| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 02.08.07 |

Eduskuntavaaleissa SDP oli päättänyt mainostaa puoluettaan lihavalla miehellä, joka heitteli ruoanjätteitä olkansa yli värikylläisen ruokapöydän takana ja siniharmaalla laihalla pojalla, joka ei päässyt ovesta sisään. Ei tässä mitään, saahan mainoksissa vähän liioitella.

Kuvaelmat eivät kuitenkaan innostaneet tarpeeksi hyvinvointivaltion kansalaisia. Demareille tuli vähän takkiin. Ei tässäkään mitään, vaalithan ovat nollasummapeli ja liioittelua harrastetaan kaikissa puolueissa.

Vaalien jälkeen pystytettiin Kalliomäen johtama totuuskomissio pohtimaan, miksi vetävät ja hauskat mainokset eivät innostaneetkaan äänestäjiä. Pohtimista kesti pitkään, kului aikaa ja kaffetta ja varmaan useat politiikan tutkijatkin kantoivat painavan kortensa kekoon. Ei tässäkään mitään, saavathan puolueet pohtia, onko puoluetoimisto lähestynyt äänestäjiä tarpeeksi vetävästi.

Kun demarit saivat pitkän jahkailun jälkeen totuuspaperinsa valmiiksi, tuloksia käsiteltiin julkisuudessa laajasti ja perusteellisesti. Media pohti totisena, mikä mahtoi mennä pieleen ja oliko totuuspaperissa totuus vai puolitotuus. Politiikan toimittajat osallistuivat tutkimukseen. Kirjoiteltiin ja puhuttiin, ikään kuin ongelmassa olisi jotain substanssiakin. Tässä onkin jo pohtimisen aihetta.

On ajauduttu siihen, että puolueet mainostavat itseään kuten kahvin tai bensan kauppiaat. Ennen vaaleja käydään – ihan tosissaan – keskusteluja siitä, kenen mainokset ovat houkuttelevimmat. Vaaleja ei käydäkään puolueiden ajaminen asioiden välillä, vaan mainostoimistojen keskinäisenä kilpailuna. Niinpä menestys vaaleissa ei olekaan aatteen tai ehdokkaan menestystä, vaan mainostoimiston menestystä kilpailijoittensa rinnalla.

Sama jatkuu tappion ja voiton analysoinnissa. Mainoksissahan aina huijataan ihmisiä. Eivät ne ole puolueettomia tuoteselosteita. Niinpä ei aseteta kyseenalaiseksi, onko myös vaalimainoksissa oikein huijata ihmisiä, sillä mainos kuin mainos. Nytkin pohdittiin kovasti, oliko oikein vai väärin huijattu. Päädyttiin ilmeisesti siihen, että väärin oli huijattu: överiksi lipsahti. Ei puhuttu niinkään linjasta vaan vaalitaktiikasta. Ja politiikan toimittajat ottivat mallia urheilutoimittajista. Eihän jalkapallo-ottelun selostaja saa sanoa, että koko touhu on sanonko mistä. Politiikan toimittajat ja tutkijat sitoutuivat toimenkuviinsa ja pohtivat pelin taitamattomuutta, ei pelin olemusta sinänsä. Joka pohtii poliittisen pelin olemusta, on tosikko, kirkasotsainen ja auttamattoman lapsellinen.

Politiikan tekijät, tutkijat ja toimittajat ovat tietyssä suhteessa yhtenäinen joukko, vaikka kuinka yrittäisivät kirkastaa roolejaan. He ovat eräänlainen salaseura, joka niissä kysymyksissä, joissa oma leipä on vaarassa, vaalii keskinäistä omertaansa. Pelin turhanpäiväisyyteen ei puututa, koska silloin paljastuisi liikaa. Liian monta suojatyöpaikkaa, nollatutkimuksen apurahaa ja tuottoisaa lööppiä menisi sivu suun. Tuota tabua varjellaan kansalta viimeiseen saakka. Tietääköhän kansa?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 13.07.07 |

Onnittelut ministeri Hyssälälle siitä, että noin 30 vuoden aprikoinnin jälkeen Markku Lehto pantiin selkeyttämään sosiaaliturvaa. Oli jo aikakin, kuten kulunut sanonta kuuluu. Lehto sanoi, että toimeksianto on niin mittava, että polvet menevät pehmeiksi. Saisinko vähän auttaa asiassa?

Ennen eduskuntavaaleja 1995 järjestivät toimittajat Reija Hyvärinen ja Seppo Toivonen 16.3.1995 television suuressa vaalikeskustelussa puolueiden puheenjohtajille ikävän yllätyksen. YLE:ssä sitä kutsuttiin käppyräsulkeiseksi. Kehotan Markku Lehtoa kaivamaan nauhan naftaliinista ja tutustumaan tuohon ohjelmaan. Se on hauskaa katsottavaa.

Ideana oli, että jokaisen puoluejohtajan piti piirtää paperille käyrä, jonka tuli kuvata pystysuunnassa nelihenkiselle perheelle käteen jääviä tuloja, kun vaaka-akselilla tulot kasvoivat nollasta ylöspäin aina huipputuloihin saakka. Puoluejohtajien vastaukset olivat toinen toistaan järjettömämpiä. Mutta heiltä eivät polvet pehmenneet.

Asian ydin on, missä järjestyksessä ongelmaa lähestytään. Jos halutaan ratkaista verojen, sosiaaliturvan, asumistuen, päivähoitomaksujen, eläkkeiden ja kymmenien muiden perheen nettotuloihin vaikuttavien tekijöiden kokonaisuus, asiaa ei pidä lähestyä paikkailemalla voimassa olevia lakeja. Sillä tavalla sosiaalipuolen väki ja lainsäätäjät tosin työllistävät itsensä tämän vuosituhannen loppuun, mutta tilkkutäkki vain paksunee kasautuvista paikoista.

Kysymystä pitää lähestyä voimassa olevista laeista piittaamatta. Pitää ensin piirustella oikea käyrä. Se lähtee vähän origon yläpuolelta, jos kansalaiselle halutaan aina jakaa rahaa. Parempi olisi, jos käyrä työkykyisillä lähtisi nollasta, mutta nousisi alussa jyrkästi. Sillä lailla laiskurit karsittaisiin oikeista hädänalaisista. Käyrän pitää olla kaikkialla nouseva, jotta kannustetaan työntekoon ja kupera ylöspäin, jotta progressio on oikean suuntainen. Se ei saa olla liian korkealla, koska silloin valtion ja kuntien rahat eivät riitä, eikä liian matalalla, koska silloin kansalaiselle itselleen ei jää mitään.

Käyriä tulee monta, mutta niillä kaikilla pitää olla edellä mainitut ominaisuudet. Näin muodostuu käyräparvi, koska erilaiset perheet, sairaat, vanhukset ja muut erityistapaukset vaativat oman käyränsä. Käyristä voi heti nähdä nettotulojen oikeudenmukaisuuden, kannustavuuden ja realismin. Kansalaisryhmien koot ovat tiedossa, samoin tulojen jakauma, joten kunkin käyräparven kustannukset ovat helposti laskettavissa.

Hoitakaa asia siten, että jakelun ratkaisee tietokone normaaleissa tapauksissa ja sosiaaliviranomaiset vapautuvat turhasta näpräämisestä tekemään järkevää työtä. Erikoistapauksissa heitä tarvitaan tapaamaan ihmisiä silmätysten. Aloittakaa siis käyristä ja lopettakaa siihen, mistä tavallisesti aloitatte: termeistä. Ei kansalaista kiinnosta, millä sanalla tuota käteen jäävää rahaa nimitetään. Termit kiinnostavat vain niitä poliitikkoja, jotka haluavat rehvastella saavutuksillaan. Kansalaista kiinnostaa, paljonko fyffeä jää handuun.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 26.06.2007 |

Viime vuosina on yhä useammin esitetty käsitys, että tiivis kerrostalorakentaminen kaupunkeihin on ympäristöä säästävä tai – kuten on muotia sanoa – ekologinen asumismuoto. Useimmiten tätä kantaa puolustavat ihmiset, jotka asuvat itse jonkun kaupungin kerrostalossa. Kantaa perustellaan näennäisen järkevästi. Vaikka todellisuudessa ollaan tekemässä heikkoudesta hyve, tämä käsitys hyväksytään helposti yhdeksi perusteluksi, kun maankäyttöä suunnitellaan ja alueita kaavoitetaan.

Ensin argumentteja, joita esitetään asian puolesta. Kun ihmiset asuvat kiinni toisissaan, on ulkoseinää vähemmän verrattuna asuintilavuuteen ja lämmitykseen ei tarvita niin paljon energiaa kuin erillisissä koteloissa. Tämä on totta. Vähiten ulkopintaa tilavuuteen nähden on pallossa. Kun ruokakauppaan on lyhyt matka, sinne voi kävellä ja päivittäistä liikennettä syntyy tästä vähän. Muukin tarpeellinen on vieressä. Energiaa säästyy. Totta tämäkin. Ja lopuksi: tiivis asuminen säästää luonnonvaraista tilaa muualle. Malli sopii hyvin niille, jotka viihtyvät kaupungin kerrostalossa sekä niille, jotka haluavat avaruutta maaseudulle.

Mutta vasta-argumenttejakin on. Suomalaisista 45 prosenttia asuu nykyisin kerrostaloissa. Ympäristöministeriön asukasbarometrin mukaan näistä lähes puolet haluaisi kuitenkin asua pientalossa. Noin miljoona suomalaista asuu siis nykyisin vastentahtoisesti kerrostalossa ja muuttaisi pientaloon, jos rahat riittäisivät. Parin vuosikymmenen kuluttua kansa on rikastunut siinä määrin, ettei köyhyys ole enää esteenä eivätkä tiiviin asumisen puolustajat voi pakottaa ihmisiä kerrostaloihin.

Asuntoja nousee nykyisin sitä vauhtia, että kerrostaloja on parin vuosikymmenen jälkeen liikaa. ne tyhjenevät ja autioituvat, vaikka ovat vielä teknisesti kelvollisia. Ne muodostavat – erityisesti maaseudulle – merkillisiä menneisyyden kummajaisia, jotka usein joudutaan käyttökelpoisuudestaan huolimatta räjäyttämään pois silmistä. Tämä ei ole kansantaloudellisesti viisasta.

Toinen vastaväitteeni liittyy kesämökkeihin ja ruokakauppoihin. On väärin ajatella, että kaupunki loppuu hallinnolliselle rajalleen, ei myöskään siihen missä pelto tai metsä alkaa. Tosiasiassa kaupunki pirstoutuu pitkälle virallisten rajojensa ulkopuolelle. Kaikki se peltoala, jossa kaupunkilaisten ruoka tuotetaan, on todellisuudessa samaa kaupunkia, samoin talousmetsä, josta kaupunkilaisten paperi saadaan. Kaupunkilaisten kesämökit, joita on siroteltu ympäri maata, kuuluvat myös kaupungin rakennuksiin. Puhe siitä, että liikenne vähenee merkittävästi, jos asutaan tiiviisti, vaatii perusteellisemman analyysin.

En ilahdu myöskään siitä intoilusta, että Helsingin seutu leviäisi Uudellemaalle monikulttuurisena metropolina. Sellaisia kaupunkeja on maailmassa satoja, eikä niissä ole mitään erityisen viehättävää. Miljoonakaupungin haikailu Suomeen on alemmuudentuntoista junttiutta. Ei ymmärretä, mikä lumovoima juuri pikkukaupungilla on. Uusi tiedonvälityksen tekniikka avaa uusia mahdollisuuksia kaikkiin kontakteihin. Ihmiset voivat asua kuten haluavat. Silloin rakennettu ympäristö ja maaseutu levittäytyvät eri puolille käyden ystävällistä dialogia keskenään. Tiiviin asumisen puolustajien olisi syytä ladata jäitä hattuun.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 22.05.2007 |

Suomen tulevaisuutta pohtineet lukuisat työryhmät ovat vuosikausia miettineet, mitä suomalainen elinkeinoelämä tekee sitten, kun paperi ei mene enää hyvällä hinnalla kaupaksi ja maailma on kyllästetty kännyköillä. On etsitty uusia aluevaltauksia, joille löytyisi markkinoita. Ujous ja uskalluksen puute on monesti ollut uusien ideoiden esteenä.

Nyt VTT on ottanut askeleen, jota tuskin tarvitsee katua. Olen vähän jäävi tässä asiassa. Mutta väliäkö hällä, kun tärkeästä asiasta on kysymys? VTT järjesti huhtikuun lopulla ympäristötekniikkaa käsittelevän seminaarin Kiinan Tianjinissa ja sai osakseen ylipursuilevan innostuneen vastaanoton. Ehkä on aihetta selittää tarkemmin, mitä ympäristötekniikka tarkoittaa. Se ei ole viherpiperrystä.

Ympäristötekniikka on kaikki tuotannonalat läpäisevä erilaisten ratkaisujen kirjo, pikemmin perusasenne kuin erilaisten keksintöjen kokonaisuus. Sitä leimaa kaksi tärkeätä pyrkimystä: säästäväisyys ja saasteettomuus. Molemmat luonnehtivat koko tuotantoprosessia, mutta toinen keskittyy tuotannon alkuun, toinen loppuun. Alussa luonnonvaroja – materiaalia ja energiaa – käytetään säästeliäästi, lopussa jätteet kerätään ja ohjataan uudelleen kiertoon. Prosessissa ympäristöön ei päästetä ympäristöä saastuttavia nesteitä tai kaasuja. Eri sektoreilla se johtaa sektorikohtaisiin ratkaisuihin. Tekniikan osuus on merkittävä, koska modernia tekniikkaa ei kavahdeta, vaan se valjastetaan rengiksi.

Materiaalien säästöä syntyy, kun kierrätys ja tavaroiden uudelleenkäyttö on tuotannon ja kulutuksen peruspiirre. Parhaimmillaan ei suunnitella tuotteita, vaan materiaalin kiertoprosesseja. Jokainen tuote suunnitellaan niin, että myös tuotteen hajottaminen ja osien palauttaminen prosessiin otetaan huomion alusta lähtien. Uskotaan aineen häviämättömyyden luonnonlakiin.

Energia tuotetaan saasteettomasti, käyttäen hyväksi tuulta, auringon säteilyä ja maalämpöä. Bioenergian käyttö sallitaan siten, että kasvihuonekaasuja ei lisätä, vaan hiili niellään takaisin kasvattamalla uutta polttoainetta. Toistaiseksi näiden ratkaisujen esteenä on pidetty hintaa, mutta sarjatuotanto pudottaa tulevaisuudessa hintoja ratkaisevasti. Puhtaan energian tarve lisääntyy maailmassa, kun ilma muuttuu kaasusta nesteeksi ja sitten sakeaksi puuroksi.

Liikenne on syytä pohtia kokonaan uudelleen. Öljyä polttava auto on auttamattoman vanhentunut kulkuväline. Aurinkosähköllä toimiva ja automaattisesti navigoitu, horisontaalista hissiä muistuttava kotelo vastaa paremmin nykyajan vaatimuksia. Sillä voivat ajella lapset, vanhukset ja kännikalatkin. Ensimmäisenä tällaiset kulkuvälineet ilmestyvät lentokenttien terminaaleihin, sitten kaupunkien kaduille. Mitä nopeammin tällainen uudistus valtaa alaa, sen parempi.

Kaikki edellä mainitut asiat voidaan yhdistää uudessa tuotteessa, jota on luontevaa nimittää ekokaupungiksi. Jotta sellainen voidaan rakentaa, tarvitaan rohkeita, ennakkoluulottomia päättäjiä. Niitä on maassa, joka pystytti ainoan kuuhun näkyvän rakennelman, toteuttaa kaikille malliksi kelpaavaa väestöpolitiikkaa ja etsii nyt kuumeisesti ratkaisuja ympäristön vakaviin ongelmiin. VTT on valinnut hyvän kohteen. Suomalainen asiantuntemus yhtyy jättimäisen maan mahtaviin resursseihin kuin nenä naamaan.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 22.03.2007 |

Mikään yhteiskunnan prosessi ei muistuta yhtä paljon katuprostituutiota kuin eduskuntavaalien ehdokkuus. Sanon tämän kokemuksen tuomalla bassolla. Jakelin mainoslehtisiä vaalien alla vuonna 1991 Vantaan ja Espoon kauppakeskuksissa.

Kun katuprostituutio kiellettiin, on vaaleja edeltävä tyrkytys entistä aukottomammin korvannut sen. Yhä häpeämättömämmin ehdokkaat korostavat omia avujaan, yhä vähemmän puolueensa linjaa. Valittavana on ”osaavia”, ”rohkeita”, ”rehellisiä”, ”kokeneita ja osaavia”, ”arjen asiantuntijoita” ja sitä rataa, taivaanrantaan saakka. Samaan aikaan demokratiasta kovasti vastuuta kantavat tahot pohtivat kansalaisten passivoitumista, keinoja äänestysprosentin lisäämiseksi ja äänestäjien outoa vieraantumista äänestettävistä. Syyllisiä ovat nukkuvat kansalaiset, nuo demokratian näivettäjät.

Niinpä näivettäjiä rankaistaan. He eivät saa yhtään edustajaa edustuslaitokseen. Koskaan ei pohdita, onko heidän käyttäytymisensä ehkä perusteltua ja ymmärrettävää. Tuo kolmannes jätetään nuolemaan näppejään, nollille. Edustajia saavat vain ne, jotka tukevat vaaliprosessia sen irvokkuudesta piittaamatta. Tämä ei ole oikein!

Teen demokratian rintamamiehille rakentavan ehdotuksen. Muutettakoon systeemiä niin, että kaikki äänivaltaiset Suomen kansalaiset saavat oman edustajansa valtiopäiville, riippumatta siitä, käyttävätkö he äänioikeuttaan. Tämä tarkoittaa, että nukkuvien puolue NuPu saisi osuutensa edustajapaikoista. Äskettäin päättyneissä vaaleissa tuo olisi merkinnyt noin 75 kansanedustajaa. Politiikan tutkijat laskekoot luvun tarkkaan ja analysoikoot, ketkä nyt valituista olisivat jääneet rannalle.

Sitten käytännön ehdotuksiin. NuPun ehdokkaat valittaisiin arvalla vaalipiireittäin, kun heidän lukumääränsä olisi selvitetty äänestämättä jättäneiden ja äänestäneitten suhteesta. Näin NuPulaiset pantaisiin samalle kalkkiviivalle muiden puolueiden kanssa. Arvonnasta johtuen NuPun ehdokas ei koskaan antautuisi ihmisarvoa alentavaan tyrkytykseen vaalien alla. Hän sitoutuisi astumaan eduskuntaan, jos arpa valitsisi hänet. Valituksi tulisi osaavampia arkielämän asiantuntijoita kuin nyt.

NuPun ehdokkaaksi saisi ilmoittautua jokainen kansalaisluottamusta omaava kansalainen ilman karsintaa. Kriteerit olisivat samat kuin muillekin. Ehtona olisi, ettei NuPulainen olisi aikaisemmin ollut ehdolla johonkin muuhun puolueeseen. Muutenhan NuPuun työntyisivät eri puolueiden ehdokasäänestyksissä pudonneet luuserit, eikä se olisi kunniaksi uudelle menettelylle. NuPun ehdokkaat olisivat sitoutuneita vain omiin ja kavereittensa periaatteisiin.

Hallitusneuvotteluista tulisi vaalien jälkeen mielenkiintoiset. Lujittuisiko lapuilla valittujen yhteistyö arvalla valittuja vastaan? Olisiko NuPussa kova ryhmäkuri? Ujuttautuisivatko NuPulaiset heti vanhojen puolueiden lemmikeiksi? Millainen valtataistelu alkaisi uuden ryhmän sisäisenä? Kuinka moni vaihtaisi ryhmää alkajaisiksi? Ottaisiko NuPu puoluetukea?

Entäpä kansa? Kun yksi vaalikausi olisi NuPulaisten enemmistövallassa kokeiltu uutta systeemiä, nousisiko äänestysprosentti seuraavissa vaaleissa? Jos se nousisi, olisi demokratian rintamamiehillä ainakin aihetta hurraamiseen.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 01.03.2007 |

Viime kuukausina olen törmännyt kahteen vastenmieliseen ihmistyyppiin. Kun heille esittää uuden, loistavan idean, heidän reaktionsa ei olekaan vilpittömän ihastunut. Päinvastoin.

Ensimmäiset alkavat kiihkeästi pohtia, mitä vikaa ajatuksessa on, kaivelevat sen heikkouksia ja epärealistisia piirteitä, esittävät holtittomasti ja lonkalta epäpäteviä vastaväitteitä ja keräävät tarmonsa osoittaakseen, miksi he itse eivät ole saaneet samaa suurenmoista ideaa. Tuntuuko tutulta?

Toiset ovat näsäviisaita. He etsivät menneisyydestä samantapaisia asioita, väittävät ajatusta vanhentuneeksi ja hämmästelevät esittäjän tietämättömyyttä. Heille on myrkkyä, kun ajatuksessa sittenkin on yhtä ja toista uutta. He antavat ymmärtää, että itse eivät halua keksiä pyörää uudestaan. Muuten kyllä.

Usein nämä kaksi tyyppiä ovat onnistuneet ujuttautumaan samaan henkilöön. Hän vähättelee ideaa ensi utopistiseksi, sitten vanhentuneeksi, eikä koskaan satu kuulemaan mitään sinä lyhyenä ajanjaksona, jolloin idea ei enää ole epärealistinen eikä vielä vanhentunut.

Nämä ihmiset eivät ole haitallisia. Heihin voi reagoida haukottelemalla.

Paljon pahempia ovat ne, jotka suhtautuvat merkittäviin asioihin samalla metodilla. Noin kolmekymmentä vuotta sitten törmäsin toistuvasti väkeen, jonka tärkein elämäntehtävä näytti olevan väestöräjähdyksen vähättely. Kymmenisen vuotta myöhemmin oli paljon asiantuntijoita, jotka katsoivat asiakseen rauhoittaa ihmismieliä väittämällä, että ilmastonmuutoksesta puhuminen on jonninjoutavaa höpinää, jolle järkevä ihminen vain hymähtelee. He olivat usein meteorologeja.

Tänään löytyy paljon väkeä, jotka kertovat, että uusiutumattomat luonnonvarat eivät lopu käytännössä koskaan, että aavikoiden eteneminen, polttopuiden loppuminen tai juomaveden puute ovat vain hihhuleiden propagandaa, kun taas ilmastonmuutoksesta puhuminen on niin ikivanha asia, ettei sillä enää pidä ihmisiä ikävystyttää. Nämä asiantuntijat aiheuttavat miljoonien ihmisten kuoleman nyt ja tulevaisuudessa ja silti he jatkavat toimintaansa ilman sanktioita. Tässä yhteydessä tulee mieleen eräs sienikirja, jossa kirjoittaja vakuutteli, että vain valkoinen kärpässieni on myrkyllinen ja kaikki muut Suomessa kasvavat sienet ovat syötäviä ja herkullisia. Ei häntäkään rangaistu. Näitä ihmisiä ei edes paheksuta, koska heillä on hyvä tarkoitus. He haluavat, että ihmisillä on hyvä mieli ja haluavat, että heistä pidetään.

Jonkin aikaa sitten eräs diktaattori hirtettiin paljon vähemmistä kuolemantuottamuksista. Mitä pitäisi näille ihmisille tehdä, jotka tietoisesti ja suosiota hankkiakseen osallistuvat miljoonien tulevaisuuden ihmisten tappamiseen? Pitäisikö heidät hirttää?

Ei olla niin julmia, ainakaan vielä. Onhan sananvapauskin eräs arvo. Mutta etsittäisiinkö aluksi julkisesti vastaamaan ne meteorologit, jotka vastoin parempaa käsitystään ovat systemaattisesti vähätelleet ilmastonmuutosta ja sen haittoja? Miksi he tekevät niin? Kysyttäisiinkö, kuinka kauan he aikovatko jatkaa samaa vähättelyä? Tuntevatko he vastuuta siitä, mihin heidän vähättelynsä johtaa?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 09.01.2007 |

Yhteiskunnan eri kehitysvaiheissa sen osat kietoutuvat toisiinsa ja jokaista vaihetta leimaa tietty tekniikan taso. Kaikilla osilla on yhteinen perustavoite, tekniikka palvelee sitä ja osia yhdistää aineellinen ja aineeton infrastruktuuri. Sen teho ja nopeus säätelee myös ihmistä.

Kaksisataa vuotta sitten ei ollut radiota, pankkiautomaattia eikä kännykkää. Viestejä ja tavaraa kuljetettiin hevospelillä paikasta toiseen. Oli hyväksyttyä ja ymmärrettävää, että asiat myöhästelivät, täsmällisyys laskettiin päivissä tai tunneissa ja asiat etenivät aikansa tahdissa ilman hätiköintiä. Nykymenoon verrattuna aikaa oli venytetty ja elämä oli leppoisampaa.

Nyt ihmisen pitää olla tavoitettavissa jatkuvasti, sähköpostin viestiin odotetaan vastausta viimeistään saman päivän aikana, maailman uutiset ovat tiedossa sekunneissa, rahaa siirretään hetkessä, tietokoneet ratkaisevat mutkikkaita päättelytehtäviä heti ja tavaroiden toimituksissa ylläpidetään JOT-malleja. Tapahtumien nopeus on turbovaihteella, täsmällisyys ja luotettavuus mikroskooppisella tasolla. Suomi on tässä suhteessa maailman kärkimaita. On vaikea kuvitella, että nykyistä infrastruktuuria tarvitsisi enää olennaisesti nopeuttaa tai täsmentää. Entiseen verrattuna aikaa on tiivistetty. Ihmiset vaativat itseltään ja toisiltaan mukautumista täsmällisyyteen ja vauhtiin.

Kirjoitan tätä Kinshasassa. Täällä Afrikassa on eri meininki kuin siellä Suomessa. Bussi lähtee sitten, kun siihen on tullut tarpeeksi matkustajia. Tapaamisiin tullaan jos tullaan ja milloin tullaan. Viesteihin vastataan, jos huvittaa. Kukaan ei ota nokkiinsa päivän myöhästymisestä. Sen sijaan on tökeröä olla hapan, jos joku jonkun tunnin myöhästyy. Pankkiautomaatteja ei ole, euroa ei hyväksytä kaikissa maissa valuutaksi lainkaan, lentokoneet putoilevat, luottokorteille nyrpistetään nenää, sähköt katkeilevat tuon tuostakin, vettä ehkon/ehkei, tiet on pilkutettu hengenvaarallisilla onkaloilla, kulkuvälineet ovat rämiä ja kaikki kapineet rikkoutuvat alvariinsa. Meno on kuin moukarihäkissä ja porukkaa vain naurattaa. Aika on elämistä varten, aikataulut eivät.

En ole tyrkyttämässä afrikkalaista huolettomuutta Suomeen. En myöskään kaupittele paluuta hevoskärryjen aikaan. Molemmat ovat nykyihmiselle pitkästyttäviä ja turhauttavia. Toivottavaa on, että teollistunut maailma ravistaa harteiltaan ympäristöä kuormittavan tuotannon, eikä silti tingi tehokkuudesta ja täsmällisyydestä. Mutta kireimmilleen viritetty tuotantokoneisto vaatii rinnalleen viimeisilleen viritetyn ihmisen. Tätä eivät kaikki kestä. Avioerot, itsemurhat, psyykelääkkeitten yleisyys, lastenkin mielenterveysongelmat ja muut nykyajan ilmiöt ovat ilmeisessä yhteydessä siihen vauhtiin ja tehoon, jolla asiat tapahtuvat ja jota myös ihmisiltä vaaditaan.

Tyrkytän ratkaisuksi vanhaa seepra-mallia, jossa elämä on jaettu kahteen limittäiseen osaan, valkeaan ja mustaan raitaan. Näistä ensimmäinen on salliva ja tehoton, toinen tiukka ja tehokas. Ongelmamme saattaa olla, että olemme epähuomiossa ujuttaneet myös vapaa-aikaamme tuon jälkimmäisen mallin, eikä se olisi tarpeen.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 31.10.2006 |

Perinteinen vasemmisto puolustaa työtä ja oikeisto pääomaa. Tämä asetelma on yhtä vanhentunut kuin kansalaisten jakaminen aatelistoon, porvaristoon ja papistoon.

Hyvinvointivaltiossa kumpikin edellä esitetyistä rintamalinjoista on haalistunut lähes näkymättömiin. Huomattavasti näitä terävämmäksi hahmottuu toinen rajaus, jonka voisi karkeasti määritellä seuraavasti.

Yhteiskunnassa on kansalaisia, jotka haluavat ottaa vastuun ja vapauden elämästä itselleen. Heidän vastapoolinaan ovat ne, jotka kylläkin usein haluavat säilyttää vapautensa, mutta sälyttää vastuun kasvottomalle yhteiskunnalle. Nämä ihmiset eivät muistuta Karin pilakuvista tuttua laihaa, haalaripukuista työläistä tai lihavaa silinteripäistä kapitalistia.

Sijoitan uusvasemmistoon ne, jotka odottavat ja vaativat yhteiskunnalta osakseen loputtomasti apua. He ovat usein saaneet lapsilisän, vuosikymmenten koulutuksen, opintotuen, asumistuen ja ilmaisen terveydenhoidon. Riippumatta siitä, ovatko he lapsia, aikuisia tai vanhuksia, sairaita tai terveitä, maalaisia tai kaupunkilaisia, perheellisiä tai sinkkuja, he vaativat lisää – eivät itseltään vaan muilta. He ovat eläneet elämänsä ylellisyydessä, josta kehitysmaan kansalainen ei pysty edes uneksimaan tai jota sodanjälkeisen ajan suomalainen olisi pitänyt rappeuttavana loisimisena. He ovat kapitalisteja. He eivät luoneet pääomaansa itse, vaan sen rakensivat heitä edeltäneet sitkeät, hikeä erittävät sukupolvet. He pitävät oikeutenaan elellä vauvanvaipoissa eläkeikään saakka. Heillä ei ole känsiä kourissaan eikä haisevaa ruudullista paitaa vaan sileät kädet ja muodikkaat silmälasit. He viljelevät sivistyssanoja.

Uusoikeiston tyypillinen edustaja ei hyödyttömän sivistyksen tähden ole kouluissa vanhentunut. Hän on aloittanut elämänsä varhain kovalla työllä, ansainnut itse pääomansa, perustanut sen jälkeen oman yrityksen, uurastanut kelloon ja almanakkaan vilkuilematta lomattomat vuosikymmenet parhaasta elämästään, säästänyt ja käyttänyt rahansa harkiten. Työ ja säästäväisyys ovat tatuoineet häneen elämänmittaiset jäljet. Entinen kokoomuksen kansanedustaja ja sorakeisari Tauno Valo on tätä sorttia. Harvapa tohtisi laiskuudesta syyttää miestä, joka aloitti uransa lapioimalla kuormakaupalla hiekkaa lavalle ensin kahdeksantoista tuntia ja nukkui sitten yönsä auton hytissä bensakuluja säästääkseen. Häntä haukuttiin sittemmin siitä, että hän oli Suomen rikkain mies. Nämäkin ihmiset vaativat, mutta itseltään. He ovat työväkeä. Heillä on mutkattomat puheet ja lapiomaiset käpälät.

Vasemmisto-oikeisto akseli ei uudessakaan mielessä ole yhteiskuntamme tilan tai kehityksen kannalta olennaisin. Se on toisarvoinen jäänne menneiltä ajoilta. Paljon tärkeämpi on asenne ympäristömme muutoksiin. Tämä aate halkaisee kummankin edellä kuvailemistani ryhmistä. Mutta vasemmisto-oikeisto liturgiasta ei varmasti vielä aikoihin irtauduta. Vähin vaatimus olkoon silloin, että termejä käytetään niin, että niillä on yhteys yhteiskuntamme todellisuuteen.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 17.10.2006 |

Eräässä alustuksessa tulin kerran maininneeksi, että eniten kaikissa nykyajan tuotteissa maksaa äly, jopa perunassa. En arvannut, kuinka oikeassa olinkaan.

Elokuun lopulla menin erään perunapellon vieressä sijaitsevaan gourmet-ravintolaan syömään. Tiedättehän nuo paikat, joissa suuren lautasen keskelle on pystytetty orgaanisista materiaaleista pieni veistos ja joku sanaseppo on valjastanut luovuutensa ja keksinyt piperrykselle eksoottisen nimen. Hyväuskoiset asiakkaat luulevat sitä ruoaksi, trenditietoiset pitävät hienona.

Pyysin perunaa ja lihaa. Tarjoilija oli hämmästynyt.

Vähän ajan kuluttua hän palasi ja sanoi, ettei heidän ravintolassaan ole perunaa. Sitten hän sanoi, että lohkoperunaa on ja vastasin, että lohkoperuna käy.

Vähän ajan kuluttua sain lautasellani lohkoperunaa ja lihaa. Lohkoperunoita oli kolme. Keskityn nyt noihin kolmeen kappaleeseen. Olin päätellyt niiden sisältävän älyä. Selvittääkseni teoriani oikeellisuuden, suoritin terävällä veitsellä yhden lohkoperunan ruumiinavauksen. Arvelin kahden muun kappaleen olevan tarkasteltavan lähisukulaisia ja identtisiä tarkasteltavan kappaleen kanssa.

Lohkoperunaa peitti eräänlainen paneeraus, jossa oli maku. Paneerauksen alta paljastui vähän perunankuorta ja sitten mössöä. Mössö ei mielestäni ollut luonnollista perunaa vaan puristettua puuroa. Se ei maistunut millekään. Arvelin, että esineessä oli älyä enemmän kuin aavistinkaan.

Tarjoilija kysyi myöhemmin maistuiko ruoka. Sanoin, että ruumiinavaus oli paljastanut, että lohkoperunan sisällä ei ollut arkiperunaa vaan mössöä ja lohkoperunan maku oli maalattu mössön pintaan erillisellä, ei-perunamaisella maalilla. Tarjoilija hymyili veitikkamaisesti ja sanoi, että havaintoni olivat oikeita. Kysyin, oliko peruna keittiössä puuhailevan gourmet-kokin tuotantoa.

Ei ollut. Lohkoperuna oli tullut pakastettuna elintarvikkeita toimittavasta tukkukaupasta ruskeassa pussissa, eikä pussin päällä ollut mitään tuoteselostetta tai tiedotetta. Se oli vapautettu jäädytetystä tilastaan vasta vähän ennen lautaselle asettelua. Soitin seuraavana päivänä tukkukauppaan saadakseni tietää, sisältyykö heidän tuotteeseensa älyä. He kertoivat, että luettelossa oli sata erilaista perunatuotetta ja arvelin niissä olevan älyä vaihtelevia määriä. Kuvailin lautasellani edellisenä päivänä sijainnutta kappaletta ja sain maahantuojan nimen.

Maahantuojalta kuulin, ettei lautasellani ollutkaan ollut lohkoperuna, vaan jättilohkoperuna. Se oli maailmankuulu tuote, Idahon jättilohkoperuna. Pinnassa ollut maali ei ollut mitä hyvänsä tököttiä, vaan vehnäjauhon, suolan, riisijauhon, maissitärkkelyksen, erilaisten mausteiden, nostatusaineen, valkosipulijauheen, kasviproteiinin ja paprikamausteen tieteellisesti kehitetty seos. Siitä tuli maku, sisällä olevasta mössöstä massa. Internetissä on 1,5 miljoonaa mainintaa Idahon perunasta. Sen taustalla hyrrää huippuunsa automatisoitu tuotanto- ja kuljetuskoneisto. Tuotteessa on enemmän älyä kuin olin aavistanutkaan.

Tietääkö kukaan ravintolaa, jossa saisi tyhmää ruokaa?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 06.09.2006 |

Hannele Luukkainen ilmoitti siirtyvänsä kokoomuksen valtuustoryhmään Helsingissä, Leena Vilkka keskustapuolueen valtuustoryhmään Hyvinkäällä. Mitä yhteistä on näillä kahdella?

Molemmat tapahtuvat elokuussa ja Uudellamaalla. Vilkka lähtee kuun alussa, Luukkainen lopussa. Kumpikin siirtyy vihreistä oikealle. Kumpikin on todellinen perusvihreä: Vilkka on luonnonsuojelun merkittävä filosofi, Luukkainen intomielinen eläintensuojelija. Molemmat olivat vihreitä paljon ennen niitä, jotka nyt julistavat turuilla ja toreilla vihreyden keskeistä aatesisältöä.

Olen itse edelleen Vihreän Liiton kriittinen jäsen, mutta eräiden muiden kanssa perustanut Tuusulan Puolesta valtuustoryhmän Tuusulaan. TuPu:n ryhmässä on mukavaa. Siellä ei puukoteta selkään, ei käydä repivää valtataistelua, ei ehdotella itseä luottamustehtäviin ja käyttäydytään muutenkin normaalien ihmisten lailla.

Vihreisiin liittyy kaksinaamaisuus, joka on syytä kirjoittaa paperille, kaikkien luettavaksi. Vihreät kertovat olevansa puolue, joka ei ole oikealla eikä vasemmalla vaan edellä. Kaikki tietävät, että se ei ole totta. Se tiedetään vihreissä ja vihreiden ulkopuolella. Niin pitäisi olla mutta ei ole. Tosiasiassa nykyinen Vihreä Liitto on selvä vasemmistopuolue. On vaalitärppi julistaa edessä olemista. Sen avulla kalastellaan ympäristöasioita kannattavilta oikeistolaisilta ääniä vasemmistolaiselle puolueelle ja politiikalle.

Selvä enemmistö vihreiden sisäpiiristä ei ole ympäristöpoliitikkoja vaan sosiaalipoliitikkoja – eikä mitä hyvänsä, vaan demareista selvästi vasemmalle sijoittuvia sosiaalipoliitikkoja. Heidän käsityksensä mukaan esimerkiksi perustulo pitää korottaa niin korkeaksi, että paskaduuneista on varaa kieltäytyä. He eivät puhu siitä, että paskaduunitkin pitää tehdä ja niiden vastuuntuntoiset tekijät maksavat verorahoillaan heidän perustulonsa. Perustulosta on tullut vihreiden merkittävä vaaliase. Aikaisemmin se oli sentään ydinvoiman vastustus. Ilkka Kylävaara ei ollut väärässä kertoessaan Taistolaisuuden musta kirja – teoksessaan, että taistolaisten valtaosa ei siirtynyt Vasemmistoliittoon vaan Vihreisiin. Ja se näkyy arjen politiikassa.

Esimerkki. Äskeisten presidentinvaalien lopputulos osoitti, että suuri osa vihreistä äänesti jo ensimmäisellä kierroksella Tarja Halosta eikä Heidi Hautalaa. Ne harvat vihreät, jotka äänestivät toisella kierroksella Niinistöä, äänestivät ensimmäisellä Hautalaa. Valtaosalle vihreistä vasemmistolaisuus on omempaa kuin edessä oleminen. Eikä missään joukossa, vuorineuvoksista työväkeen haukuta Pentti Linkolaa niin sikamaisesti kuin vihreiden sisäpiireissä.

Lopuksi eräs tulevaisuuden ennuste. Tällä tiellä vihreys valuu vyörynä vasemmalle. Suunta on nyt jo selvä ja eduskuntavaalien ehdokkaatkin valikoituvat tällä perusteella. Yksittäisten oikeistoäänien poiminta onnistuu vielä ensi maaliskuussa, sen jälkeen ei enää. Kaikki puolueet ovat jo ympäristöpuolueita. Uusvihreä Liitto kilpailee äänestäjistä Vasemmistoliiton kanssa, mutta häviää sille ajan myötä. Vasemmistoliiton linja on vuosien varrella ollut johdonmukaisempi ja kestävämpi.