Kirjoittaja / yllapito

yllapito

Miten ikävät hommat hoituvat?

| Eero Paloheimon kolumni on julkaistu Taloussanomissa 7. 10. 2003 |

Kehittyneessä yhteiskunnassa on epämiellyttäviäkin töitä. Kaikki ottaisivat mieluummin rahaa vastikkeetta kuin ryhtyisivät niihin hommiin. Ne eivät sovi koneille, vaikka ne eivät edellytä koulutusta. Hyöty niistä ei koidu tekijälle, kuten koti- tai järjestötöistä. Ne ovat sanonko-mistä-hommia. Silti ne pitää hoitaa. En yksilöi niitä, vaan menen suoraan ongelman teoreettisiin ratkaisuihin – etuineen ja haittoineen.

Maksetaan kurjista hommista niin hyvää palkkaa, että tekijöitä riittää. Työt tulevat tehdyiksi, työvoima riittää, mutta koulutetut napisevat, koska osaamista ei korvata rahalla ja he muuttavat maasta.

Tai maksetaan vain toimeentulotuen tasoinen palkka ja uskotaan, että jotkut tekevät vastenmielisiäkin töitä mieluummin kuin lököilevät tukien varassa. Vastuuntuntoiset kansalaiset uhrautuvat ja heitä rangaistaan antamalla luikureiden elää heidän siivellään.

Tai sitten: maksetaan palkka, joka vastaa toimeentulotukea, mutta teetetään työ maahanmuuttajilla, eikä oteta heitä Suomen tukien piiriin. Työt tulevat tehdyiksi, suomalaiset elävät mukavasti työttöminäkin, mutta maahan syntyy kansallisuuteen kytketty luokkajako.

Voidaan myös pudottaa sosiaalituki niin, että työnteko kannattaa huonollakin palkalla ja patistetaan töihin kaikki vähänkin kykenevät. Työt tehdään, kansa rikastuu, tukien kärkkyjiä ei tarvitse pelätä, mutta yhteiskunta ei huolehdi kunnolla hädänalaisista ja hyvinvointiyhteiskunta kuolee.

Määrätään kaksi sosiaalitukea, syyperusteinen ja yleinen. Syyperusteisella – minimipalkan tasoisella – huolehditaan todella hädänalaisista. Työtä vieroksuvat jäävät pienemmän tuen varaan. Kannustetaan työhön, mutta hyväksytään vaihtoehtoelämä, tosin ilman työtä tekevien mukavuuksia. Syntyy ulkopuolinen ryhmä, joka nauttii peruseduista; esimerkiksi koulutuksesta ja infrastruktuurista vastikkeetta.

Vaihtoehtona edelliselle maksetaan vain yhtä, minimipalkan suuruista sosiaalitukea. Tuen saavat vastikkeetta työkyvyttömät, mutta muut velvoitetaan töihin, jotka eivät muuten hoidu. Työt tulevat tehdyiksi omin voimin. Kansalaiset ovat tasa-arvoisia, siipeilevää elämänmuotoa ei kannusteta vaan kaikki patistetaan työn pariin.

Tai amerikkalaisittain: jätetään ikävät hommat yksityiselle sektorille. Annetaan markkinavoimien ratkaista palkat yksityisten sairaalojen, koulujen ja vartiointiliikkeiden hinnoittelun mukaan. Työt tehdään tehokkaasti, verot laskevat, mutta laadusta ei ole takeita. Hyvinvointiyhteiskunta romuttuu. Eläköön USA!

Tai kiinalaisittain: velvoitetaan jokainen pakkotalkoisiin ja maksetaan siitä pienehköä palkkaa. Kansalaisen velvollisuudet eivät jää koulupakkoon, asevelvollisuuteen ja veronmaksuun vaan saadaan lisää perusvelvollisuuksia. Työt tulevat tasa-arvoisesti tehdyiksi eikä vaihtoehtoelämää tueta. Eläköön Kiina!

Joskus on vain huonoja vaihtoehtoja. Vai onko tarkoituskaan löytää ratkaisua? Näitä kysymyksiä eräät päättäjät vuorovuosin viilailevat ja paikkailevat loputtomiin. Niin he työllistävät itsensä.

yllapito

Anttilan koukerot

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 21. 9. 2003 |

Anttilan osto

Tuusulaan valitaan vuoden 1993 alusta uusi valtuusto ja hallitus. Hallituksen puheenjohtajaksi tulee Klaus Koivunen. Kunnanjohtaja on Markku Andersson ja kaavapäällikkö Ritva Laine. Anttilan tila Tuusulanjärven länsirannalla on Novera Oy:n konkurssipesän omistuksessa ja sitä on tarjottu kunnalle aikaisemmin 8 miljoonalla: 280 hehtaaria arvokasta maata, 1, 8 km rantaviivaa ja 51 000 m3 rakennuksia. Kunta on kieltäytynyt tarjouksesta.

Niinpä sen ostaa Minorum Oy, omistustaustaltaan epäselvä bulvaani, jonka jäljet johtavat Sveitsiin. Kauppahinta on 12.5 miljoonaa. Ostajan mukaan tilasta on tarkoitus tehdä kansainvälinen koulutus- ja virkistyskeskus. Olemassa olevat rakennukset säilyvät, uutta ei tarvitse rakentaa. Yleiskaavassa alue on osoitettu pääosin maa- ja metsätalousalueeksi sekä virkistys- ja suojelutarkoituksiin.

Kunnanhallituksen Veli-Pekka Kiviharju puuttuu kauppaan. Hän ehdottaa kunnan etuosto-oikeutta ja laskee, että osto ei sisällä riskejä eikä lisää kunnan menoja. Hallitus myöntyy, vastustajiksi jäävät Matti Färling ja Esko Palmu, parivaljakko Jokelasta. Valtuusto hyväksyy esityksen 23. 8. 1993 päättäen samalla laatia osayleiskaavan Tuusulanjärvestä länteen ja käyttää Anttilan maita laajemminkin asuntoihin, virkistykseen, suojeluun. Asunnoille palveluineen on kaavassa varattu 67 hehtaaria.

Suunnittelu 1993–2001

Seuraavan kahdeksan vuoden aikana kunnanvaltuusto ja kunnanjohtaja vaihtuvat kahdesti, kunnanhallitus neljästi. Kaavoittaja toisensa jälkeen lähtee kälppimään mutta uusia tulee tilalle. Anttilan suunnittelu etenee henkilövaihdosten häiritsemättä.

Osayleiskaavaa aletaan laatia ja se nimetään Hyrylän Laajentumissuunniksi, lyhennettynä HyLa. Se koskee myös Anttilan aluetta. Suurin osa Anttilan alueesta on siinä varattu maa- ja metsätalous-, suojelu- ja virkistystarkoituksiin. Kaavoittajan perustarkoitus on suojella laajat alueet rakentamiselta, säilyttää Anttilan avaruus. Korkeatasoiselle asumiselle varataan tonttimaata järven eteläpäässä ja alue saa lempinimen kultahammasrannikko. Kunta yrittää saada tonteilla takaisin ostoon käytetyn rahan. Suunnittelu on avointa ja kuntalaisia kuullaan usein vuosina 1994–1998.

Kari Lindström tekee Anttilan tilan käytöstä selvityksen ja toteaa, että tilakeskus voi säilyä, maisemaa ei turmella ja olevaa rakennuskantaa voi käyttää monipuolisesti.

HyLa saa kaikissa portaissa hyväksyvän vastaanoton. Asukaskysely, joka järjestetään 6. 5. 1997, kartoittaa kattavasti ja selkeästi asukkaiden toiveet. Kiistattomin vastaus tulee kysymykseen, jossa tiedustellaan asukkaiden halukkuutta saada kunnalta tietoa. Vastaajista 94 % ilmoittaa haluavansa lisää tiedotustilaisuuksia. Vain jyrkkä kerrostalojen vastustaminen kilpailee tämän toiveen kanssa.Kaavoittajalle toivotetaan tsemppiä.

Avoin ja kuntalaisten mielipiteet huomioon ottava politiikka toimii Tuusulassa. Kunnan perinteistä, jo paljon aikaisemmin määriteltyä omaa kuvaa ”Tuusula on avara, maaseutumainen ja perinteitä kunnioittava kunta…”halutaan noudattaa. On lottovoitto olla tuusulalainen.

Kaavoittajat luovuttavat työnsä 12. 9. 2000. Muodollinen oikaisukehotus tulee Uudenmaan Ympäristökeskukselta, joka viivästyttää prosessia vähän, huomautus koskee Naturan rajauksia. Valtuusto vahvistaa osayleiskaavan 9. 4. 2001. Kaavasta ei valiteta. Siitä tulee oikeusvaikutteinen. Se sitoo asemakaavoituksen, ohittaa rakennusjärjestyksen ja kumoutuu vain valtuuston uudella päätöksellä. Loppupäätelmä on, että alue voidaan säilyttää rakentamatta ainakin 20 vuotta ilman ongelmia.

Mitä sitten tapahtuu?

Vuoden 2001 alussa tulee uusi valtuusto, uusi hallitus, ja uusi hallituksen puheenjohtaja, Sjöblomin Jussi. Kuntaan tulee vilskettä.

– Kunnanjohtaja Hämäläinen häipyy 2. 9. 2001.

– Kaavapäällikkö Lea Varpanen saa tarpeekseen 13.9.2002.

– Kaavasuunnittelija Anita Pihala lähtee 1. 7. 2001.

– Kaava-arkkitehti Ulla-Maija Upola lähtee 1. 9. 2001.

– Hannu Joensivu aloittaa 1. 12. 2001 ja Kalle Loukamo 1. 1. 2002.

Anttila joutuu järjestyksen kouriin. Uudenmaan Liitto on alkuvuodesta 2002 luonnostellut maakuntakaavan ja siitä pyydetään Tuusulan lausuntoa. Seminaariin 27 .2. 2002 kutsutaan kymmeniä päättäjiä. Lea Varpanen alustaa tilaisuudessa ja toteaa, ettei maakuntaliiton esitys Anttilan osalta ole ristiriidassa HyLan kanssa ja se voidaan hyväksyä.

Perustetaan työryhmä värkkäämään vastausta Uudenmaan Liitolle. Se on määrä jättää parissa kuukaudessa. Työryhmän puheenjohtaja on Matti Arola, jäsenet Lasse Laaksonen, Olavi Lamberg ja Lea Varpanen. Lea Varpanen joutuu sairaslomalle, ja asiallinen vastuu työryhmän työstä jää sijaiselle, kaavoituksen asiantuntija Kalle Loukamolle.

Kalle Loukamo on arkkitehti Helsingistä, Juhani Sjöblomin vanha tuttu. Hän on tullut kuntaan vuosiksi 2002–2003. Loukamo on kaavoituksen kova ammattilainen, mutta näkemyksiltään outo lintu Tuusulassa. Hän luonnostelee Tuusulan vastineen, jossa otetaan kantaa maakuntaliiton esitykseen. Luonnoksessa ei piitata pätkääkään edeltävien vuosien työstä, ei HyLasta, ei myöskään vuosikymmenten strategisista linjauksista. Tuusulan Oma Kuva on Loukamolle tuntematon. Lea Varpanen ehtii moittia lausuntoa, muttei jätä kirjattua eriävää mielipidettä. Lausunnossa on järven länsirannan kannalta olennainen lause: Hyrylä-Riihikallion taajatoimintojen alue pohjoisessa on laajennettava Tuusulanjärven länsipuolella Seittelinlahden tasolle asti. Tämä on ratkaiseva muutos vuosikymmenten harkittuun kehitykseen, nopeasti ja kevyesti heitettynä. Mutta sen seuraukset saattavat olla kohtalokkaat.

Kunnanjohtaja Joensivu jättää Loukamon luonnoksen kunnanhallitukselle. Joensivu ja kunnanhallitus ovat Loukamon mankelissa samettia ja hallitus hyväksyy äänin 7-3 luonnoksen. Vastustajia ovat Anttila, Sorri ja Torppa. Valtuutetut puuttuvat ryhmissään asiaan. Enemmistö valtuutetuista ei hyväksy menettelyä, vaan vaatii 6. 5. 2002 valtuuston puheenjohtajalta, Merja Kuusistolta, että asia pitää tuoda valtuustoon. Näin tapahtuukin, valtuusto käsittelee asian 13. 5. 2002, kunnanhallituksen välistäveto estetään, lausuntoa muutetaan ratkaisevasti ja Uudenmaan Liittoon lähetetään korjattu, valtuuston hyväksymä lausunto. Aikaisempi lausunto joutuu paperinkierrätykseen ja uusi lausunto edustaa nyt kunnan kantaa. Se ei enää ole ristiriidassa HyLa:n kanssa.

Voisi kuvitella, että kuntalaiset saavat nukkua yönsä rauhassa.

Se on liian hyväuskoista. Kaavapäällikkö Lea Varpanen lähtee. Virkamiehet Joensivu, Kyyhkynen (uusi kaavapäällikkö) ja voimahahmo Loukamo – nuo muualta tulleet miehet – ovat junttivaltuustoa viisaampia ja kokouksissa Uudenmaan Liiton edustajien kanssa, salassa julkisuudelta he vakuuttavat maakuntaliiton siitä, että ymmärtävät valtuustoa paremmin mitä tehdä. Kun Tuija Reinikainen kysyy asiasta myöhemmin, Hannu Joensivu Merja Kuusiston sivustatuella vaikenee tapahtuneesta. Maakuntaliitossa ei huomata palaneen käryä ja liiton ”kaavaluonnos” muutetaan. Vanha rakentamishinku palaa ja virkistysalueen puolikas muutetaan rakentamiselle myötämieliseksi. Kunnassa nousee äläkkä ja maakuntaliitossa palataan alkuperäiseen luonnokseen. Maakuntaliiton hallitus päättää asiasta lopullisesti huomenna – maanantaina.

Vehkeily ei lopu tähän. Kun keskusteluissa on maakuntaliitto ensin vakuutettu siitä, että Tuusulassa ei päätä valtuusto eivätkä kuntalaiset, vaan muualta muuttaneet virkamiehet, painetaan kaasua. Loukamo päättää tilata arkkitehdeiltä suunnitelmia alueen rakentamiseksi. Kolme toimistoa saa tarjouspyynnön suunnittelusta 18. 2. 2003 vaikka kunnanhallitus hyväksyykin rakennemallien tilaamisen äänin 6–5 vasta 31. 3. 2003. Anttilan alue on valmiiksi paloiteltu neljään kappaleeseen ja arkkitehdeiltä tilataan suunnitelmat kustakin alueesta erikseen. Kieroa.

Oikea, kuntalaisten ja aikaisempien kaavoittajien työtä kunnioittava eteneminen olisi toinen. Lähdettäisiin liikkeelle puhtaalta pöydältä. Pyydettäisiin kolmelta maisemasuunnittelijalta suunnitelma koko alueen käytöstä ilman reunaehtoja, lähtökohtana vain valtuuston hyväksymä maakuntakaavan luonnos ja tietysti HyLa. Nyt lähtökohtina ovat epävirallisissa keskusteluissa annetut suulliset ohjeet, joiden mukaan koko alueelle halutaan rakennuksia. Tämä juuri on kunnan todellisten tavoitteiden vastaista. Jakamalla alue kolmeen kappaleeseen varmistetaan, että jokainen tilauksen saanut arkkitehti ehdottaa paljon rakentamista omalle kaistaleelleen. Onhan odotettavissa, että sama toimisto saa myöhemmin rasvaisen siivun, itse rakennusten suunnittelun tehtäväkseen.

Kun luonnokset tulevat, virkamiesten vehkeily tuottaa hedelmän. Arkkitehdit ehdottavat massiivista rakentamista koko alueelle. Suunnitelmana on kaavoittaa Tuusulanjärven länsirannalle noin 400 asuintaloa, karkeasti kymmenkertainen määrä siihen nähden, mitä HyLassa oli ajateltu. Tuusulan Omakuva häipyy roskikseen näissä aatoksissa.

Virkamiehet ovat ehkä – unohtaessaan valtuuston päätökset ja Tuusulan Omakuvan – unohtaneet myös maankäyttölain ja kuntalain. Molemmat edellyttävät kuntalaisten kuulemista ja korostavat avoimuutta. Salakähmäisyys ja suunnittelun välistävedot ovat laittomuutta. Pohjanoteerauksen lajissa tekee kaavalautakunnan pj. Petri Ahonen Hyrylän kirjastossa 18. 9. 2003. Hän estää yleiskeskustelun sitä varten paikalle tulleilta kuntalaisilta huutamalla kuin laiva. Esitettyjä piirustuksia hän kutsuu ”rakennemalliksi”. Se ei ole yhtään mitään. Samalla niistä puhutaan kuin suunnitelmista. Kaksinaamaisuus ja luikurointi ei ole virkamiesten yksinoikeus, myös eräät luottamushenkilöt joutuvat turvaamaan niihin.

yllapito

Tukahduttavaa lainsäädäntöä

| Eero Paloheimon kolumni on julkaistu Taloussanomissa 4. 9. 2003 |

En käytä pyöräillessä kypärää. Auton turvavyön kiinnitän vain erityisoloissa. Prostituutiopalveluja aion käyttää heti jos tarvitsen. Tupakoin läsnäolijoista, en laista riippuen. Kahden keskioluen jälkeen istun auton rattiin, kolmen jälkeen veneen. Pimeitä pikkukeikkoja teetän ja teen silloin tällöin. Tämä kaikki on harkitsevaa suhtautumista tiettyyn lainsäädäntöön, ei uhmaa. Ihminen osaa itse punnita tekonsa. Asenteeni on vahvasti moraalinen ja kehotan muitakin toimimaan tavallani.

Viime vuosien lainsäädäntö on tuottanut ja uhkaa tuottaa lisää pakkoja, kieltoja ja käskyjä, joiden tarkoitus ja motiivitkin ovat arveluttavia. Lakiin on syntymässä perinteisten naimis-, kauppa-, maa- ja muiden kaarien rinnalle uusi kaari, simputuskaari. Uskotellaan, että lainlaatija tietää täysjärkistä aikuista itseään paremmin, mikä tälle hyväksi on. Ja jos kaksi ihmistä sopii palvelujen vaihdosta, tuo kutsumaton besserwisser änkeää väliin muistutellen, että hänelläkin on osuutensa asiassa. Vaikka ei piru vieköön pitäisi olla.

Lainsäätäjä puolustelee tekemisiään siten, että näillä uusilla säännöillä halutaan suojella hyvää kansalaista pahan metkuilta ja kutakin vielä erikseen itse aiheutetuilta onnettomuuksilta. Selittely ontuu. Vain harvoissa ääritapauksissa tämä lainsäädäntö vastoin asianomaisten omaa harkintaa pelastaa ihmisen pahalta. Valtaosa tästä uushyvinvointia vaalivasta, nippeleitä viilaavasta lainsäädännöstä aiheuttaa tottelevaiselle alamaiselle vain ahdistusta, harmia ja kyyristelyä kasvottoman komentelijan edessä. Tottelemattomien jahtaus taas syö runsaasti resursseja laihoin tuloksin.

Korjaisipa tuo touhukas lainsäätäjä todellisia ongelmia, mutta ei. Tämä kehitys heijastaa hyvinvointivaltion dekadenssia, rappion tilaa.

Vähemmän tekopyhä lainsäätäjä myöntää, että tämä säännöstö ei lisää vaan vähentää onnellisuuden summaa, että utilitaristisesti nämä lait ovat epäeettinen huutomerkki. Mutta hän puolustelee tätä lainsäädäntöä hyvinvointivaltion olemuksella, kustannusten säästöllä ja järjestyksen lisääntymisellä. Hyvinvointivaltio voi hyvin kun valtio voi hyvin, kansalaisella ei ole väliä. Kun tosiroistoihin ei päästä eikä uskalleta käydä kiinni on mukavaa viran puolesta ja ajan kuluksi hyppyyttää tavallista ihmistä.

Todella – ajan kuluksi!

Ongelmana onkin, että ylikypsästä hyvinvointivaltiosta on vuosikymmenien kuluessa kitketty pahimmat ongelmat ja lainsäätäjä kavahtaa omaa tarpeettomuuttaan. Hän ei pidäkään ihanteena sellaista yhteiskuntaa, jossa uudet lait vain seurailevat yhteiskunnan muutoksia. Hänelle itselleen on antoisampaa viilata hyvinvointia loputtomasti ja yhä hienommalla viilalla – hän matkii absoluuttista nollapistettä tavoittelevaa kylmäfyysikkoa. Ja toimettomuuden pelossaan hän mieluummin säätää huonoja lakeja kuin on säätämättä mitään. Ettei syntyisi vaikutelmaa yhteiskunnassa pesivästä turhasta joukosta.

Menisi vaikka sieneen tai pelaamaan sulkapalloa.

yllapito

Onko ihminen vain ainetta?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomain Vieraskynä-palstalla 13. 8. 2003|

Aine antaa kärsivällisesti meidän jalostaa sieluamme, eikä tyrkytä itseään.”
(Tiina Kaila: Valon nälkä)

René Descartes lienee historian tunnetuin dualisti. Dualismin mukaan ihminen rakentuu kahdesta kokonaisuudesta, sielusta ja ruumiista tai nykyaikaisemmin: mielestä ja aineesta. Viime vuosikymmeninä tätä perinteistä käsitystä on yhä äänekkäämmin epäilty ja vanhaa materialismin perinnettä jatkaa fysikalismi, jota lujittavat hiukkasfysiikka ja molekyylibiologia. Sen mukaan sielua ei ole, vaan kaikki on ainetta.

Dualistinen näkemys tuntuu aluksi kiistattoman oikealta. Arkijärki sanoo, etteivät kipu ja nautinto, ajatukset, tunteet, tulevaisuuden odotukset tai menneisyyden muistot ole ainetta vaan jotain muuta – olkoonkin, ettei meillä tuosta muusta ole ensimmäistäkään objektiivista havaintoa. Havaintoina ovat vain omat elämyksemme, jotka eivät mitään muuta olekaan kuin tuota muuta. Muiden ajatuksia tai elämyksiä emme voi suoraan havaita, emme edes läheistemme, saatikka sitten vieraan ihmisen, koiran, lahnan tai perhosen elämyksiä. Tätä kyvyttömyyttä kutsutaan vierassieluisuuden ongelmaksi.

Dualistisesta näkemyksestä seuraa – sen tervejärkisyydestä huolimatta – useita ratkaisemattomia pulmia. Hiukkasfysiikka paljastaa ainerakenteen yhä seikkaperäisemmin. Nyt edetään atomin osien osien osien tasolla, eikä vieläkään olla varmoja, millainen maailman pienin osa on. Jos tietoisuus olisi aineen ylimääräinen osa, olisivat ihmisen hermoston happiatomit erilaisia kuin ei-tietoisen olion, vaikkapa tuolin atomit. Näin ei ole. Eikä tietoisuuden ongelma ratkenne ainetta tarkemmin katsomalla. Tarkkuus riittäisi jo, jos tietoisuus mikroskoopilla löytyisi.

Dualismin pelastaisi tietoisuuden aineettomuus. Sen mukaan aineen avulla ei koskaan päästäisikään käsiksi tietoisuuden perimmäiseen olemukseen vaan se kätkeytyisi tuntemattomaan, aistiemme ja niitä täydentävien instrumenttien ulottumattomiin. Tuosta tuntemattomasta ei tosin olisi todisteita, mutta se ei todistaisi, ettei tuntematonta ole. Tähän argumenttiin voi taas vastata yksinkertaisella instrumentilla, pesäpallomailalla. Kun pesäpallomailalla kalauttaa, niin havaitsijan tietoisuus pimenee. Ei siis epäilystäkään, etteikö aine ole kytketty tietoisuuteen, sillä pesäpallomaila jos mikä on ainetta. Saman voi osoittaa kemialla – vaikka alkoholilla, sekin vaikuttaa mieleen.

Lukemattomiin muihinkin vastaväitteisiin pitää dualistin vastata jos mielii ylläpitää uskoa tähän havaitsemattomaan ei-aineeseen. Mistä ei-aine ilmestyi evoluutioon, kun eliöt alkoivat tuntea? Millaisesta varastosta sielut pulpahtavat väkiluvun kasvaessa? Onko ulkoavaruuden tietoisilla olennoilla omat annoksensa ei-ainetta? Miten kehtaamme tehdä luonnontieteellistä tutkimusta ottamatta huomioon tätä merkittävää toista kokonaisuutta, ei-ainetta?

Fysikalistin pitää vastata vain yhteen kysymykseen: miten aine voi ajatella tai tuntea? Etsikäämme apua menneisyydestä.

Tieteen historia on täynnä vastauksia kummallisuuksiin. Miten voi seistä ylösalasin putoamatta, miten apinan lapsi onkin ihminen, miten kaikkeus mahtuu pisteeseen? Maata pidettiin pannukakkuna, ihmistä luojan luomana ja alkuräjähdyksen ideaa pilkattiin. Pinttyneitä virhekäsityksiä ovat aina tukeneet arkiset havainnot, yleinen mielipide, virallinen valta ja terve maalaisjärki. Sitten turvallinen maalaisjärki kumotaan eri alojen tieteellisillä näytöillä, luodaan parannettu teoria ja selitetään asia monin tavoin ja monta kertaa. Niin syntyy uusi maailmankuva, joka taas joskus kumotaan. Oletan, että tietoisuuden ratkaisu, kuten suhteellisuus- ja kvanttiteoriakin sulautuvat vielä ihmiskunnan yhteiseen maalaisjärkeen.

Aine muodosti alkuräjähdyksen jälkeen vaiheittain uusia kokonaisuuksia. Kvarkeista rakentui nukleoneja, sitten ytimiä, atomeja, molekyylejä. Syntyi kahdentuvia molekyylejä, protosoluja, prokaryootteja, eukaryootteja, monisoluisia eliöitä, hermollisia eliöitä, kädellisiä ja ihmisiä.

Koko tuota prosessia voisi kutsua maailmankaikkeuden megaevoluutioksi. Sille on ominaista, että aine jatkuvasti muodostaa aikaisempaa laajempia ja mutkikkaampia, silti jäsentyneitä yhdistelmiä ja noilla uusilla yhdistelmillä on aikaisemmin aavistamattomia ominaisuuksia. Uudet ominaisuudet ovat aineen kykyjä uudella tasolla. Ne liittyvät osien suhteisiin, uuden kokonaisuuden struktuuriin. Niiden ilmestymistä kutsutaan emergenssiksi.

Evoluutio on megaevoluution osa ja sen aikana elollisille olennoille on kehittynyt lukemattomia taitoja. Yksi tällainen on taito tuntea, aluksi varmaan vain kipua, ehkä nautintoakin. Tällä ei ole mitään tekemistä tiedon kanssa. Siksi tätä ominaisuutta ei pitäisi kutsua tietoisuudeksi vaan pikemmin tuntoisuudeksi. Mutta siitä kehittyi tietoisuus, vaiheittain ja ilman hyppäyksiä. Oletan, että genetiikka vastaa lähivuosina kysymykseen: mitkä piirteet eläinten genomeissa ovat sellaisia, jotka puuttuvat kasveilta? Mitkä niistä ovat tietoisuuden siemeniä? Tietoisuuden mysteeri avautuu lisää.

Fysikalisteja syytetään usein kolkosta maailmankatsomuksesta. Käsitykseni on, että näkemys ajattelun ja tunteiden perimmäisestä, ontologisesta olemuksesta ei hetkauta eikä saa hetkauttaa suhdettamme moraaliin, yhteiskuntaan, taiteeseen, kieleemme tai keskinäisiin suhteisiimme. Aine ajattelee, entä sitten? Ja ainemöykyt rakastuvat ainemöykkyihin, silti tunteet roihuavat.

yllapito

Ajattelen, siis olen… ainetta!

| Jussi Niemelän tekemä haastattelu on julkaistu Elonkehä-lehdessä toukokuussa 2003 |

Ajattelija ja elämänsuojelija Eero Paloheimo julkaisi vuosi sitten kirjan Megaevoluutio. Se on kunnianhimoinen ja laajakatseinen teos. Kirjassa Paloheimo esittää kokonaisvaltaisen maailmanselityksen, joka ei jättäne ketään kylmäksi. Elonkehä päätti ottaa selvää, miten Paloheimo on päätynyt nykyiseen käsitykseensä olevaisen perimmäisestä luonteesta. Koska juttu on poikkeuksellisen syväluotaava – Eero Paloheimon nimenomaisesta toivomuksesta – on loppuun sijoitettu filosofisten termien ja nimien selityksiä.

Ihminen ja aate

Ihmistä ei voi irrottaa hänen filosofiastaan, joten kertoisitko aluksi hieman itsestäsi?

Olen rakennusinsinööri, mutta melko kauan sitten irtauduin ammatistani. Kansanedustajana olin 1987–95 ja sitten opettajana Helsingin Teknillisessä Korkeakoulussa. Olen kirjoittanut vuoden -75 jälkeen seitsemän kirjaa. Nyt olen täysipäiväinen tietokirjailija, ensimmäistä kertaa elämässäni vain yhdessä työssä Harrastan shakkia, purjehdusta ja viime elokuussa hyppäsin ensimmäistä kertaa laskuvarjolla. Asun Tuusulassa. Viime syksynä olin kolme kuukautta Afrikassa ja aion mennä sinne uudestaan. Kirjoitan kirjaa Afrikasta.

Miten ja milloin kiinnostuit elämänsuojelusta?

Aika varhain. Jo 50-luvulla ja vielä selkeämmin 60-luvulla vallitsi vahva jako oikeistoon ja vasemmistoon. Minusta se oli epäolennaista: ympäristönsuojelu oli tärkeämpää. 60-luvulla kävin aamuisin linturetkillä yksikseni. Linnut ja niiden laulut opettelin vaivalloisesti, kuuntelemalla ja katselemalla, sitten tunnistamalla lintukirjasta. Tämä oli tietysti paljon ennen vihreää liikettä.

Missä vaiheessa tutustuit Pentti Linkolaan?

Tapasin hänet vuonna -76. Sen jälkeen olemme pitäneet yhteyttä jatkuvasti, joskin harvakseltaan.

Miksi sait päivänpolitiikasta tarpeeksesi?

Kahdeksan eduskuntavuoden jälkeen huomasin, etten opi siellä enää uutta. Halusin ehdottomasti tehdä vielä muutakin, en jatkaa rivipoliitikon elämää. Toinen syy oli, että kovasta hangoittelustani huolimatta vihreät alkoivat jo silloin väljähtyä yleispuolueeksi, kiinnostus suuntautui jakopolitiikkaan kuten muillakin puolueilla. Vihreiden merkitys ympäristöasioissa kutistui ja muuttui sittemmin täysin merkityksettömäksi.

Sain kuitenkin eduskunnassa aikaan tulevaisuusvaliokunnan. Sen asema on nyt vakiintunut ja se on tiettävästi ensimmäinen laatuaan maailmassa, herättänyt ulkomaillakin kiinnostusta. Siksi en pidä kansanedustajan kausiani turhina.

Filosofia

Olet nykyaikana siitä harvinaislaatuinen ajattelija, että pyrit kokonaisvaltaiseen maailmantulkintaan, systeemiin. Miten alun perin innostuit filosofiasta ja mistä johtuu taipumuksesi laajoihin ajatusrakennelmiin?

Yleistäminen, induktio on ajattelumalli, josta se seuraa. Silloin tarkastellaan erillisiä ilmiöitä, yritetään löytää niiden yhteisiä piirteitä ja etsitään havaintojen pohjalta yleisiä lainalaisuuksia. Luonnontiedehän on erillisten ilmiöiden havainnointia ja niiden yleistämistä. Luonnontiede poikkeaa siten ihmistieteistä. Jälkimmäiset askartelevat aika lailla erisnimien kimpussa. Erillisten ilmiöiden raportointi ei tuo luonnontieteeseen paljon uutta, vaan vasta johtopäätökset, yhteisten piirteiden hahmottaminen ja lainalaisuuksien löytäminen. Tämä tuo pohdiskeluun sellaista luovuutta, joka minua kiinnostaa. Johtuneeko tämä sitten luonnontieteellis-matemaattisesta taustastani?

Keitä filosofeja olet tutkinut?

En paljon ketään, vaikkakin olen filosofiaa kyllä sen verran lukenut, että minulla on jonkinlainen yleiskäsitys asioista. Yleensä olen päätynyt lopputuloksiini itsenäisesti, kuten Maan Tien elämäkeskeiseen etiikkaan ja Megaevoluution fysikalismiin. Vasta jälkeenpäin olen usein nähnyt samansuuntaisia ajatuksia muidenkin esittäminä. Olen kyllä yrittänyt tarkkaan kertoa, mitä olen itse keksinyt, mitä lainannut. Megaevoluution loppuun olen sijoittanut erittelyn siitä, mitä mielestäni olen itse kehitellyt, mitä en ole aikaisemmin tai lainkaan muualta löytänyt, vastakohtana muualta lukemilleni teorioille.

Usein kuitenkin satut osumaan ajan hermolle.

Siltä näyttää. Maan Tien elämäkeskeinen etiikka ja nyt fysikalismi, molemmat ovat sattuneet olemaan ajankohtaisia, kun olen niistä kiinnostunut ja alkanut niitä pohdiskella. Ehkä asiat ovat ilmassa.

Pidätkö itseäsi syväekologina?

En. Omat elämäntapani ovat käytännössä aivan liian holtittomat siihen. Syväekologiaan liittyy vahvasti moraalinen uhrautuminen ja elämä. Minulle ottaa tosi koville jo viikon paastoaminen: syömisenkin nautinto on minulle rakas. Pidän kyllä arvossa syväekologien itsekuria.

Verrattuna Pentti Linkolaan olet huomattavan teknologiamyönteinen. Uskotko että teknologia voi auttaa maapallon pelastamisessa?

Tämä on mielestäni merkittävin ero Pentti Linkolan ja minun ajattelussani. Olen aina pitänyt tekniikkaa työkaluna. Työkalua voidaan käyttää hyvään tai pahaan, eikä valinta ole työkalun. Jos joku lyö kirveellä toista, ei pidä syyttää kirvestä. Annan tekniikalle – tai teknologialle – tämän roolin tuomitsematta sitä valikoimatta. Sellaisella mallilla on paremmat toteutumisen mahdollisuudet kuin täydellisellä hylkäämisellä. Paitsi pakon edessä, mutta se ei olekaan enää valinta.

Ja ihminenhän on homo tehcnologicus.

Niin, sehän on ihmisen määritelmä: työkaluja valmistava eläin. Ei ihmistä ilman teknologiaa ja jatkuvaa tekniikan parantelua. Minusta on ihan selvää, että ihmisellä on jokaisena aikana ja jokaisessa yhteisössä palveluksessaan teknologinen kokonaisuus, jossa kaikki kietoutuu yhteen spagetiksi. Siitä ei oikeastaan voi vetää yhtään osaa pois häiritsemättä kokonaisuutta. Näin tekniikka nähdäkseni etenee, suurina kokonaisuuksina. Tämä idea minulla on kirjassani Syntymättömien Sukupolvien Eurooppa: pitää muuttaa koko tämän päivän tekniikka tavoitteineen, jotta muutoksesta olisi hyötyä.

Fysikalismi ja tieteellinen maailmankuva

Olet Megaevoluutiossa päätynyt ontologiseen fysikalismiin ja hylännyt Maan Tiessä edustamasi trialismin, kolmen julkisivun todellisuuden. Mikä sai mielesi muuttumaan?

Logiikka. Aloin pohtia, mikä mieli on ja päättelin, että se on sittenkin vain ainetta. Niin vastenmieliseltä kuin se alussa maistuikin, yhä enemmän alkoi tuntua, että käsityksemme mielestä jonakin muuna kuin aineena onkin vain illuusio, eräänlainen vertauskuva. Aine ajattelee ja tuntee, vihaa ja rakastaa, ja me olemme vain ainetta. Minuuskaan ei ole kuin aineen rakenne, kuollessa rakenne murtuu ja aine menettää tietoisuuden kyvyn. Siten minuus katoaa, mutta aine pysyy, muuttaa muotoaan ja uusia tietoisuuksia syntyy siitä.

Kun tämä ajatus – oivalluksena tai valaistumisena – sitten tuli, en ole päässyt siitä irti. Arvelen, että olemme vain äärettömän vahvasti sidottuja vanhaan ennakkoluuloon, että olisimme jotain muutakin kuin ainetta. Tämä väärinkäsitys pitää ohittaa. Se on samanlainen kuin vanhojen aikojen ajatus, että maapallo on pannukakku, jolloin toisella puolella olevat ihmiset putoaisivat pois. Tai myöhempi käsitys, ettei ihminen voi polveutua apinasta, vaan on luotu.

Luonnontieteilijät, jotka ovat samalla dualisteja, ovat hataralla pohjalla. Tiedettä harjoittaessaan ja tuloksia julkaistessaan heidän lähtökohtansa on, että maailma on vain ainetta. Jos he eivät uskoisi siihen, he eivät voisi tehdä luonnontieteellistä tutkimusta kuten nyt. Silti on paljon luonnontutkijoita, jotka ovat filosofialtaan perinteisiä dualisteja tai vähintään neutraaleja aineen ja mielen pohdinnoissaan.

Lasketko dualisteiksi myös emergentin materialismin kannattajat?

En oikeastaan. Tarkoitan dualisteilla perinteisiä dualisteja. Olen itsekin emergenssin kannalla siten, että tietoisuus on materiaalin uusi ominaisuus, joka ilmestyy tietyille aineyhdistelmälle väistämättä. Nuo yhdistelmät ovat tietysti hirveän monimutkaisia, ja niihin kuuluu esimerkiksi hermoja. Niinpä aineelle syntyy kyky tuntea kipua ja nautintoa. Tämä kehittyy sitten evoluution myötä lisää, tietoisuudeksi. Tunto on erään elävän materian kyky. Elävällä materialla on tietysti muitakin kykyjä, kuten elottomallakin materialla on kykyjä. Näitä kykyjä ilmestyy aineen muokkautuessa lisää, kun materia jäsentyy ja lopulta saavuttaa tietoisuuden.

Vaatiiko tieteellinen uskottavuus kovien tieteiden kuoren ympärilleen?

Saattaa hyvinkin olla. Haluan silti korostaa, että usko fysikalismiin ontologisessa mielessä ei sulje pois idealistista näkemystä epistemologisesti ajatellen. Kaikki tietomme on peräisin elämyksistä, vaikka elämykset olisivatkin pohjimmiltaan ainetta. Fysikalismi ei myöskään tarkoita, että voisimme arkipäiväisessä käyttäytymisessä vetäytyä vastuusta ja sanoa, että aine tekee synnit ja pahuudet, emmekä me itse.

Vapaa tahto, moraali, etiikka, tunteet ovat tietyn aineen erityisiä ominaisuuksia. Siten aine säätelee itseään. Kaduilla kuljeskelevat ainemöykyt eivät saa käyttäytyä toisiaan kohtaan huonosti. Ja kuten kirjassani mainitsen, ainoa fysikalismista seuraava muutos omaan elämääni on tyynempi suhtautuminen omaan kuolemaani.

Aivan kuten Epikuroksen kaunis ajatus: kun me olemme, kuolemaa ei ole ja kun kuolema on tullut, me emme ole.

Niin: minä en ole, muttei sillä väliä, koska uusia tietoisuuksia syntyy, uusia minuuksia tilalleni.

Tässäkin mielessä tieteellisestä maailmankuvasta koituu pelkkää etua.

Niinpä niin:ei tarvitse pelätä kuolemaa eikä sitä, mitä sitten seuraa.

Fysikalistinen reduktionismi on tällä hetkellä tieteen vallitseva paradigma, myös kognitiotieteessä ja biologiassa. Näetkö Lauri Rauhalan tavoin vaaroja ihmisen ja biologian fysikalisoimisessa, elämän rakenteen pilkkomisessa ja yliyksinkertaistamisessa?

En oikeastaan. Viittaan aikaisempaan. Jos alkaisimme vetää fysikalismista johtopäätöksiä ja siirtää omaa vastuutamme jonnekin muualle niin silloin kyllä, muuten en.

Kari Enqvistin Olemisen Porteilla liputtaa sekin vahvasti fysikalismin puolesta. Saitko kenties Enqvistiltä lisäpontta omalle näkemyksellesi?

Olen löytänyt häneltä tietysti samoja ajatuksia, mutta oikeastaan vasta sitten, kun seurasin Olemisen Porteilla – teoksesta käytyä keskustelua, johon myös hieman osallistuin. Mielestäni esitän asian vähän Enqvistiä jyrkemmin. Hän muistaakseni sanoo, että ajattelu on aineen heijastusta. Minä taas, että aine ajattelee.

Olet varmaan tietoinen ylivoimaisista käsitteellisistä vaikeuksista, joihin yksisilmäinen fysikalismi filosofiassa johtaa. Onko esim. Suomen asukasluku, abstrakti, alati muuttuva käsite, ainetta? Onko se jatkuvasti muuttuessaan samaa ainetta joka paikassa, eri yksilöiden aivoissa, tietokoneissa, kirjoissa ja lehdissä? Tarkoitan itse käsitettä, en niitä numeroita, joista se kulloinkin muodostuu.

Käsitteet, vaikkapa neliöjuuren tai väkiluvun käsite, on epämääräinen koska se ei ole muuta kuin aineyhdistelmä aivoissani ajatellessani sitä. Jollakin toisella ihmisellä neliöjuuren käsite on toisenlaisten mielikuvien yhdistelmä, siis toinen kombinaatio samoista aineista. Samoin paperille kirjoitettu luku, tietokoneessa oleva luku…

Et puhu nyt käsitteestä.

Joo, en puhu nyt käsitteestä, vaan itse luvusta. Mutta lukukin, ääneen sanottuna, paperille kirjoitettuna tai tietokoneelle tallennettuna – on kaikissa tapauksissa vain aineyhdistelmä. Esimerkiksi eräs ilman molekyylien yhdistelmä, jota heiluttelee aalto. Ei muuta.

Onko sanan merkityskin siis aina samaa “merkitysainetta“?

Se on samoja alkuaineita aivoissa kuin kaikki muukin, eri kombinaatioina eri ihmisillä. Merkitys samalla tavalla kuin käsite on mielikuva ja siten yhdistelmä yleisistä alkuaineista aivoissa. Mielikuvat ovat erilaisia eri yksilöillä. Jos otamme esimerkiksemme hyvinkin täsmällisesti määriteltävän asian – vaikkapa luvun ‘yksi‘ käsitteen tai merkityksen – niin väitän, että sekin on vain mielikuva ja lisäksi erilainen eri yksilöillä.

Et näköjään kannata ainakaan Richard Dawkinsin meemi-teoriaa, jolle Daniel Dennett aika pitkälti perustaa tietoisuustulkintansa; siis sitä, että itsetietoisuus, minä, rakentuu geenin kaltaisista kopioitujista, meemeistä, jotka ikään kuin tietokoneohjelmana istutetaan kulttuurin toimesta aivoihin?

Ihmisiä ei saa muuttumaan koneiksi, emme voi muuttaa ihmisten aivoja keskenään samanlaisiksi tietokoneiksi. Yksilöt ovat ja pysyvät erilaisina, kiitos maailman monimuotoisuuden.

Ihmisen tietoisuus kuitenkin operoi merkityksillä. Voidaanko tämä ilmeisen emergentti ilmiö ohittaa ontologisesti?

Merkityskin mielikuvana on eräs hermostossamme olevien aineiden yhdistelmä ja kaikki – elollinen ja eloton – koostuu samoista alkuaineista. Olkoon emergentti ilmiö, mutta silti aineen ominaisuus.

Kierrät kysymyksen.

En kai. Alkuaineet ovat samoja ihmisten aivoissa ja tietokoneissa. Vaikka alkuaineet ovat eri yhdistelmiä eri paikoissa, ei siitä seuraa, että toinen olisi henkeä ja toinen ei, tai toinen ei-materiaa ja toinen materiaa. Merkitys on mielikuva, osa tietoisuudesta.

Miten selität väärin lukemisen ja väärin kuulemisen? Muuttuuko aine matkalla vastaanottajan silmään ja korvaan?

Hmm… ei varmaan muutu. Kuvittelisin, että aivotutkija – jonka alaan kysymys kuuluu – vastaisi, että muutos tapahtuu vasta aivoissa, ei niissä valoaalloissa, jotka etenevät paperista silmään. Tuskin silmä tai korvakaan tekee tätä virhettä, ellei nyt sitten kovassa metelissä. Sekaannus tapahtuu vasta aivoissa, samalla tavoin kuin monet muutkin ajatusvinksahdukset.

Tässä yhteydessä pitää mainita unet, jotka tukevat vahvasti fysikalismia. Ihminen näkee jotain unissaan, jolloin aivoissa syntyy kohde, joka näkyy. Ei siis ole erikseen kohdetta, joka näkyy, ja jotakin, joka sen näkee, vaan kysymys on aivoissa itsestään syntyneestä näystä.

Sanot kirjassasi (s.32), että tietoisuus ja tuntoisuus ovat myös ilmeisiä aineen emergenttejä ominaisuuksia, jotka ilmestyvät aineeseen vasta tietyn mutkikkaan, tarkoin jäsennellyn rakenteen myötä. Oletko sittenkin emergenssin kannattaja?

Miten niin sittenkin? Minähän nimenomaan olen sitä!

Mutta juuri sen sinä fysikalismissasi ontologisesti hylkäät.

Kyllä kyllä, tässä kolmen julkisivun maailma – mallissa, jonka olen jo kokonaisuudessaan hylännyt. Nyt hylkään emergenssin luonteen vain siten, että aineesta muka syntyisi jossain faasissa ei-ainetta. Ontologisesti pidän ajatuksia aineena. Mutta kieltä ei tarvitse muuttaa ja tietoteoreettisesti ajatuksista voidaan puhua kuten tähänkin saakka.

Näet siis emergenssin ja kolmen julkisivun mallin heuristisena työkaluna, jonka avulla käsitteelliset vaikeudet vältetään?

Näen kolmen julkisivun mallin apukeinona, jonka avulla asioista voidaan keskustella.

Mielestäni juuri fysikalistinen käsityksesi, että tietoisuus on vain ainetta ja minä illuusio, tarkoittaa hyvästejä epistemologiselle realismille; lankeat samaan derridalaiseen sudenkuoppaan kuin Dennett: jos havaitsija X on harhakuvitelma, fiktio, niin eikö tietomme ulkopuolisesta maailmasta ole silloin kaksinkertainen fiktio?

On selvää, että kaikki tietomme on peräisin elämyksistä, samoin tieteemme ja tietojemme kokonaisuus, sekin on elämysten avulla kasattu. Mutta kuten sanottu, tämä on epistemologinen lähestyminen. Silloin emme tarkastele maailmaa, vaan tietomme perustaa. Epistemologisesti ei voi todistaa fysikalismia, koska kaikki tietomme on saatu havaintojen kautta. Havaintoja on vain havainnoista. Tiedon ja maailman välillä on puskureita. Mutta emme sillä perusteella voi myöskään kumota fysikalismia ontologisessa mielessä. Ei tämä osoita, etteivätkö havaintomme, tunteemme ja ajattelumme olisi vain aineen liikahduksia. Minusta näiden kahden päättelytavan välillä pitää säilyttää selvä ero.

Esität kirjassasi myös tieteellisessä mielessä hyvinkin uskaliaita hypoteeseja, kuten maapallon ulkopuolisen elämän todennäköisyys, telepatian mahdollisuus, Kirlian-kuvauksen ja ruumiin kipupesäkkeiden yhteyden kvanttimekaaninen selitys, ja jopa jumalan olemassaolo. Et ilmeisesti pelkää tiedepiirien naureskelua?

On totta, etten minä sitä kamalasti pelkää, toisaalta en ole naureskelua vielä kuullut. Anto Leikola sanoi Helsingin Sanomien arvostelussaan, että hän luki päätään pudistellen joitakin kohtia kirjastani, eikä se minusta ole kovin pahasti sanottu. On selvää, että kirjassani on olettamuksia, jotka itsekin olen tunnustanut spekulaatioksi, todistamattomiksi arvailuiksi.

Asia, josta kirja Megaevoluutio käynnistyi, on elämän todennäköisyys maapallon ulkopuolella: muistan jopa paikan ja hetken. Tulin talvella verkoilta, nousin rinnettä ja äkkiä minulle tuli hyvin selvänä käsitys, että on vain kaksi todennäköistä vaihtoehtoa: elämää ei olisi lainkaan tai sitten sitä on maailmankaikkeudessa runsaasti. Tämä tapahtui noin 15-20 vuotta sitten. Jumalan olemassaoloa pohdiskelevat lukekoot kirjani.

Minulla on aika vahva todennäköisyyslaskentaan liittyvä pohja. Olen tehnyt alalta kaksi väitöskirjaa. Siksi olen valmis puolustamaan päätelmääni, että maapallon ulkopuolinen elämä on todennäköistä, missä tiedemiespiirissä tahansa. Jopa siten, etten pidä kuuluisaa Draken yhtälöä kovin mullistavana.

Tästä päästään suoraan megaevoluution käsitteeseen.

Megaevoluutiolla tarkoitan aineen vääjäämätöntä, vaiheittaista ja säännönmukaista kehitystä alkuräjähdyksestä nykypäivään ja mahdollisesti myös tulevaisuuteen.

Miten päädyit ajatukseen faaseista, jaksoista, joiden aikana aine yhtyy liukuvana prosessina aina korkeammiksi ja monimuotoisemmiksi kokonaisuuksiksi?

Prosessi ei ole oikeastaan liukuva vaan porrastettu. Opiskelin eri asioita kirjaani varten vuosikausia, tietysti vain teknisellä ja populaaritieteellisellä tasolla. Ensin fysiikkaa, sitten kemiaa, biologiaa ja evoluutioteoriaa, paleontologiaa ja antropologiaa. Prosessin aikana tulin vakuuttuneeksi siitä, että kehityksessä on yhteisiä, toistuvia piirteitä, että aineen ja elämän täytyy kehittyä suunnilleen samalla tavalla kaikkialla maailmankaikkeudessa – ja vääjäämättä. Siemen oli kylvetty alkuräjähdyksessä.

Tulevaisuus

Kirjasi lopussa esität kaksi tulevaisuudenvisiota, todennäköisen ja varsin lohduttoman Köpelösti käy – vaihtoehdon, sekä utooppisen Ihmepelastuksen. Mitä ihmepelastukseen vaaditaan poliittisesti? Missä vaiheessa viimeistään on pakko turvautua Pentti Linkolan keinoihin?

Ihmepelastukseen tarvitaan vahva kansainvälinen tahto ja valistus, sekä vakuuttuneisuus siitä, että nykyisiä toimia ei voida jatkaa, ei edes siten, että käytäntöjä pikkuhiljaa viilattaisiin paremmaksi, kuten vihreät näyttävät ajattelevan. Muutoksen täytyy olla hyvin radikaali. Sen toimeenpanijaksi tarvitaan jonkinlainen maailmanhallitus. Muutos on erilainen teollisissa maissa, kuin ns. kehitysmaissa. Mikäli radikaalia muutosta ei tapahdu, käy huonosti. Maailmanloppu ei tule äkkiä, yhdessä rysäyksessä. Se on menossa nyt, koko ajan. Elämme maailmanlopun keskellä.

Olen käyttänyt jossain yhteydessä vertausta, joka on peräisin tekniikasta. Rakenteella on kaksi murtomekanismia. Toinen on hauras. Jos heitän kiven ikkunaan, se murtuu hauraasti, hetkessä. Jos sen sijaan betonilaattaa kuormitetaan liikaa, se ei rojahda heti, vaan ensin siihen ilmestyy halkeamia ja se taipuu, kuorma siirtyy laatan ehjille osille. Laatta romahtaa vasta sitten, kun kaikkien kohtien kantokyky on käytetty ja koko laatta saavuttaa ns. murtotilan. Tämä on sitkeä murto. Maailmanloppu on sellainen. Syntyy elinkelvottomia alueita, joilta väestö siirtyy seuraaville alueille ja alkaa kuormittaa niitä yhä enemmän. Samanaikaisesti eri muuttujat yhdessä kiihdyttävät ilmiötä ja vahvistavat toisiaan. Tämä pätee aavikoitumiseen, polttopuun ja vesivarojen hupenemiseen ja elollisen luonnon monimuotoisuuden kuihtumiseen. Koko ajan häviää puskureita, luonnon keinoja, jotka hidastavat prosessia, ja pakotiet sulkeutuvat yksi kerrallaan.

Ei ole hetkeä, jolloin siirrytään toiseen systeemiin, vaan siihen siirrytään vaiheittain siten, että joudutaan – ehkä – omaksumaan pikkuhiljaa Penan kuvaamat käytännöt, jos se sitten enää on mahdollista.

Penttihän on puhunut siitä, miten maailma muuttuu koko ajan ikävämmäksi paikaksi, jolloin ihmistenkin kärsimys päivä päivältä lisääntyy.

On selvää, että Pentin malli olisi nyt toteutettavissa huomattavasti sympaattisemmin, kuin sitten pakon edessä. Siinä pakkotilanteessa se on viimeinen eloonjäämisen keino.

Uskotko, että ihminen lajina voi viisastua ja jalostua?

-Puhutaan. että ihmisellä on perusluonteensa, josta hän on pääsemättömissä. Sen pieni osa on tämä ihmisenä oleminen. Paljon laajempi osa on elollisen olennon perusluonne. Kaikkein perustavin osa ihmistä on kuitenkin aineen perusluonne: aineella on pyrkimys kehittyä tiettyyn suuntaan, jota olen kuvaillut juuri faasi-mallissa. Näyttää olevan niin, että kaikkein tiukimmin me olemme sidottuja tuohon aineen peruspyrkimykseen. Tämä seikka voisi opettaa ihmiselle nöyryyttä, jos ihminen olisi oppiakseen. Mutta ihmisen uhka on ihminen itse.

Mitä odotat lähitulevaisuudelta?

Omalta lähitulevaisuudeltani odotan, että voisin lopettaa tämän perkeleen paaston ja syödä lammasta pääsiäisenä.

Filosofisten termien ja nimien selityksiä (lähteet: Taskufakta – filosofian sanakirja, WSOY 1999; Suuri sivistyssanakirja, Gummerus 2002):

Dawkins, Richard: englantilainen biologi. Meemiteorian Dawkins esittää teoksessa Geenin itsekkyys, Art House 1993.

Dennett, Daniel C.: amerikkalainen filosofi. Dennettin fysikalistinen tietoisuusteoria löytyy kirjasta Tietoisuuden selitys, Art House 1999.

Derrida, Jacques: ranskalainen filosofi, jonka mukaan ihmisen minä on vain fiktio. Derridan kuuluisa lause “tekstin ulkopuolella ei ole mitään“ kuvaa hänen käsitystään ihmisen persoonallisuudesta: minä on kielen luoma sosiaalinen konstruktio, eikä mitään muuta.

dualismi: käsitys, joka olettaa kaksi toisilleen vastakkaista alkuperustaa tai tekijää, kuten henki ja aine, sielu ja ruumis.

emergenssi: uusien ilmiöiden synty monimutkaisten, kokonaisvaltaisten kehitysprosessien kautta. Esim. tietoisuutta voidaan tarkastella emergenttinä ilmiönä, joka syntyy organismin saavutettua kokonaisuutena riittävän monimutkaisen kehitystason, mutta jota ei voida selittää mistään organismin yksittäisestä osasta käsin.

Enqvist, Kari: fyysikko.Tietofinlandia-palkittu teos Olemisen porteilla, WSOY 1998.

epistemologia: tietoa koskeva; tietoteoria.

fysikalismi: käsitys, jonka mukaan ainoastaan fysiikan keinoin havaittavat ja niiden kaltaiset asiat ovat varsinaisesti olemassa ja muodostavat todellisuutta koskevan tiedon ainoan perustan.

heuristinen: keksimään, oivaltamaan johtava; kokeillen ja arvaillen tietoa etsivä.

idealismi: ontologinen idealismi olettaa vastakohtana materialismille, että todellisuus on luonteeltaan ei-aineellista (käsitteellistä, henkistä, sielullista) tai että ei-aineellista todellisuutta ei ainakaan kokonaan voi palauttaa aineelliseen todellisuuteen. Tietoteoreettinen idealismi väittää vastakohtana realismille, että se tieto, joka meillä on olioista, on ensi sijassa riippuvainen havaintokykymme rakenteesta.

merkitys: modernin filosofian ydinkäsite, jota filos. suuntauksissa käytetään varsin eri tavoin. Käsite voi tarkoittaa puhtaasti kielellisten ilmaisujen merkitystä tai viitata ihmisen koko olemiseen merkityksenantona. Tällöin korostuu se, että ihminen ei vain heijasta tai objektiivisesti havainnoi ulkomaailmaa, vaan samalla aina myös tulkitsee sitä.

ontologia: filosofian alue, joka tutkii olemisen ja olemassaolon käsitteitä ja olevaisen perimmäistä laatua.

Rauhala, Lauri: psykologi ja filosofi, joka on voimakkaasti kritisoinut tieteellistä reduktionismia. Ks. esim. Jyri Puhakainen: Persoonan puolustaja – Lauri Rauhala ihmistutkimuksen pioneerina, LIKE 2000.

realismi: filosofiassa tieto-opillinen katsomus, jonka mukaan on olemassa tietoisuudesta riippumaton ulkomaailma.

reduktionismi: käsitys, jonka mukaan tietyn alueen ilmiöt tai käsitteet voidaan palauttaa tiettyyn toiseen alueeseen, esim. elämänilmiöt fysikaalisiin tai biol. käsitteet fysiikan käsitteisiin.

trialismi: Eero Paloheimon kirjassaan Maan tie edustama käsitys, jonka mukaan maailmalla on kolme julkisivua, aineellinen, elämyksellinen ja käsitteellinen.

yllapito

Ovatko äänet yhtä arvokkaita?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Ilta-Sanomain Lukijat-palstalla 3. 4. 2003 |

Nykyisten hallituspuolueiden yhteinen äänimäärä vaaleissa oli suunnilleen sama kuin neljä vuotta sitten, mutta ne menettivät 8 paikkaa ja niiden yhteinen paikkaluku putosi 120 kansanedustajaan. Oppositio keräsi 170.000 ääntä enemmän kuin vuonna 1999 ja nosti edustajamääräänsä 8 paikalla. On päätelty, että kansan tahtoa pitää noudattaa ja hallitusta vaihtaa. Hallituksen voi vaihtaa, mutta ei tästä syystä.

Jos hallitus tuosta syystä vaihtuisi, se muodostuisi ensisijaisesti vaaleissa tapahtuneen muutoksen ja toissijaisesti edustajien paikkaluvun perusteella. Tämä tarkoittaisi, että liikkuvan äänestäjän ääntä pidetään painokkaampana kuin puolueelleen uskollisen ääntä. Samoin nukkuneen äänestäjän havahtunut ääni olisi arvokkaampi kuin ennenkin äänestäneen ääni. Yleistettynä: muutosta vaativan ääni olisi painavampi kuin pysyvyyttä kannattavan ääni. Onko se tasa-arvoa?

Näyttää, että tätä ei usein ole huomattu eikä haluta edes tunnustaa. Yleisessä kielenkäytössäkin vaalien voittajiksi kutsutaan niitä, jotka lisäsivät paikkalukuaan eikä niitä, jotka saivat paljon paikkoja tai ääniä.

Hallituspuolueiden 8 menetettyä paikkaa olisivat tuon ajattelun mukaan jotenkin painavampia paikkoja kuin hallituspuolueiden 120 säilytettyä paikkaa. Opposition saamat 170.000 lisä-ääntä olisivat jostain syystä arvokkaampia kuin hallituspuolueilla pysyneet äänet, joita oli puoli miljoonaa enemmän kuin opposition ääniä.

Uutta perustuslakia sovelletaan nyt ensimmäistä kertaa. Presidentti ei valitse pääministeriä eikä piileviä moraalisia velvollisuuksia ole. Pahimmassa tapauksessa luodaan käytäntö, jonka mukaan äänet eivät ole tasa-arvoisia, vaan liikkuvien äänestäjien äänet ovat muita arvokkaampia. Vähäinen prosentti kaikista äänistä tulkitaan niin tärkeiksi, että hallitus pitää vain niiden vuoksi vaihtaa. Siten syntyy ennakkotapaus, helposti perinteeksi pinttyvä ja vinoutunut poliittinen kulttuuri. Kansanvalta edellyttää, että hallitus muodostetaan eduskunnan paikkajaon ja vain sen pohjalta. Muutos edellisistä vaaleista ei saa painaa sen enempää. Lörpöttely muutoksen erityisestä painoarvosta on syytä lopettaa. Olympialaisissa voittajiksi ei julisteta niitä, jotka paransivat tulostaan eniten edellisistä kisoista.

yllapito

Sota vahvojen valtaa ja väkivaltaa

| Eero Paloheimon artikkeli on julkaistu Helsingin Sanomissa 22. 2. 2003 |

Kansainvälisten suhteiden sanotaan perustuvan valtioiden suvereniteettiin ja tasa-arvoon. Siksi USA:n hyökkääminen Irakiin olisi perusteltua, jos Irak hyökkäisi tai edes uhkaisi hyökätä Yhdysvaltoihin. Mutta Irak ei ole uhannut hyökätä Yhdysvaltoihin, joten tätä perustetta sodanjulistukseen ei ole. Irakin hyökkäys Yhdysvaltoihin sen sijaan olisi puolusteltavissa, onhan Yhdysvallat jo pidemmän aikaa uhannut hyökätä Irakiin.

Perusteena ei ole edes, että Irakista löytyisi joukkotuhoaseita. Yhdysvalloista niitä tietysti löytyy, mutta sillä perusteella kukaan ei ole uhannut hyökätä Yhdysvaltoihin. Niinpä perusteluksi on jäänyt vain, että Irak ei ole yhteistyöhaluinen.

Missä asiassa yhteistyöhaluinen?

Näyttää, että Irakilta edellytetään yhteistyötä joukkotuhoaseiden löytämiseksi. Irakiin halutaan siis hyökätä, koska Irak ei tee yhteistyötä, toimi aktiivisesti hyökkäyksen perusteiden luomiseksi. Asetarkastajien tavoitteena ei ole osoittaa, että joukkotuhoaseita ei ole. Sen osoittamiseksi Irak varmaan tekisikin yhteistyötä.

Yhdysvallat ei ole ilmoittanut, millä ehdoilla se luopuu hyökkäyksestä. Siksi on epäiltävä, että USA hyökkää joka tapauksessa. Silloin asetarkastajien toiminta onkin vain lavaste, jolla pyritään etukäteen paljastamaan Irakin puolustusjärjestelmä ja tekaisemaan verukkeita hyökkäykselle. On kohtuutonta vaatia hyökkäysuhan kohteena olevalta maalta, että se vapaaehtoisesti paljastaa puolustuksensa perusrakenteet uhkaajalleen. Tätä nyt kuitenkin vaaditaan.

Moraalisena perusteluna on esitetty, että Irakilla on kiellettyjä aseita. Kielletyt aseet ovat vaarallisia, mutta niitä voi valmistaa alkeellisissakin oloissa. Sallitut aseet ovat myös vaarallisia, mutta niitä valmistaa vain kehittynyt ja vauras aseteollisuus. Kansainvälinen, aseita kieltävä lainsäädäntö on säädetty isojen ehdoilla. On selvää, että maa tai kansa, jonka olemassaoloa uhataan, käyttää kaikkia aseita puolustukseen. Köyhä käyttää köyhän aseita. Moraali ei niinkään liity aseen laatuun, vaan väkivallan oikeutukseen. Kuolleen läheistä ei lohduta, että vainaja tapettiin sallitulla aseella.

Moraalittomana on myös pidetty terrorismia, jonka vastakohta on järjestynyt, vaikkapa demokratiaan nojaava väkivalta. Terrorismin epäilykin riittää perusteeksi julkisen väkivallan ylimitoitettuun käyttöön. Tätäkin on syytä pohtia uudelleen. Jos valtioiden päämiehet ja päättävät elimet olisivat hyveellisiä ja valtiollinen väkivalta siten aina moraalisesti oikeutettua, olisi jako hyväksyttävä. Kun niin ei ole, on turha hurskastella. Valtaa ja väkivaltaa käyttää silloin jokainen vahva ja rohkea. Kuolleen läheistä ei lohduta, että tappaja oli demokraattisesti valittu.

Hyökkäys Irakiin ei jää sodista viimeiseksi. Tulevaisuudessa keinot käyvät yhä katalammiksi: totuudesta piitataan yhä vähemmän, raja terroristien ja asevoimien välillä katoaa, kiellettyjä aseita käytetään siinä missä sallittujakin ja viimeinenkin pihahdus moraalista tai etiikasta nauretaan lapsellisuutena taivaan tuuliin.

Mutta aina voi uskoa ihmeeseen.

yllapito

Spesialistit vastaan generalistit

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 4. 1. 2003 |

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla on 23. 12. ja 29. 12. haukuttu Kalevi Wiikin kirjaa Eurooppalaisten juuret, mutta ennen muuta kirjoittajaa itseään. En tunne Wiikiä enkä yhtäkään ensimmäisen protestin allekirjoittajaa. En tunne myöskään kirjassa käsiteltyjä kysymyksiä, enkä niistä kirjoitakaan.

Sen sijaan kirjoituksissa on useita piirteitä, jotka kielivät laajemmasta ongelmasta.

1. Kummassakaan kritisoivassa kirjoituksessa ei mainita rivilläkään niitä asioita, joista kirjoittajien tiedot tai päättely olisi heidän mielestään oikeampaa kuin Wiikin tiedot tai päättely, puhumattakaan tuon väitetyn oikeellisuuden perusteista. Hyökätään Wiikiä eikä Wiikin kirjaa vastaan. Tuon lomassa ei pidä syyttää Wiikiä tieteellisen keskustelun väheksynnästä.

2. Kirjoituksissa ei tehdä eroa tutkimusraportin ja tietokirjan välillä. Vaikuttaa siltä, että vastustajat eivät näekään tässä eroa, vaan asettavat molemmille samat laatukriteerit. Jos näin ajateltaisiin yleisesti, kävisivät tietokirjat tarpeettomiksi. Tutkimusraportteja lukevat taas kovin suppeat piirit ja niin kehitystä ajettaisiin suuntaan, jossa lukijoiden olisi tyytyminen fiktioon.

3. Johanna Laakso kutsuu (29. 12.) Kalevi Wiikiä kielten tutkijana amatööriksi. Nyrkkeilyssähän erotellaan ammattilaiset amatööreistä, mutta jos ammattilainen saa köniin amatööriltä, ei hän julistaudu voittajaksi siksi, että saa hommistaan rahaa. Olisi hyvä, jos keskustelu tietokirjoista olisi edes yhtä rehtiä kuin nyrkkeily. 4. Johanna Laakso on myös huolissaan ihmistieteiden hyödystä. Niin ihmistieteiden kuin luonnontieteidenkin hyöty kytkeytyy yksinomaan siihen, miten niiden tulokset parantavat tulevaisuutemme ennakointia ja mahdollisuuksiamme tulevaisuudessa. Muu on huvia ja viihdettä, tekijöille ja vastaanottajille – eikä silti arvotonta. 5. Tiedeyhteisö, johon vedotaan, on yhtä vähän ”jotain mieltä” kuin esimerkiksi Metallityöväen Liitto. Ihmisillä on mielipiteitä, ei yhteisöillä. Kuka sanoikaan: ”jos he olisivat oikeassa, yksi allekirjoitus olisi riittänyt”?

Näenkin tämän keskustelun – kaikkine kummallisuuksineeen – erikoistapauksena paljon yleisemmästä vastakkaisuudesta, joka pulpahtaa tuon tuostakin julkisuuteen. Vastakkain ovat ns. spesialistit ja ns. generalistit ja keskustelun kaava ja sävy näyttää toistuvan. Spesialistit puurtavat tutkimustensa parissa ja ajautuvat väistämättä kapea-alaisuuteen, tietävät yhä enemmän yhä vähemmästä. He saavat harvoin osakseen sitä julkista huomiota, jonka he ansaitsisivat. Generalistit poimivat valmiita tuloksia sieltä täältä, yhdistävät niitä omiin näkemyksiinsä, kirjoittavat kiinnostavasti ja saavat palkinnokseen enemmän julkista huomiota kuin spesialistit. Tämä herättää spesialistien katkeruuden ja synnyttää generalisteihin kohdistuvaa kateellista ilkeilyä. Generalistit taas eivät yleensä solvaa spesialisteja, vaan pitävät heitä hyödyllisinä ihmisinä.

Ilkeily on siis ymmärrettävää, mutta usein epäoikeutettua. Katkeruus saa monesti kohtuuttomia muotoja ja on pahimmillaan, kun kirjoittajaa syytetään epärehellisiksi. Useimmiten uskalletaan vain vihjailla ja se on vielä raukkamaisempaa. Niin kävi nytkin. Toivottavasti Astrid Gartz ei anna käydyn keskustelun hetkauttaa valintaansa puoleen eikä toiseen.

yllapito

Kirjeenvaihtoa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 23.12. 2002 |

Viikko sitten sain Norsunluurannikolta sähköpostissa kirjeen William Dabohilta. Se alkoi näin:

Dear sir,
On ilomme kirjoittaa Teille perusteellisen harkinnan jälkeen, vaikka emme voi tavata vielä henkilökohtaisesti. Olen isäni ainoa poika…

Sitten kirjeessä kerrottiin, kuinka William, 25, ja hänen nuorempi sisarensa Suzy olivat jääneet orvoiksi. Heidän isänsä Dougla Daboh, joka oli toiminut kaakaon, puutavaran, kullan ja timanttien kauppiaana Etelä-Afrikassa, oli murhattu yhdessä heidän äitinsä kanssa Norsunluurannikolla. Äiti kuoli heti, isä viiden päivän kuluttua sairaalassa.

Ennen kuolemaansa oli isä ehtinyt kertoa lapsilleen, että oli tallettanut 15.5 miljoonan dollarin summan pankkiin Abidjanissa, ja isä olisi halunnut sijoittaa sen ulkomaille liikeystävän välityksellä. Hän ehti antaa lapsille kuitin talletuksesta ja neuvoi näitä etsimään luotettavan liikekumppanin ulkomailta, jotta he voisivat heti sijoittaa rahat pitkäaikaisesti ja edullisesti.

William pyysi apuani ja vetosi siihen, että olen sisarusten elämän ainoa oljenkorsi. Hän pyysi avaamaan tilin kotimaassani, jotta he voisivat välittömästi siirtää summan turvaan. He pyysivät, että turvallisuussyistä pitäisin yhteydenottoa luottamuksellisena ja muistuttivat, että saisin sopivan komission avustani.

Kirje loppuu: Parhain terveisin, William Daboh

Vastasin heti sähköpostilla ja kysyin mistä he olivat saaneet osoitteeni, miksi kirjoittivat juuri minulle ja montako kirjettä he ovat lähettäneet. Ystäväni täällä sanoi, että vastaaminen oli varomatonta.

Uudessa kirjeessä kerrottiin, että he eivät ole kirjoittaneet kenellekään muulle, eivät uskalla etsiä omasta maastaan kumppania ja ovat saaneet osoitteeni Abidjanin kauppakamarista. He korostivat edelleen orpouttaan, kokemattomuuttaan ja toivoivat, että ottaisin heidät perheeni uusiksi jäseniksi. William kirjoitti olevansa nyt pikkusiskonsa isä ja vastaavansa siitä, että heidän ainoa turvansa, todelliselta isävainajalta jäänyt perintö, ei joutuisi vääriin käsiin vaan tulisi sijoitetuksi sisarusten parhaaksi. Raha pitää saada siirrettyä ennen vuodenvaihdetta. Kirjeen lopussa William ja Suzy toivottavat Jumalan siunausta.

Vastauksessani kysyin, mitä muuta he toivovat minulta kuin tilin avaamista. Ystäväni täällä sanoi, että olen harvinaisen lapsellinen tyyppi.

William sen sijaan kiitti myötämielisestä suhtautumisesta, kehotti avaamaan tilin heti ja ilmoittamaan puhelin- ja fax-numeron, jotta voisimme olla kiinteämmässä yhteydessä. Hän sanoi odottavansa välitöntä vastausta.

Vastasinkin heti ja kerroin, että suomalainen pankki voi kyllä ottaa tilille tuollaisen summan, muttei pysty maksamaan summaa ulos ilman vakuuttavaa todistusta siitä, että rahat on laillisesti hankittu. Kehotin Williamia hankkimaan todisteet ja matkustamaan niiden kanssa Suomeen, jolloin voisin auttaa häntä tilin avaamisessa. Ystäväni sanoi, että suomalaisilta on huijattu satoja miljoonia Nigeriaan.

William sen sijaan kirjoitti, ettei pääse Suomeen vielä, mutta kiitti minua myötämielisestä suhtautumisesta. Hän sanoi, ettei minun pidä kantaa pienintäkään huolta rahojen alkuperästä, joka selviää aikanaan lailliseksi ja lupasi matkustaa Suzyn kanssa Suomeen heti, kun rahat on siirretty, jotta voisimme yhdessä pohtia rahoille sopivaa sijoituskohdetta. Hän kehotti minua kiirehtimään asian kanssa, koska tilanne Norsunluurannikolla on epävakaa ja sekä Suzy että hän pelkäävät henkensä edestä. Kirje loppuu: Parhain terveisin, William ja Suzy.

Kerroin joutuvani vankilaan jos otan vastaan rahoja, joiden alkuperää ei ole selvitetty. Ystäväni muistutti, että olen yhteydessä järjestäytyneisiin rikollisiin.

William vastasi, ettei kirjeeni sisältö ollut rohkaiseva. Hän kirjoitti, että minun tuli vain seurata hänen ohjeitaan, ilmoittaa yhteystietoni ja pankkitilini numero, minun ei tulisi kantaa huolta rahojen alkuperästä, koska kysymyksessä oli hänen laillinen perintönsä ja kaikki sujuisi kyllä hyvin. Hän kiitti jälleen myötämielisyydestäni ja halustani auttaa, toivottaen lopuksi Jumalan siunausta minulle ja koko perheelleni.

Vastasin eilen Williamille, etten noudata hänen ohjeitaan vaan hänen tulisi noudattaa minun ohjeitani. Hänen tulisi matkustaa Norsunluurannikon naapurimaahan Ghanaan, mennä siellä Accraan High Streetille, jossa sijaitsee erästä parkkipaikkaa vastapäätä Barcley pankki. Hänen tulisi mennä siellä jonkun pankinjohtajan puheille ja selittää koko juttu tälle. Tämän tehtyään hänen tulisi toimittaa minulle tuon pankinjohtajan täydelliset yhteystiedot ja voisimme jatkaa keskustelua hänen rahojensa edullisesta sijoittamisesta.

William vastasi minulle juuri, kun olin lähettämässä tätä kirjoitusta lehteen. Hän kehottaa minua aluksi muuttamaan ajatteluani oman etuni nimissä. Sitten hän sanoo, etteivät ehdottamani toimenpiteet johda edistykseen asiassa, vaan minun tulisi noudattaa hänen suuntaviivojaan: pankkitili ja yhteystiedot! Hän odottaa nopeaa ja myönteistä päätöstäni asiassa.

Mitä ihmettä tässä tekisi?

yllapito

Vihreät, jättäkää hallitus

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Ilta-Sanomissa 25. 5. 2002 |

Eduskunta päätti eilen, että viides ydinvoimala rakennetaan. Vihreät päättävät huomenna, jäädäkö hallitukseen. Soininvaara haluaa jäädä, monet muut taas lähteä. Vihreät ovat tienhaarassa.

Vihreä liike syntyi noin 20 vuotta sitten vastauksena huoleen, joka monilla ihmisillä on ympäristön muutoksista. Tähän perustavoitteeseen kytkettiin sitten yhtä ja toista muutakin. Uutta poliittista kulttuuria korostettiin ja ideologista vankkumattomuutta manifestoitiin käytöksellä ja pukeutumisella. Vanhan käytännön vastakohtana painotettiin päätöksenteon kierrätystä henkilöltä toiselle, ettei vallan liika keskitys turmelisi ketään. Nyt noihin aatteisiin olisi tietysti vielä enemmän aihetta kuin silloin. Mutta miten kävikään?

Aatteellisuus on murentunut ennätyksellisen lyhyessä ajassa. Idealistit ovat yksi toisensa jälkeen kaikonneet ja onnenonkijat livahtaneet toisesta ovesta sisään. Ensimmäisiä lähtijöistä oli Eero Haahti, Kalle Könkkölän varamies vuoden –83 eduskunnassa, joka erosi Espoon valtuustosta vuonna 1987. Sen jälkeen hänelle ovat tehneet seuraa mm. kierrätyksen ja vaihtoehtoisen sosiaalityön veteraani Aulis Junes, merkittävä filosofi Thomas Wallgren, Tietofinlandian voittaja, professori Matti Sarmela ja tulevaisuustutkimuksen kärkinimi Mika Mannermaa. Yhteensä lähtijöitä on kymmenittäin, edelliset ovat vain esimerkkejä. Jotkut ovat lähteneet räväkästi, toiset hissukseen vetäytymällä.

Vihreiden viime viikkojen kannanotot masentavat ja masentavinta on, etteivät lausuntojen antajat sitä itse edes huomaa. Uskotellaan, että kasvu ja suuri koko on poliittisen menestyksen mitta. Niinpä viime vaalien jälkeen ykköstavoitteeksi asetettiin kaksi ministerinpaikkaa ja Soininvaara ilmoitti puheenjohtajaksi tultuaan, että pyrkimyksenä on saada kaksikymmentä kansanedustajaa. Vihreiden puoluesihteeri kertoo, että vihreät ovat valmiit millaiseen hallituspohjaan hyvänsä ja ydinvoimaan alistuminen osoitti, että asiaratkaisuja koskee sama avokätisyys. Unohdetaan, että todellisia voittoja ovat vain tulokset alkuperäisissä tavoitteissa, saavutettuina sitten hallituksesta tai oppositiosta käsin. Vain niillä on merkitystä, muu on vain väline niiden saavuttamiseksi.

Olisinko sittenkin väärässä? On väitetty, että pitää olla valtaa, jotta voisi vaikuttaa. Mutta unohdetaan kysyä mihin ja miten vaikuttaa. Soininvaaran kahden vuoden ministerinkausi ei edistänyt vihreiden alkuperäisiä tavoitteita hiukkaakaan ja Soininvaaran oma kuningasajatuskin, kansalaispalkka pikemmin taantui kuin eteni hänen toimestaan. Hassin hyvä toiminta edisti tietysti ympäristökysymyksiä, mutta arvoitukseksi jää, olisiko kokoomuslainen tai vasemmistolainen ministeri samalla postilla edistänyt niitä vähemmän. Vihreiden perustavoitteissa, esimerkiksi ympäristöveroissa, ei tapahtunut mitään merkittävää. Pitäisikö poliitikon siis muuttaa kantojaan gallupeja seuraillen? Silloin poliitikko toimii kuin kapellimestari, joka viuhtoo käsiään orkesterin tahdissa ja yrittää luoda yleisölle kuvan johtajan taidoistaan. Eräät vihreiden kannanotot haiskahtavat tällaiselta.

Valitettavasti näyttääkin siltä, että itsetarkoitukseksi on muodostunut oleminen ministerinä, oleminen kansanedustajana tai oleminen ylipäänsä jonakin muodollisesti merkittävänä viskaalina. Näin asennoituvat yleensä ihmiset, joilla ei ole työelämässä vastaavia mahdollisuuksia kuin politiikassa. Kynsin hampain roikutaan silloin poliittisella luottamuspaikalla ja tavoitteet hylätään toisensa jälkeen jos oma ura vaatii. Lupaukset ovat tuon asenteen toisarvoisia häiriköitä. Tällainen henkilö on tietysti helppo poliittinen vastus ja puolikasministerin hinnalla voidaan ostaa vastapuolen kruununjalokivet. Näinhän vihreille kävi. Mutta jos ydinjoukossa on poliittisia luikureita, jotka vuoraavat suojakseen ns. hyödyllisten idioottien kerroksen, menestyy tällainenkin väliaikaisesti. Viime valtuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteiskokouksen jälkeen jotkut riviedustajat antoivat lausuntoja medialle ja se oli säälittävä spektaakkeli. Toistettiin papukaijoina liturgiaa, jonka mukaan ”vaikuttamisesta ei kannata luopua”. Kannattajien pettämistä se tietysti on. Kaikkia voi pettää jonkin aikaa ja joitakin kaiken aikaa, muttei kaikkia kaiken aikaa.

Nyt on alettu vakuutella kannattajille, että vihreät eivät oikeastaan olekaan ympäristökysymyksiä painottava liike vaan yleispuolue politiikan keskuksessa. Tärkeää olisi silloin vihreillekin tuo loppuun kaluttu jakopolitiikka, jonka ainoa sisältö on ottaa ja antaa rahaa. Tällaista lisää ei maamme poliittinen oikea/vasen – akseli tarvitse. Eri vaihtoehdot ovat jo riittävästi edustettuina ja uusi kaikkea syleilevä puolue voi jatkossa tehdä seuraa liberaaliselle kansanpuolueelle ja nuorsuomalaisille. Ellei ole muuta annettavaa kuin oma halu vallassa kekkulointiin, tekevät äänestäjät oikeutetut johtopäätöksensä. Ellei ympäristökysymyksiä kukaan painota, ne unohtuvat. Tätä eivät tulevat sukupolvet anna anteeksi ja ykkössyytettyinä ovat silloin vihreät, jotka omivat mandaatin asiaan ja jättivät leiviskänsä hoitamatta. Valitettavasti näyttää, että vihreiden eräät kellokkaat jatkavat julkisuudessa selittelyään: ollaan sitä, ollaan tätä, ollaan milloin mitäkin.

Soininvaara mielestä hallituksesta lähteminen on ”tyhmää”. Se on samaa tyhmyyttä kuin löydetyn lompakon vieminen löytötavaratoimistoon. ”Älykäs” panisi sen muka omaan taskuunsa. Asia ei liity älyyn vaan rehellisyyteen ja on syytä sanoa eräs itsestään selvyys. Koko tämä poliittisen linjan tarkistus, tämä pragmaattisuuden ja strategisen taitavuuden toitottaminen tähtää yhteen tavoitteeseen. Soininvaara suunnittelee, että hänestä tulee ministeri ensi vaalien jälkeen jos vihreät jäävät nyt hallitukseen. Hän pelkää, että Lipposen vihje toteutuu ja hallitukseen ei pääse takaisin, jos sieltä nyt lähtee. Uhrataanko vihreiden vuosia palvoma toteemi, ydinvoiman vastustus, yhdelle ministeriunelmalle? Vai onko ydinvoiman vastustus ollutkin vain poliittista pelaamista, kannatuksen kalastusta pelotustaktiikalla?

Mikä tässä kiipimisessä on niin vastenmielistä? Onhan muissakin puolueissa pyrkyreitä. Niinistö on kylläkin kieltäytynyt kolmesta postista, mutta Väyrynen on kuin vihreiden johtaja ja pyrkii joka paikkaan. Onhan kaikissa puolueissa omat väyrysensä. Tämäkin selittely ontuu. Rietas pappi on vastenmielisempi kuin rietas kauppamatkustaja. Kaksikymmentä vuotta vihreät ovat saaneet kannatuksensa myös poliittista moraalia saarnaten. Puoluetukia vastustettiin ja eduskuntapaikkoja piti kierrättää. Mutta kuinka moni vihreä on toistaiseksi lähtenyt eduskunnasta vapaaehtoisesti? Kuinka pieni sisärengas onkaan pyörinyt ydinposteilla? Onko rahat suunnattu hyviin asioihin vai puolueen sisäiseen hallintoon? Puheet ja teot eivät taaskaan vastaa toisiaan. Mutta kaikkia ei voi huijata kaiken aikaa.

Kun valtuuskunta ja eduskuntaryhmä viime kerran kokoontuivat suljettuun istuntoonsa ja päättivät jäädä hallitukseen, oli paikalla joitakin vastustajiakin. Kunnia heidän suoraselkäisyydelleen. Jos he olisivat voittaneet, olisi eduskunnan päätös eilen ollut ehkä toinen. Miten toimi vihreä johto? Vastustaja Erkki Pulliainen sai kenkää Vihreän Langan hallituksen puheenjohtajan tehtävästä, koska häntä ei pidetty ”luotettavana”. Harriet Lonka, entinen puolueen varapuheenjohtaja, savustettiin keskustaan soittoryöpyllä, jossa moitittiin hänen itsenäisiä toimiaan. Hänhän kehtasi ilmaista oman mielipiteensä asioista STT:lle. Satu Hassi kiemurteli, kun televisiossa kysyttiin hänen ratkaisuaan, jos ydinvoima hyväksytään eduskunnassa. Olihan varotettu uhkailusta. Monet aktiivit, mm. Ekovihreiden puheenjohtaja Raukko lähti vapaaehtoisesti. Mielipideterrori puree.

Ilmoitan juhlallisesti, että vihreillä on nyt viimeinen tilaisuutensa osoittaa, ettei puolueen enemmistö hyväksy nykyistä pyrkyrilinjaa, että pitää olla asioita, joiden takana seistään aina ja että joku ryhti vielä löytyy. Joka ei ole pyrkyryyttä vastaan on sen puolella. Jos vihreät päättävät jäädä hallitukseen, en äänestä vihreitä ensi vaaleissa ja oletan, että monet muut tekevät samoin. Kannatuksen kato on ainoa kieli, jota kiipijä käsittää.