Kirjoittaja / yllapito

yllapito

Purku vai suojelu?

Olen saanut nähtäväkseni 18.3.22. päivätyn museoviraston lausunnon, jossa puolustetaan kunnantalon suojelua ja Tuusulan kunnanhallituksen 2.5.22 päivätyn vastineen, jossa äänin 10-3 ehdotetaan kunnantalon purkua. Luettu dialogi luo kuvan sivistyneestä kansalaisesta, joka yrittää kärsivällisesti opettaa tietämätöntä moukkaa. Vastineen alkupuolen muotoilu ”Tuusulan kunta katsoo”, jossa purkuhalua selitellään, on loukkaus Tuusulan kuntalaisia – niin nykyisiä kuin menneitäkin – kohtaan. Ei kunta ajattele eikä katso. Tässä tapauksessa katsojat olivat nuo kymmenen kunnanhallituksen jäsentä. Jos asiasta olisi järjestetty kunnallinen kansanäänestys, olisi ilmaisu juuri ja juuri oikeutettu.

Vastine sisältää kohtuuttoman paljon perusteettomia olettamuksia, ilmeisen väärää tietoa ja peittelemätöntä, tarkoitushakuista ja johdattelevaa vääristelyä. Hullunkurisinta on, että kunnanhallitus on valinnut rakennustekniikan ja korjausrakentamisen asiantuntijaksi ilman laatuun erikoistuneen lääkärin, joka ei kuulemma ole koskaan käynyt katsomassa taloa.

Kannanottoon olisi loogiset perustelut, jos jo kymmenen vuotta sitten, kun rakennuksen ilmanvaihtoon liittyviä ongelmia havaittiin ja korjauksia ehdotettiin, olisi tehty perusteellinen korjaussuunnitelma ja siihen perustuva kustannusarvio. Edelleen: jos yksityiskohtia puolueettomasti tarkastellen olisi tultu kustannusvertailussa siihen lopputulokseen, että taloa ei voi korjata kohtuullisilla kustannuksilla, vaan se on valitettavasti purettava, olisi purkupäätös ollut – ei välttämättä silloinkaan oikea, mutta jotenkin perusteltu.

Näin ei toimittu, vaan vuosi toisensa jälkeen korjauksen suunnittelurahat pyyhittiin budjetista pois. Perustelu oli mystisestä lähteestä saatu tieto, että rakennus tullaan joka tapauksessa purkamaan. Asiaa alettiin selvitellä toivotusta lopputuloksesta lähtien, ei lähtötietoihin perustuen. Kiivettiin takapuoli edellä puuhun. riin päästiin vuosi vuodelta lähemmäksi suunniteltua tavoitetta, jossa talon tila olisi heikentynyt siihen jamaan, että voidaan julistaa kunnantalon loppuratkaisu – purku, Endlösung.

Purku ei vielä nytkään ole perusteltu. Se voidaan estää yksinkertaisella toimella. Annetaan jollekin kyvykkäistä suomalaisista insinööritoimistoista toimeksianto: suunnitelkaa korjauksen lopputulos, jossa terveyshaittoja ei varmasti ole, rakennus kestää teknisesti vuosikymmeniä, arkkitehtonisia arvoja ei vähennetä ja korjauksen hinta on alhaisempi kuin vastaavan uudisrakennuksen. Ammattitaitoinen porukka selviää takuulla näillä ehdoilla korjauksista. Tarvitaan vain tilaaja, jolla on oikea päämäärä. Tosin se edellyttää tilaajalta jonkin verran enemmän ammattitaitoa kuin yksinkertainen tokaisu: puretaan kämppä. Suunnitelma maksaisi joka tapauksessa vähemmän kuin nykyinen epämääräinen jahkailu, ja sen toteuttaminen tulisi halvemmaksi kuin vastaava uusi talo.

Kysymys on päättäjien tahdosta. Tällaista, totuuden avaavaa ratkaisua kuitenkin pelätään ja pitkäaikaisen, huolella laskelmoidun purkutavoitteen perusteettomuutta kavahdetaan. Purkuhankkeesta on luultavasti taloudellista hyötyä joillekin päättäjille. Siltä tämä ainakin näyttää.

Eero Paloheimo
Dr-Ing, Tekn. tri, Professori emeritus

yllapito

Keusoten ongelmia

Sattuneista syistä olen viimeisen vuoden aikana joutunut tekemisiin julkisen terveydenhoidon kanssa eri yhteyksissä, joista osa on ollut hyvin traagisia, osa humoristisia ja osa raivostuttavia. Siksi katson, että minulla on pirstaleinen, mutta monipuolinen ja ajankohtainen potilaskokemus julkisen terveydenhoidon nykytilasta.

Paula Kyrön terävä kolumni 29.6 ja Juhani Räsäsen perusteellinen analyysi 3.7. tässä lehdessä vahvistivat käsitystäni siitä, että systeemi ei raivostuta yksinomaan minua. En kirjoita nyt monista positiivisista kokemuksistani vaan vain niistä tapauksista, joissa hoitaja tai lääkäri on vastannut esittämääni kysymykseen: ”toimimme tällä tavalla, koska toimintasääntömme on tällainen”.

Sanon ensin lyhyesti ja suoraan, mistä arvelen asiantilan pohjimmiltaan johtuvan: poliittiset päättäjät ovat ottaneet niskalenkin asiantuntijoista ja vetoavat epäjumalaamme demokratiaan. Käsitykseni vahvistui, kun systeemin toimivuuteen erityisesti perehtyvä henkilö HUS:sta soitti minulle ja kävimme pitkähkön ja ystävällisen keskustelun mallin raivostuttavuudesta, sen luonteesta ja syistä.

Olen kahden eduskuntakauden verran ollut politiikan kanssa tekemisissä ja paljastan nyt pienen salaisuuden. Poliittisissa päätöksissä päätavoite ei usein ole asian hyvä ratkaisu, vaan asian sovelias ratkaisija. Tätä periaatetta kutsutaan ”poliittiseksi viisaudeksi”. Poliittisen viisauden taustalla lymyilee useimmiten ratkaisijan valitsijan ja itse ratkaisijan näkemys hyvästä urakehityksestään. Tätä mallia tukevat innokkaasti myös politiikan huippuasiantuntijat; politologit ja politiikan toimittajat. He taputtavat hyvälle pelaajalle, eivät eettiselle ihmiselle.

Potilas on nyt tuon poliittisen viisauden armoilla. Ketju lienee edennyt osapuilleen seuraavasti. Uutta ”tehokkaampaa” terveydenhoidon systeemiä ovat kehittäneet poliittisella viisaudella valitut työryhmät. Työryhmissä on ollut mukana poliitikkoja ja myös terveydenhoidon sekä tehokuuden asiantuntijoita. Tehokkuuden asiantuntijat ovat olleet erityisen mieltyneitä uusiin, tekoälyä käyttäviin systeemeihin, joiden avulla voidaan tehostaa hoitohenkilökunnan työsuorituksia. Potilaiden lisääntyvästä vaivasta ei ole välitetty, koska kaikkihan olemme potilaita ja on demokraattista, jos tasa-arvoinen työ lisääntyy. On luotu näennäisesti tehokas mekanismi, jonka muttereita ovat potilaat.

Siksi systeemistä on tullut sellainen, että hoidosta on vähentynyt inhimillinen, henkilökohtainen yhteys hoitajan ja potilaan välillä, vaikka tähän yhteyteen liittyy potilaan terveydentilan kokonaisvaltainen tuntemus, laaja näkemys hänen parantumisestaan sekä tulevasta, hyvästä elämänlaadustaan. Tekoäly ei tunne empatiaa.

Lisääntynyt on kännykkä kourassa jonottaminen, keskustelut robottien kanssa, potilaan pallottelu robotilta toiselle robotille, kohteliaat ja sieluttomat lohdutukset ”odotattehan vielä”, kaavakkeiden täyttämiset, henkilöllisyyden jatkuvat tarkistukset huijariuuden ja rikollisuuden välttämiseksi – koska sellaisesta on muka tullut arkipäivää. Lisämausteeksi tuppaavat palautusten turhat kirjoittamiset, vastaanottojen sopimiset etukäteen mitä mitättömimpien asioiden johdosta, puhelujen odottamisen turhat toivomuskehotukset ja muut tekoälyn hoidettavaksi ulkoistetut asiat. Kuitenkin unohdetaan, että yksittäisellä potilaskansalaisella ei ole omaa tietokoneohjelmaa, joka keskustelisi robottien kanssa vastaanoton juuri hänelle sopivimmasta ajasta.

Tiedän, että olen populistinen. Sillähän kaiken voi nykyään kuitata, mutta siihen kuittaukseen aletaan kyllä kyllästyä.

yllapito

Epävouhotusta ilmastosta

Mediassa on viime aikoina kovasti pilkattu ilmastovouhottajksi niitä kansalaisia, jotka väittävät, että maapallon ilmasto muuttuu. Tavallisesti muistutetaan hysteerikkoja siitä, että jääkausiakin on ollut aikanaan, eivätkä esi-isämme silti ryhtyneet vouhottajiksi. Jotta en joutuisi pilkkakirveiden uhriksi, kirjoitan siis levollisesti.

On todettu, että ihmislaji päästää ilmakehään kasvihuonekaasuja ja näiden lisäys lämmittää maapallon ilmaa. Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa muun muassa metsäpaloja, jäätiköiden ja soiden sulamista sekä valtamerien lämpenemistä. Kaikki nämä hyvin suuret ilmiöt vuorostaan lämmittävät ilmakehää lisää. Ilmiö A kiihdyttää ilmiötä B ja B vastavuoroisesti ilmiötä A. Tätä tilaa kutsutaan labiiliksi, epävakaaksi. Tällaista ei tapahtunut jääkausien aikaan, vaan nuo kaudet olivat ohimeneviä ilmiöitä, joiden jälkeen maapallo palasi vakaaseen tilaan.

Nyt meneillään olevaa tapahtumaketjua kutsutaan virheellisesti ympäristömuutokseksi. Nimityksellä vihjaillaan, että tapahtuu muutos, sitten meillä on uusi ilmasto ja me senkun alamme elää uudella tavalla tuossa uudessa ilmastossa. Näin ei ilmeisesti käy. Ilman jättimäisiä toimenpiteitä ilmasto jatkaa muuttumistaan – kiihtyen – samaan suuntaan ja päätyy lopulta uuteen vakaaseen tilaan. Tuossa tilassa ei enää ole jäätiköitä sulatettaviksi eikä metsiä poltettaviksi. Ehdotetut toimet eivät riitä tuon kehityksen pysäyttämiseksi.

Edellisen olisi voinut päätellä kolmekymmentä vuotta sitten. Sukupolvi meni jahkailtaessa. Odotettiin havaintoja. Niitä ei olisi tarvittu. Pelkkä logiikka olisi riittänyt. Jo silloin oli kiire. Tarpeelliset toimet eivät olleet vielä ylivoimaisia. En tiedä ovatko nyt.

Silti ehdotan seuraavaa. Maapallon armeijoiden on ryhdyttävä – ei paikallisiin, vaan maailmanlaajuisiin torjuntatoimiin ja kaikki armeijat yhtenä henkilönä. Ilokseni huomasin, että amerikkalaiset filmitähdet jakavat lentolehtisiä asian puolesta. Mutta myös siitä, että he ovat ilmeisesti lukeneet Keski-Uusimaata. Tämä lehtihän ehdotti samaa jo monta vuotta sitten.

yllapito

Se on valtaa, ei vastuuta

| Keski-Uusimaa 23.3.2015 |

Sanotaan suoraan ja selkokielellä.

Mikä on se maa, jossa talousrikoksista ja korruptiosta vankilaan tuomittu mies astelee vapauteen, ylvästelee nautiskelleensa Jumalan paratiisissa ja jatkaa kaveeraustaan lahjomiensa poliitikkojen kanssa, ”ei tunnu missään” – meiningillä? Oikein. Se on hyvinvointivaltio Suomi.

Mehän olemme ylpeitä tästä valtiostamme, joka empatiseeraa ja hyssyttelee kaikkia syrjityiksi leimattuja: vankien ja rikollisten ohella maahanmuuttajia, kreikkalaisia, juoppoja, luusereita, naisia, paperittomia, lapsia, laiskoja ja vanhuksia. Ellei omasta takaa löydy riittävästi hoitelun kohteita, niin houkutellaan ulkomailta lisää. Siis kuka hyysää, millä oikeudella ja kenen rahoilla?
Olette varmaan kuulleet sanan ”vastuu”. Sitä sanaa käyttävät mahtipontisesti luottamustehtävissä huseeraavat poliitikot ja virkatehtävissä puuhastelevat virkahenkilöt. He käyttävät sanaa virheellisesti, koska todellisuudessa sana viittaa valtaan. Heistä jokaisella – Tasavallan Presidentistä alimman palkkaluokan virastoapulaiseen – on oma toimenkuvansa, ”rootelinsa”. Sen piirissä heille on suotu valitsijoilta saatu tai laissa säädetty valta. Tätä valtaa he kutsuvat vastuuksi, koska vastuu kuulostaa siveämmältä kuin valta.
Valta on oikeutus, mutta vastuu on velvollisuus. Sotilas vastaa toimistaan hengellään, murhaaja vapaudellaan ja yrittäjä omaisuudellaan. Se on oikeata vastuuta.
Mutta mistä ja kuka vastaa esimerkiksi kaikista niistä turhista miljoonista, joita viimeisen neljän vuoden aikana on tuhlattu papereiden pyöritykseen, esimerkiksi meille tutuksi tulleen sote-uudistuksen näpräilyssä? Kaivaako ministeri Susanna Huovinen poltetut rahat käsilaukustaan tai auttavatko häntä sukulaiset tuossa vastuun kantamisessa? Niinhän yksityiselle yrittäjälle monesti käy.
Sirkus Arkadia järjesti jäähyväisnäytöksensä lauantaina, 14. maaliskuuta, ja saimme havaintoesityksen julkisen vastuun luonteesta. Kysymys on vallan jaosta ja vastuun välttelystä. Todelliset vastuun kantajat, veroilla kyykytetyt kansalaiset, ovat shakkipelin moukkia, eivät pelaajia.
Jokainen yhteiskunta näyttää ajautuvan samaan vallan rappiotilaan. Diktatuurissa vallankumouksen sankari muuttuu ajan mittaan tyranniksi. Hyvinvointivaltiossa eettiset ihanteet mätänevät julkisen vallan päsmäilyksi. Sitä on vaikea huomata, koska se tapahtuu hiljalleen. Asiaan kannattaisi edes vaaleissa hieman puuttua.

yllapito

Valehtelun vapaus ja vastuu

| Keski-Uusimaa 5.3.2015 |

Suomessa on viime vuosina kauhisteltu kolmea erilaista rikosta. Yksi on aviomiehen selvittämätön murha puukottamalla, toinen poliisijohtajan sotkeutuminen huumekauppaan ja kolmas 8-vuotiaan pikkutytön kuolemaan johtaneet tapahtumat.
Erilaisuudestaan huolimatta näissä kolmessa prosessissa on yhteinen piirre, joka jää askarruttamaan. Julkisuudessa esitetyn todistusaineiston mukaan sekä Auerin että Aarnion tapauksissa vahva todistusaineisto viittaa syylliseen, mutta epäilty ei tunnusta ja ehdottoman varman näytön puutteessa tuomiokin jää puutteelliseksi, ehkä täysin vääräksikin. Oletan, että syytettyjen asianajajat ovat molemmissa tapauksissa korostaneet päämiehilleen tuomioistuimen riippuvuutta vahvasta näytöstä ja syytetyn oikeutta valehteluun. Perussääntöhän on, että oikeusmurha halutaan välttää sadan prosentin aukottomalla varmuudella. Tässä pilkunviilailussa on kuitenkin se vaara, että valehtelemisen oikeus, tunnustuksen puuttuminen ja näytön pienikin epävarmuus kumoaa logiikan ja terveen järjen käytön.
Niinpä julkisuus, yleinen mielipide ja kansalaisten moraali alkavat sopeutua tuollaiseen käytäntöön. Herkästi ajaudutaan siihen, että totuuden tunnustamista ja vastuun kantamista omista tekemisistä aletaan pitää – ei suoraselkäisenä ja kunniakkaana vaan yksioikoisesti tyhmänä. Tähän asenteeseen lienee alistuttava, kun kysymys on rikoksen ammattilaisista. Mutta tämän ei soisi leviävän koko kansan meiningiksi.
Nyt tulemme Eerika-tytön murhaan ja välillisesti siitä seuranneeseen oikeudenkäyntiin. Syytettyinä on yksitoista sosiaali- ja terveysalan virkahenkilöä. Näitä ihmisiä ei voida pitää taparikollisina vaan taviksina. Silti kukaan ei tunnusta syyllisyyttään. Kovin epäuskottavia ja merkillisiä selityksiä on saatu kuulla. Tämä välttely on yhtä hälyttävää kuin havaittu välinpitämättömyys ja ilmeinen vastuun väistely itse asiassa. Olisi lohdullista, jos edes osa heistä myöntäisi pystyssä päin virheensä, katuisi käyttäytymistään ja tuntisi tuskaa tapahtuneesta. Ei vastuun pakoilu ole fiksuutta vaan luikuriutta. Onko laissamme luikurin mentävä aukko?

yllapito

Vapaa sana = oikeus loukata?

| Keski-Uusimaa 22.2. 2015 |

Euroopan yli on vyörynyt tsunami pyhän sananvapauden puolesta. Minulla on asiasta myös henkilökohtaisia kokemuksia. Kerronpa niistä kiinnostavimman. Se tapahtui Englannissa, jota pidetään sananvapauden Mekkana, mikäli nyt sanaa Mekka saa tässä yhteydessä käyttää.
Olin tyrkyttämässä erään kirjani englanninkielistä käännöstä kustantajalle, joka oli käsikirjoituksesta innostunut, mutta ongelmana olivat siitä paikka paikoin löytyvät virheelliset mielipiteet. Kustantaja halusi parantaa tekstiä noissa kohdissa niin, että mielipiteet muuttuisivat minun mielipiteistäni kustantajan mielipiteiksi, siis oikeiksi. Eräs mielipiteeni oli niin virheellinen, ettei sitä voinut julkaista lainkaan, vaan se oli määrä poistaa kokonaan. Se oli lause: ”…perusarvona ei voida pitää esimerkiksi sanomisen tai toimimisen vapautta, länsimaisen aatemaailman perusmyyttiä…”
Kustannussopimusta ei syntynyt, sillä olin kajonnut pyhimmistä pyhimpään. Asiaan liittyy kyllä muutakin kuin vitsikkyyttä. Pariisissa marssittiin äskettäin ja kannettiin kylttejä ”je suis Charlie”. Porukkaa oli kaduilla tuhatmäärin ja Suomessakin ihasteltiin tuota uljasta menoa. Kun Halla-aho pari vuotta sitten kertoi Facebookissa jotain lievästi sopimatonta muhamettilaisuudesta, hänelle räpsäistiin sakkoja. Ei Aleksanterinkadulla näkynyt ihastelijoita kantamassa plakaatteja, joissa olisi lukenut ”je suis Halla-aho”.
En ole muutenkaan huomannut, että media olisi puolustanut yksittäisen kansalaisen sananvapautta, yksittäisten toimittajien sananvapautta kylläkin ja silloin ärhäkkäästi. Yksilön sananvapauden kimppuun media sen sijaan käy nuhdellen. Siinä on sama meininki kuin tuolla englantilaisella kustantajalla.

Vietetäänpä pieni totuuden hetki. Koko pauhaaminen sananvapaudesta on etupäässä valtataistelua. Media mesoaa sananvapaudesta muka moraalisena asiana silloin, kun sen oma sananvalta poliitikkojen, virkamiesten, talouselämän ja median keskinäisessä matsissa on uhattuna. Asia ei liity etiikkaan lainkaan.
Oikea sananvapaus löytyy sieltä, missä puolustetaan oikeutta sanoa niitä mielipiteitä, joista ei tykätä ja jotka ovat puolustajalle epäedullisia. Niin taisi jo Voltaire aikanaan lohkaista. Tai oliko se sittenkin E.B. Hall?

yllapito

Paikallisuutisia, osa kaksi

| Keski-Uusimaa 4.12.2014 |

Kävin tänään – keskiviikkona – taas sote-palvelussa.
Maanantaina kuulin, että minun pitää lähteä ensi sunnuntaina Etiopiaan ja tiistaina, että keltakuumerokotus on suotava. Hyrylän terveyskeskuksen rokotusosaston hoitsu sanoi, että tiukille vetää, kun on niin kiireinen aikataulu. Heidän lafkassaan on jako rooteleihin ja keltakuumerokotukset sisältyvät erään nimenomaisen lääkärin toimenkuvaan ja että juuri se lääkäri on juuri nyt muissa hommissa. Arvelin, että kysymys on yhdestä pistoksesta, eikä suoriutuminen tuosta toimenpiteestä tainnut olla kovin monimutkainen lääketieteellinen suoritus.
Ystävällinen hoitsu sanoi, että onhan jokaisessa työpaikassa työnjako ja eihän siitä mitään tulisi, jos potilaat vain marssisivat sisään putiikkiin ja alkaisivat esittää toivomuksia tai jopa vaatimuksia. Että potilaan pitää varata aikoja ja sitä rataa. Ja tämä nimenomainen keltakuumeisiin erikoistunut rokotuslääkäri ottaa vastaan vain tiettynä tuntina viikossa ja ellei potilaalle sopinut tulla silloin niin menee seuraavaan viikkoon. Kysyin, pitäisikö minun nyt kuolla etiopialaiseen keltakuumeeseen vain siksi, että heillä on tällainen rootelijako. Hoitsu sanoi, ettei se ole hänen vikansa. Minä taas, että vika on yleinen ja pesii julkisen sektorin toivottomassa hallinnossa. Kysyin uudestaan, pitäisikö minun kuolla. Hän sanoi, että välttyäkseni kuolemalta, minun kannattaisi kävellä aukion poikki Aavaan. Sanoin, että oi niitä aikoja, kun kunnanlääkäri Gert Möller hoiteli yksin ne työt, johon heidän massiivinen puulaakinsa nykyisin ei yltänyt.
”Gert Möller on legenda”, hän sanoi. Ja minä lähdin Aavaan.
Yksityisessä lääkärikeskus Aavassa oli tiskin takana myös ystävällinen hoitsu. Kysyin, pystyikö heidän instituuttinsa suoriutumaan minulle elintärkeästä – kirjaimellisesti elintärkeästä – hoitotoimesta. Totta kai, sanoi yksityisen laitoksen edustaja. Meillä hoidetaan asiat heti, hän lisäsi.
Pakara paljaaksi, sanoi friidu, kun olimme livahtaneet pikku kammioon. Hän kysyi, olinko allerginen tai vaivasiko minua juuri nyt joku sairaus. Vastasin kielteisesti ja ymmärsin, että kysymyksen esittämiseen ja vastauksen tulkintaan tarvittiin julkisen sektorin keltakuumerokotuksiin erikoistunut lääkäri. Ja minulle avautui tuo toistettu totuus, että julkinen terveydenhoito on huolellisempaa kuin yksityisen sektorin. Toimenpide kesti kolme minuuttia.

yllapito

Paikallisuutisia

| Keski-Uusimaa 18.11.2014 |

Kävin juuri sote-palveluissa. Minulla oli pienen leikkauksen jäljiltä kolme (3) pikkuruista tikkiä, jotka piti poistaa. Arvelin, että uudistettavan sote-palvelun myllerryksestä huolimatta kunnallinen terveyspalvelu varmaan pystyy suit-sait hoitamaan homman. Hyrylän terveyskeskuksen päivystyksessä paloi punainen odotusnumero 44. Sain numeron 45 ja riemastuin kuin lottovoittaja. Odotustilassa oli ennestään vain kolme ihmistä. Kysyin lähimmältä, mikä hänen numeronsa on ja kauanko hän on odottanut. Numero oli 44 ja odotettu oli tunti. Avasin tottelemattomasti oven henkilökunnan puolelle ja sairaanhoitaja livahti tiehensä.
Viiden minuutin kuluttua heitin odotuslappuni roskikseen ja kävelin yksityiseen terveyskeskus Aavaan – kaksi minuuttia. Tiskillä kysyin, tehdäänkö heillä pienehköjä operaatioita. Tietysti, vastasi ystävällinen henkilökunta ja alkoi täyttää paperilomakkeita ja varailla minulle aikaa seuraavaksi viikoksi. Sanoin haluavani hoitaa asian tässä ja nyt. Se järjestyi. Menimme pikku huoneeseen ja hoitaja poisti tikit. Aikaa kului saman verran kuin maailmanmestarilta 400 metrin juoksuun. Hinta oli 11,90 euroa. Sanoin hoitajalle, että näin hyvästä palvelusta potilaan kuuluu halata hoitajaa. Hän oli maltillisesti samaa mieltä.
Kävelin takaisin kunnallisen terveyskeskuksen päivystykseen. Aikaa oli minulta kulunut kaikkiaan noin 14 minuuttia: 5 minuuttia kävelyyn, 1 minuutti operaatioon ja 8 minuuttia paperisotaan. Terveyskeskuksen päivystyksessä odottivat samat kolme kärsivällistä veronmaksajaa ja kaksi oli tullut lisää. Kaikki olivat hiljaa ja kilttejä. Kukaan ei mennyt availemaan ovia hoitopuolelle ja tarkistanut, missä henkilökunta oikein kuppaa. Kerroin heille loistavasta kokemuksestani.
He nyökyttelivät varovaisesti ja mumisivat itsekseen, että niin se on. Suomalaiset ovat tottelevaista ja lainkuuliaista kansaa. Tutkimuksessakin todettiin hävettävästi, että orjakansasta 80 % uskoo lakia ja virkavaltaa ja 20 % omaa moraaliaan, jos nämä kaksi ovat ristiriidassa. Tulin kotiin ja kirjoitin tämän kolumnin.
Olen varma, että samat veronmaksajat odottelevat vieläkin siellä terveyskeskuksen odotushuoneessa.

yllapito

Todellisuus ja havaitsija

| Tieteessä tapahtuu 05/2014 |

Mediassa ja myös Tieteessä tapahtuu – lehdessä on viime kesän aikana käyty mielenkiintoista keskustelua, jonka ytimessä on todellisuus ja siitä tehdyt havainnot. Kysymys on luonnontieteellinen, mutta samalla filosofinen. Luonnontiede tutkii kokemuksen pohjalta sitä osaa todellisuudesta, josta voidaan tehdä havaintoja ja tähän osaan todellisuutta kuuluu myös havaitsija itse. Kun havaittavan kohteen olennaiseksi osaksi tulee väistämättä myös havaitsija, on olemassa vaara, että tarkastelussa päädytään eräänlaiseen kehäpäätelmään – vastakkain asetettuihin peileihin, joissa sama kuva toistuu loputtomasti aina vain pienentyen. Filosofinen lähestyminen on vapaampi, vähintään ajatusleikkinä voidaan arvailla jotain myös siitä todellisuuden osasta, joka toistaiseksi on havaintojemme ulottumattomissa.
Todellisuus ja havaittu maailma
Todellisuuskeskusteluun osallistuneet ja sitä seuranneet henkilöt, kuten myös referoidut auktoriteetit, esimerkiksi Albert Einstein ja Aristoteles, ovat kaikki Linnunradan eräälle planeetalle syntyneen evoluution tuloksia, eläinlaji Cro-Magnonin moderneja edustajia. Heidän aistinsa tai muutkaan kykynsä eivät tuossa prosessissa ole kehittyneet sellaisiksi, jotka olisivat todellisuuden tarkastelun vahvimpia välineitä. Aistit ja kyvyt ovat kehittyneet viidakon asettamien alkukantaisten tavoitteiden raameihin. Siksi on erehdys ajatella, että ihmisen näkemä todellisuus olisi puolueeton, puhumattakaan täydellisestä tai ainoasta oikeasta.
Meidän havaitsemamme maailma täyttyy asioista, joita ei ilman havaitsijaa edes olisi olemassa. Sellaisia ovat metsien vihreä väri, mustarastaan laulu, mehukkaan pihvin tuoksu sieraimissa ja maku kielen kärjellä. Me emme voi olla varmoja siitä, onko väri ”vihreä” edes läheisten lajitovereittemme elämyksenä sama kuin itsellämme, puhumattakaan muista elollisista olennoista. Kaikki mainitut elämykset ilmestyvät tosiksi vasta evoluution tuottaman havaitsijan aivoissa. Kun puhumme todellisuudesta, emme kuitenkaan tarkoittane jonkun satunnaisen havaitsijan elämyksellistä todellisuutta. Mainittakoon tämä vihjeenä siitä, että neutraali todellisuus ja havaittu maailma ovat eri asioita. Jotkut mehukkaat, laadulliset vivahteet antavat kyllä makua jälkimmäiselle, mutta edellinen on silti ilmeisesti paljon laajempi ja perustavampi asia kuin värikylläiset elämykset.
Cro-Magnon on vain yksi taustalla jyrisevän todellisuuden synnyttämä tuote, samoin hänen havaintokykynsä ja siksi myös havaintonsa. Kun puhutaan todellisuudesta, keskustelua käytäneen siitä neutraalista avaruudesta, joka on olemassa ilman ensimmäistäkään havaitsijaa – ja on ilmeisesti myös tavanomaisen havaitsijan ulottumattomissa. Tai toisella tavalla ilmaisten: tuo todellisuus kestäisi kaikkein kriittisimmän ja kyvykkäimmänkin havaitsijan tarkastelun. Se todellisuus viis veisaa havaitsijan puutteista tai hänelle siunaantuneista kyvyistä. Havaitsija on todellisuuden lapsi, ei päinvastoin.
Luonnontieteessä on tapana verifioida teoriat aisteilla ja keksityillä välineillä. Se on rehellistä ja nöyrää. Mutta puheemme havaitusta maailmasta ja todellisuudesta synonyymeina ei ole nöyrää, vaan omahyväistä ja yltiöpäistä. Tämä reunahuomautus saattaa luonnontieteilijästä tuntua loukkaavalta. Anteeksi, ei ollut tarkoitus.
Ymmärrän hyvin erään vastaväitteen. Insinöörit, keksijät ja tekniikka yhtenä rintamana ovat kehittäneet suuren joukon jatkeita kyvyillemme; kaikille aisteillemme, liikkumisellemme ja voimillemme. Mutta ne ovat kuitenkin vain jatkeitamme, itsemme kehittämiä, luonnonkykyjemme nokkelia lisukkeita.
Pöydälleni juuri lentänyt kärpänen näkee maailman todennäköisesti hyvin erilaisena kuin minä tai tämän lukija. Filosofiassa käytettäneen termejä vierassieluisuus ja kognitiivinen sulkeuma, joilla kuvataan tämän tyyppisiä rajauksia ja eroavaisuuksia.
Viittasin ystäväämme biosfäärissä – kärpäseen – ja tuon ystävämme maailmaan aivan erityisestä syystä. Oletan, että kärpänen kokee maailman eri mittakaavassa kuin me ihmiset. Luulisin, ettei se näe järven toiselle rannalle, mutta erottaa ehkä leivänmurusen yksityiskohdat pöydältä minua paremmin. Uskallanpa jopa olettaa, että kärpäsen ajantaju on erilainen kuin minulla. On täysin mahdollista, ehkäpä ilmeistä, että eri eliölajien käsitys ympäristömme mittakaavasta on lajikohtainen. Jos näin olisi, olisivat ne kaikki yhtä lailla havaittuja todellisuuksia, samanarvoisia elämyksellisiä maailmoja. Ei ole perusteltua olettaa, ettei näin olisi.

Kuviteltu superhavaitsija
Vaikka kaikki havaitsevat olennot kokisivat ajan ja paikan samanlaisena, ei sekään kumoa seuraavaa päätelmää. Mikäli olisi olemassa havaitsija, joka pystyisi paikallistamaan maailman havaintokohteita vaihtelevissa mittakaavoissa ja liikkumaan hyvin nopeasti kohteesta toiseen, nuo kyvyt laajentaisivat hänen havaintomaailmaansa ihmisen havaintomaailmaan verrattuna ratkaisevasti. Silti tarkastelun kohde, hänen havaitsemansa todellisuus ei muuttuisi lainkaan. Superhavaitsijalla ei olisi muuta sidettä todellisuuteen kuin erinomainen kyky havaita sitä. Mikäli hän pystyisi samaan ihmetekoon sekä paikan että ajan ulottuvuuksissa, hänet pitäisi pelkästään näillä perusteilla nimittää kosmologian dosentiksi. Oletan, että on helppo nöyrtyä hyväksymään, että tällaisella havaitsijalla olisi Cro-Magnonia paremmat edellytykset tehdä päätelmiä maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta.
Meidän havaintokykymme ulottuu kiistatta vain pieneen osaan todellisuudesta, ei päinvastoin. Jo siksi havaittu maailma voi olla vain viipale koko todellisuudesta. Meidän päättelykykymme on myös eräs todellisuuden valikoitunut luomus. Pääteltykin todellisuus on vain osa todellisuutta. Mutta se on laajempi, joskin epävarmempi kuin havaittu todellisuus. Saattaa olla perusteltua arvioida, että kognitiivinen sulkeuma rajaa meidät ikuisiksi ajoiksi todellisuuden ulkopuolelle. Mielikuvituksemme vie meidät silti helposti puuhiin, joita alentuvasti kutsutaan spekulaatioksi. Tiukimmat kriitikot kutsuvat tuolla pilkkanimellä kaikkea sellaista päättelyä, jota eivät havainnot tue. Kavahtakaamme noita tosikkoja, vaikka kritisoisimme samalla myös spekulantteja. Onko äärettömästä tai nollasta fyysisiä havaintoja? Eikö niitä siis ole olemassa muualla kuin paperilla?
Jos uskomme, että metri on olemassa, voimme päätellä, että millimetri ja kilometrikin ovat. Sama pätee ajanjaksoihin. Etäisyys ja aika ovat olemassa ja ne ovat todellisia nollasta äärettömään. Jokaisella tasolla on sama jakauma pienempiin ja yhdistelmä suurempiin yksiköihin. Ne ovat kuin loputtomat portaat, joiden askelmat ovat identtiset. Ei ole ensimmäistä eikä viimeistä askelmaa. Tätä päätelmää ei voi kumota sillä, että havaintomme eivät ulotu niin pitkälle, ainakaan kovin tarkkoina. Havaintomme rajautuvat myös paikan ja ajan erääseen äärelliseen osaan. Tämä koskee aistejamme, mutta myös niiden jatkeita, keksimiämme instrumentteja. Päättelymme on kuitenkin vähemmän rajattu.
Ihmisten pysyvä ja omahyväinen ajatusvirhe on kuvitella, että maailma loppuu siihen, mihin näkökykymme ulottuu. Historian erehdystenkin perusteella pystymme nyt jo päättelemään, ettei se lopu. Eri asia on, kutsummeko tällaista päättelyä spekuloinniksi vai nöyrrymmekö myöntämään, että havaintokykymme ei ehkä koskaan voi avata koko todellisuutta.

Spekulointi superhavaitsijan kyvyistä ja havainnoista
Edellä kuvittelemaani superhavaitsijaa ei tiettävästi ole olemassa. Olen varma siitä, että monet lukijat ovat sitä mieltä, että sellaista ei edes voi olla olemassa. Ne, jotka ovat sitä mieltä, että Jumala on olemassa, varmaan arvelevat, että superhavaitsijakin on tai ainakin voi olla olemassa. Väärinkäsitysten välttämiseksi en ota osaa tuohon keskusteluun. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joihinkin päätelmiin superhavaitsijan mahdollisista havainnoista ei tarvita itse havaitsijaa. Sulkemalla pois vaihtoehtoja voidaan tehdä olettamuksia, joilla ei välttämättä tosin ole käytännön merkitystä. Nähdäkseni superhavaitsija ei tarvitse sentään jumalallisia kykyjä. Ei rakennustarkastajankaan tarvitse olla suunnittelija, saatikka rakentaja.
Älkäämme siis piitatko siitä, että superhavaitsija kykenee liikkumaan paljon valoa nopeammin, paikallistamaan pieniä ja isoja esineitä haluamallaan tarkkuudella ja uusilla aisteilla, pysäyttämään ajan tai siirtymään siinä edestakaisin tarvittaessa. Mutta älkäämme myöskään yritä kovin tarkkaan arvailla, millaisia asioita tuolle mielikuvitusolennolle paljastuisi.
Sen sijaan, olen valmis tekemään seuraavia olettamuksia, joita en voi todistaa oikeiksi, mutta epäilen, että niitä ei voi todistaa vääriksikään. Ne tuntuvat oikeilta niiden havaintojen perusteella, joita olemme tottuneet tekemään havaitsemastamme maailmasta.
Oletan, että logiikka ei muutu tai riipu siitä, tarkastellaanko pieniä tai suuria havaintokohteita. Mikäli logiikka muuttuisi kyseenalaiseksi mittakaavaa pienennettäessä tai suurennettaessa, etsin vastausta tuohon kummallisuuteen havaintokykymme, en päättelymme vajavaisuudesta. Samaa arvioin matematiikasta. Yksi ynnä yksi on kaksi, laskettiinpa yhteen pieniä tai isoja, nollasta ja äärettömästä poikkeavia asioita.
Oletan, että paikka ja aika ovat fyysisen maailmamme perusulottuvuuksia, eivätkä katoa havaitsemattomiin tarkastelun mittakaavaa pienentämällä tai suurentamalla. Mikäli näin näyttäisi tapahtuvan, etsisin ensimmäiseksi syytä tähän havaintokykymme puutteellisuudesta. Ajan käsite edellyttää tapahtumia ja paikan käsite siihen liittyviä askelmerkkejä, mutta se on eri juttu.
Oletan, että nolla ja ääretön eivät ole vain matematiikan teoriaa, vaan niillä on vastineensa fyysisessä maailmassamme, erityisesti paikan ja ajan ulottuvuuksissa. Samoin oletan, että luvut eivät katoa epämääräiseksi puuroksi, kun desimaaleja lisätään.
Oletan, että superhavaitsijan aistit – meiltä puuttuvat – esimerkiksi kyky jossain muodossa ”nähdä” laajoja gravitaatiokenttiä – saattaisivat olla yhtä luotettavia kuin omat aistimme.
Lopuksi esitän eräs tiukahkon mielipiteen. Kun ajattelemme kuviteltua superhavaitsijaa kaikkine kykyineen, meille saattaa tulla mieleen, että hänen havaintonsa maailmasta eivät voi olla totta, koska häntä itseäkään ei ole olemassa. Verrataanpa asiaa siihen aikaan, jolloin mikroskooppia tai teleskooppia ei vielä ollut. Onko joku valmis väittämään, että noiden välineiden avulla avautunut maailma syntyi vasta silloin, kun nuo instrumentit keksittiin? Tuskinpa, ja tässä on kysymys samanlaisesta asiasta. Mikroskoopissa näkyvä maailma on yhtä todellinen kuin paljaalla silmällä havaittu maailma. Yhtä todellinen maailma on se, joka tulevaisuudessa avautuisi meille, jos vain kykymme tai välineemme tarkentuisivat joskus avaamaan sen. Näin kävisi sukeltaessamme alkeishiukkasten sekaan tai pyyhältäessämme galaksista toiseen. Älkäämme kuvitelko itseämme mittatikuksi millekään todellisuuden eri suuruusluokalle. Ne ovat kaikki yhtä tosia.

Superhavaitsija sukeltaa pieneen
Esitän lopuksi joitakin kuvitelmia siitä, millaiseen maailmaan kehittelemämme superhavaitsija päätyisi, jos hän ensin suurentaisi ympäristöään niin, että millimetri levittäytyisi metriksi ja millisekunti venyisi sekunnin mittaiseksi. Hän ei kuitenkaan tyytyisi tähän, vaan tekisi saman taikatempun viisi kertaa peräkkäin. Silloin hän huomaisi istuskelevansa atomiytimen vieressä, jonka läpimitta tuossa mittakaavassa on metrin luokkaa. Lähin alkeishiukkanen on saman atomin elektroni, joka kiertelee radallaan sadan kilometrin päässä. Mutta koska aikaa on myös venytetty, mikään ei näytä liikkuvan nopeasti.
Tarkastellessaan kohdalleen sattunutta kappaletta hän huomaisi päätyneensä kaikkein yksinkertaisimman atomin, protiumin ytimen vieruskaveriksi. Se on täynnä kvarkkeja, jotka vilistelevät kylläkin ympäriinsä, mutta superhavaitsija on tarkentanut havaintokykyään aikaulottuvuuteen pureutuvalla muunnoksella ja on sen jälkeen kykenevä tarkkailemaan ytimessä liikkuvien u-kvarkkien, d-kvarkkien, u-antikvarkkien, d-antikvarkkien ja gluonien vuorovaikutuksia hidastettuina ja tekemään niistä tarkkoja muistiinpanoja.
”Jaahas”, tokaisee superhavaitsija, istuutuu mukaansa otetulle, telttakankaasta taitetulle retkipallille, ottaa taskustaan Ritmeester Rozet – merkkisen sikarin ja sytyttää sen Elannon tulitikulla.
”Näin pitkälle Cro-Magnon on nyt päässyt”. ”Tässäkö se raja nyt sitten on?”
Lopulta superhavaitsija tumppaa sikarinsa mukanaan kuljettamaansa retkituhkakuppiin ja kirjoittaa muistikirjaansa joitakin havaintojaan ja kysymyksiä. Otsikoksi hän merkitsee: ATOMIN YTIMEEN JA KVARKKEIHIN LIITTYVIÄ ARVOITUKSELLISIA SEIKKOJA.
Hänen mielestään jo tämä, yhdestä protonista muodostunut kokonaisuus sisältää joukon mielenkiintoisia, tutkittavia asioita. Protonin osia ovat tosin nuo kvarkit, mutta nekin ovat keskenään erilaisia. Siitä hän päättelee, että ne eivät ole identtisiä, vaan erilaiset ominaisuudet niiden keskinäisissä suhteissa viittaavat niiden rakenteellisiin eroihin. Edelleen, häntä askarruttaa kvarkkien välillä toimiva ja atomiydintä – kun ytimessä on useita neutroneita ja protoneita – koossa pitävä vahva vuorovaikutus. Kvarkit ovat selvästi erillisiä yksiköitä, mutta näyttävät kuitenkin jutustelevan keskenään. Siitä syystä superhavaitsija päättelee, ettei laaja, tyhjältä näyttävä tila olekaan tyhjä, vaan siihen sisältyy jokin kvarkkien keskinäistä viestintää tukeva ja kannustava asia. Sama juttu liittyi kahteen muuhunkin seikkaan.
Superhavaitsija ei saata olla ihmettelemättä, miten sadan kilometrin päässä protonia kiertävä elektroni koko ajan tietää, missä metrin kokoinen kierroksen keskipiste sijaitsee. Kyllä siihenkin jotain tiedonvälitystä tarvitaan. Cro-Magnon kutsui tuota tiedonvälitystä sähköiseksi vuorovaikutukseksi. Mutta eivät asiat nimityksillä aukene. Miten tuo vuorovaikutus tapahtuu? Mikä on sen syvällinen luonne?
Vielä edellisiäkin asioita kummallisempana voi pitää sitä protonin ominaisuutta, että sillä on niin kutsuttua massaa ja se vetää siitä syystä puoleensa vielä paljon elektronia kauempana, miljardien kilometrien päässä sijaitsevia muita samanlaisia protoneja. Tuota vuorovaikutusta oli tapana kutsua painovoimaksi. Miten nuo miljardien kilometrien päässä olevat metrin kokoiset klöntit saavat tiedon toisistaan?
Näitä asioita pohdittuaan superhavaitsija päätti käväistä katsomaan elektronin menoa sadan kilometrin päähän. Siihenkin liittyi yhtä ja toista ongelmaa. Eräs liittyi elektronin löytämiseen, joka ei ollut tarkoin tiedossa. Epätarkkuusperiaatteen mukaan tuon hiukkasen liikemäärää ja sijaintia ei voinut samalla kertaa tarkoin määrätä. Superhavaitsija löysi kuitenkin elektronin ja huomasi, että se oli kooltaan suunnilleen kolme kertaa protonin kokoinen, mutta hahmoltaan hieman pilvimäinen. Lisäksi se näytti pyörivän oman akselinsa ympäri. Siihen absorboitui fotoneja ja siitä myös erkani fotoneja. Sen ympärillä oli kaikenlaista hässäkkää, joka edellytti tarkempaa havainnointia. Jo elektronin synty – samanaikaisesti positronin kanssa – ja näiden molempien spin, joka liittyi elektronin pyörimiseen, sisälsi yhtä ja toista pohdittavaa.
Kaikilla noilla kummallisuuksilla, joita superhavaitsija oli tuohon mennessä huomannut ja jotka näyttivät kaipaavan lisäselvityksiä, saattoi olla yhteinen tausta. Cro-Magnon oli aikojen kuluessa ollut aina löytävinään ”pienimmän hiukkasen”. Aikanaan tuo hiukkanen oli saanut nimekseen ”atomi”, sitten ”ydin”, seuraavaksi ”protoni” ja nyt viimeinen muotivillitys olivat ”kvarkit”. Mahtoikohan maailma rakentua todella noin karkeatekoisista kipaleista? Superhavaitsija jätti elektronin omiin puuhiinsa ja palasi protonin äärelle. Hän päätti ottaa kovemmat konstit käyttöön.
Jo aiemmin hän on turvautunut havaitsemiskykynsä mittakaavamuunnoksiin, mutta tuota lääkettä tarvitaan selvästi lisää. Siispä: millit metreiksi ja metrit kilometreiksi! Tässä yhteydessä on kuitenkin turvauduttava toiseenkin kykyyn, jota Olduvai Gorgessa tallustelleella Homo habiliksella tai hänen jälkeläisellään Cro- Magnonilla ei ollut: valonsädettä hienojakoisempaan resoluutioon paikantamisessa. Ja löytyyhän se ratkaisu sieltä. Kun millimetri on ensin muunnettu metriksi ja metri kilometriksi, niin uudella resoluutiolla alkaa näkyä uusia juttuja. Superhavaitsijan pitää siinä vaiheessa jo muistutella itselleenkin, että näin paljastuva maailma on yhtä lailla todellinen kuin se maailma, josta hän oli mittakaavamatkalleen lähtenyt. Koko avaruus onkin täyttynyt paljon hienojakoisemmasta tavarasta kuin ovat nuo alkeishiukkaset, joita Cro Magnon on ansiokkaasti vuosikymmenet tutkiskellut. Itse asiassa alkeishiukkasetkin ovat noiden samojen, sumumaisten hiutaleiden tiiviimpiä rakennelmia. Hiutaleilla näyttää olevan selkeä kontakti keskenään. Mutta ne eivät ole silti samanlaisia, vaan niiden välillä on eroja. Ja jotkut ovat aivan riippumattomia toisistaan. Onko siis noillakin hitusilla sisäinen rakenteensa? Ei muuta kuin millit metreiksi, vielä kerran!
Sitten superhavaitsijaa kohtaa yllätys.
Kun millit muutetaan taas kerran metreiksi, hiutaleiden etäisyydet toisiinsa kasvavat 1000-kertaisiksi, mutta niiden koko pysyy samana. Superhavaitsija ei luovuta. Hän naulitsee itsensä yhden hiutaleen kylkeen ja jatkaa mittakaavan suurentelua. Sama toistuu. Muut hiutaleet katoavat kaukaisuuteen, mutta hiutaleiden koko säilyy entisellään. Ne näyttävät olevan jokainen jonkun, hiutaleiden vuorovaikutusta aiheuttavan ominaisuuden pistemäisiä keskittymiä, mutta niiden koko on ilmeisesti nolla. Niillä ei ole läpimittaa eikä tilavuutta. Nolla on siis todellinen paitsi matematiikassa, myös fyysisessä maailmassa. Näin superhavaitsijan on pakko päätellä, mutta lisäksi: jos jokaisen osan tilavuus on nolla, on niiden summankin tilavuus nolla. Ei merkitse mitään, että noita hitusia on tuhottoman paljon. Ei niitä sentään äärettömästi ole. Onhan maailmankaikkeus todettu rajalliseksi. Siihen mennessä havaitun maailmankaikkeuden tilavuus on nolla! Se on täyttynyt nollan mittaisten hiutaleiden harvalla puurolla!

Superhavaitsija rynnistää isoon
Retkensä jälkeen superhavaitsija palaa lähtöruutuun tekemään muistiinpanoja. Hän merkitsee otsikoksi: VOIKO KAIKKEUS OLLA NOLLAN KOKOISTEN PISTEIDEN HARVA, NELIULOTTEINEN HILA? Dokumentoituaan mahdollisimman tarkkaan (hieman vanhanaikaista kuulakärkikynää ja ruudullista paperia käyttäen) havaintonsa jatkotutkimusten pohjaksi, hän päättää lähteä seuraavalle matkalleen. Se tehdään vastakkaiseen suuntaan kuin edellinen matka. Aikaulottuvuuden merkitys pitää minimoida, siitä syystä superhavaitsija haluaa saada eräänlaisen still-kuvan maailmankaikkeudesta. Liike hiljennetään koko matkan ajaksi ja hän saattaa luoda reitiksi suoran viivan, jota pitkin kulkea, ei siis mitään valonsäteitten ajassa oikuttelevaa polkua. Hän ottaa suunnan suoraan ylöspäin. Sekin on lopputuloksen kannalta selvintä ja samantekevää.
Näiden alkuvalmistelujen jälkeen metriä ei muutetakaan kilometriksi, vaan milliksi. Kun tämä temppu on tehty kahteen kertaan, on maapallo muuttunut säännölliseksi, läpimitaltaan 13 metrin kokoiseksi palloksi ja aurinko näkyy nyt 150 kilometrin päässä, mutta sata kertaa maapalloa suurempana. Ei tämä nyt vielä tuo kosolti lisävalaistusta entisiin havaintoihin. Aurinko paistaa kuten ennenkin. Tarvitaan lisää mittakaavan muutoksia, jotta jotain uutta saataisiin tähtäimeen.
Nyt alettiin Neljä pykälää lisää, ja Linnunradan keskus oli 200 metrin päässä. Nyt aletaan päästä asiaan, tuumii superhavaitsija ja alkaa seurata aikaisemmin merkitsemäänsä suoraa viivaa nopeudella, jonka rinnalla valon nopeus vaimenee etanan mönkimiseksi. Hän on onnistunut poistamaan havainnoistaan erilaiset häiriötekijät, muun muassa sen, että avaruuden eri kohtia ei voisi paikallistaa muuten kuin odottelemalla valon saapumista niistä. Siinä sitä kuluisi aikaa ja tupakkaa! Se on hyvin epäkäytännöllistä ja sotkee havaintojen selkeyttä kiusallisella tavalla.
”Todellisuus on se, joka on ilman ensimmäistäkään havaitsijaa” pohdiskelee superhavaitsija, eikä piittaa valon nopeuksista tai muista sivuseikoista. Niinpä hän panee vähän lisää vauhtia masiinaan ja etenee tuota aiemmin viitoittamaansa suoraa viivaa pitkin siihen kohtaan, jossa reuna tulee vastaan, kun päättäväisesti etenee. Siinä on sitten sen vihonviimeisen galaksin reunimmaisen tähden reunimmainen planeetta.
Superhavaitsija ei tyydy siihenkään. Hups. Viiva jatkuu edelleen, piittaamatta reunasta mitään.
”Toisena reunana on nolla, toisena äärettömyys” mumisee matkamiehemme itsekseen ja jatkaa menoaan. Hänellä on outo tunne, ettei homma tuohon reunaan voinut loppua. Kaikki kokemukset ja havainnot, jotka hän on maailmasta siihen mennessä tehnyt, ovat toistaneet samaa kaavaa pienestä isoon, alkeishiukkasista galaksijoukkoihin. Mitään ei ollut olemassa vain yhtenä yksilönä, jokainen asia toistui. Galaksijoukotkin toistuivat, niitä oli monta. Varioiva toisto ja kokonaisuuksien rajat olivat toistaiseksi olleet aivan ehdottomia perussääntöjä koko systeemissä. Se näytti olevan eräänlaista teollista muotoilua. Kun kerran oli saatu yksi hyvä aikaiseksi, niitä syntyi enemmänkin.
Taakse jää tuo Cro-Magnonin havaitsema maailmankaikkeus. Superhavaitsija lisää vauhtia kohti tyhjyyttä. ”Eihän tässä olla vielä äärettömyyden huulillakaan” hän pohdiskelee, kaivaa taskustaan Ritmeester Rozet pikkusikarin ja pistää vauhdissa palamaan. Mitä kauemmas hän tulee ”maailmankaikkeudesta”, sitä pienemmältä se näyttää. Ja niinpä hän paikantelee asioita valon nopeudesta riippumattomana.
Ja sitten se aukeni. Pieni piste ilmestyi avaruuden horisonttiin ja kun mittakaavavaihde pantiin jälleen silmään, pienennettiin kokonaisuutta tuhatkertaisella zoomauksella ja silmäiltiin ympäristöä joka puolella, matkusteltiin aikaulottuvuudessa muutamia miljardeja vuosia eestaas, niin jopas alkoi maailmankaikkeuksia putkahdella tarkasteltavaksi siellä täällä. ”No pitihän se arvata”, kommentoi superhavaitsija näkymää. Maailmankaikkeudet räjähtelivät, romahtelivat, sykkivät, yhtyivät ja hajosivat, siellä täällä. Koko avaruus näytti suunnattomalta maailmankaikkeuksien mereltä, niin kauas kuin superhavaitsija viitsi ajassa ja paikassa matkustaa. Niitä oli loputtomasti. Ja siellä oli meininkiä, kaikkialla myrskysi koko lailla. ”Se oli sitten siinä” mumisi superhavaitsija.

Superhavaitsija palaa kotiin
Sitten superhavaitsija palasi Linnunrataan ja Tellukselle. Siellä hän meni metsään ja istui kannon nenään, otti esiin muistilehtiönsä ja alkoi tehdä merkintöjä. ERINÄISIÄ HUOMIOITA AVARUUDEN TODELLISESTA LUONTEESTA oli uusi otsikko.
Hän pohdiskeli, miksi Cro-Magnonit niin kärkkäästi uskovat havaintoihinsa ja hylkäävät päättelyn, kun tiukka paikka tulee vastaan. Heidänhän pitäisi tietää, että heillä on kyky nähdä vain osa maailmaa ja se näkeminen on leijonan ja antiloopin näkemistä varten kehittynyt, ei avaruuden tutkiskeluun. Niinpä filosofitkin voisivat tuon kognitiivisen sulkeuman rinnalle nostaa toisen vajavuuden, observatiivisen sulkeuman. Kyllä päättely ja logiikka ovat vapaampia harhaisten aistien kahleista ja ulottuvat kauemmaksi. Käyttäisivät niitä enemmän. Kun logiikka ja havainto ovat ristiriidassa, ei pitäisi niin herkästi epäillä päättelyä. Eikä niin kovasti pitäisi luottaa siihen, että Cro-Magnonin havainto on totuus, saatikka sitten koko totuus.
Näin tuumaili superhavaitsija. Mutta sitten hän muisti, että kaikkinainen tuumailu oli häneltä kiellettyä. Eihän häntä ollut edes olemassa. Ellet ole, et ajattele, taisi joku Cro-Magnonkin arvioida.

yllapito

Ministeri ja poliisi

| Keski-Uusimaa 24.11.2013 |

Sisäministeri Päivi Räsänen soi poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle armonaikaa ensi maanantaihin saakka erota hommistaan. Syynä oli, että ylijohtaja oli huomannut kertoa vasta viikon kuluttua – itse tiedon saatuaan – ministerille, ettei Helsingin poliisilla ole rekisteröityjä tietolähteitä.
Vasta viikon kuluttua! Olisipa ollut tärkeää, että ministeri olisi saanut tuon tiedon aikaisemmin, niin hän olisi ehtinyt jo panna asiat järjestykseen. Mitähän ministeri olisi tuolla tiedolla viikkoa aikaisemmin tehnyt?
Julkisuudesta saamiemme tietojen perusteella – median tietolähteitä tietenkään paljastamatta – olemme ymmärtäneet, että ministeri epäilee poliisilla olevan rekisteröimättömiä tietolähteitä ja haluaisi päästä niiden jäljille. Ministeri itse haluaisi kai puuttua huumerikoksiin ruohonjuuritasolla, saada käsiinsä vasikat, mahdollisesti kertoa niistä muille ministereille tai avustajilleen, ehkäpä lehdistöllekin ja tällä tavoin vuodattaa tiedot myös rikollisjärjestöille. Eihän ministeri tällaisia asioita pelkästä uteliaisuudesta tivaa. Vai haluaako ministeri mennä kuulustelemaan vasikoita lempeästi itse, koska pelkää rikollisjärjestöjen kuulusteluissa käyttämää mahdollista epälempeyttä?
Juolahtaako ministerille mieleen, että huumepoliisin työssä tarvitaan vähän samanlaista lähdesuojaa kuin toimittajien työssä? Erona on tietysti, että edellisessä lähdesuojassa on henki kyseessä, jälkimmäisessä vain työnantajan tai naapurin kiukku. Tai on se toinenkin ero: media on poliitikon uudelleenvalinnan kannalta tärkeämpi kuin poliisi.
Juolahtaako ministerille mieleen, että huumepoliisi ei voi paljastaa vasikoitaan edes parhaalle kaverilleen, eettisistä syistä? Tiukka poliisietiikka estää puhumisen myös esimiehelle, vaimolle tai toiselle vasikalle, puhumattakaan sellaisesta löyhyydestä, että tieto pantaisiin johonkin rekisteriin, erilaisten hakkereiden ja urkkijoiden ulottuville ja sitä kautta facebookiin. Juolahtaako ministerille mieleen, että varma ja julkinen tieto vasikkarekisterin olemassa olostakin voi synnyttää kiristystä, epäilyjä ja vaaratilanteita? Vai eikö tällä ole väliä?

Onko tässä asiassa olennaisinta, että seuraillaan marssijärjestystä eikä loukata ministerin herkkiä tunteita tai auktoriteettia? Ajaako virkahenkisyys etiikan ohi, kristillisdemokraatti Räsänen? Ehdotan ministerille eroamista tehtävästään, ja syynä on merkittävin mahdollinen: piittaamattomuus perimmäisistä eettisistä arvoista.
Poliisiylijohtaja Paaterolle haluan lähettää kunnioittavimmat terveiseni, paitsi viran hoidosta, myös hillitystä käyttäytymisestä. Ei ole helppoa kätkeä myötähäpeäänsä keskustelukumppanin höperön käytöksen johdosta, kun naama pitää säilyttää peruslukemilla telkkarikameroiden paisteessa. Älkää Paatero, edes harkitko eroamista.
Lopuksi joitakin yleisiä aatoksia avoimuudesta ja salassapidosta.
Avoimuudesta on tullut yhteiskunnallisessa keskustelussa samanlainen hyvän synonyymi kuin tasa-arvosta, ihmisoikeuksista, kestävästä kehityksestä tai sananvapaudesta. Kaikkiin näihin iskusanoihin on syytä suhtautua melkoisella kriittisyydellä. Liiassa käytössä ja ehdottomina ohjeina ne voivat joskus saada aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Ne kääntyvät helposti itseään vastaan. Ollaan tarkkana.