Valtion ja kuntien yhteenlasketuista budjeteista on vuosittain hallinnollisissa tehtävissä toimivien virkahenkilöiden palkkoja noin 10 miljardia. Tämän luvun saa joku mielihyvin tarkistaa.

Arvioni mukaan tästä noin puolet johtuu julkisen sektorin tehottomasta hallintokulttuurista, jota arviota ei pilkunviilauksella kannata lähestyä, mutta jonka kansalaiset kyllä tietävät. Se on vuosikymmenien henkilökohtaisten kokemukseni rehellisen, ei ilkeämielisen päättelyn tulos. Olen ollut poliitikko, virkamies ja yrittäjä.

Tulos syntyy täysin tehottomista arkikäytännöistä: kokoustamisista, joissa virkahenkilöt uneliaina ja toimettomina nojailevat, heidän omien rooteleittensa vahdinnasta, tyhjänpäisestä toistensa lausuntojen tarkistelusta ja viilailusta, turhista virkamatkoista, seminaareissa ja koulutuspäivillä istuskeluista ja keväisten perjantai-iltapäivien kauneudesta, jolloin heitä ei työpöytänsä äärestä löydä tarkinkaan etsivä. Näistä harrastuksista heille ei mutkikkaan byrokratian johdosta anneta kenkää. Se on maan tapa nääs.

Julkisen byrokratian paisunta ei siis johdu opettajien, sairaanhoitajien, poliisien, upseerien tai tehokkaiden hallintahenkilöiden (joita onneksi on myös) laiskuudesta tai liiallisuudesta, vaan koko sektorin läpimädästä hallintotavasta.

Tätä asiaa eivät poliitikot halua nähdä. Vasemmistoliitosta kokoomukseen jaksetaan laulaa samaa laulua, ettei koulutuksesta tai terveydenhoidosta saa tinkiä. Ei itsestäänselvyyksiä tarvitse niin kovalla äänellä toitottaa.

Eduskunnassa puutuin tähän ehdotuksella, että asiaa selvittämään pitäisi palkata yksi tehokas saneeraaja, mutta poliitikoille ei sopinut, että tuo saneeraaja etsittäisiin julkisen sektorin ulkopuolelta, vaan se olisi pitänyt poimia juuri noiden edellä mainitsemieni tyhjäntoimittajien joukosta. Kansalainen ymmärtää sen ratkaisun lopputuloksen: hallintohimmeleiden merkittävän laajennuksen.

Ehdotan, että arvon poliitikot tarkistaisivat laulujaan siten, että lopettaisivat kokonaan keskustelun siitä, että leikataanko koulutuksesta, terveydenhoidosta, puolustuksesta vai jostain muusta. Terävöittäkää kiistanne siihen, leikataanko oikeasta työstä vai työksi naamioidusta tehottomasta hallinnosta, ja iskekää joka sektoriin. Tämä saattaa olla turha toive. Juuri hallinnollinen sektori vilisee poliitikkojen lähimpiä avustajia.  Tätä, heidän uralleen tärkeintä kansalaisryhmää ei sovi hätyytellä. Kyllä kansa maksaa.

HS:ssa 13.8. ollut uutinen ”Arktinen alue lämpenee uskottua nopeammin” ja siihen 16.8. viittaava pääkirjoitus ”Eurooppa ei pääse pakoon ilmastokatastrofia”, ovat molemmat täyttä asiaa, mutta vuosikymmeniä myöhässä.

Noin kolme vuosikymmentä sitten oli selvää, että ilmasto lämpenee, tämä aiheuttaa jättiläismäisiä muutoksia maaperässä, jäätiköissä, valtamerten lämmössä ja metsien kuivuudessa. Nämä kiihdyttävät vastavuoroisesti lämpenemistä. Siten kaksi suurta tekijää kasvattavat toinen toistaan ja synnyttävät maapallolle labiilin tilan.  Labiiliuden katalin piirre on, että se on aluksi viattoman huomaamaton, mutta kehityttyään huomatuksi, muutos saattaa olla jo peruuttamaton. Kaatuva keppi on labiilin tilan yksinkertaisin esimerkki. Jättimuutos pysähtyy itsestään vasta, kun kaikki jäätiköt ovat sulaneet ja metsät palaneet. On syntynyt uusi stabiili tila – keppi lepää lattialla.

Monet ovat varmaan kirjoittaneet tästä vuosikymmenten saatossa. Omia kirjoituksiani asiasta on julkaistu Tieteessä tapahtuu – lehdessä 15.2.2008 (Teknisiä analogioita), Aamulehdessä 21.8.2018 (Miksi meillä on kiire?), ja HS:ssa 3.9.2019 (Piittaamattomuus ympäristöstä uhkaa maapalloa).

Nyt tehdyt havainnot eivät koske lämpötilan muutosta maapallolla, vaan lämpötilan muutoksen eroa arktisella alueella verrattuna planeetan keskilämmön muutokseen. Tästä rajauserosta huolimatta nämä tulokset tukevat vahvasti käsitystä prosessin kiihtyvyydestä, joka on aivan olennainen asia. Räjähtävästä kiihtyvyydestä tutkijat ovat lähes vaienneet toistaiseksi.

Ovatko tutkijat niin kilttejä, etteivät halua synkistää mieltämme totuudella?

Tuota en usko enkä väitä. Epäilenpä sen sijaan, että luonnontieteilijät eivät halua luottaa päättelyyn, logiikkaan ja matematiikkaan ilman teoriaa tukevia, vuorenvarmoja havaintoja. Epäilen, että he pelkäävät vääriä päätelmiä seuraten pelottelevansa ihmisiä ja media, kansalaiset sekä poliitikot ovat tutkijoiden tulkintojen varassa.

Nähdäkseni nyt on jo riittävästi faktaa tunnustaa oikeiksi tehdyt päätelmät muutoksen kiihtyvyydestä. Kun denialistitkin ovat hiipineet koloihinsa, pitäisi olla rohkeutta kohdata tositila silmästä silmään. Kiistaton johtopäätös lienee, että menossa oleva prosessi ei pysähdy ilman jättimäisiä vastatoimia. Prosessi ei pelkästään jatku samalla nopeudella kuin tähän saakka, vaan ilman massiivista vastustusta kiihtyy ja loppuu vasta täydelliseen tuhoon. On väärin puhua ”ilmastonmuutoksesta”. Tämän lehden pääkirjoituksen mukaan; on puhuttava ”ilmastokatastrofista”. Ei pidä myöskään alistua ja luottaa sopeutumiseen. Sen luottamuksen turvin saadaan sopeutua lisää ja lisää, kunnes todetaan, että mikään ei riitä. Ilman jättimäisiä toimia, kaiken lataamista vastarintaan, muuttuvat olosuhteemme ylivoimaisemmaksi vuosi vuodelta. Tämä ei ole hysteriaa, vaan maltillista päättelyä.

On hiljennettävä ne lohduttajat, jotka jankuttavat, että ”aina on ennusteltu maailmanloppua”. Tilanne on ainutkertainen ja kriittinen, ei pelkästään ihmiskunnalle, vaan taivaankappaleen merkittävimmälle arvolle, elämälle.

,

Olen saanut nähtäväkseni 18.3.22. päivätyn museoviraston lausunnon, jossa puolustetaan kunnantalon suojelua ja Tuusulan kunnanhallituksen 2.5.22 päivätyn vastineen, jossa äänin 10-3 ehdotetaan kunnantalon purkua. Luettu dialogi luo kuvan sivistyneestä kansalaisesta, joka yrittää kärsivällisesti opettaa tietämätöntä moukkaa. Vastineen alkupuolen muotoilu ”Tuusulan kunta katsoo”, jossa purkuhalua selitellään, on loukkaus Tuusulan kuntalaisia – niin nykyisiä kuin menneitäkin – kohtaan. Ei kunta ajattele eikä katso. Tässä tapauksessa katsojat olivat nuo kymmenen kunnanhallituksen jäsentä. Jos asiasta olisi järjestetty kunnallinen kansanäänestys, olisi ilmaisu juuri ja juuri oikeutettu.

Vastine sisältää kohtuuttoman paljon perusteettomia olettamuksia, ilmeisen väärää tietoa ja peittelemätöntä, tarkoitushakuista ja johdattelevaa vääristelyä. Hullunkurisinta on, että kunnanhallitus on valinnut rakennustekniikan ja korjausrakentamisen asiantuntijaksi ilman laatuun erikoistuneen lääkärin, joka ei kuulemma ole koskaan käynyt katsomassa taloa.

Kannanottoon olisi loogiset perustelut, jos jo kymmenen vuotta sitten, kun rakennuksen ilmanvaihtoon liittyviä ongelmia havaittiin ja korjauksia ehdotettiin, olisi tehty perusteellinen korjaussuunnitelma ja siihen perustuva kustannusarvio. Edelleen: jos yksityiskohtia puolueettomasti tarkastellen olisi tultu kustannusvertailussa siihen lopputulokseen, että taloa ei voi korjata kohtuullisilla kustannuksilla, vaan se on valitettavasti purettava, olisi purkupäätös ollut – ei välttämättä silloinkaan oikea, mutta jotenkin perusteltu.

Näin ei toimittu, vaan vuosi toisensa jälkeen korjauksen suunnittelurahat pyyhittiin budjetista pois. Perustelu oli mystisestä lähteestä saatu tieto, että rakennus tullaan joka tapauksessa purkamaan. Asiaa alettiin selvitellä toivotusta lopputuloksesta lähtien, ei lähtötietoihin perustuen. Kiivettiin takapuoli edellä puuhun. riin päästiin vuosi vuodelta lähemmäksi suunniteltua tavoitetta, jossa talon tila olisi heikentynyt siihen jamaan, että voidaan julistaa kunnantalon loppuratkaisu – purku, Endlösung.

Purku ei vielä nytkään ole perusteltu. Se voidaan estää yksinkertaisella toimella. Annetaan jollekin kyvykkäistä suomalaisista insinööritoimistoista toimeksianto: suunnitelkaa korjauksen lopputulos, jossa terveyshaittoja ei varmasti ole, rakennus kestää teknisesti vuosikymmeniä, arkkitehtonisia arvoja ei vähennetä ja korjauksen hinta on alhaisempi kuin vastaavan uudisrakennuksen. Ammattitaitoinen porukka selviää takuulla näillä ehdoilla korjauksista. Tarvitaan vain tilaaja, jolla on oikea päämäärä. Tosin se edellyttää tilaajalta jonkin verran enemmän ammattitaitoa kuin yksinkertainen tokaisu: puretaan kämppä. Suunnitelma maksaisi joka tapauksessa vähemmän kuin nykyinen epämääräinen jahkailu, ja sen toteuttaminen tulisi halvemmaksi kuin vastaava uusi talo.

Kysymys on päättäjien tahdosta. Tällaista, totuuden avaavaa ratkaisua kuitenkin pelätään ja pitkäaikaisen, huolella laskelmoidun purkutavoitteen perusteettomuutta kavahdetaan. Purkuhankkeesta on luultavasti taloudellista hyötyä joillekin päättäjille. Siltä tämä ainakin näyttää.

Eero Paloheimo
Dr-Ing, Tekn. tri, Professori emeritus

Sattuneista syistä olen viimeisen vuoden aikana joutunut tekemisiin julkisen terveydenhoidon kanssa eri yhteyksissä, joista osa on ollut hyvin traagisia, osa humoristisia ja osa raivostuttavia. Siksi katson, että minulla on pirstaleinen, mutta monipuolinen ja ajankohtainen potilaskokemus julkisen terveydenhoidon nykytilasta.

Paula Kyrön terävä kolumni 29.6 ja Juhani Räsäsen perusteellinen analyysi 3.7. tässä lehdessä vahvistivat käsitystäni siitä, että systeemi ei raivostuta yksinomaan minua. En kirjoita nyt monista positiivisista kokemuksistani vaan vain niistä tapauksista, joissa hoitaja tai lääkäri on vastannut esittämääni kysymykseen: ”toimimme tällä tavalla, koska toimintasääntömme on tällainen”.

Sanon ensin lyhyesti ja suoraan, mistä arvelen asiantilan pohjimmiltaan johtuvan: poliittiset päättäjät ovat ottaneet niskalenkin asiantuntijoista ja vetoavat epäjumalaamme demokratiaan. Käsitykseni vahvistui, kun systeemin toimivuuteen erityisesti perehtyvä henkilö HUS:sta soitti minulle ja kävimme pitkähkön ja ystävällisen keskustelun mallin raivostuttavuudesta, sen luonteesta ja syistä.

Olen kahden eduskuntakauden verran ollut politiikan kanssa tekemisissä ja paljastan nyt pienen salaisuuden. Poliittisissa päätöksissä päätavoite ei usein ole asian hyvä ratkaisu, vaan asian sovelias ratkaisija. Tätä periaatetta kutsutaan ”poliittiseksi viisaudeksi”. Poliittisen viisauden taustalla lymyilee useimmiten ratkaisijan valitsijan ja itse ratkaisijan näkemys hyvästä urakehityksestään. Tätä mallia tukevat innokkaasti myös politiikan huippuasiantuntijat; politologit ja politiikan toimittajat. He taputtavat hyvälle pelaajalle, eivät eettiselle ihmiselle.

Potilas on nyt tuon poliittisen viisauden armoilla. Ketju lienee edennyt osapuilleen seuraavasti. Uutta ”tehokkaampaa” terveydenhoidon systeemiä ovat kehittäneet poliittisella viisaudella valitut työryhmät. Työryhmissä on ollut mukana poliitikkoja ja myös terveydenhoidon sekä tehokuuden asiantuntijoita. Tehokkuuden asiantuntijat ovat olleet erityisen mieltyneitä uusiin, tekoälyä käyttäviin systeemeihin, joiden avulla voidaan tehostaa hoitohenkilökunnan työsuorituksia. Potilaiden lisääntyvästä vaivasta ei ole välitetty, koska kaikkihan olemme potilaita ja on demokraattista, jos tasa-arvoinen työ lisääntyy. On luotu näennäisesti tehokas mekanismi, jonka muttereita ovat potilaat.

Siksi systeemistä on tullut sellainen, että hoidosta on vähentynyt inhimillinen, henkilökohtainen yhteys hoitajan ja potilaan välillä, vaikka tähän yhteyteen liittyy potilaan terveydentilan kokonaisvaltainen tuntemus, laaja näkemys hänen parantumisestaan sekä tulevasta, hyvästä elämänlaadustaan. Tekoäly ei tunne empatiaa.

Lisääntynyt on kännykkä kourassa jonottaminen, keskustelut robottien kanssa, potilaan pallottelu robotilta toiselle robotille, kohteliaat ja sieluttomat lohdutukset ”odotattehan vielä”, kaavakkeiden täyttämiset, henkilöllisyyden jatkuvat tarkistukset huijariuuden ja rikollisuuden välttämiseksi – koska sellaisesta on muka tullut arkipäivää. Lisämausteeksi tuppaavat palautusten turhat kirjoittamiset, vastaanottojen sopimiset etukäteen mitä mitättömimpien asioiden johdosta, puhelujen odottamisen turhat toivomuskehotukset ja muut tekoälyn hoidettavaksi ulkoistetut asiat. Kuitenkin unohdetaan, että yksittäisellä potilaskansalaisella ei ole omaa tietokoneohjelmaa, joka keskustelisi robottien kanssa vastaanoton juuri hänelle sopivimmasta ajasta.

Tiedän, että olen populistinen. Sillähän kaiken voi nykyään kuitata, mutta siihen kuittaukseen aletaan kyllä kyllästyä.

Suomen ensimmäiset aluevaalit on nyt pidetty ja äänioikeutettujen vähemmistö valitsi valtuutetut. Nämä päättävät tärkeistä asioista. Media keskittyi voittajiin ja häviäjiin, riemuihin ja suruihin.  Äänestyskielteisyys – vaalien tärkein viesti – jäi vähemmälle huomiolle ja kansaa pidettiin vain passiivisena. Kuitenkin: näissä vaaleissa äänestämättä jättäneet olivat ne aktiiviset. Miksi?

Aktiivisen protestin jyrkin keino on äänestämättä jättäminen. Se on vastalause sille asenteelle, jota poliitikot osoittivat vaaleista päätettäessä, vaaleihin valmistuessa, alueiden nimittämisessä ja vaihtoehtojen esittämisessä. Kansan enemmistön vaikeneminen oli siksi oikeutettu.

Vaaleista päätettiin hallitusneuvotteluissa kaupanteon sivutuotteena. Tärkein kysymys oli silloin, kuka pääsee hallitukseen, ei itse asia. Ei ymmärretty, että näin isoa asiaa ei pidä kytkeä ostamiseen eikä myymiseen. Lehmänkaupassa liikutellaan lehmän kokoisia asioita.

Kun tällainen asia heitetään sokkona kehään, ei sitä ehditä perustella niillä kahdella tosiseikalla, jotka olisi pitänyt arkisesti ja ymmärrettävästi todistaa äänestäjille. Äänestäjille myytiin sikaa säkissä. Perusasiat ovat:  1. Miten uudistus auttaa kansalaista? 2. Mitä uudistus merkitsee veronmaksajalle?

Alueita nimitetään ”hyvinvointialueiksi”. Tämä nimitys hakkaa lipevimmän kamasaksan myyntisloganit mennen tullen. Uudistusta ei ehditty valmistella. Siksi ei tiedetä, onko uusi malli entistä huonompi vai parempi kansalaiselle. Ei myöskään, kasvattaako se vai vähentääkö se veronmaksajan taakkaa. Nimitys on toistaiseksi valhetta.

Vaalikeskusteluissa ilmeni, ettei yksikään puolue ollut edes likimäärin analysoinut asioita. Perustavia vaihtoehtoja ei esitetty. Keskustelua leimasi yhdeltä toiselle heitetyt toiveet asioiden luistamisesta. Toiveet ja tosiasiat liitettiin surutta toisiinsa.

Suomen perustuslaissa ei kerrota mitä tehdä, jos äänestysvilkkaus vajoaa alle 50 prosentin. Nykyisellään se hyväksyy vähemmistön diktatuurin. Samalla perustuslakivaliokunta pohtii, onko Tytti Yli-Viikarin irtisanominen perustuslakimme mukaista. Keksisitte itsellenne parempaa tekemistä.

Kiitos Tarja Hartman asiallisesta mielipidekirjoituksesta (22.01).

Sitten eräs korjaus logiikkaan: ei kukaan ajattele, että nukkuminen estäisi aluevaltuustojen muodostumisen. Sellainen ajattelu ja siitä puhuminenkin on kuin kuviteltaisiin, että kukkojen kiekuminen saa auringon nousemaan.

Sen sijaan toivoisin, että tottelevaisuuden propagandistit ymmärtäisivät, että nukkuvat vastustavat näiden uusien hallintohimmeleiden syntyä kaiken kaikkiaan. He eivät usko, että niiden avulla asiat korjaantuvat. He eivät usko, että potilaan asema paranee tai rahaa säästyy. He arvelevat, että hallinnoijat vaan saavat nauttia enemmän hallinnoimisestaan ja kokoustamisestaan.

Siitä syystä ehdotan seuraavaa. Jaetaan vaalien jälkeen alueet kahteen ryhmään sen mukaan, onko äänestysvilkkaus yli vai alle 50 %. Niillä alueilla, joissa nukkuvat saavuttavat enemmistön äänioikeutetuista, testataan nuo valitut, kirkasotsaiset alueviisaat. Ennen kuin sentin hyrrääkään satsataan tähän uuteen mahtihankkeeseen, heidän on osoitettava selkeällä suunnitelmalla, että seuraavat kaksi ehtoa toteutuvat.

1. Lisää lainaa ei tarvitse ottaa, vaan uusi järjestelmä säästää veronmaksajien menoja.
2. Uusi järjestelmä parantaa kansalaisten terveyttä sekä lyhentää potilasjonoja ja vähentää kärsimyksiä.

Ennen kuin tällaisia suunnitelmia on edes karkeasti tehty ja julkaistu, ei virkamieskuntaa työllistetä lainkaan, valituille valtuutetuille ei makseta palkkaa, eikä varata toimitilaa. He saavat kokeilla pikku hetken yksityisyrittäjän arkea. Sillä puolella ei aloiteta merkittäviä hankkeita ilman toimintasuunnitelmaa ja markkinoiden analyysia.

Todennäköistä on, että selkeät suunnitelmat ja kustannusvertailut jäävät tekemättä. Valituilta puuttuvat kyvyt siihen. Silloin kansa on ollut oikeassa ja näiden kansanvastaisten alueviisaitten tulisi moraalisista syistä erota. Noita alueita kutsuttakoot pahoinvointialueiksi, kunnes asiat ovat oikeasti reilassa.

Eero Paloheimo

Olen 65 vuoden ajan äänestänyt jokaisessa presidentinvaalissa, jokaisessa EU-vaalissa, jokaisessa eduskuntavaalissa ja jokaisessa kuntavaalissa. Olen tottelevainen kunnon kansalainen. Nyt en äänestä. En halua kuulua joukkoon, joka ilmeisesti tavalla tai toisella lisää yhteiskuntamme turhimman menoerän – julkisen hallinnoinnin – määrää. Nämä vaalit eivät syntyneet todellisen tarpeen ratkaisijaksi, vaan poliittisen pelin ja lehmänkauppojen eräänä oheiskustannuksena.

En ole nähnyt ainuttakaan analyysia, joka selkeästi osoittaisi, mitä hyötyä tästä julkisen sektorin uudesta himmelistä on kansalaiselle. Yhtäkään avointa ja vääristelemätöntä kustannusanalyysia ei ole esitetty, vaikka sellainen on varmasti tehty. Ei ole kerrottu, miten kansalaisen veromenot helpottuvat. Ei myöskään ole selvinnyt, mitä eroja eri puolueiden tavoitteissa on. On itsestään selvää, että erot tavoitteissa – mikäli niitä nyt ylipäätään on – ovat ainakin vaihtelevia alueesta riippuen. Yleispätevää lässytystä on kyllä tullut – ja tuutin täydeltä.

En ole tottelevainen. En seuraa passiivisesti noiden lukemattomien propagandan hanslankareiden vetoomusta: ”äänestä tärkeissä vaaleissa”. Heille äänestysprosentti on olevinaan sinällään demokratian voitto. Aion olla aktiivinen ja marssia riemumielin, lippu korkealla nukkuvien riveihin.

Tämä ei tarkoita, etten koskaan äänestäisi aluevaaleissa. Lupaan antaa ääneni neljän vuoden kuluttua, kunhan seuraavat kaksi ehtoa täyttyvät.

Uudistuksesta ilmenee kansalaiselle selvää arkipäivän hyötyä. Hyppyyttäminen palveluksesta toiseen ja paikasta toiseen, jonotuttaminen puhelimissa ja virkatiloissa, pykälien nikkarointi ja selittely sekä rooteleihin vetoaminen, siis kaikki asiakkaan ajantuhlaus, loppuu. Uusi terveydenhoito palvelee potilasta eikä hallintoa.

Taloudellisesti uudistus pienentää yhteiskuntamme turhinta menoerää, julkisen sektorin hallinnollista tyhjäkäyntiä – joka nyt on noin 5 miljardia vuodessa. Uudessa verotuskuviossa osoitetaan selkeästi lisäykset ja niitä suuremmat leikkaukset, jotka ovat uudistuksen seurauksia.

Yrittäkää uudestaan, niin saatte ääneni.