| Eero Paloheimon kolumni on julkaistu Taloussanomissa 4. 9. 2003 |

En käytä pyöräillessä kypärää. Auton turvavyön kiinnitän vain erityisoloissa. Prostituutiopalveluja aion käyttää heti jos tarvitsen. Tupakoin läsnäolijoista, en laista riippuen. Kahden keskioluen jälkeen istun auton rattiin, kolmen jälkeen veneen. Pimeitä pikkukeikkoja teetän ja teen silloin tällöin. Tämä kaikki on harkitsevaa suhtautumista tiettyyn lainsäädäntöön, ei uhmaa. Ihminen osaa itse punnita tekonsa. Asenteeni on vahvasti moraalinen ja kehotan muitakin toimimaan tavallani.

Viime vuosien lainsäädäntö on tuottanut ja uhkaa tuottaa lisää pakkoja, kieltoja ja käskyjä, joiden tarkoitus ja motiivitkin ovat arveluttavia. Lakiin on syntymässä perinteisten naimis-, kauppa-, maa- ja muiden kaarien rinnalle uusi kaari, simputuskaari. Uskotellaan, että lainlaatija tietää täysjärkistä aikuista itseään paremmin, mikä tälle hyväksi on. Ja jos kaksi ihmistä sopii palvelujen vaihdosta, tuo kutsumaton besserwisser änkeää väliin muistutellen, että hänelläkin on osuutensa asiassa. Vaikka ei piru vieköön pitäisi olla.

Lainsäätäjä puolustelee tekemisiään siten, että näillä uusilla säännöillä halutaan suojella hyvää kansalaista pahan metkuilta ja kutakin vielä erikseen itse aiheutetuilta onnettomuuksilta. Selittely ontuu. Vain harvoissa ääritapauksissa tämä lainsäädäntö vastoin asianomaisten omaa harkintaa pelastaa ihmisen pahalta. Valtaosa tästä uushyvinvointia vaalivasta, nippeleitä viilaavasta lainsäädännöstä aiheuttaa tottelevaiselle alamaiselle vain ahdistusta, harmia ja kyyristelyä kasvottoman komentelijan edessä. Tottelemattomien jahtaus taas syö runsaasti resursseja laihoin tuloksin.

Korjaisipa tuo touhukas lainsäätäjä todellisia ongelmia, mutta ei. Tämä kehitys heijastaa hyvinvointivaltion dekadenssia, rappion tilaa.

Vähemmän tekopyhä lainsäätäjä myöntää, että tämä säännöstö ei lisää vaan vähentää onnellisuuden summaa, että utilitaristisesti nämä lait ovat epäeettinen huutomerkki. Mutta hän puolustelee tätä lainsäädäntöä hyvinvointivaltion olemuksella, kustannusten säästöllä ja järjestyksen lisääntymisellä. Hyvinvointivaltio voi hyvin kun valtio voi hyvin, kansalaisella ei ole väliä. Kun tosiroistoihin ei päästä eikä uskalleta käydä kiinni on mukavaa viran puolesta ja ajan kuluksi hyppyyttää tavallista ihmistä.

Todella – ajan kuluksi!

Ongelmana onkin, että ylikypsästä hyvinvointivaltiosta on vuosikymmenien kuluessa kitketty pahimmat ongelmat ja lainsäätäjä kavahtaa omaa tarpeettomuuttaan. Hän ei pidäkään ihanteena sellaista yhteiskuntaa, jossa uudet lait vain seurailevat yhteiskunnan muutoksia. Hänelle itselleen on antoisampaa viilata hyvinvointia loputtomasti ja yhä hienommalla viilalla – hän matkii absoluuttista nollapistettä tavoittelevaa kylmäfyysikkoa. Ja toimettomuuden pelossaan hän mieluummin säätää huonoja lakeja kuin on säätämättä mitään. Ettei syntyisi vaikutelmaa yhteiskunnassa pesivästä turhasta joukosta.

Menisi vaikka sieneen tai pelaamaan sulkapalloa.