| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 4.6.2005 |

Vihreiden puoluekokous nosti Kokkolassa aluepolitiikan erääksi puolueen sisäiseksi vedenjakajaksi. Kysymys liittyy muun muassa ympäristöön ja rahaan. Keskitetty vai hajautettu malli, tiivistettynä – ja kärjistettynä.

Monia rationaalisia perusteita löytyy sille asutusmallille, joka tyhjentää maaseudun ja tiivistää asutuksen harvalukuisten kasvukeskusten ympärille. Infrastruktuurin keskittäminen tiheille asuinalueille on tehokasta. Edestakaista liikkumista työpaikan, palvelujen ja asunnon välillä voidaan vähentää. Ihmiset kävelevät kauppaan ja huveihinsa. Joukkoliikenne toimii ja sille löytyy käyttäjiä. Luonto säästyy, kun asutaan kerrostaloissa ja tonttitehokkuus on korkea. Kaikki suomalaiset voidaan sijoittaa vaikka Kehä 3:n sisäpuolelle. Enemmän tilaa saataisiin, jos asuttaisiin viidessä suurimmassa kaupungissa.

Tämän mallin taustalla on eräs ideologia, joko tahattomana tai tietoisena. Yhteiskunta on kone ja kansalainen sen osa. Koneen pitää toimia vähillä kustannuksilla ja turbona. Kilpailukyky pidetään korkeana ja valtio on iskussa.

Edelliselle vastakkainen on määrätietoinen pyrkimys jarruttaa maaseudun tyhjenemistä ja suurten taajamien – erityisesti pääkaupunkiseudun – ruuhkautumista. Mutta: ihmisiä ei pidä eikä voida asuttaa väkisin sellaisiin paikkoihin, joissa he eivät halua asua. Maaseudulle ei myöskään kannata pystyttää tyhjää rakennuskantaa houkutukseksi, joten tehokkaimmin tätä kehitystä voi ohjata kaavoittamalla ruuhka-alueita kitsaasti. Jarrutuksen pitäisi olla aktiivista, koska ilman sitä tiivis asutusmalli toteutuu omia aikojaan, kritiikittä ja hallitsemattomasti.

Käytännön toimenpiteitä mallin toteuttamiseksi on paljon. Maakuntakaavoihin pitää jättää runsaasti rakentamattomia alueita, asemakaavojen pitää olla jäsenneltyjä siten, että ne eivät ole asutuksen mattoja, vaan eri toimintojen väljiä tikkutäkkejä, varuskunnilta tai muulta käytöltä vapautuvia alueita ei pidä rakentaa, kaupunkien purkutonteille on ensisijaisesti suunniteltava puistoja eikä taloja, merta ei täytetä rakennusmaaksi ja kaupungin malli on tähti sakaroineen eikä ihottuman kaltainen läntti.

Maaseudun toimivuutta voi parannella edellisen rinnalla eri keinoin. Merkittävimpiä ovat työpaikkojen hajauttaminen etätyön avulla, julkisten laitosten hajasijoitus ja tarvittavien palvelujen vaaliminen maan eri osissa.

Tämän mallin toteutus ei siis ole käytännön, vaan aatteen ongelma. Sitä ei voi perustella taloudellisena tai tehokkaana. Mallia on vaikea puolustella muutenkaan rationaalisesti, koska on paha tutkimatta edes väittää, että useimmat ihmiset asuvat mieluummin maalla kuin kaupungissa. Perustelu on tunneperäinen ja irrationaalinen, muttei silti välttämättä väärä.

Ihmiset muuttavat kaupunkiin usein työn perässä, eivätkä siksi, että kaupungissa viihtyisi paremmin. Joillekin muutto on muotia, he muuttavat koska monet muut muuttavat. Jos muuttajat aavistaisivat millaiseksi maaseudun voi kehittää ja tuntisivat kaupungin pimeän puolen, he jäisivät kehittämään kotiseutuaan. Toimiva maaseutu vaihtoehtona on itseisarvo, niin tunteelliselta kuin tämä kuulostaakin.

Tämänkin mallin voi kehittää koneeksi, mutta sen osa ei ole ihminen. Se on ihmistä varten.