Avainsana /Ilta-Sanomat

yllapito

Kääntyikö kelkka, vihreät?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Iltasanomissa 20.05.2006 |

Kun Vihreät merkittiin poliittiselle kartalle vuonna 1983, oli ydinvoiman vastustus merkittävin koko kansanliikettä yhdistävä tekijä. Vastarinta oli ehdotonta ja kompromissi kirosana. Tshernobylin onnettomuus vahvisti tätä uskoa.

Tänä keväänä sanomalehti Kaleva (22.4.) kertoi seuraavaa: Ydinvoiman lisärakentaminen ei ole enää kysymys, jonka takia vihreät torjuisivat osallistumisen tulevaan hallitukseen. Puheenjohtaja Tarja Cronberg sanoi puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän lähtevän siitä, että kynnyskysymyksiä hallitusneuvotteluille ei ole. Tätä ei vihreä olisi sanonut 20 vuotta sitten.

Onko ydinvoima muuttunut 20 vuodessa hyväksyttävämmäksi? Eivätkö ydinvoiman haitat enää ulotukaan tuhansien vuosien päähän? Näinkö nopeasti keksittiin tekniikka ongelmien ratkaisemiseksi? Oliko Martti Tiuri sittenkin oikeassa?

Selvistä ylilyönneistä saadaan nyt maksaa. Kiihkeimmät ydinvoiman vastustajat perustivat EVY:n, Energiapoliittinen yhdistys – Vaihtoehto Ydinvoimalle -yhdistyksen, joka oli yhden asian liike. Kun oikein kovasti haluttiin vastustaa, perusteluksi kelpasi mikä hyvänsä. Ydinvoimaa pidettiin kalliina, sen louhintaa ja loppusijoitusta terveydelle haitallisena, sen käyttöä äärimmäisen riskialttiina, keskitettyjä ratkaisuja poliittisesti torjuttavana ja tekniikkaa yleensäkin kamalana aina ja kaikkialla. Äänekäs vastustus oli poliittisesti tuottoisaa. Vihreät esiintyivät ritari Lancelotina, joka tappaa lohikäärmeen. Äänestäjät hakivat turvaa tästä ritarista.

Olisi pitänyt panna jäitä hattuun. On kaksi syytä, miksi ydinvoimaa piti vastustaa silloin ja vielä nytkin. Muut perustelut ovat verukkeita ja syövät uskottavuutta koko vastustukselta.

1. Ydinvoima on joka tapauksessa vain väliaikainen energiaratkaisu. Uraani on uusiutumaton raaka-aine ja resurssit ovat rajalliset. Maailman energiaongelma on edelleen ratkaisematta, kuten se oli 20 vuotta sitten. Ydinvoima ei käy maailmanlaajuiseksi lääkkeeksi muutenkaan, kuten olemme nyt nähneet Iranin suunnitelmien synnyttäneestä kriisistä.

Fossiilisten polttoaineiden nykyinen liikakäyttö tuo kasvihuoneilmiön muodossa varman tuhon maapallolle. Sitä ei missään tapauksessa voi pitää ydinvoiman korvikkeena. Maakaasu on myös hätäratkaisu. Jäljelle jää kaksi kestävää vaihtoehtoa: säästö ja uusiutuvat energialähteet. Kummassakin on sama ongelma – niistä pauhaaminen tuo poliittisen tappion.

Jos ajetaan säästöjä, on kansalaiset alistettava uhrauksille ja tuotettava heille tuskaa. Tämän vaatimuksen pitää näkyä kaikessa. Jos taas halutaan ratkaista ongelma tuulella ja auringolla, on tehtävä laskelmia ja näytettävä, kuinka paljon tarvittavia vempeleitä pitää rakentaa. Tulokset säpsähdyttävät ja karkottavat osan äänestäjistä. Ydinvoiman kiistaton haitta on, että se jarruttaa näiden alojen kehitystä. Kestävään ratkaisuun päästäisiin nopeammin ilman ydinvoima-nimistä särkylääkettä.

2. Tilastojen ulkopuolinen, odottamaton riski on toinen järkevä vastustuksen peruste. Rakenteiden varmuuksia tutkitaan todennäköisyyslaskelmilla, ja ne perustuvat tilastoituihin havaintoihin. Normaaleissa oloissa niihin voi ehdottomasti luottaa ja ydinvoimaloita voi pitää turvallisina. Sama koskee louhintaa ja loppusijoitusta.

On kuitenkin olemassa ilmiö, jota ei tilastollisesti voi lähestyä: ainutkertaiset tapahtumat. Tilastot edellyttävät useita havaintoja, jotta niissä olisi järkeä. Maailmassa on myös asioita, jotka tapahtuvat vain kerran tai ainakin äärimmäisen harvoin ja jotka siksi ovat täysin odottamattomia mutta silti tuhoiltaan jättiläismäisiä. WTC:n tornien sortuminen on pienimuotoinen esimerkki tällaisesta tapauksesta.

Näitä asioita ei voi lähestyä laskelmilla, mutta ne ovat silti olemassa. Niistä voi esittää esimerkkejä vasta jälkikäteen. Niiden luonteeseen kuuluu arvaamattomuus. Kun vaara on tarpeeksi mittava, pitää tähänkin asiaan suhtautua vakavasti.

Edelliset kaksi argumenttia eivät ole menettäneet vähääkään voimaansa 20 vuoden kuluessa. Silloin oli järkevää vastustaa ydinvoimaa näillä perusteilla ja on johdonmukaista vastustaa sitä edelleen.

Mehän tiedämme, että politiikka on likaista peliä.

Olisi tietysti hyväksyttävää, että vihreät muuttaisivat kantansa ydinvoimaan, mikäli jokin ulkoinen seikka olisi muuttunut. Tällaisia saattaisivat olla kasvihuoneilmiön osoittautuminen suuremmaksi ongelmaksi kuin aikaisemmin aavistettiin, voimaloiden varmuustason merkittävä paraneminen tai vakuuttuminen siitä, että jätteiden loppusijoitus on sittenkin täysin turvallinen. Mutta mikään näistä asioista ei ole ratkaisevasti muuttunut. Kaikki oli tiedossa jo 20 vuotta sitten.

Tuomittavaa ei olisi sekään, että vihreät yksinkertaisesti toteaisivat erehtyneensä. Sehän voidaan antaa anteeksi. Silloin pitäisi vain uskottavasti vakuuttaa, että kysymys oli todella erehtymisestä eikä tietoisesta äänien haravoinnista pelokkailta ja tietämättömiltä kansalaisilta. Olisi hyvä, jos aivan konkreettisesti osattaisiin sanoa, missä asiassa erehdyttiin. Voitaisiin jopa myöntää, että vastustettiin ydinvoimaa, koska ydinvoiman vastustus oli muotia ja kaikki tuttavatkin vastustivat. Selitys olisi lapsellinen mutta rehellinen. Äänestäjät saisivat sitten päättää, miten tällaiseen vilpittömyyteen ja avoimuuteen olisi suhtauduttava.

Edellisiä perusteluja ei kuitenkaan ole esitetty. Nyt on sanottu, että ydinvoimaa kyllä vastustetaan, mutta ei niin kovasti, ettei toisen vaakakupin ministerinauto painaisi enemmän. Ainahan asiasta keskustella voidaan ja sitä rataa. Tämä ei ilmeisesti ole puheenjohtajan yksityinen kanta vaan eduskuntaryhmän ja puoluehallituksen. Kanta on herättänyt vihreiden keskuudessa kahdenlaista kritiikkiä.

Kuten odotettua, raju kritiikki tulee ydinvoimaan perinteisesti ja ehdottoman kielteisesti suhtautuvien piiristä. Heidän mielestään isoäitiä ei myydä mistään hinnasta, vaan vanhasta kannasta on pidettävä kiinni tinkimättä. Ymmärrän heitä hyvin, mutta he taitavatkin olla vähemmistö. Heidän kantansa on selkeä, mutta he eivät ole kovin kiinnostavia. He hyväksyvät vihreiden menon vain sellaiseen hallitukseen, jonka ohjelmassa sanotaan, ettei kuudetta ydinvoimalaa edistetä.

Toinen kritiikki on supsuttavaa ja vastenmielistä. Sen mukaan on tapahtunut tiedotuksellinen virhe. Puheenjohtajan ei olisi pitänyt mennä möläyttelemään, mitä möläytteli. Lausunto horjuttaa vihreitten uskottavuutta ja vie eduskuntavaaleissa äänestäjiä. Olisi pitänyt olla hiljaa vaaleihin saakka ja tarvittaessa kertoa ydinvoiman vastustuksen säilyneen yhtä vankkana ja ehdottomana kuin tähänkin saakka. Sillä tavoin ei olisi karkotettu perinteisiä äänestäjiä. Sitten vaalien jälkeen, hallitusneuvotteluissa olisi voitu aste asteelta lievennellä kantaa, saada muka erilaisia vastikkeita, hallitusohjelmaan olisi kirjattu ovelasti jotain epämääräistä ja hupsista, vihreät olisivat pitkin hampain hallituksessa, joka rakentaa kuudennen ydinvoimalan, mutta vastustavat ydinvoimaa tinkimättä kuten tähänkin saakka. Nokkelaa, eikö totta? Älykästä, sanoisi joku. Mutta ketä he kuvittelevat huijaavansa? Itseään, ennen muuta. Ei jokaisesta kähmijästä tule ministeriä.

Mielestäni puheenjohtaja Cronberg menetteli rehellisesti ja ainoalla oikealla tavalla. Kun kanta ydinvoimaan oli eduskuntaryhmässä ja puolueen hallituksessa muuttunut, se oli syytä kertoa jo nyt, ennen puoluekokousta, ennen vaaleja ja ennen ehdokasasettelua. Mutta ei olisi pitänyt peljästyä ja ruveta selittelemään, lieventelemään ja perumaan puheita. Kun kanta on muuttunut, äänestäjien, ehdokkaiksi asettuvien ja puoluekokoukseen osallistuvien on tiedettävä tämä. Se saattaa näkyä kävelevinä äänestäjinä, mutta entä sitten? Puolue ei ainakaan huijaa kannattajiaan.

Ei luimistelu olisi edes ainutkertaista. Suomeen on äskettäin valittu presidentti paljolti siksi, ettei hän vastustajansa lailla sanonut ääneen ja suoraan, että Nato-kysymys tulee maassamme käsittelyyn seuraavan presidenttikauden aikana ja se pitää silloin ratkaista esimerkiksi kansanäänestyksellä. Tarja Halonen miellettiin Nato-vastaisemmaksi kuin Sauli Niinistö, ja se lisäsi hänen suosiotaan. En usko, että Halonen vältteli asiaa siksi, että todella olisi arvioinut Nato-kysymyksen pysyvän agendan ulkopuolella kuusi seuraavaa vuotta. Epäilen, että hän jätti sen sanomatta, koska tosiseikat toteamalla olisi menettänyt ääniä. Esimerkkejä samasta ilmiöstä on paljon, kaikilla tasoilla ja kaikissa puolueissa.

Mutta vihreiden kieroilu on muuta poliittista kieroilua vastenmielisempää. Vihreät ovat esiintyneet muita parempina ihmisinä ja muita puolueita idealistisempana. Ellei linja tässä suhteessa pidä, se on kaksinkertaista huijausta, vielä saastaisempaa kuin tuo saastaiseksi tiedetty politiikka yleensä.

yllapito

Gorillat

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Ilta-Sanomien Plussa-liitteessä 03.04.2005 |

Kauppiaitten huuto, autontorvet, kattiloiden kolina ja boda-boda-mopojen vilinä alkaa, kun Kampalan päivä valkenee. Boda – boda on tarakalla varustettu vuokramopo, johon joskus mahtuu kaksikin matkustajaa. Istun yhteen rinkka selässä ja ajamme UWA:aan.

UWA, Uganda Wildlife Authority on matalassa parakissa keskellä kaupunkia. Siellä pitää ilmoittautua kuukausia aikaisemmin, jos mielii katsomaan sumuisten vuorten gorilloja, sanoo Lonely Planet – matkaopas. Paikat ovat hyvin varattuja. On maanantai.

– Minä päivänä haluaisitte mennä?

– Heti.

Naurua.

– Mahdotonta. Aikaisintaan keskiviikkona.

– En voi odottaa. Vuokraan auton ja lähden.

– Täyttäkää sitten kaavakkeet. Saanko passin?

Tunnin kuluttua olemme matkalla Bwindiin, Albert ja minä.

Matka kestää 10 tuntia, aluksi asfalttia, viimeiset tunnit kuoppaista kinttupolkua. Vastaan tulleita rekkoja on poikittain ja ojassa kaatuneina. On satanut, tiellä on liejua.

– Ne ovat matkalla Kongoon, sanoo Albert.

Hämärtää, olemme kahden kilometrin korkeudessa merenpinnasta. Laaksoissa sumu makaa kuin maito.

– Noiden vuorten takana on Kongo, sanoo Albert.

Yövyn yksinkertaisessa majatalossa. Ruokasalissa palaa kynttilöitä. Olen ainoa vieras. Aamulla on herätys seitsemältä ja sitten käskynjako. Jo edellisenä iltana henkilöllisyydet on tarkastettu ja kaavakkeet täytetty. Niissä sitoudutaan noudattamaan ohjeita.

Puiston johtaja kertoo, että gorilloja oli 320 viimeisessä laskennassa vuonna 1997 Bwindissä ja saman verran Mgahingassa. Ne ovat maailman ainoat jäljellä olevat vuorigorillat (Gorilla beringei beringei). Nairobissa kuulen, että Itä-Afrikassa ei enää syödä gorillanlihaa, koska gorillaa pidetään liian läheisenä lajina. Länsi-Afrikassa syödään. Se on kuulemma herkullista.

Porukka jaetaan kahteen ryhmään ja kaikille annetaan pitkät kepit. Toiseen ryhmään kuuluu kaksi saksalaista ja kaksi brittiä. Toinen ryhmä olen minä.

Sitten johtaja kysyy, tarvitaanko kantajia ja varottaa, että nousut ja laskut ovat rasittavia. Jos väsyttää, pitää keskeyttää. Kukaan ei halua kantajia. Sitten annetaan muita käytösohjeita. Jokainen pääsee lähelle gorillaperhettä, mutta ei ole takeita pääseekö niitä näkemään. Ne voivat olla puskissa piilossa. Niiden lähellä saa olla tunnin eikä 7 metriä lähemmäs saa mennä. Puhua pitää kuiskaten. Jos aivastuttaa, pitää kääntyä pois gorilloista. Jos joku on sairas, se pitää ilmoittaa ja matka peruuntuu. Etenkään flunssassa ei saa lähteä. Jos on tarpeita, pitää kaivaa kuoppa, tehdä tarpeet siihen ja peittää kuoppa. Gorillojen terveyttä varjellaan.

Ryhmien mukaan tulee kolme sotilasta rynnäkkökiväärit mukanaan. Matkailijoita suojellaan, sillä maaliskuussa 1999 ruandalaiset sissit ampuivat täällä kahdeksan turistia. Mutta sotilaista ei silti kannata huolestua, hän sanoo. Sitten hän toivottaa meille kaikille onnistunutta gorillavaellusta.

Puisto on 300 km2 laajuinen ja siellä on kolme valmennettua gorillaperhettä. Loput gorillat ovat villejä ja ihmisarkoja eikä niitä voi lähestyä. Gorillojen valmennus kestää kaksi vuotta: jäljittäjät lähestyvät metri metriltä perhettä ja saavat sen tottumaan ihmisen läheisyyteen. Joka aamu auringon noustua samat, perheelle tutut jäljittäjät etsivät sen seuraamalla perheen jälkiä siitä paikasta, johon se edellisenä päivänä on jäänyt. Sitten he ilmoittavat radiopuhelimella keskukseen, missä gorillaperhe on ja turistit viedään mahdollisimman mutkattomasti siihen kohtaan metsää.

Ajamme autolla Albertin kanssa 30 kilometrin matkan, puiston toiselle laidalle. Opas ja sotilaat tulevat toisella autolla.

Sitten lähdetään maastoon. Ensimmäisenä kävelee pyssymies, hänen jälkeensä opas Augustine, minä ja viimeisenä letkassa taas kaksi turvamiestä. Perillä meitä odottavat jäljittäjät, joihin Augustine on tuon tuostakin yhteydessä walkie-talkiellaan.

Vaellus on raskas. Laskeudumme ja nousemme jyrkkiä, sateesta ja savesta liukkaita polkuja, jotka kiemurtelevat välillä tiheiköissä, välillä korkeassa ruohikossa ja korkeus tekee tepposensa. Alan läähättää, hikoilla, liukastella, kärsiä nestehukasta, huohottaa, kompuroida ja kiroilla. Reidet kipeytyvät. Muu porukka etenee iloisesti rupatellen. Välillä pysähdyn vetämään henkeä, nojaan keppiini ja pyydän heitä odottamaan. Onneksi ei ole tuttuja näkemässä. Erityisen hankalaa on laskeutuminen. Välillä lyön keppini pystyyn ja tukeudun siihen, etten kaatuisi jyrkässä alamäessä selälleni. Silloin tällöin Augustine ojentaa kätensä avuksi. Hyvin nöyryyttävää. Sitten hän puhuu jäljittäjille, jotka kertovat, että ”eläimet” ovat menneet pesiinsä päivälevolle. Senkin spesistit.

Lopulta olemme perillä ja tapaamme jäljittäjät pusikossa istuskelemassa. Toinen esittäytyy Josamiksi, Itä-Afrikan parhaaksi jäljittäjäksi. Gorillaperhe on lopettanut taukonsa ja levittäytynyt kuivuneen joenuoman varteen syömään. Ne ovat laajalla alueella, laitimmaiset parinsadan metrin päässä toisistaan. Sotilaat ja muut jättäytyvät taakseni.

Minua onnistaa ja laskeudun uoman jyrkkää, liukasta rinnettä kohtaan, jossa voin nojata puuhun. Vastapäätä istuu gorilloista suurin ja vanhin – hopeaselkä, perheen pää. Tapitamme toisiamme silmiin. Sillä on mustat silmät, yötä tummemmat. Meidän geeneistämme 98.5 % on samoja. Välillämme on kuiva uoma ja kymmenisen metriä. Olen sille ilmeisen kiinnostamaton otus. Se keskittyy syömään, ruohoa ja pensaiden lehtiä, se syö herkeämättä. Onpa roteva kasvissyöjä. Augustine patistaa minua lähtemään eteenpäin, katsomaan muita gorilloja.

Sanon pysyväni koko sallitun tunnin johtajan tuntumassa. Sen nimi on Rwansigazi ja se on 28 vuoden ikäinen. Rwansigazi tarkoittaa ”murrosikäistä” ja se on saanut nimensä vuosia sitten. Nyt se on keski-ikäinen herra. Välillä se valpastuu, kääntää terävästi päätään epäilyttävän äänen suuntaan, jää tuijottamaan, mutta havaittuaan tilanteen vaarattomaksi, jatkaa syömistään. Kun lähes tunti on kulunut, se keikauttaa itsensä istuma-asennosta neljälle raajalle ja lähtee selkä notkolla, valtavat hartialihakset turkin alla muljahdellen seuraamaan perhettään, joukon viimeisenä. Ne liikehtivät kaikki hiljalleen rinnettä ylös, luonnonpuiston ja viljelysmaan rajamailla.

Ryhmän nimi on Habinyanja, lyhennettynä ryhmä H. Siinä on 18 gorillaa. Se on suurin kolmesta nähtävästä ryhmästä. Muissa on kymmenkunta yksilöä kummassakin.

Rwanzigazin lisäksi perheessä on kolme mustaselkää, nuorempia uroksia, joitakin naaraita ja kolme poikasta. Yksi naaraista kantaa poikastaan koko ajan selässään ja jotkut nuorukaiset kiipeävät puihin. Perhe kaveeraa joskus toisen ihmisiin tottuneen perheen kanssa. Toisen perheen pomo on Rwanzigazin veli ja veljekset tulevat hyvin juttuun keskenään. Villien gorillojen kanssa syntyy kahnauksia, jos ne sattuvat samalle alueelle. Samoin puiston ympärillä asuvat ihmiset ovat harmiksi. Ne pyrkivät käyttämään puiston ympärillä olevia maita esimerkiksi viljelyksiin. Paineita tulee joka suunnalta.

Laahustus takaisin on tuloakin raskaampi. Albert on hoidellut asioita ja pääsemme lähtemään Kampalaan takaisin iltapäivällä. Ajamme Albertin kanssa vuoronperää ja olemme perillä ennen puoltayötä.

Menen seuraavana aamuna – keskiviikkona – UWA:aan ja kerron, että minulla on idea:

Koska jokainen gorillayksilö on arvokkaampi kuin ihminen, pitää jokaisella gorillalapsilla olla kummi. Kummeiksi pääsevät vain hyvin kuuluisat ja rikkaat henkilöt. Se on erityinen kunnianosoitus. Kummisetä tai -täti saa antaa pienokaiselle nimen, kummeista pidetään luetteloa ja kummilapsen edistymisestä raportoidaan kummisedälle vuosittain. Kummisedän pitää antaa kummilapselleen lahjaksi rahaa, jolla ostetaan maata puskurivyöhykkeeksi puiston ympäriltä.

Ehdotan ideani vetonaulana, että ensimmäiseksi kummisedäksi pyydettäisiin Marlon Brandoa. Hän eli silloin. Mutta he eivät UWA:ssa ole koskaan kuulleet sen nimisestä henkilöstä.

yllapito

Ovatko äänet yhtä arvokkaita?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Ilta-Sanomain Lukijat-palstalla 3. 4. 2003 |

Nykyisten hallituspuolueiden yhteinen äänimäärä vaaleissa oli suunnilleen sama kuin neljä vuotta sitten, mutta ne menettivät 8 paikkaa ja niiden yhteinen paikkaluku putosi 120 kansanedustajaan. Oppositio keräsi 170.000 ääntä enemmän kuin vuonna 1999 ja nosti edustajamääräänsä 8 paikalla. On päätelty, että kansan tahtoa pitää noudattaa ja hallitusta vaihtaa. Hallituksen voi vaihtaa, mutta ei tästä syystä.

Jos hallitus tuosta syystä vaihtuisi, se muodostuisi ensisijaisesti vaaleissa tapahtuneen muutoksen ja toissijaisesti edustajien paikkaluvun perusteella. Tämä tarkoittaisi, että liikkuvan äänestäjän ääntä pidetään painokkaampana kuin puolueelleen uskollisen ääntä. Samoin nukkuneen äänestäjän havahtunut ääni olisi arvokkaampi kuin ennenkin äänestäneen ääni. Yleistettynä: muutosta vaativan ääni olisi painavampi kuin pysyvyyttä kannattavan ääni. Onko se tasa-arvoa?

Näyttää, että tätä ei usein ole huomattu eikä haluta edes tunnustaa. Yleisessä kielenkäytössäkin vaalien voittajiksi kutsutaan niitä, jotka lisäsivät paikkalukuaan eikä niitä, jotka saivat paljon paikkoja tai ääniä.

Hallituspuolueiden 8 menetettyä paikkaa olisivat tuon ajattelun mukaan jotenkin painavampia paikkoja kuin hallituspuolueiden 120 säilytettyä paikkaa. Opposition saamat 170.000 lisä-ääntä olisivat jostain syystä arvokkaampia kuin hallituspuolueilla pysyneet äänet, joita oli puoli miljoonaa enemmän kuin opposition ääniä.

Uutta perustuslakia sovelletaan nyt ensimmäistä kertaa. Presidentti ei valitse pääministeriä eikä piileviä moraalisia velvollisuuksia ole. Pahimmassa tapauksessa luodaan käytäntö, jonka mukaan äänet eivät ole tasa-arvoisia, vaan liikkuvien äänestäjien äänet ovat muita arvokkaampia. Vähäinen prosentti kaikista äänistä tulkitaan niin tärkeiksi, että hallitus pitää vain niiden vuoksi vaihtaa. Siten syntyy ennakkotapaus, helposti perinteeksi pinttyvä ja vinoutunut poliittinen kulttuuri. Kansanvalta edellyttää, että hallitus muodostetaan eduskunnan paikkajaon ja vain sen pohjalta. Muutos edellisistä vaaleista ei saa painaa sen enempää. Lörpöttely muutoksen erityisestä painoarvosta on syytä lopettaa. Olympialaisissa voittajiksi ei julisteta niitä, jotka paransivat tulostaan eniten edellisistä kisoista.

yllapito

Vihreät, jättäkää hallitus

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Ilta-Sanomissa 25. 5. 2002 |

Eduskunta päätti eilen, että viides ydinvoimala rakennetaan. Vihreät päättävät huomenna, jäädäkö hallitukseen. Soininvaara haluaa jäädä, monet muut taas lähteä. Vihreät ovat tienhaarassa.

Vihreä liike syntyi noin 20 vuotta sitten vastauksena huoleen, joka monilla ihmisillä on ympäristön muutoksista. Tähän perustavoitteeseen kytkettiin sitten yhtä ja toista muutakin. Uutta poliittista kulttuuria korostettiin ja ideologista vankkumattomuutta manifestoitiin käytöksellä ja pukeutumisella. Vanhan käytännön vastakohtana painotettiin päätöksenteon kierrätystä henkilöltä toiselle, ettei vallan liika keskitys turmelisi ketään. Nyt noihin aatteisiin olisi tietysti vielä enemmän aihetta kuin silloin. Mutta miten kävikään?

Aatteellisuus on murentunut ennätyksellisen lyhyessä ajassa. Idealistit ovat yksi toisensa jälkeen kaikonneet ja onnenonkijat livahtaneet toisesta ovesta sisään. Ensimmäisiä lähtijöistä oli Eero Haahti, Kalle Könkkölän varamies vuoden –83 eduskunnassa, joka erosi Espoon valtuustosta vuonna 1987. Sen jälkeen hänelle ovat tehneet seuraa mm. kierrätyksen ja vaihtoehtoisen sosiaalityön veteraani Aulis Junes, merkittävä filosofi Thomas Wallgren, Tietofinlandian voittaja, professori Matti Sarmela ja tulevaisuustutkimuksen kärkinimi Mika Mannermaa. Yhteensä lähtijöitä on kymmenittäin, edelliset ovat vain esimerkkejä. Jotkut ovat lähteneet räväkästi, toiset hissukseen vetäytymällä.

Vihreiden viime viikkojen kannanotot masentavat ja masentavinta on, etteivät lausuntojen antajat sitä itse edes huomaa. Uskotellaan, että kasvu ja suuri koko on poliittisen menestyksen mitta. Niinpä viime vaalien jälkeen ykköstavoitteeksi asetettiin kaksi ministerinpaikkaa ja Soininvaara ilmoitti puheenjohtajaksi tultuaan, että pyrkimyksenä on saada kaksikymmentä kansanedustajaa. Vihreiden puoluesihteeri kertoo, että vihreät ovat valmiit millaiseen hallituspohjaan hyvänsä ja ydinvoimaan alistuminen osoitti, että asiaratkaisuja koskee sama avokätisyys. Unohdetaan, että todellisia voittoja ovat vain tulokset alkuperäisissä tavoitteissa, saavutettuina sitten hallituksesta tai oppositiosta käsin. Vain niillä on merkitystä, muu on vain väline niiden saavuttamiseksi.

Olisinko sittenkin väärässä? On väitetty, että pitää olla valtaa, jotta voisi vaikuttaa. Mutta unohdetaan kysyä mihin ja miten vaikuttaa. Soininvaaran kahden vuoden ministerinkausi ei edistänyt vihreiden alkuperäisiä tavoitteita hiukkaakaan ja Soininvaaran oma kuningasajatuskin, kansalaispalkka pikemmin taantui kuin eteni hänen toimestaan. Hassin hyvä toiminta edisti tietysti ympäristökysymyksiä, mutta arvoitukseksi jää, olisiko kokoomuslainen tai vasemmistolainen ministeri samalla postilla edistänyt niitä vähemmän. Vihreiden perustavoitteissa, esimerkiksi ympäristöveroissa, ei tapahtunut mitään merkittävää. Pitäisikö poliitikon siis muuttaa kantojaan gallupeja seuraillen? Silloin poliitikko toimii kuin kapellimestari, joka viuhtoo käsiään orkesterin tahdissa ja yrittää luoda yleisölle kuvan johtajan taidoistaan. Eräät vihreiden kannanotot haiskahtavat tällaiselta.

Valitettavasti näyttääkin siltä, että itsetarkoitukseksi on muodostunut oleminen ministerinä, oleminen kansanedustajana tai oleminen ylipäänsä jonakin muodollisesti merkittävänä viskaalina. Näin asennoituvat yleensä ihmiset, joilla ei ole työelämässä vastaavia mahdollisuuksia kuin politiikassa. Kynsin hampain roikutaan silloin poliittisella luottamuspaikalla ja tavoitteet hylätään toisensa jälkeen jos oma ura vaatii. Lupaukset ovat tuon asenteen toisarvoisia häiriköitä. Tällainen henkilö on tietysti helppo poliittinen vastus ja puolikasministerin hinnalla voidaan ostaa vastapuolen kruununjalokivet. Näinhän vihreille kävi. Mutta jos ydinjoukossa on poliittisia luikureita, jotka vuoraavat suojakseen ns. hyödyllisten idioottien kerroksen, menestyy tällainenkin väliaikaisesti. Viime valtuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteiskokouksen jälkeen jotkut riviedustajat antoivat lausuntoja medialle ja se oli säälittävä spektaakkeli. Toistettiin papukaijoina liturgiaa, jonka mukaan ”vaikuttamisesta ei kannata luopua”. Kannattajien pettämistä se tietysti on. Kaikkia voi pettää jonkin aikaa ja joitakin kaiken aikaa, muttei kaikkia kaiken aikaa.

Nyt on alettu vakuutella kannattajille, että vihreät eivät oikeastaan olekaan ympäristökysymyksiä painottava liike vaan yleispuolue politiikan keskuksessa. Tärkeää olisi silloin vihreillekin tuo loppuun kaluttu jakopolitiikka, jonka ainoa sisältö on ottaa ja antaa rahaa. Tällaista lisää ei maamme poliittinen oikea/vasen – akseli tarvitse. Eri vaihtoehdot ovat jo riittävästi edustettuina ja uusi kaikkea syleilevä puolue voi jatkossa tehdä seuraa liberaaliselle kansanpuolueelle ja nuorsuomalaisille. Ellei ole muuta annettavaa kuin oma halu vallassa kekkulointiin, tekevät äänestäjät oikeutetut johtopäätöksensä. Ellei ympäristökysymyksiä kukaan painota, ne unohtuvat. Tätä eivät tulevat sukupolvet anna anteeksi ja ykkössyytettyinä ovat silloin vihreät, jotka omivat mandaatin asiaan ja jättivät leiviskänsä hoitamatta. Valitettavasti näyttää, että vihreiden eräät kellokkaat jatkavat julkisuudessa selittelyään: ollaan sitä, ollaan tätä, ollaan milloin mitäkin.

Soininvaara mielestä hallituksesta lähteminen on ”tyhmää”. Se on samaa tyhmyyttä kuin löydetyn lompakon vieminen löytötavaratoimistoon. ”Älykäs” panisi sen muka omaan taskuunsa. Asia ei liity älyyn vaan rehellisyyteen ja on syytä sanoa eräs itsestään selvyys. Koko tämä poliittisen linjan tarkistus, tämä pragmaattisuuden ja strategisen taitavuuden toitottaminen tähtää yhteen tavoitteeseen. Soininvaara suunnittelee, että hänestä tulee ministeri ensi vaalien jälkeen jos vihreät jäävät nyt hallitukseen. Hän pelkää, että Lipposen vihje toteutuu ja hallitukseen ei pääse takaisin, jos sieltä nyt lähtee. Uhrataanko vihreiden vuosia palvoma toteemi, ydinvoiman vastustus, yhdelle ministeriunelmalle? Vai onko ydinvoiman vastustus ollutkin vain poliittista pelaamista, kannatuksen kalastusta pelotustaktiikalla?

Mikä tässä kiipimisessä on niin vastenmielistä? Onhan muissakin puolueissa pyrkyreitä. Niinistö on kylläkin kieltäytynyt kolmesta postista, mutta Väyrynen on kuin vihreiden johtaja ja pyrkii joka paikkaan. Onhan kaikissa puolueissa omat väyrysensä. Tämäkin selittely ontuu. Rietas pappi on vastenmielisempi kuin rietas kauppamatkustaja. Kaksikymmentä vuotta vihreät ovat saaneet kannatuksensa myös poliittista moraalia saarnaten. Puoluetukia vastustettiin ja eduskuntapaikkoja piti kierrättää. Mutta kuinka moni vihreä on toistaiseksi lähtenyt eduskunnasta vapaaehtoisesti? Kuinka pieni sisärengas onkaan pyörinyt ydinposteilla? Onko rahat suunnattu hyviin asioihin vai puolueen sisäiseen hallintoon? Puheet ja teot eivät taaskaan vastaa toisiaan. Mutta kaikkia ei voi huijata kaiken aikaa.

Kun valtuuskunta ja eduskuntaryhmä viime kerran kokoontuivat suljettuun istuntoonsa ja päättivät jäädä hallitukseen, oli paikalla joitakin vastustajiakin. Kunnia heidän suoraselkäisyydelleen. Jos he olisivat voittaneet, olisi eduskunnan päätös eilen ollut ehkä toinen. Miten toimi vihreä johto? Vastustaja Erkki Pulliainen sai kenkää Vihreän Langan hallituksen puheenjohtajan tehtävästä, koska häntä ei pidetty ”luotettavana”. Harriet Lonka, entinen puolueen varapuheenjohtaja, savustettiin keskustaan soittoryöpyllä, jossa moitittiin hänen itsenäisiä toimiaan. Hänhän kehtasi ilmaista oman mielipiteensä asioista STT:lle. Satu Hassi kiemurteli, kun televisiossa kysyttiin hänen ratkaisuaan, jos ydinvoima hyväksytään eduskunnassa. Olihan varotettu uhkailusta. Monet aktiivit, mm. Ekovihreiden puheenjohtaja Raukko lähti vapaaehtoisesti. Mielipideterrori puree.

Ilmoitan juhlallisesti, että vihreillä on nyt viimeinen tilaisuutensa osoittaa, ettei puolueen enemmistö hyväksy nykyistä pyrkyrilinjaa, että pitää olla asioita, joiden takana seistään aina ja että joku ryhti vielä löytyy. Joka ei ole pyrkyryyttä vastaan on sen puolella. Jos vihreät päättävät jäädä hallitukseen, en äänestä vihreitä ensi vaaleissa ja oletan, että monet muut tekevät samoin. Kannatuksen kato on ainoa kieli, jota kiipijä käsittää.