Kirjoittaja / yllapito

yllapito

Kokokansa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 11.02.2006 |

Olemme nyt saaneet koko kansan presidentin. Kun vaalitulos oli selvä, selvisi myös, mitä tämä täsmällisesti tarkoittaa. Tarja Halonen ilmoitti keskittyvänsä puolustamaan uusköyhää, työtöntä, hyvinvointiyhteiskunnan palveluja lisää tarvitsevaa ja tasa-arvon puutteesta kärsivää kokokansaa.

En tunnista itseäni kokokansaan kuuluvaksi. Kuulun marginaaliseen vähemmistöön, joka on yleensä onnistunut ilman presidentin apua hankkimaan itselleen työpaikan, jolle hyvinvointivaltion hyvinvointipalvelut riittävät yltäkylläisesti, joka näistä syistä ei ole vanhaköyhä eikä uusköyhä ja jolle nykyinen tasa-arvo ilman lisätasoituksiakin on tarpeeksi tasainen. Mutta mitäpä tässä mukisemaan, kun kerran kuulun marginaaliin.

Inisevät terveiset siis täältä vähemmistöstä. Meillä lienee vielä mielipiteen, ehkäpä sanankin vapaus. Siitä syystä olen rohkaissut mieleni ja kerron, mitä asioita olisin suonut Tasavallan Presidentin painottavan.

Soisin Tasavallan Presidentin ajavan todellisten hädänalaisten asiaa. Niitä ovat ennen muuta eläimet ja kasvit, luonto kaiken kaikkiaan, tulevat sukupolvet ja ihmiskunnan syrjäytynyt valtaenemmistö. Arvovaikuttajana presidentti voisi pyrkiä siihen, että Suomi ja Suomen kokokansa pohtisi maapallon tulevaisuutta ja omaa osuuttaan sen turvaamiseksi nykyistä syvällisemmin ja pitkäjänteisemmin. Suomi on maailman uusrikas ylellisyysyksilö, jolla EU-puheenjohtajuuden aikana olisi mahdollisuus havahduttaa koko Eurooppa tähyilemään kohti tätä samaa päämäärää. Jos rohkeus riittäisi, suomalainen tulitikku sytyttäisi nuotion.

Luontoa voisi puolustaa monin tavoin. Itämeren puhdistus ja omien metsiemme suojelu on näistä hankkeista lähimpänä. Seuraavaksi tulisivat koko Euroopan kattavat viherkäytävät, suojelualueiden verkosto, joka soisi suurille nisäkkäille kulkuoikeuden koko maanosan läpi. Afrikan valtioita tulisi tukea ja patistaa norsujen ja sarvikuonojen säilyttämisessä. Ilmastonmuutosta pitäisi hidastaa paljon nykyistä rajummilla toimenpiteillä.

Tulevien sukupolvien suojelemiseksi merkittävintä on väestönkasvun hillitseminen. Kaikkien ongelmien äiti, väestöräjähdys jatkuu edelleen. Ilmastonmuutos on vain yksi tämän äidin lapsista. Näistä yhdessä sitten sikiää sitä ja tätä. Yksittäiset ongelmat, kuten lintuinfluenssa, Darfurin pakolaisleirit ja Meksikon lahden pyörremyrskyt ovat maailmanlaajuisen ympäristötuhon seurauksia. Ennustan, että samanlaisia yllätyksiä tulee yhä tiheämmin ja tulevat sukupolvet kohtaavat ne yhä kaameampina. Jotta näin ei kävisi, ei meidän sukupolvemme saisi säästää työtä, hikeä eikä kyyneleitä.

Entäpä tuo Kolmas Maailma, vaikkapa Afrikka? Ne poliitikot, jotka todellisuutta tuntematta ovat ajaneet ja ajavat kokonaiseen maanosaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaa, ovat onnistuneet lähes tuhoamaan koko Afrikan. Kehitysavun määrän tuijottaminen laadun ja pitkäjänteisyyden sijasta on kohtalokas virhe. Sadat miljoonat ihmiset on houkuteltu ansaan, joka rauhoittaa vain antajan mieltä. Yksilötasolta valtioiden tasolle on Afrikassa ajauduttu riippuvuuteen, joka demoralisoi, näivettää ja lopulta tuhoaa nuo ihanat ihmiset.

Mutta ininäähän tämä on jalompien asioiden rinnalla.

yllapito

Tekojen aika

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksessa 20.01.2006 |

Ensimmäinen Rooman Klubille tehty raportti on kulmakivi. Oli vuosi 1972. Oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Rachel Carsonin kirja Hiljainen kevät ilmestyi. Pentti Linkolan Unelmat paremmasta maailmasta julkaistiin 1971. Näiden jälkeen on painettu kymmenittäin teoksia ja tuhansittain artikkeleita, joissa maailman tilaa analysoidaan eri näkökulmista.

Enää ei ole vakavasti otettavia ihmisiä tai tahoja, jotka kiistäisivät noiden analyysien perusviestin. Ihmiskunta elää syvässä kriisissä ja planeetan tila romahtaa kuolettavaa vauhtia. Kohtaamme tästä uusia, odottamattomia merkkejä vuosittain. Pyörremyrskyt USA:n etelärannikolla ovat viimeisin esimerkki tästä.

Silti suurin osa niistäkin ihmisistä, jotka myöntävät oireiden merkityksen, suhtautuu maailman tilaan ja sen muutokseen oudon passiivisesti. Tämän tulisi muuttua. Analyysit on tehty, detaljeita ei tarvitse enää tutkia, johtopäätökset ovat selkeät, on tekojen aika.

En usko yksittäisten ihmisten ruohonjuuritason toimiin. Ne tuottavat tietysti tekijälleen hyvää mieltä, mutta sillä ei ole laajempaa kantavuutta. Vapaaehtoisuus johtaa siihen, että hyvät uhrautuvat, pahat porskuttavat.

Yksilön teoilla on myös esimerkin vaikutus, mutta sen avulla ei massoja houkutella. Millainen olisi sosiaaliturvamme tänään, jos se perustuisi vapaaehtoisiin almuihin? Yhdysvalloissa tuota linjaa on pidetty yllä, siellä hyväntekeväisyys on muotia. Entä tulokset? Pohjoismainen hyvinvointi perustuu pakkoon, veroihin ja tukiaisiin. Se on tuossa asiassa toimivampi. Ympäristöasioissa pitää ottaa siitä mallia. Lisää kieltoja ja määräyksiä!

En usko myöskään niitä, jotka odottavat ihmiskunnan valaistumista. Heitä on paljon. Heidän mielestään mitään ei tapahdu, ellei oikeaa eettistä asennetta ole ensin omaksuttu yleisesti. Se on joskus toiminut, mutta hitaasti. Kristillisen etiikan leviämiseen meni parituhatta vuotta. Vaikka elämäkeskinen etiikka leviäisi perustavaksi aatteeksi nykyään nopeammin, ei siihenkään ole aikaa. Muutos pitää saada aikaan huolimatta siitä, että ihminen on perusluonteeltaan ahne, itsekäs, epärehellinen ja pelkuri. Lainsäädännössä nuo ominaisuudet on otettava huomioon ja käännettävä voitoksi, kuin judossa vastustajan voima. Ei ole aikaa odottaa ihmisen muuttumista.

Uskon ylikansallisiin, tiukkoihin rajoituksiin ja sopimuksiin. Toistaiseksi ne ovat aivan liian lepsuja. Mikään laskelma ei vielä osoita, että maailma niiden avulla pelastuisi. Päinvastoin: maailman tila huononee niistä huolimatta koko ajan. Mutta kukaan ei yritäkään väittää, että maailman pelastamiseksi olisi kehitetty uskottava strategia ja tarpeelliset toimet otettu käyttöön. Edes vaatimusta tällaisesta strategiasta ei ole kuultu. Sen esittäminen lienee poliittisesti epäviisasta. Siksi kaikilla niillä järjestöillä ja ihmisillä, jotka alalla vaikuttavat ja tilanteen tuntevat, on yksi tehtävä yli muiden. Heidän on vaadittava poliitikoilta niitä tekoja, jotka riittävät maailman pelastamiseen. Vähempään ei saa tyytyä.

Korulauseet eivät riitä. Ei pidä tyytyä vain oikeaan suuntaan ja riittämättömään määrään. Ei pidä uskoa verukkeita, joilla ikävät, mutta tarpeelliset toimet vesitetään. Niitä ovat vetoaminen demokratiaan, ihmisoikeuksiin, hyvinvointiin, tasa-arvoon, taloudelliseen kasvuun ja länsimaiseen kulttuuriin. Monille jokainen noista arvoista on tärkeämpi kuin planeetan pelastaminen. Tuhoutukoon maailma, kunhan tuhoutuu demokraattisesti! Menköön kaikki muu, kunhan talouskasvu säilyy! Tuntuuko tutulta?

Passiivinen pahuus – sivusta katsominen, tekemättömyys ja katseen kääntäminen toisaalle – on raukkamaista. Siinä suhteessa, mutta vain siinä suhteessa se poikkeaa tosiroistojen toimista.

yllapito

Mennäkö naimisiin

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 12.01.2006 |

Kaveri nimeltä Kerava kosii. Pikkuveli oli pyytämättä puhemiehenä. Miten tyttö nyt jalkansa asettelisi?

Tuusula – kaunis ja uhkea tyttö, hyvästä perheestä, rikkaasta talosta. Pellot niin viljavat, maisemat loistokkaat, vauraat talot, vedet kalaisat. Kerava kaupunkilaispoika, rehvakas mutta renttu, velkaantunut tuhlari. Asuu ahtaasti ja himoitsee avarampaa kortteeria. Autoillaan leuhkii ja junillaan. On tornitaloa, rautatieasemaa, nuorisovankilaa ja kävelykatua. Mainettakin on, mutta millaista? Entä kunniaa, onko lain?

*********

Asiassa tehdään alustavaa selvitystä, eikä kysymys olisi noussut edes keskusteluun ilman valtakunnallista, yleistä aloitetta. Kuntaliitoksia ei voi eikä pidä tehdä yleensäkään ilman kaikkien osapuolten suostumusta. Tässä tapauksessa tavoite on arveluttava jo siksi, että Kerava ja Tuusula ovat riittävän suuria yksiköitä itsenäisinäkin.

Kuntien identiteetti on itseisarvo. Järvenpään ja Keravan yhdistymisessä saattaisi olla jotain mieltä, koska molemmat ovat kaupunkeja ja radanvarren taajamia, tiheään asuttuja ja ylpeitä kaupunkilaisuudesta. Ne ovat luonteeltaan samanlaisia ja voisivat hyvin muodostaa Helsingin ja Vantaan umpisuolen kohti pohjoista. Salainen haavekin toteutuisi: ne olisivat osa metropolia.

Tuusula on toista maata. Se on aina pitänyt maaseutumaisuutta arvona ja eräänä tunnusmerkkinään. Tuusulalaisilla on vielä elintilaa 0.6 hehtaaria asukasta kohden. Keskimääräinen keravalainen ja järvenpääläinen ahtautuu 0.1 hehtaarin pläntille. Tämä on merkittävä elämänlaadun ero. Keravalaiset ja järvenpääläiset ovat itse halunneet tätä, aiheuttaneet ahdinkonsa. Onko ahneen loppu housuissa?

Helsingin levittäytyminen kehyskuntiin voisi ja sen pitäisi tapahtua sormimallin mukaan, jolloin liikenne suuntautuisi säteittäisesti kolmeen ilmansuuntaan. Rakentamisen tulisi keskittyä väylien varteen: Länsiväylän, Turuntien, Tampereentien, Lahdentien ja Porvoontien, mutta ennen muuta pääradan reunamille. Rakennettua tärkeämmät ovat sormien välit, joiden tulisi ulottua Keskuspuiston tavoin maaseutumaisina, leveinä ja väljinä ainakin Kehä I:n pintaan. Tuusulan pitää kynsin hampain puolustaa tilaansa ja asemaansa sormien välisessä kategoriassa.

Paha virhe tapahtuu, jos yhdistymistä aletaan ajaa vain hallinnolliseen tehokkuuteen vedoten. Saman edun voi saavuttaa muutenkin. Monia muitakin verukkeita tullaan varmaan esittämään. Suurin muutos halutaan varmasti pimittää ja peittää usvaan. Se liittyy juuri edellä mainittuihin 0.1 hehtaariin ja 0.6 hehtaariin. Kuntien yhdistyessä keravalaisella olisi äkkiä päätösvallassaan 0.35 hehtaaria ja tuusulalaisella samoin. Se tarkoittaisi, että siirrettäisiin päätösvalta noin 100 km2 alueen kaavoituksesta Tuusulalta Keravalle, ilmaiseksi varmaan. Tuusula ei enää määräisi oman alueensa tulevaisuudesta vaan siitä päättäisi myös uusi puoliso. Avioehtoa ei tehdä.

*********

Tuusulan pitää vastata kuten tyttö tanssiinkutsuun Runkomäen Iltamissa: ”te olette liian pieni ja haisette kuin sieni – ei tule kuuloonkaan”.

yllapito

Vähättely on valttia vaaleissa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 05.01.2006 |

Syksyn menestyskirjassa Viiden vuoden yksinäisyys kertoo Sauli Niinistö tarinan Kanadan matkalla pohditusta polkupyörän sisärengasongelmasta ja mainitsee minutkin siinä yhteydessä. Kirjan lukijat ovat kääntyneet puoleeni eri tilanteissa tämän jutun johdosta. Siksi asiaa on syytä valaista hieman lisää ja korjata eräs virhe.

Polkupyörän sisärenkaaseen kohdistuva ongelma on niin vaikea, että matkalla olleista Niinistö ainoana pystyi sen ratkaisemaan. Mukana oli muitakin tulevia presidenttiehdokkaita ja useita myöhempien aikojen ministereitä. Tehtävää voi perustellusti pitää vaativampana kuin esimerkiksi presidentin tai ministerin virassa eteen tulevia pulmia. Tästä voi päätellä, että Niinistö on ylilahjakas hoitelemaan Tasavallan Presidentin tehtäviä.

Ilmeisesti Niinistö on itsekin huomannut tämän, eikä siitä syystä kerro sisärengasjutusta koko totuutta. Hän jättää mainitsematta oman ainutkertaisuutensa matkalaisten joukossa ja vähättelee muutenkin saavutustaan. Hän väittää pohtineensa pulmaa useita päiviä ja voin vannoa, ettei tämä pidä paikkaansa. Kävelimme erään kanadalaisen vankilan pihalla, eikä kestänyt edes tuntia kun nykyisen presidenttiehdokkaan silmiin syttyi oivalluksen palo ja hän esitti ongelmalle täysin oikean ratkaisun.

Niinistöllä näyttää siis olevan vaatimattomuus luonnevikanaan tai hän bluffaa. Hän yrittää päästä tässä suhteessa tasaveroiseksi Rouva Tavallisen ja Herra Harmaan kanssa. Mitättömyys ja itsensä vähättely on muotia näissä vaaleissa. Se on ehdottomasti virhe. Suurimman suomalaisen valinnassa pääsivät mitalisijoille entiset presidentit Mannerheim ja Kekkonen, eikä kumpaakaan voi syyttää kansan kumartelusta tai omien ansioittensa unohtelusta.

Yleisradiokin näyttää tarttuneen tähän nöyristelytrendiin. Alkavalla viikolla eräs liuhupartainen kloppi – en muista nimeä, eikä sillä ole väliäkään – järjestää ehdokastenttejä presidentiksi pyrkiville ja on kopioinut tenttien formaatin yhdistelmänä Heikoin Lenkki ja Idols ohjelmista. Näiden esikuvien ideana on, että vapaaehtoiset masokistit menevät pilkattavaksi ja nöyryytettäväksi televisioon tyydyttääkseen julkisuuden hinkuaan edes hetken, hinnalla millä hyvänsä. Olen aina ihmetellyt, miksi noihin ohjelmiin menijät eivät pistä luuta kurkkuun haastattelijoilleen.

Nyt ei enää ihmetytä. Kun tuleva presidentti – olipa se sitten kuka hyvänsä – kumartelee linkkuveitsenä mediaa, antaa haastattelijan limboilla mielin määrin epä-älyllisten argumenttiensa parissa ja pilkata sivistymättömästi itseään, vastaa kaikkeen lehmän kärsivällisyydellä ja toimii nöyristelyn kärkihahmona, niin kansa seuraa johtajaa. Presidentillä on sellainen kansa, jonka hän ansaitsee.

Olen lähes menettänyt toivoni. Onneksi on yksi sitoutumaton ehdokas, jonka ei tarvitse jälkikäteen selitellä huonoa käytöstään puoluehallituksessa tai rahoittajilleen. Arto Lahti voisi halutessaan potkaista aisan yli, käyttäytyä normaalin ihmisen tavoin ja antaa liuhuparralle kyytiä. Siitä tulisi lisää ääniäkin. Kansa on kyllästynyt mataliin profiileihin.

yllapito

Projekti Nyalassa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 03.01.2006 |

Hän on vastassa minua Nyalan lentokentällä. Lörpöttelemme sitä sun tätä englanniksi – en osaa hänen äidinkieltään arabiaa. Mustafa on musta, mukava mies, Nyalassa syntynyt. Asutko Helsingissä, hän kysyy ja kun kerron asuvani Tuusulassa, hän sanoo, että Hyrylässä on kiva tori viikonloppuisin. Saan tietää, että Mustafa on opiskellut Otaniemessä insinööriksi. Vaihdan keskustelun suomenkielelle.

Hän on poikkeus kavereittensa joukossa. Liian monet afrikkalaiset lähtevät ulkomaille opiskelemaan ja jäävät sille tielleen. Valitettava aivovuoto ei edistä maanosan kehitystä. Nyt hän on mukana Suomen Punaisen Ristin sairaalaprojektissa Nyalassa, Juhanin tiimissä. Juhani on yleislääkäri, porukan pomo ja opastaa sairaalan henkilökuntaa hallinnollisissa asioissa.

Tiimissä on heidän lisäkseen kaksi sairaanhoitajaa, Leena ja Tiitta, jotka eivät välittömästi hoida potilaita vaan kouluttavat sairaalan henkilökuntaa. Varsinaisen henkilökunnan lisäksi koulutettavia ovat potilaiden omaiset, jotka ovat leiriytyneet sairaalan pihalle, laittavat ruoan omalle potilaalleen, kävelyttävät häntä, syövät, nukkuvat ja rukoilevat pihalla. He ovat eräänlainen apuhoitajien joukko ja osallistuvat aktiivisesti hoitoon. Hygieniakysymykset ovat korkealla tärkeysjärjestyksessä. Kun ne opetetaan kaikille, saadaan hyvä tuotos paokseen nähden.

Sairaala ei toimi ilman perustekniikkaa. Kuuden hengen tiimissä ovat vielä suomalainen Ola ja ghanalainen Atte, rakennusalan yleismiehiä kumpikin. Käynnissä on sairaalan vesihuollon uusiminen. Parin hehtaarin sairaala-alueella on oma vesitorninsa, mutta nyt putket ovat rikkoutuneet ja koko laitos on ulkopuolelta, aasikyydillä saatavan vesiavun varassa. Ola ja Atte ovat uusimassa koko systeemiä, mutta opettavat samalla joukolle sudanilaisia tarpeellista perustekniikkaa. Vaikeuksia on paljon: materiaalipula, liitoskappaleiden kehittely, varaosien etsiminen ja vanhentuneen putkiston tuntematon asema.

Olen nähnyt Afrikassa ja muuallakin paljon huonoa kehitysapua. Liian usein arvioidaan väärin vastaanottajan mahdollisuudet. Tuodaan koneita, joille ei löydy korjaajaa tai varaosia, rakennetaan tietä, joka ei johda mistään minnekään tai pyritään väkisin tekemään autettavista kaltaisiamme. Usein lähtökohtana on usko länsimaisen kulttuurin ylivoimaisuuteen, itsestään selvänä pidetty kaikkinainen auttajan ylemmyys. Mutta kehitysavun tärkein päämäärä on tehdä itsensä tarpeettomaksi.

Siitä syystä on ilo nähdä hanke, jossa paikalliset ovat tiiviisti mukana, tulokset ovat konkreettisia ja ne juurrutetaan olevaan rakenteeseen, opetus on hankkeessa merkittävällä sijalla ja tulokset jäävät, vaikka auttajat lähtevät. Nyala on matalasti rakennettu miljoonakaupunki Darfurin keskellä. Sen välittömässä läheisyydessä on Kalma, Etelä-Darfurin suurin pakolaisleiri. Siellä on 100.000 asukasta ja se on poliittinen ruutitynnyri. Leirillä kerrotaan olevan 30.000 asetta. Suomalaisen hankkeen loistoa ei himmennä, että toimitaan hankalissa olosuhteissa. Parhaat onnitteluni.

yllapito

Tulevaisuutemme vaihtoehtoja

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän kirja-arvioissa 21.12.2005 |

Pentti Kähkönen on kirjoittanut 44 sivun kirjasen Luonto ja kulttuuri. Kirjan alkuosa on julkaistu Elonkehässä ja siitä on esitetty mielipiteitä. Olen käynyt Kähkösen kanssa hänen kirjastaan kolme puhelinkeskustelua. Muuten en häntä tunne.

Kähkösen kirjassa on mielipiteitä ja faktoja. Mielipiteistä näkyvät kirjoittajan mieltymykset, faktojen tulisi olla neutraaleja. Myös kirjoitustyyli paljastaa kirjoittajasta jotain. Aluksi eräitä henkilökohtaisia vaikutelmiani edellisistä asioista.

Kirjoittajan käyttämä tyylilaji on tehoton: ”Tyypillinen kaupunkilainen on raihnainen rääpäle, tylsämielinen tollikka, surkea poropeukalo ja moraaliton roisto.” Lause kääntyy itseään vastaan, tekee kirjoittajasta hieman huvittavan. Tämä toistuu usein. Askeesi olisi purrut paremmin. Jokaisella sivulla on useita mielipiteitä, joihin minulla olisi paljon vastaväitteitä, täydennyksiä ja muuta huomautettavaa. Asiavirheitäkin löytyy.

Mutta kirjaa ei tee huonoksi, että tyylilaji ei miellytä minua tai mielipiteet eivät vastaa omiani. Hairahdukset faktoissakin voi antaa anteeksi. Vakavampaa on sen sijaan seuraava.

Luonto ja kulttuuri ei kytkeydy maailman tilasta ja ratkaisuista aikaisemmin käytyyn keskusteluun. Kähkösen kirjaa lukiessa tulee mieleen Linkolan 20 vuotta sitten kirjoittama Vihreän Liikkeen tavoiteohjelma. Molemmat kirjat ovat vihkosia, kummassakin käydään läpi yhteiskunnan eri osa-alueita yksityiskohtaisesti. Aatteellisesti ja ratkaisuiltaan ne ovat lähellä toisiaan. Jopa vihkojen koko ja vihkosissa käytetty fontti on sama. Olisi asiallista viitata aikaisempaan julkaisuun.

Kähkönen esittää kirjassaan utopian maailmasta vuonna 3000. Se ei ole ennuste eikä suunnitelma, vaan mahdollisuus. Utopia olisi uskottavampi, ellei se muistuttaisi kovasti maailmaa 1800-luvun alussa. Mielikuvituksettomuus häiritsee. Miksi vuonna 3000 käytetään radiopuhelinta eikä kännykkää tai jotain kännykän vielä keksimätöntä tehoversiota? Miksi höyrykoneita? Miksi kalkkilaasti sallitaan, mutta sementti kielletään? Millä saadaan ihminen luopumaan kekseliäisyydestään? On väärin ajatella, että uudempi tekniikka on väistämättä myös luontoa tuhoavampaa tekniikkaa.

Uusia yhteiskuntamalleja ei kannata suunnitella olennolle, jota ei ole. Malleja suunnitellessa pitäisi muistaa, että ihminen on itsekäs, ahne, epärehellinen ja pelkuri. Yhteiskunta pitää saada toimimaan tuosta huolimatta. Pitää olla pakkoa ja määräyksiä. Eikä saa unohtaa, että ihminen on kekseliäs ja kunnianhimoinen. Pitää olla muutoksia ja vaihtelua. Kähkösen mallille vuonna 3000 ei ole mitään teknisiä esteitä, mutta psykologiset esteet ovat ylivoimaisia.

Kaikista reunahuomautuksista huolimatta pidän Kähkösen kirjaa hyvin arvokkaana. Sen merkittävin ansio on piittaamattomuus totunnaisista mielipiteistä. Kirjaa tulisi lukea kirjain kirjaimelta, ei kauhistella epäsovinnaisuuksia tai poikkeamia nykytrendeistä. On kysyttävä vilpittömästi ja ilman ennakkoluuloja sisällön täsmällistä merkitystä. Esimerkkejä: ”Sukupuolinen rotusekoitus on geenimanipulointia, joka tuottaa luonnottomia tuloksia” tai ”Lapsille säädetty oppivelvollisuus on länsimaisen kulttuurin törkeä moraaliharha”. Älkää hätkähtäkö tai hurskastelko, pohtikaa rauhassa. Arvioikaa omia motiivejanne. Lähes jokainen lause on pohja laajalle arvokeskustelulle.

Kiistaton ansio on kirjan aihe. Kähkönen ottaa käsiteltäväkseen maapallon suurimmat ongelmat, erittelee ne ensin ja esittää sen jälkeen pitkän tähtäyksen ratkaisunsa. Tässä vertailussa putoavat useimmat Tieto-Finlandia-kandidaatit vähäisiksi näprääjiksi.

Kirjan perussanomaan yhdyn vilpittömästi ja täysin rinnoin. Elämme maailmanlaajuista kriisiä ja ravisteleva uudistus on välttämätön. Ehdotukset ihmiskunnan perustuslaista, maailmanhallituksesta ja maailmanarmeijasta ovat järkeviä ja luultavasti toteutuvatkin jossain muodossa seuraavien vuosikymmenten aikana. Kirjassa esitetty tulevaisuuden utopia on kaunis ja levollinen. Se olisi ihmiselle paljon onnellisempi olotila kuin nykyinen. Kirja haastaa pohtimaan perimmäisiä kysymyksiä, kumoaa ajattelun luutumia, huutaa vastuuseen tulevien sukupolvien puolesta.

Suosittelen kirjaa kaikkien luettavaksi.

yllapito

Kalma ja talous

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 08.12.2005 |

Nyala on litteä miljoonan asukkaan kaupunki Darfurin keskellä, Kalma pakolaisleiri siitä 15 km päässä. Ajamme pölyistä ja kuhmuraista tien tapaista kohti Kalmaa. Vastaamme tulee kymmeniä hevosen vetämiä vankkureita menossa Nyalaan. Lavoilla on kaikenlaista tavaraa, mutta enimmäkseen ne ovat täynnä väkeä.

Kalman leiri ilmestyy pölyn keskeltä majojen muodostamana mattona. Se on 10 km2 laajuinen ja siellä asuu virallisesti 100.000 ihmistä. Majat on rakennettu perinteisesti kepeistä ja oljesta, seudun raaka-aineista, mutta niitä kaikkia kattaa lahjaksi saatu valkoinen lujitemuovi. Majojen väliin on pilkuttaen rakennettu 2.000 käymälää. Tekniikkana on kuoppa, tiiliverhous kuoppaan, betonikansi päälle. Betonikannessa on pullomaiseksi muotoiltu reikä. Kun käymälä täyttyy, kansi siirretään seuraavaan ja ylimmäiseksi kerrokseksi kuoppaan lapioidaan hiekkaa.

Leiri kuluttaa 1.5 miljoonaa litraa vettä päivässä. Alueella on yksi paineen synnyttävä vesitorni ja useita säiliöitä, putkisto ja jakelupisteet eri puolilla. Vesi haetaan niistä kanistereilla kuten maaseudun kylissäkin. Se on paikalta pumpattua pohjavettä, puhtaampaa kuin useimmissa muissa paikoissa ja lisäksi ilmaista.

Leiri rasittaa aluetta ympärillään eri tavoin. Polttopuita voi hakea vain pohjoisesta, koska etelässä on suojelualue, idässä vapautusarmeija ja lännessä lentokenttä. Pohjoisella suunnallakin on ongelmansa. Kauempana olevilla vuorilla samoilee bandiitteja. Koska vain naiset hakevat puita, he joutuvat joskus roistojen raiskaamiksi ja se kuohuttaa mieliä leirissä. Leiri on 2 vuoden ikäinen, maasto kynitty yhä kauemmas ja matka polttopuille kestää jo yli kolme tuntia.

Kävelemme koordinaattori Alfredo Zamudion kanssa leirin pääkatua. Sen varrella on kauppoja, joissa myydään tomaatteja, mausteita, pitkiä puukkoja, ihovoiteita, paristoja, radioita, limonadia ja tuhansia muita tavaroita. Siellä on myös pari ravintolaa ja hevosliikenteen pääteasema. Laaja alue on katettu lihakaupaksi. Liha on varastettu edellisenä yönä leirin ympäristössä asuvilta maalaisilta ja paloiteltu aamuksi myyntiin. Maalaiset eivät pidä tästä.

Ilmaisia kouluja on alueella 6 ja niitä käy 15.000 lasta. Heidän ei tarvitse käyttää koulupukua kuten Nyalassa. Kaupungissa koulut ovat pienempiä, mutta opetus samaa ja maksullista. Terveydenhoito, päinvastoin kuin kaupungissa, on ilmaista.

Perusruokaa on jaettu kerran kuussa ja asukasluku on lisääntynyt silloin. Nyalan kaupungin huono-osaisimmat pyrkivät leirille ja hallitus panee hanttiin. Niinpä autoliikenne katkaistiin kaupungin ja leirin välillä. Kaksi yrittäjää vastasi aloittamalla liiketoiminnan hevosten vetämillä vankkureilla. Viranomaiset yrittävät rekisteröidä asukkaita tekemällä yllätysiskuja aamuyöstä laskeakseen väen ja karkottaakseen luvattomia. Vastavetona ihmiset käyvät yöpymässä Nyalassa ja palaavat päivällä.

Leiri on poliittisesti kuuma paikka. Sitä hallitsee henkisesti 650 sheikkiä, sinne väitetään piilotetun 30.000 tuliasetta ja se on lähellä lentokenttää. Se on Etelä-Darfurin suurin leiri. Hallitus haluaisi jo purkaa sen, mutta avustusjärjestöt eivät hätäile. Ilmassa on eri intressien nostamaa jännitettä.

Siitä syystä on ilo nähdä hanke, jossa paikalliset ovat tiiviisti mukana, tulokset ovat konkreettisia ja ne juurrutetaan olevaan rakenteeseen, opetus on hankkeessa merkittävällä sijalla ja tulokset jäävät, vaikka auttajat lähtevät. Nyala on matalasti rakennettu miljoonakaupunki Darfurin keskellä. Sen välittömässä läheisyydessä on Kalma, Etelä-Darfurin suurin pakolaisleiri. Siellä on 100.000 asukasta ja se on poliittinen ruutitynnyri. Leirillä kerrotaan olevan 30.000 asetta. Suomalaisen hankkeen loistoa ei himmennä, että toimitaan hankalissa olosuhteissa. Parhaat onnitteluni.

yllapito

Kone vastaan kuntalainen

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 17.11.2005 |

Tuusulan valtuusto päätti 14.11. talousarvionsa. Se alkaa julistuksella Tuusulan Visio 2016, jonka ensimmäiset lauseet ovat: Tuusula on hallitusti kasvava, viihtyisä ja turvallinen kunta Helsingin seudulla. Tuusulan kuntamaisema vesistöinen perustuu kehittyvien keskusten ja vireän maaseudun vuorovaikutukseen.

Julistuksen on valtuusto hyväksynyt yksimielisesti. Lähes kaikissa ratkaisuissaan valtuuston näennäinen enemmistö päätyi kuitenkin seuraavan kaltaiseen visioon: Tuusula on holtittomasti kasvava, ahdistava tehokunta Helsingin seudulla. Tuusulan kuntamaisema vesistöineen katoaa ylikuormitettujen keskusten ja hiipuvan maaseudun vuorovaikutukseen.

Ruskelan koulu suljetaan, Hyryläänkään ei haluta yleiskaavaa ja liikenteen kasvua yli odotusten pidetään saavutuksena. Näitä ajoi näennäinen enemmistö, mutta todellisuudessa vain sen osa, joka on valtuuston vähemmistö. Valtuusto jakautui ja jakautuu aatteellisesti kahtia. Vasemmisto ja oikeisto eivät ole merkityksellisiä, tärkeämpi jako on toinen. Näennäinen enemmistö ratkoo asioita ikään kuin kunta olisi kone; mitä tehokkaampi, sen parempi. Se haluaa kehittää kuntaa kuin McLaren autojaan. Se tuijottaa kasvulukuja ja muita tunnuslukuja, joilla se mittaa suoritteita ja saavutuksia. Sille laatu on tuntematon käsite, määrä ja vauhti ratkaisevat. Sille kuntalaiset ovat vain koneen osia, jotka tuottavat veromarkkoja koneen kehittämiseen. Rahan pitää liikkua, sillä raha rasvaa koneen. Kone on itsetarkoitus, kuntalaiset väline.

Näennäiseen enemmistöön kuuluvat kokoomus ja demarit, 27 valtuutettua.

Näennäinen vähemmistö – valtuuston loppuosa – tukee paitsi juhlapuheissa, myös käytännön ratkaisuissaan julistusta Tuusulan Visio 2016. Mikä ero on näennäisellä enemmistöllä ja todellisella enemmistöllä? Eivätkö ne olekaan sama asia?

Siinäpä se. Näennäiseen enemmistöön kuuluu 27 valtuutettua, näennäiseen vähemmistöön 24 valtuutettua. Osa edellisistä – kokoomusta ja vasemmistoa – on sydämessään samaa mieltä kuin ne 24, jotka käytännössäkin ajavat julistusta Tuusulan Visio 2016. Jos nuo oikeinajattelijat tai vain kaksikin heistä uskaltaisi kapinoida omia ryhmäpäätöksiään vastaan, äänestää todellisen mielipiteensä mukaisesti, noudattaa arkenakin juhlapuheiden julistusta, kuunnella valitsijoidensa ääntä ja ajaa vilpittömästi kuntalaisten etua, kääntyisi tuuli. Nyt vähemmistö jyllää ja lampaat seuraavat. Jylläävä vähemmistö on näennäisen enemmistön valtaosa ja ajaa asiaansa ryhmäpäätöksillä. Näennäinen vähemmistö (24) ja näennäisen enemmistön oikeinajattelijat (2+) ovat yhdessä Todellinen Enemmistö.

Tähän voi kuntalainen vaikuttaa. Ala häiriköidä. Soita valtuutetullesi. Kirjoita lehteen. Mekkaloi ja vaadi kuntalaiskokouksia. Kysy valtuutetultasi, äänestääkö hän todellisen kantansa mukaan vai onko hän narussa laahattu pässi. Vaadi valtuutetultasi käytännössäkin juhlapäivän julistusten linjaa. Valvo lehmänkauppoja. Vetoa vaaleissa annettuihin lupauksiin. Puhu asioista kavereittesi kanssa. Villitse ihmisiä rettelöimään. Älä anna huijata itseäsi. Älä itse ole pässi.

yllapito

Hyvinvointivaltion unelma

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 29.10.2005 |

”Valtio, jossa on korkea elintaso ja hyvin järjestetty sosiaaliturva” on hyvinvointivaltio (Suomen kielen perussanakirja, 1994). Kukapa sellaista ei haluaisi puolustaa?

Turvallisuus on hyvinvoinnin avainsana. Se sulkee pois asioita ja sen oheistuotteena on yhtä ja toista muuta. Pois jäävät vaara ja jännitys. Ne korvataan televisiossa esitetyillä selviytymisohjelmilla, formulakisoilla ja joka neljäs vuosi järjestettävillä kunnallisvaaleilla. Pois jäävät oikeat ongelmat, mutta niiden korvikkeeksi saadaan avioerot, itsemurhat, mielenterveyden hajoaminen ja huumeet. Pois jää vaivalloisuus, mutta tilalle on tullut ulkoistaminen. Ruokaa ei tarvitse laittaa eikä purra, koska marketissa myydään valmiiksi pureskeltua einestä. Lapsia ei tarvitse hoitaa, koska ne hoituvat ammattihoitajan hanskassa. Vanhuksia siirrellään laitoksissa erityisillä nostureilla, koska hoitajien selät altistuisivat muuten venähdyksille. Maahanmuuttajat huolehtivat siivouksesta.

Turvallisuuden kylkiäisiä ovat rajoitukset ja kiellot. Henkilökohtaiset valinnat ovat liian riskaabeleja. Ravintoloissa ei kohta saa tupakoida, turvavyötä on käytettävä ja sananvapautta rajoitetaan lakimääräisesti.

Jos hyvinvointivaltio olisi eläin, se olisi rasvamaksaa kasvattava, luonnottomasti syövä hanhi.

Hyvinvointivaltiolla on vain yksi unelma – ja sekin lattea. Hyvinvointivaltion unelma on olla vielä hyvinvoivempi valtio. Tähän tarvitaan hienoviilattua lainsäädäntöä ja siihen päättäjiä ja heidän apuvoimiaan usealla tasolla. Sitä kutsutaan työksi. Sotaa käyvällä tai oikeiden ongelmien kanssa kamppailevalla maalla on oikeita unelmia. Sorron alla elävällä kansallakin on unelma. Unelmat ja haasteet ovat välttämättömiä paitsi ihmiselle, myös maalle. Maassa, jolla on unelma, ei huumeisiin tai itsemurhiin ehditä paneutua.

Hanhi ei ymmärrä, että sen asiat eivät ole mallillaan. Jos hyvinvointivaltio näkisi ongelmansa ja huomaisi niihin ratkaisun, kehkeytyisi sille samalla oikea unelma. Sellaiseen olisi saumaa. Maailma on täynnä ongelmia, joita hyvinvointivaltiot eivät ratko – vaikka voisivat – vaan lisäävät. Energiakysymys on ratkaisematta. Läntisten teollisuusmaiden pitäisi tuottaa energiansa siten, että Kiina, Intia ja kaikki Afrikan valtiot voisivat seurata samaa mallia. Se sulkee pois esimerkiksi ydinenergian. Monet metallit loppuvat ja asia pitää ratkaista pian. Itämeri ja Suomenlahti ovat saastuneempia kuin koskaan. Kala loppuu valtameristä. Maailman ilmasto muuttuu, ilmakehä samenee ja luonnonkatastrofit pukkaavat päälle. Väestöongelma ei parane sillä, että eurooppalaisia kannustetaan sikiämään. Jos Kiina kuluttaisi paperia kuten me, loppuisivat metsät hetkessä. Ja sitä rataa.

Me emme korjaa ongelmia, koska huominen on eilisen ja tämän päivän kaltainen. Muutokset ovat liian hitaita, etäällä yksilöstä ja kaikki tuntuu kovin mukavalta aina tässä ja nyt. Ruoka maistuu, maksa kasvaa.

Pakkosyötetty hanhi kuolee lopulta, koska ylisuuri maksa aiheuttaa sille hengitysvaikeuksia. Siksi hanhi kannattaa teurastaa ennen sen hidasta kuolemaa.

yllapito

Tulvimalla porukkaa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 25.10.2005 |

Tuusulan kunnassa on vihdoin ymmärretty, että tulevaisuutemme avainkysymys on kunnan väkiluvun kasvu, että kunta voi ohjata sitä ja asiasta voi puhua. Keskustelun avauksena on esitetty joitakin hullunkurisia mielipiteitä, joihin puutun nyt.

On sanottu, että väkiluvun kasvu on kehitystä. Näin sanovat ne, jotka eivät laadullista kehitystä ymmärrä ja joille liikalihavuuskin on saavutus. Näin sanovat nekin, joille kunta ei ole kotiseutu, vaan tulolähde ja uudet asukkaat kassavirtaa tai ne, jotka omistavat maata ja odottavat hinnan nousua tai ne, joille kunnan koko ja kasvu sinänsä on sulka hattuun kuten firman johtajalle. Muille kasvu on kehitystä vain joskus, tarkoin hallittuna.

Jotkut sanovat, että Tuusulan kasvu on ollut ja on hallittua. Tämä on väärää kielenkäyttöä. Väkilukumme on kasvanut 50 vuodessa yli kolminkertaiseksi ja jos sama meininki jatkuu, asuu Tuusulassa sadan vuoden kuluttua 350.000 ihmistä. Väentiheys on nyt jo sellainen, että vastaavat alueet maailmassa ovat ajat sitten paneutuneet kysymykseen vakavana ongelmana. Muutos on hallitsematon eikä tietenkään toivottava – tuusulalaisten kannalta.

Joukossamme on myös epäitsekkyydellä ratsastavia päättäjiä, jotka Äiti Teresaa seuraten sulkevat syliinsä kaikki maailman ihmiset, toivottavat heidät tervetulleiksi tähän ihanaan pitäjään ja samalla tuhoavat tuon ihanuuden. Nämä henkilöt ja ryhmät ilmoittakoot ennen seuraavia kunnallisvaaleja, että he ajavat ensisijaisesti niiden etuja, joilla ei vielä ole kunnassa äänioikeutta.

Vielä yksi väärä väite. Uudet tulokkaat ovat muka kunnan taloudelle edullisia, koska he lisäävät verotuloja. Todellisuus on päinvastainen. Tulijoiden aiheuttama kulujen lisä ja tarvittaviin investointeihin menevät rahat ylittävät pitkään tulokkaiden maksamat verot.

Kun väki kasvaa kolminkertaiseksi, tieverkko, autojen määrä, liikennemelu, saasteet ja rakennusala kasvavat myös kolminkertaiseksi. Sienimetsät, peltoaukeat ja kala-apajat pienenevät vastaavasti. Tästä on laadussa kysymys.

Kasvu liittyy kaavoitukseen. Koko Helsingin seutu tulisi kaavoittaa sormimallin mukaisesti siten, että rakennetut alueet seuraavat pääväyliä ja rakentamattomat, väljät alueet ulottuvat näiden välissä pitkälle kohti ydintä: Laakson kentälle, Lauttasaareen ja Kulosaareen. Tämä ei riitä. Tuusulan tulisi ajoissa määritellä ne alueet, jotka jätetään ikuisesti rakentamatta. Kaavan pitää olla jäsennelty ja riekalemainen. Joka kodin läheltä pitää löytyä luonnonmaastoa.

Suurissa kaupungeissa keuhkojen arvo on tietysti tajuttu. New Yorkin asukkaat eivät tahdo rakentaa Keskuspuistoon ja helsinkiläiset haluavat säilyttää Kaivopuiston puistona. Tällaiset asiat ovat siellä itsestään selviä. Tuusulassa ei. Meillä ei ole edes ajan tasalla olevaa, oikeusvaikutteista yleiskaavaa, jossa voitaisiin ja pitäisi pian määritellä rakentamattomat alueet. Sitä ei myöskään näillä näkymin saada, koska juuri kasvua hamuavat tahot eivät sitäkään halua. Ne haluavat Tuusulan ylle harmaan ja betonisen, kaiken kattavan kudoksen.