kuin elämäkeskistä etiikkaa seuraten. Jälkimmäinen on melko uusi suuntaus, enkä paneudu tässä siihen. Yritän selvittää, miksi väestökysymys on ihmiskunnallekin niin tärkeä, että se vaatii pikaisen ja radikaalin ratkaisun.

Asiasta on tietysti keskusteltu paljon. On arvioitu, että väestönkasvu jatkuu seuraavaan vuosisadan vaihteeseen, ja maapallon väkiluku on tuolloin noin 11 miljardia. On laskettu, että luonto kestäisi nykyisen kulutuksen kuormittaessa maapalloa noin neljän miljardin ihmiskunnan. Jos kulutus olisi kohtuullisempaa ja jakautuisi nykyistä tasaisemmin, väkiluku voisi enimmillään olla 1,5 miljardia, sama kuin 1800-luvun lopulla. Silloin olisi resursseja myös riittävän suuriin luonnonsuojelualueisiin ja eliökunnan säilymiseen ilman sukupuuttoja.

Onko se mahdollista, ja mitä tapahtuu sitä ennen?

Olkaamme optimisteja. Olettakaamme, että maailmanlaajuisesti kahden seuraavan sukupolven aikana ihmiskunnan moraali ja yhtenäisyys lujittuu sellaiseksi, että yli kahden lapsen katraita pidetään moraalittomina ja vanhemmat tuomitaan vastuuttomiksi ihmiskunnan ja planeetan tuhoajiksi. Vaatimus toteutuisi varmasti vain tiukalla kansainvälisellä lainsäädännöllä, sillä harvaan asutuissa maissa sitä pidettäisiin kohtuuttomana, eivätkä tiheään asutut maat suostuisi yksin huolehtimaan väkiluvun vähenemisestä. Mutta oletetaan, että tavoitteessa jotenkin onnistuttaisiin ja väkiluvun kasvu kääntyisi vuonna 2100 laskuun silloisesta 11  miljardista.

Ennakoikaamme aluksi, että maailmanlaajuisesti hyväksyttäisiin perhesuunnittelun normiksi kaksi lasta. Tällöin väkiluku laskisi jokaista sukupolvea kohden noin 10 %, koska joissakin perheissä olisi vain yksi tai ei yhtään lasta. Toisaalta säätelyä myös rikottaisiin. Tämä merkitsisi karkeasti sitä, että neljän miljardin väkiluku saavutettaisiin noin vuonna 2400 ja 1,5 miljardin väkiluku noin vuonna 2700.

Ennen ensimmäisen, välttämättömän tilanteen saavuttamista olisimme kuormittaneet maapallon kantokykyä keskimäärin kaksinkertaisesti noin 300 vuoden ajan. Planeetta ei kestä tätä. Huomattakon, että ennuste ei edes kuulu sarjaan ”tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa”, vaan se on lähes varmuutta, todennäköisyydeltään taivaankappaleiden tulevan sijainnin ennustamista – ellei jotain ratkaisevaa ja radikaalia tehdä suunnan muuttamiseksi.

Mikä johtopäätös ihmiskunnan olisi tehtävä?

Ensimmäiseksi tulisi heti nähdä edellinen kokonaisuus ja hyväksyä tilanne – tietysti karkeasti. Sitten tulisi todeta, että suurin vastuu on nykyisellä sukupolvella ja jälkeläisemme ovat meitä huonommassa asemassa. Mitä pidempään asiaa lykätään kiistelyillä ja jaaritteluilla, sitä julmemmiksi käyvät tarpeelliset ratkaisut. Vaikein päätös lienee sen hyväksyminen, että kahden lapsen politiikka on liian hidas, liian salliva. Parin sukupolven ajan pitäisi tyytyä yhden lapsen politiikkaan. Mutta mitä pidemmälle – lapsillemme ja lastenlapsillemme – tuon johtopäätöksen ja ratkaisun lykkäämme, sitä saamattomampia ja julmempia olemme.

Palataan ihmiskunnan olemukseen, sen vapaaseen tahtoon.

Jos ihmiskunta olisi pelkän evoluution tuote, sen jäsenillä olisi vain ominaisuuksia, jotka ovat luonteeltaan fysikaalisia, kuten altistuminen painovoimalle tai sähkömagneettiselle säteilylle, mutta myös rypäs puhtaasti biologisia, eläimellisiä piirteitä. Sellaisia ovat esimerkiksi seksuaalisuus, kilpailuvietti, äidinrakkaus, korkean paikan kammo, nälkä, kuolemanpelko tai klaustrofobia. Ne aiheuttavat kaikki tunnetiloja, mutta niiden ilmeisenä tarkoituksena eivät ole tunnemyrskyt. Perussyy on käytännöllinen, suojella meitä yksilöinä ja sukuamme joukkona. Jos olisimme täysin eläinten kaltaisia, ihmiskunta olisi suuri lauma, joka toimisi vain noiden viettien varassa. Näyttää kuitenkin kovasti siltä, että niin se menee. Siksi väestönkasvun säätelystäkin on paha mennä puhumaan. Vastustusta voi odottaa, suunnalta jos toiseltakin.

Mutta: jos ihmiskunta katsoisi oikeudekseen paeta biologisten viettiensä paineita, vapauttaisi itsensä järkeen ja etiikkaan perustuviin valintoihin, ei piittaisi valintojen lyhyen tähtäyksen vastenmielisyydestä tai vaativuudesta eikä siitä, että ne uhmaavat biologisia viettejämme ja pinnallisia ihmisoikeuksiamme, mitä se osoittaisi?

Se osoittaisi, että ihmiskunnalla on vapaa tahto. d

Biosfäärin ja teknosfäärin struktuurit
Maapallon biosfääri, sen pinnalla oleva ohut elollinen kalvo rikastui evoluution ansiosta ja sen kehitystä leimaavat kolme rakenteellista peruspiirrettä: virtaukset, rajojen luoma jäsentely ja muunteleva toisto. Ihmislaji on luonut biosfäärin pinnalle toisen verkkomaisen kokonaisuuden, teknosfäärin. Se seurailee suurelta osin ja perustavalla tavalla samoja struktuureja kuin biosfääri. Teknosfäärin peruspiirteitä voi arvioida kolmen vaiheen valossa: menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Miten tarkasti biosfääri voi olla teknosfäärin esikuva? Pitäisikö ihmisen kehittää teknosfääriä vaalimalla mainittuja kolmea piirrettä?

Teknosfäärin evoluutio
Ihminen määritellään eläimeksi, joka valmistaa työkalun. Kun apina valmisti työkalun, siitä tuli hän, ihminen. Sen isä oli apina, mutta hänen lapsensa ihminen. Teknosfääri orasti noin 1,9 miljoonaa vuotta sitten, Homo Erectuksen muotoiltua kivikirveen kyntensä vahvistukseksi. Sukupolvien saatossa edettiin nykypäivään ja nyt kehitetään tekoälyä. Teknosfääri on kokoelma ihmisen elinten keinotekoisia jatkeita ja sen kehitys on noiden jatkeiden hienostumista. Mutta ovatko tavoitteemme vielä kivikautisia?
Kivikirveen terä sisälsi toiston, rajaisuuden ja virtauksen idean. Se oli symmetrinen tason suhteen, se oli rajattu työkalun osa ja tarkoitettu tunkeutumaan. Tämä pätee myös toisiin, samoihin aikoihin kehitettyihin työkalun osiin; keihään ja nuolen kärkiin.
Kirveen terä ja nuolen kärki ovat säilyneet vain hieman muotoaan uudistaen näihin päiviin. Ne ovat teknosfäärin evoluution molukkirapuja. Ihmislajien laukaisema kehitys seurasi samoja periaatteita ja merkkipaaluja kuin biosfäärimme evoluutio. Oivallukset ja niistä syntyvät keksinnöt olivat kuin mutaatioita. Pyörästä syntyi uusia muunnelmia, joista heikoimmin menestyneet katosivat ja parhaimmista kehittyi uusia sovelluksia. Kun uusia tuotteita ja työkaluja syntyi, ne yhdessä muodostivat biotooppien kaltaisia kokonaisuuksia, toisiaan täydentävien työkalujen yhdistelmiä. Jonain aikana ja jossakin ympäristössä menestyvä esine oli toisissa olosuhteissa käyttökelvoton. Tropiikissa ei viihdy jääkarhu eikä lumikenkä. Tärkeintä lienee, että biosfäärin ja teknosfäärin kehityksessä nähtävät virtaus, jäsentely ja varioiva toisto ovat kaikki vastaiskuja entropialle, mössöytymiselle.
Teknosfäärin kehittyessä lähes jokainen ihmisen elin ja kyky on saanut superjatkeet. Liike ja voima, näkö ja kuulo, saalistus ja suoja – kaikkia on tehostettu erilaisilla välineillä. Kivikirves on voimakynsi. Vaatteet ja talot ovat vahvistettuja suojaihoja, televisio kaukosilmä. Robotit, niiden nopeus, tarkkuus ja virheettömyys, kyky muistaa ja päätellä ovat useasti jo ylittäneet ihmisen kyvyt.
Olemme tulleet aikaan, jolloin ihminen ehkä huomaa lipsahtaneensa isännästä palvelijaksi.

Teknosfäärin nykytila
Pikkuesineistä valtioihin seurailee teknosfäärimme biosfääristä omaksuttuja kolmea periaatetta. Maapallo on verkottunut erilaisilla virtauksilla ja niitä tukevilla, suodattavilla ja torjuvilla rakenteilla. Teknosfäärillä on verisuonensa, suolistonsa ja hermoverkkonsa. Verkoilla on mahtavat nivelpisteensä, kaupungit, joista jokainen muistuttaa huvittavassa määrin elollista olentoa. Teollisuusalueet ovat tietoa, voimaa tai tavaraa tuottavia elimiä. Teknosfäärillä on hyvä muisti, mutta hatarat tulevaisuuden suunnitelmat. Päinvastoin kuin biosfäärin epätäsmälliset luonnonrajat, ovat teknosfäärin rajat täsmällisiä viivoja kartassa ja maastossa. Ne ovat suodattimia. Kuten solut, nekin valikoivat rajakalvon läpäisevän liikenteen. Rajat sulkevat sisälleen valtioita, joilla on sääntönsä. Säännöt säätelevät kunkin valtion rakenteita ja niiden kehitystä. Valtiot yhtyvät kulttuuripiireiksi, joita erään määritelmän mukaan on kahdeksan maapallolla. Varioivan toiston kohtaamme, kun arvioimme kulttuuripiirien yhtäläisyyksiä ja eroja.
Kulttuuripiirien samankaltaisuus, toisto ja toisaalta niiden erilaisuus, variaatio, ne ontuvat molemmat. Planeetalla ei ole perustuslakia, yhteistä säännöstöä, jota kunnioitettaisiin. Olennaisimpia asioita ei ole säädelty lainkaan. Planeetan väestön annetaan paisua tolkuttomasti ja Etelämanner on ainoa laaja ja koskematon biosfäärin alue. Ihmislajilla ei ole yhteistä, pitkän aikavälin tavoitetta. Ihmiskunta elää henkistä murrosikäänsä.
Valtioiden lakeja valvotaan, mutta niiden keskinäiset suhteet ovat alkeelliset. Vielä kehittymättömämpiä ovat kulttuuripiirien keskinäiset suhteet. Karkeasti ilmaisten: kulttuuripiirien välillä toimii vahvemman oikeus, kuten luonnossa lajien kesken. Erona on, että luonnossa biotoopit eivät taistele, vaan kehittyvät kukin omilla ehdoillaan, omassa tahdissaan, sisäisen tasapainonsa turvin. Merkittävä edistysaskel nykytilaan olisivat kulttuuripiirien väliset mielekkäät pelisäännöt. Kulttuuripiirien suvereniteetti olisi niiden perusoikeus ja planeetan vakautta taas vahvistettaisiin vankalla, yhteisellä perustuslailla, jota toteltaisiin.
Vakaus ja turva ovat vasta kolikon toinen puoli. Se ei saisi pysähdyttää kehitystä tai tylsistää maailmaa. Myönteisen kehityksen ehto on variaatio kulttuuripiirien välillä. Sen voimin on biosfäärikin rikastunut. Me puhumme kiihtyneesti ihmisoikeuksista ja kansanmurhista, mutta emme edes tohdi mainita kulttuuripiirien erityisarvoa rikkaan mosaiikin osana. Hyväksykäämme siis kulttuuripiirit biotooppeina, joilla on omat sääntönsä. Niiden itsemääräämiseen kajoaminen olkoon ihmiskunnan perustuslain vastaista. Vahvemman oikeus ei ole oikeutta, toimissa eikä tiedotuksessa. Ahneutta, valehtelua ja pelkuruutta ei saa kätkeä moraalin naamarilla.

Teknosfäärin tuleva dilemma
Millainen saattaisi olla planeettamme tulevaisuus parhaimmillaan? Voidaanko tekoälykin valjastaa työkaluksi, kuten kivikirves, höyrykone ja laskin? Ihastuksen huudot raikuvat, kun tekoälystä puhutaan. Onko ihastelu perusteltua? Teknosfäärimme on kehittymässä yhtenäiseksi, päätteleväksi jättiläiskoneeksi, suureksi shakkilaudaksi, mutta kuka säätää tuon shakkipelin säännöt? Ihminenpä tietenkin, ja tämä on nykyajan merkittävä ongelma. Jättiläiskoneella ei ole perustavoitetta ilman ihmistä. Eloton ei etiikkaa ymmärrä, luonnonoikeus on biosfäärin etiikka ja ihmisen etiikka on hurskastelua. Selkeimmin viimemainitun onttous paljastuu suhteessamme eläimiin, tuleviin sukupolviin ja toisen kulttuuripiirin perinteisiin.
Joitakin kykyjä koneilta vielä puuttuu. Tekoälyn rinnalle ei ole kehitetty tekokipua, tekotunnetta, tekoetiikkaa eikä tekoevoluutiota. Ne keksitään, mikäli kehitys jatkuu pelkkänä teknisenä taituruutena, ilman viisasta päämäärää ja silloin olemme hukassa. Robotti ei tunne kipua eikä nautintoa. Siinä suhteessa alkeellinen eläin voittaa älykkäänkin koneen. Tuntoisuus ja sen jatkeeksi kehittynyt tietoisuus ovat evoluution arvoituksellisia ihmeitä toistaiseksi. Elollisen kipu, mielipaha, nautinto ja onni ovat eloonjäämisen ja lisääntymisen välineitä. Niiden olemusta ei voi kääntää koneen kokemukseksi, mutta niiden tarkoituksen voi. Kone voidaan rakentaa välttämään vaaraa ja tavoittelemaan menestystä. Koneen ”hyvä” on sen toimintakyky. Koneen ”tekoetiikka” ottaa huomioon muutkin koneet ja koneiden ”tekoevoluutio” on koko teknosfäärin kehitys. Mutta mihin suuntaan?
Toinen ero biosfäärin ja teknosfäärin kehityksessä on, että robotit eivät toistaiseksi synnytä peruspiirteiltään synnyttäjiensä kaltaisia mutta yksityiskohdiltaan muunneltuja jälkeläisiä. Perimä avaisi ovet uusille, kehittyneempien robottien sukupolville. Tätäkin ehkä tavoitellaan tulevaisuudessa. Silloin teknosfäärin ”tekoevoluutio” jatkuisi vuosisatoja. Syntyisi lisääntyviä koneita ja niitä rakentavia tuotantoketjuja kaivoksista tuotteiden jakeluverkostoihin. Koneet voisivat olla kooltaan mikroskooppisia, nanotekniikan avulla luotuja. Kokoamisohjelmat tuottaisivat yhä kehittyneempiä ohjelmia ja koneet yhä tehokkaampia koneita. Tuon kauhumaailman lisääntyvät, teknosfäärin menestystä palvelevat mikroskooppiset robotit kasvattaisivat lukumääräänsä rajattomasti, jos niiden ”tekoetiikka” vaatisi tätä. Koneen suhde ihmiseen olisi sama kuin ihmisen suhde veljeemme vuorigorillaan on nyt.
Tuo kehitys olisi teknistyvän planeetan huippusaavutus ja viisauden lopullinen mahalasku. Mutta sen perimmäinen tavoite perustuisi koneen ohjelmoituun seurausetiikkaan ja tulos ratkaiskoon. Silloin kone ei saa seurata vain ihmislajiin rajattua, tekopyhää etiikkaa. Sillä ei ratkaista tärkeintä asiaa, sillä ihmiskunta ei ole maailma. Tulos ei saa harmonisoida vain ihmisten keskinäisiä suhteita, vaan sen tulee syleillä elämää kaikkinensa. En todistele tätä valintaa oikeaksi, mutta uskon, ettei yksipuolinen, ihmiskeskinen etiikka johda kauniiseen tulokseen. Siksi myös tekniikan kehitykselle on asetettava ankarat ehdot, koska sen estäminen kokonaan on mahdottomuus.

Tavoitteiden maapallo
Teen lopuksi ehdotuksen tulevaisuuden maapalloksi. Ihmiskunta olkoon sen nöyrä rakentaja, ei itsetietoinen pomo. Ihmisellä ei ole kiirettä mihinkään, vaan ihmiskunta voi saavuttaa harmoniseen tilan, joka vallitsee maapallolla vuosituhannesta toiseen. Nykyajan hysteerinen säpinä jääköön historian säälittäväksi, pinnalliseksi välivaiheeksi. Merkittävin muutos nykyiseen on ihmiskunnan muuttumaton väkiluku, murto-osa nykyisestä. Sen saavuttamiseen menee vuosisatoja, mutta ei takerruta tässä siihen ongelmaan.
Tuleva teknosfääri on silloin rajattu noin puoleen maapallon pinta-alasta. Toinen puolisko on täysin suojeltu ihmiseltä, varattu maapallon miljoonille muille lajeille. Sen arvo ei ole välineellinen, vaan itseisarvo, uskonnon kaltainen. Suojelualueet erilaisine biotooppeineen ja omaehtoiset kulttuuripiirit tapoineen lomittuisivat planeetan kattaviksi, rikkaiksi ja kauniiksi kudelmiksi.
Ihmiskunnan kulttuuripiirit kehittyisivät omaehtoisesti. Palattaisiin samaan riippumattomuuden tilaan, joka vallitsi ennen suuria löytöretkiä. Puuttuminen toisen kulttuuripiirin arkeen olkoon sopimatonta ja aggressiivinen puuttuminen rikollista. Kulttuuripiirillä pitää olla yksilöä vankemmat perusoikeudet. Toisen tapakulttuurin moraalinen peukalointi olkoon tökerö ajatusvirhe. Rajat kulttuuripiirien välillä ovat suodattimia. Vuosisatoja kestävä rauha luo ilmapiirin, jossa sota on mahdottomuus ja siihen valmistautuminen tuomittavaa. Kulttuuripiirit suojelkoot perinteitään ja identiteettiään. Niiden erilaisuus on rikkaus, varjeltakoon sitä ihmiskunnan yhteisenä omaisuutena.
Tuleva maapallo olisi avaruuden jättimäinen ympäristöteos, jota muiden galaksien vierailijoille esiteltäisiin ylpeinä. Itsestään selvää on, että muualta tulevat, meitä kehittyneemmät oliot ymmärtävät ratkaisujemme eettisen ja rauhanomaisen perustelun. He eivät ole Pizarron ja Cortésin kaltaisia raakalaisia, vaan sivistyneitä matkalaisia.

Elollisen luonnon ja kulttuurimme rakenteelliset muodot ovat samoja. Ihminen on omaksunut ne luonnosta, vaikka tämä lienee humanistille yllättävä näkökulma. Tämän havaitsemisen ja hyväksymisen tulisi kuitenkin johtaa elävän luonnon nykyistä suurempaan arvoon ja arvostukseen.
Evoluution rakenteelliset perusteet
Elollisen luontomme muodot ovat syntyneet evoluutiolle ominaisen ja elollisen luonnon rakenteellisia vaatimuksia toteuttavan kehityksen tuloksena. Nuo muodot säätelevät virtauksia, rajaavat alueita ja varioivat, kokeilevat uutta, mutta säilyvät ja toistuvat onnistuessaan. Kaikki kolme rakenteellista periaatetta – virtauksia säätelevät muodot, rajaava jäsentely ja varioiva toisto – ovat välttämättömiä biosfäärin, tuon havaitsemamme kokonaisuuden muotoutumiselle. Niiden taustalla on elämää aikaisemman – elottoman – kehityksen luonne, mutta sitä ei ihminen havaitse.
Ajan näemme ympäristömme muutoksina. Muutokset tulkitsemme syiksi ja seurauksiksi. Ne ovat alkeishiukkasten liikettä ja koetaan äänen, aineen, paineen, hajujen, lämmön ja valon virtauksina. Virtauksen vastakohta olisi portaittainen muutos, joissa uusi tila syntyisi ilman havaittavia välivaiheita, joko odotetusti tai satunnaisesti, tuntemattoman laukaisijan tuloksena. Elektronin kvanttihyppy arvioidaan portaittaiseksi, mutta sekään hyppäyksellinen muutos ei tavoita aistejamme.
Vuosimiljardien evoluutio maapallolla näyttäytyy meille useiden virtausten kimppumaisena ja rinnakkaisena kokonaisuutena ja sen synnyttämän elämän kirjon koemme rajattuina kappaleina. Rajatut kokonaisuudet jakautuvat osiin, jotka yhdistelmänsä lailla ovat nekin rajattuja. Luonnon eliöt ovat solujen muodostamia rakennelmia, yksilöitä. Tämän perusominaisuuden syntyä kutsutaan myös jäsentelyksi ja kantasana on jäsen, elollisen osa. Elollinen on täynnä pintoja, niveliä, suljettuja kappaleita, putkia ja rajaseinämiä. Tämän vaihtoehto olisi pilvimäinen maailma, jossa emme erottaisi tarkkoja rajoja, vain likimäärin ennustettavia ja asteittaisia muutoksia. Se olisi maailma ilman itsekkyyttä ja kilpailua. Lieneekö itsekkyys kehityksen ehto vai tulos?
Rajattujen kappaleiden joukoilla on kaksi toisiaan täydentävää erityispiirrettä. Ne lienevät yhdessä evoluution kolmas perustava ominaisuus, sen onnistumisen ehto. Ensimmäinen näistä on toisto ja toinen toistuvien kappaleiden variaatio. Toisto luo eliölajin, variaatio yksilön ja varioiva toisto kehityksen. Ilman toistoa onnistunut yksilö jäisi kertakäyttöiseksi, ilman variaatiota vuosimiljoonat jämähtäisivät muuttumattomuuteen.
Selvennän edellistä vielä. Virtaavuus, rajautuvuus ja varioiva toisto ovat taustalla piileviä lainalaisuuksia. Ne ovat ratkaisuja tai sokean, mutta loputtoman kokeilun onnistuneita tuloksia. Näin syntyvät virrat, rajat ja toistot muunnelmineen. Ne kaikki sisältyvät jo alkeishiukkasten käyttäytymiseen ja olivat olemassa ennen elämän syntyä. Seuraavana askelmana syntyivät sitten biosfäärin muodot, jotka runsaudestaan huolimatta paljastavat nämä lainalaisuudet ihmiselle. Muuntelu on taustalla lymyävän sattuman ilmeinen seuraus, ja sattuma taas monimuotoisuuden välttämätön laukaisija.
Virtauksen vaatimat muodot
Virtausta säätelevät muodot edistävät, estävät tai seulovat sitä. Yksi muodoista on putki, joka sallii virtauksen suunnassaan, mutta estää sivuille karkaamisen. Kasvit ja eläimet ovat spagettimaisen täynnä metabolian, energian siirron ja tiedonvälityksen vaatimia putkia, säikeitä, pintoja ja koteloita. Ne kuljettavat tai varastoivat vettä, verta, ravintoa, jätettä, energiaa, sähköisiä viestejä, toimintaohjeita, varoituksia, kuulohavaintoja, ihastumista, kosmologian perusideoita ja muita elämän mukavuuteen tähtääviä asioita.
Putki edistää virtausta vain suunnassaan. Kaksiulotteinen muoto on pinta, jonka levymäinen muoto edistää virtausta kahdessa ulottuvuudessa, mutta estää sen kolmannessa. Se on kuin tulviva tasanko. Kasvin lehti, linnun sulka, kalan pyrstö ja ihmisen korva ovat virtausten kokoamisen muotoja. Harava ja lapio ovat eri työkaluja, ja käsi sormineen on näppärämpi kuin suurikokoinen korva olisi käden paikalla. Eikä eläimillä olekaan haravamaisia korvia, käpäliä kylläkin.
Virtausta seulovia muotoja on elollinen luonto tulvillaan, solukalvo niistä yleisimpänä. Putkea ja levyä kehittyneempi on kielon kukka tai sienen lakki, joita sateenvarjo jäljittelee, mutta tavallisin näistä muodoista on kotelon kuori, olkoon se linnun muna, kalan suomupeite tai ihmisen iho, jonka suojassa politiikan tutkijakin varjelee puntarointejaan. Erityisiä ovat muodot, jotka edistävät tai estävät eliöyksilön liikettä. Kalan suomujen tarkoituksenmukainen suunta ja kaikkinainen virtaviivaisuus on rakentunut sitä selkeämmäksi, mitä vauhdikkaammin yksilö etenee. Hauki on kuin torpedo. Linnun siiven muoto sopii sen lentotapaan ja painoon. Koteloita ovat muna, pähkinä, marja, kives ja kallo. Ne suojelevat arvokasta keskittymää.
Rajaisuus
Elollinen jakautuu domeeneihin ja näistä eukaryootit sieniin, kasveihin, eläimiin ja alkueläimiin. Muiden eukaryoottien kanssa me syömme aamiaista ja keskustelemme päivän politiikasta, läimäytämme sanomalehdellä niitä kuoliaaksi, syömme niistä valmistettuja aterioita, värkkäämme niistä huonekaluja ja luemme niistä valmistettuja kirjoja. Ne ja niiden elottomat ruumiinosat täyttävät arkiset kokemuksemme. Olemme ryhmitelleet ne lajeihin, joiden välissä ovat rajat. Emme näe noita rajoja, mutta tiedämme, että ne jäsentävät elollisen. Ihminen ja jäkälä eivät saa yhteisiä lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Jos ne saisivat, ei eliölajeja olisi.
Tarkastellaanpa ihmislajin rakennetta. Laji jakautuu yksilöihin, jotka ovat selkeästi irti toisistaan. Jopa rakastunut pari muodostuu kahdesta yksilöstä. Ihmislaji ei ole pilvien lailla hetkittäin muotoaan muuttava haihtuvakasa. Se ei jatkuvasti sulaudu uudeksi, häivy näkymättömiin ja ilmesty taas kuten home. Sitä hallitsee järjestys. Se jakautuu yksilöihin. Yksilö on ainutkertainen. Yksilöllä on muisti ja suunnitelmat. Yksilöä rajaa nahka.
Mutta yksilökään ei ole mössö, vaan jäsentyy, järjestyy ja rajautuu toiminnallisiksi elimiksi. Elimellä on säädelty vuorovaikutuksensa muiden elinten kanssa. Tullit huseeraavat raja-asemilla. Elimellä on rooteli kuten viranhaltijalla. Reisiluu ei sotkeudu keuhkojen virkatehtäviin. Elimet rakentuvat soluista ja niitä tirkistelemme arkisten havaintojen ulottumattomissa. Mikroskooppi paljastaa, että rakenteellinen periaate – jakautuminen ja järjestäytyminen yhä pienempiin tehtäviin – toimii myös siellä. Rajaisuus on virtauksen lailla elollisen tärkeä rakenteellinen ominaisuus. Kuoret ja pinnat, suonet, säikeet, nivelet ja muut liitoskohdat jäsentävät elollisen maailmamme yhä pienemmiksi osiksi. Mikä löytyy mikroskoopista, löytyy teleskoopistakin. Jopa galaksit ovat galaksijoukkojen osia.

Varioiva toisto
Elollisen yleisin ja merkittävin toisto on lajin yksilöiden perustava samankaltaisuus. Ilman toistoa ei olisi vakautta, eikä ilman variaatiota muutosta. Lajin yksilöt eivät ole identtisten kaksosten kaltaisia klooneja, eivätkä edes jälkeläiset vanhempiensa. Merkitystä ei ole vain toiston ja variaation yhdistelmällä, vaan myös niiden suhteella. Toisto, siis jälkeläisten perustava samankaltaisuus vanhempiensa kanssa, suo lajille perustuslain kaltaisen turvan: voimme olla varmoja, että lapsemme on ihminen, eikä esimerkiksi sisilisko. Variaatio, jälkeläisen ainutkertaisuus taas avaa tulevat mahdollisuudet ja torjuu pysähtyneisyyden. Tylsyys olisi kohtalomme, jos synnyttäisimme klooneja sukupolvi toisensa jälkeen. Voinemme olettaa, että sattuma hiukkastasolla – sopivasti epätodennäköinen, mutta samalla varma – on elollisen järjestyneen monimuotoisuuden keskeinen edellytys.
Symmetria on elolliseen luontoon syntynyt, toiston kiehtova erityispiirre. Se tukee lajin tai elimen toimintaa, onnistunut ratkaisu kertautuu peilikuvana. Pallomainen muoto, symmetria pisteen suhteen ja, riippumaton painovoiman suuntauksesta, on kolmesta symmetrian lajista harvinaisin. Elottomassa luonnossa se on tavallinen, ovathan planeetat ja tähdet pallomaisia, gravitaation ylivoimaisen vaikutuksen tuloksina. Voikukan mykeröstä muodostuva valkoinen, painovoimasta vähät välittävä haivenpallo on elollisen esimerkki symmetriasta pisteen suhteen.
Tavallisin kolmesta symmetrian lajista elollisessa luonnossa näyttäisi olevan symmetria viivan suhteen. Tämä on muodostunut useihin virtausta edistäviin elimiin, putkiin ja säikeisiin, puiden runkoihin, kasvien varsiin, suoliin, suoniin, oksien poikkileikkauksiin ja moniin vetoa tai puristusta välittäviin luihin tai jänteisiin. Niiden poikkileikkaus on ympyrä. Sama näyttää pätevän luikertelevien ankeriaiden, käärmeiden ja matojen rakenteisiin. Symmetria viivan suhteen on silloin elimen tai eliön toimintaa tukeva muoto.
Peilimäinen symmetria tason suhteen on kehittynyt kulkuneuvojen kaltaisille otuksille tai elimille: kuhille, dinosauruksille, varpusille, keskisormille, pääministereille ja nokkosperhosille. Rakenne on tarkoituksenmukainen olennolle, joka liikkuu ja jonka kääntyminen vasemmalle tai oikealle ovat tasaveroisia vaihtoehtoja. Hierarkkinen toisto taas on symmetrian kaltainen, kiinnostava erityistapaus. Elollisen kappaleen osa muistuttaa itse kokonaisuutta, esimerkkeinä tästä vadelma ja saniainen.
Kulttuurin muodot
Elävä luonto on täynnä edellisiä rakenteellisia ominaisuuksia. Ruttojuuren rakenteessa korostuvat selkeinä kaikki kolme edellä mainittua piirrettä: virtausta edistävät muodot, peilimäinen symmetria, toistuva ja samalla varioiva säteittäinen haarautuminen, varren putkimaisuus, energiaa ja ainetta kuljettavien pikkuputkien selkeät nivelkohdat ja päänivel, joka yhdistää lehden juuristoon varrella. Ruttojuuri on muodoiltaan kulttuurimme esikuva kaikissa näissä suhteissa.
Kieli
Kirjoitettu kieli ei ole osa luontoa, vaan ihmisten luomaa kulttuuria ja sen keskeinen osa.
Puhuttua kieltä on vaikea rajata intohimoa uhkuvista huokaisuista, raivon karjahduksista tai iloisista kiljahduksista, eikä se silloin eroakaan eläinten ääntelystä. Mutta kirjoitus on omaksunut elollisten muotojen järjestyksen. Lause on kirjoitetun kielen tärkeä kokonaisuus ja samalla sen osa.
Lauseen alku on iso kirjain ja loppu on piste. Lause rakentuu sanoista ja nämä kirjaimista. Lause on usein kappaleen osa, tämä taas luvun ja luku usein kirjan osa. Kirja rajautuu etusivuun ja takakanteen. Joissakin kielissä tosin kokonaisia sanoja vastaavat merkit. Yleisesti ei voida takertua kirjaimeen, kuten suomen kielessä. Mutta silti kirjoitetun kielemme perusrakenne noudattaa elollisen luonnon jakoa lajeihin, yksilöihin, jäseniin ja soluihin. Se ei ole pilvimäistä, jatkuvasti muuttuvien kuvioiden epämääräistä mössöä.
Jotkut kielen sanat – nimisanat – kuvaavat rajattuja kokonaisuuksia. Ainutkertainen kokonaisuus taas saa ikioman erisnimen, vaikkapa Sokrates tai Mansikki. Toistuvuus on yleisnimien perusominaisuus. Yleisnimet kuvaavat selkeitä, aineellisia kokonaisuuksia, mutta myös vaikeasti rajautuvia olioita, kuten pilvi tai ystävyys. Ystävyys-sanan epämääräisyyttä selkeytetään tarvittaessa määritelmillä, jotka ovat tarpeellisia esimerkiksi lainsäädännössä. Tämä on lokeroivaa väkivaltaa, jokainen rikoshan on yhtä ainutkertainen kuin yksilö. Rikoksista pitäisi käyttää erisnimiä, mutta kieli onkin todellisuuden karkeistus – ja laki oikeuden.
Variaation kuvaamiseksi tarvitsemme laatusanat. Niiden avulla tarkennamme yleisnimiä: korkea koivu, nokkela nainen. Kielemme ei kuvaa todellisuutta tarkoin ja tyhjentävästi, koska siihen tarvitsisimme äärettömästi erilaisia laatusanoja. Niinpä kieli on aina nimisanojen ja laatusanojen yhdistelmistä huolimatta todellisuuden kömpelö kuvaus. Ja valikoiva, sillä orava käyttäisi männystä toisia laatusanoja kuin ihminen. Orava ei piittaa puun soveltuvuudesta selluksi.
Näkemämme rajaisuus ohjaa kieltämme. Sana halko tarkoittaa vain halkoa ja kaikkia halkoja. Jos todellisuus olisi pilvien kaltainen, sanamme olisivat toisella tavalla muodostuneita. Meillä olisi ehkä loputtomasti erilaisia pilviä kuvaavia sanoja: pilvi, piiilvi, pilvvi, prilvi, krilvi, pilvih jne. Tai ehkä meillä ei olisi sanoja lainkaan, vaan pilvimäistä maailmaa kuvattaisiin osuvammin musiikilla. Nyt kielemme jäsentelee elollisen kurinalaisesti ja niin saavat pilvetkin, yksilöllisistä muodoistaan huolimatta tyytyä tylsästi olemaan aina vain pilviä.
Aika ja virtaus vaativat teonsanoja. Verbit kertovat muutoksesta, liikkeestä. Ne kuvaavat liikkeen luonnetta, mutta myös liikkeen loppua tai alkua ja moninaisilla tavoilla liikkeen pysähtynyttä tai virtausmaista luonnetta. Töksähdellä tai soljua, hoiperrella tai marssia, päätellä tai unelmoida – kaikki ovat virtauksen eri muotoja.
Logiikka ja matematiikka
Elollisen virtauksille on lähes aina löydettävissä syy ja seuraus. Kutsumme tätä lainalaisuutta kausaliteetiksi. On myös tapahtumia, joiden syntyä emme osaa selittää. Sellaisia ovat oivallus, ihmisen vapaan oloinen tahto ja unohtuneen – vaikkapa erisnimen – äkillinen putkahtaminen mieleemme. Näidenkin tapahtumien taustalla lienee jokin pienimuotoinen, piilevä virtaus, itse putkahdusta edeltävä pikku valmistelu. Alkeishiukkasten käytökselle olennainen sattuma saattaa olla tuon ilmiön perustava laukaisija.
Kaksiarvoinen logiikka syntyi kuvaamaan jäsenneltyä, rajaista maailmaa. Ilman rajaisuutta meille olisi käsittämätöntä, että asia joko on tai ei ole – yhtä mahdotonta ymmärtää kuin värisokealle punainen. Selkeästi rajautuvassa maailmassa on todennäköisyys jollekin asialle aina 1 tai 0. Vaiheittain muuttuvassa ympäristössä asia on tai ei ole jollakin intensiteetillä, ja todellisuus luimuilee varmuuksien välimaastossa.
Kokonaisluvut ovat laskuoppimme ja matematiikkamme perusosia, kuten kirjaimet kielemme. Tämä edellyttää tarkasteltavan kohteen rajaisuutta ja sen lisäksi toistoa. Tuskinpa olisimme keksineet nopeasti lukua 2, ellei ympäristössämme olisi mitään, mikä muistuttaisi riittävästi jotain toista. Olisi outoa käyttää lukua 2, jos sillä viitattaisiin yhdistelmään lempeys + kivenmurikka. Maailmaa ilman toistoa pitäisi käsitellä ja kuvata toisenlaisella matematiikalla kuin tämä nykyisin käyttämämme. Matematiikka on kuitenkin syntynyt yleistämään ja kuvaamaan systemaattisesti todellisuutta.
Entäpä toiston variointi? Kuvitelkaamme maailmaa, jossa olisi erilaisia kappaleita, mutta niitä ei voisi yhdistää, jakaa tai muutella. Ne saattaisivat muuttaa muotoaan tullessaan tarpeeksi lähelle toisiaan, jolloin tuloksena olisi kaksi uutta, mutta muodoltaan tuttua kappaletta. Kappaleiden lajit olisivat rajattuja määrältään, mutta jokaiseen lajiin kuuluisi rajattomasti identtisiä yksilöitä. Ympärillämme poukkoilisi säännönmukaisesti ja äärettömästi vain lierihattuja, tiiliskiviä ja jalkapalloja. Mikä matematiikka kuvaisi tuollaista maailmaa?
Ajatus tuollaisesta maailmasta ei ole vain kuviteltu. Aistiemme tavoittamattomista maailmoista eräs muistuttaa edellä esittämääni, lukumäärältään rajattujen lajien maailmaa. Kosmologit kertovat, että alkeishiukkasia on rajattu määrä, nykyisen käsityksen mukaan kai 36, kun antihiukkasetkin hyväksytään porukkaan. Kunkin hiukkaslajin yksilöitä lienee osapuilleen äärettömästi. Kuvitelkaamme, että voisimme havaita ympäristömme jollakin uudella aistilla huikeasti suurennettuna ja hidastettuna niin, että aistisimme hiukkasten käyttäytymisen yhtä arkisena kuin kadulla juoksevan koiran. Silloin pystyisimme hahmottamaan ja ymmärtämään paremmin tuon todellisen, mutta meille nyt vain päättelyn kautta tavoitetun maailman toiminnan ja rakenteen. Sen kokemuksen seurauksena arkemme logiikka ja matematiikka olisivat ehkä toisenlaisia kuin nyt. Nyt matematiikka ja logiikka rakentuvat havaitun ympäristön mukaisiksi, sitä myötäillen. Me olemme kokemusmaailmamme vankeja, kuten synnynnäisesti sokea omansa. Mutta miltä tuntuisi olla elektroni?
Monet näkökulmat maailmaan ovat meille vaikeasti käsitettäviä, koska emme kykene niitä tarkkailemaan, ei siksi, ettei niitä olisi. Kulttuurimme peruspiirteet seurailevat kuitenkin sitä erityistä maailmaa, joka hahmottuu aisteillemme. Kulttuurimme karkeistaa sen ja kertoo siitä meille erään olennaisen. Puolueeton se ei ole.
Rakennettu ympäristö ja aika
Koko teknosfääri kaupungeista pikku vempeleisiin julistaa samaa: me kopioimme elollista luontoa! Ihmisen planeetalle rakentama, muulle elolliselle niin vieras ympäristö on tämän jättimäinen manifesti. Liikenneväylät, maailmanlaajuinen tiedonvälitys, valtioiden rajat, kaupungit nivelkohtina ja kaupunkien samankaltaisuus yksilöllisine piirteineen sekä miljoonat yksityiskohdat ovat tämän todistajia. Kaupungit ovat elollisten olentojen täydellisiä kopioita. Niillä on luurankonsa, verenkiertonsa, lihaksensa, hermostonsa, suolistonsa, suunsa ja peräaukkonsa. Niillä on muistinsa ja tulevaisuuden haaveensa. Arkkitehtuuri on täynnä virtauksia, symmetriaa, jäsentelyä ja varioivaa toistoa.
Virtauksen periaate ja muoto ilmenee selkeästi myös aikaan sidotuissa taidemuodoissa; musiikissa ja kirjoitetuissa tarinoissa. Musiikin rytmi ja teemat ovat varioivan toiston erityistapauksia. Runouden loppusoinnut ja kirjallisuuden alkusoinnut ovat syntyneet samalta pohjalta. Kuvataiteen teokset, erityisesti konstruktivismin koko tuotanto, ovat varioivan toiston vahvinta julistusta. Pyramidin neljä sivua toistuvat toistensa kaltaisina, ne ovat eri tavoin symmetrisiä, arkkitehtuurissa kaikki symmetrian lajit näyttäytyvät eri muodossa antiikista nykyaikaan, ja ne vahvistavat tätä käsitystä. Mutta onko mielikuvamme ajasta poikkeus sääntöön?
Elollisen luonnon aika näkyy virtana menneisyydestä tulevaisuuteen, kesät kiertävät talviksi ja päivät öiksi, mutta luonnon ajassa ei ole selkeitä rajakohtia. Varioivaa toistoa on tosin päivissä ja vuosissa ja ne vaihtuvat pehmeästi uusiksi. Mutta elolliselle luonnolle 31.12.1999 kello 24.00 oli samanlainen hetki kuin muutkin, lukuun ottamatta ihmiskunnan häiriköivää ilotulitusten myrskyä, joka vuorokauden ajan kiersi maapalloa.
Elollisessa ei ole ajalle selkeitä rajoja. Silti ihminen on kahlehtinut senkin samanlaiseen jäsentelyyn, joka läpäisee koko teknosfääriksi nimittämämme rakennetun kudoksen. Me jaksotamme historiamme vuosituhansiin, teknisesti täsmällisiin jaksoihin ja jaamme nuo vuosituhannet pikku osasiin sekuntien sadasosia myöten. Niinpä olympiakisojen kelkkailussa voidaan täsmällisesti ilmoittaa voittajan aika.
Ei siinä vielä kaikki. Olemme ottaneet käyttöön keinotekoisen jakson ”viikko”, joka jaetaan jo vuosituhansia planeettojen mukaan päiviksi. Nykyjaossa ei kunnioiteta aurinkoakaan, vaan on talouselämää palveleva erottelu työpäiviksi ja viikonlopuiksi. Sen lisäksi aika on pilkutettu erityisillä pyhäpäivillä, jolloin kaikki suurin joukoin päättävät yhdessä osallistua milloin mihinkin rituaaliin. Me alistumme ajan luonnottomaan jaksotukseen. Historiankin olemme jakaneet esihistorialliseen ja historialliseen aikaan ja historiallisen ajan vanhaan aikaan, keskiaikaan ja uuteen aikaan. Rajapyykkeinä pidetään usein Länsi-Rooman tuhoa ja Kolumbuksen löytöretkiä. Sekin jäsentely on keinotekoinen.
Historiasta meille on hyötyä, jos osaamme käyttää sitä tulevaisuutemme suunnitellessa. Siksi etsimme siitä toistuvia lainalaisuuksia, kerromme totuutena, että ”historia toistaa itseään”, pyrimme löytämään siitä jotain, joka muistuttaisi päivien ja vuosien kiertoa. Tavoittelemme siinäkin varioivaa toistoa, jonka muottiin menneisyytemme ja arvioidun tulevaisuuden voisimme asetella.
Niinpä historiantutkimuskin, tuo humanistisista humanistisin taipuu – ja tahattomasti varmaan – seuraileman elollisen luonnon keskeisiä rakenteellisia piirteitä. Saman voi todeta lainsäädännöstä ja talouselämästä, mutta tämä vain pienenä loppukommenttina.
Lyhyt poliittinen yhteenveto
Edellä kirjoittamani pohdinnan jälkeen on aika tehdä tiivistetty johtopäätös. Elollinen luonto on kulttuurimme isä tai äiti. Jos sen tapamme, on turha marista. Olemme silloin murhanneet tärkeimmän vanhemmistamme.