Kirjoittaja / yllapito

yllapito

Vanhaa Tuusulaa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Tuusulan aikalaiskirjassa |

Olen viettänyt Tuusulassa kesäni niin kauan kuin muistan.

Koulua edeltävältä ajalta muistan isoäitini pitkän, paksun letin, joka jostain syystä oli jo silloin harmaa. Hän letitti tukkaansa pienessä nurkkahuoneessa, puutarhan puolella. Huoneessa oli punaiset plyysituolit. Isoäiti oli pyöreä ja kiltti, mutta päättäväinen. Muistan myös paikan, mistä löytyi mansikoita alkukesästä. Olin silloin viisivuotias.

Myöhemmin, kun olin jo koulussa, lähdimme maalle kesäkuun ensimmäinen päivä. Alfred Palmberg Oy:n kuorma-auto ajoi Linnankoskenkatu 3:n kohdalle ja lavalle kannettiin kotoa kuudennesta kerroksesta kaikki huonekalut. Matkalla sain istua lavalla kaappien ja pöytien päällä. Auto ajoi ainakin kuuttakymppiä. Mätäkivenmäessä oli jännittävintä. Pihlajaniemen kesähuvilan pihalta tavarat kannettiin sisään paikoilleen. Ne olivat siellä syyskuun loppuun, jolloin kuorma-auto tuli taas ja kalusto vietiin takaisin kaupungin asuntoon. Toukokuun ja syyskuun välillä en koskaan käynyt Helsingissä. Luin paljon, aluksi Tarzan-kirjoja, myöhemmin Cardby-kirjoja. Niitä oli huvilan kirjahyllyssä. Tarzan ja Oparin aarteet, Cardby ja lohikäärme ja sen sellaisia. Suunnittelin, että minusta tulee isona Tarzan. Harjoittelin kiipeämistä ja leuanvetoa. Arvelin niistä olevan hyötyä ammatinvalinnassa. Minulla oli joitakin epämääräisiä kesäkavereita ja kaksi nuorempaa veljeä. Oikeat kaverit olivat kaupungissa.

Aamulla hain maidon Krapilta. Meillä oli oma tonkka. Sähköä ei ollut, vesi nostettiin kaivosta ja keittiössä oli puuhella. Vettä pidettiin peltiämpärissä keittiön oven vieressä. Puhelinta ei ollut. Jos aikuisilla oli asiaa puhelimella, he menivät Rantatien Elantoon, josta sai soittaa. Lapset eivät tarvinneet puhelinta koskaan mihinkään. Päivisin seisoin ongella niemen kärjessä. Siinä kasvoi kaislikkoa. Parhaat kalat tulivat kaislikon reunasta. Jos sain ison kalan, juoksin näyttämään sitä heti äidille. Silloin tällöin jouduin töihin, kitkemään marjapensaiden juuria. Inhosin sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Krapin ranta oli laajalti tunnettu paikka. Sotilaita tuli joskus rannalle kuluttamaan aikaansa ja he huutelivat lystikkäitä asioita ohi kulkeville tytöille. Pitkä rivi uimakoppeja kaartui nykyisestä savusaunasta etelään ja nurkalla oli kioski, josta sai ostaa mehua ja pullaa. Onni Lustig istui siellä, myi pääsylippuja ja valvoi järjestystä. Agronomi Lustig oli metsämiehiä ja isän kaveri. Se kuljeskeli ympäriinsä saapashousut jalassa, lippalakki silmillä, haulikko kainalossa ja kiroili. Kukaan ei kiroillut yhtä raivoisasti kuin Lustig. Ketään ei pelätty niin kuin Lustigia.

Kahteen pysyvään lapsuudenystävään tutustuin vasta kymmenvuotiaana. Ensimmäisen nimi oli Kaj. Hän on jo kuollut. Toisen nimi on Kai, hän on elossa. He olivat minua pari vuotta vanhempia ja puhuivat keskenään ruotsia. Kaj asui venäläisen isoäitinsä kanssa Uus-Pekkolan takana olevassa pienessä mökissä, Hanhelassa. Kai taas asui vanhempiensa kanssa omassa kesähuvilassa siitä sata metriä pohjoiseen. Kailla oli myös isosisko, jonka nimi oli Solveig. Sillä oli isot tissit ja se meni naimisiin härkätaistelijan kanssa. Toivoin usein, että näkisin sen alasti.

Erityinen harrastuksemme noihin aikoihin oli piereskely. Kai ja Kaj olivat toimineet alalla jo ennen kun tutustuin heihin ja opin oikean tekniikan vasta heiltä. Kun pieru tuli, se kaapattiin kouraan suoraan takapuolesta, vietiin sitten suljetussa tilassa toisen nenän alle ja avattiin nyrkki vasta siinä. Haistelija esitti arvion pierun laadusta. Tämän harrastuksen perusteella kutsuimme itseämme shaibareiksi. En tiedä mistä nimi tuli, mutta olin vain kokelas-shaibari, kun taas K&K olivat oikeita shaibareita. Siksi kaikkia salaisuuksia ei minulle paljastettu. Kaista ja Kajsta tuli kummastakin lääkäreitä.

Lähistöllä asui muitakin kesävieraiden lapsia. Heihin kaikkiin suhtauduimme hiljaisella ylemmyydellä. Eräs oli Pave ja kävimme joskus pelaamassa koronaa hänen pihallaan. Pavella oli isä, joka oli lyhyt ja paksu ja sanoi jokaisen lauseensa lopuksi ”sano”. Meni iso koro pussiin sano. Nyt on Paavon vuoro sano. Meistä se oli äärimmäisen huvittavaa ja kävimme Paven luona pelaamassa osittain siitä syystä, että saatoimme nauraa räkättää salaa Paven isän erikoiselle puhetavalle.

K&K osasivat molemmat viheltää jännittävillä tavoilla. Kajlla oli uskomattoman voimakas, kimeänterävä hampaitten välistä – vihellys, mutta kiinnostavin oli vihellys kourien väliin. He muodostivat käsillään pienen kotelon, jolloin peukaloiden väliin jäi pieni rakonen. Kun he puhalsivat siihen, syntyi käen kukuntaa muistuttava ääni. Se oli meidän puhelimemme. Minulta meni monta vuotta ennen kuin opin viheltämään yhtä hyvin kuin he, minulla oli pienemmät kädet. Harmitti, etten oppinut sitä nopeammin.

Kain pihalla oli puutarha ja puutarhan perällä pieni urheilukenttä. Työnsimme siellä kuulaa, heitimme kiekkoa ja hyppäsimme pituutta. Joskus Kain isä tuli näyttämään mallia kiekonheitossa. Sinne oli pystytetty myös korkeushyppytelineet ja myöhemmin niitä käytettiin seiväshyppyynkin. Seiväs oli aluksi leppää, mutta joskus vuosien kuluttua saimme hankituksi bambuseipään. Metsässä oli polku, jota kiersimme juosten ja otimme aikoja. Myöhemmin, Taistelukoulun aloitettua toimintansa, Rantatien varteen tuli urheilukenttä, jossa voitiin juosta radalla. Jokaisella oli oma ennätyksensä kaikissa lajeissa. Me tiesimme toisemme ennätykset sentilleen.

K&K olivat kaikissa urheilulajeissa minua parempia. Kai oli kaikessa paras, Kaj toiseksi paras ja minä viimeinen, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Se liittyi aikaisempaan ammatinvalintaani. Olin apinamaisen nopea kiipeämään köysissä, vedin kuusitoista leukaa ja olin ketterä puissa. Tästä johtuen olin toiseksi paras seiväshypyssä. Olin tyytyväinen, etten ollut kaikessa viimeinen. Uimassa kävimme joka päivä ja Kai oli ollut seurojen välisissä kilpailuissakin. Hän kuului Helsingin Uimareihin. K&K uivat joskus järven ylitse, minä en vielä silloin jaksanut.

Pikkupoikina saimme myös ensimmäisen kosketuksen kuolemaan. Vanha rouva Matilda Toivonen, legendaarisen Onni Lustigin vielä legendaarisempi anoppi oli vuosien tuttu perheellemme. Aina keväisin, kun kuorma-auto oli tuonut tavaramme Pihlajaniemen pihaan, ajoi mustavalkoisiin sonnustautunut, kuningatarmainen emäntä tervehdyskäynnille taivaankappaleen täsmällisyydellä. Hän kuoli 40-luvun lopulla ja vainajaa säilytettiin Uus-Pekkolan autotallissa. Kaj oli nähnyt, kun arkku oli viety sinne, ja kertoi siitä meille muille.

– Oottekste koskaan nähny kuollutta?

– En mäkään, mennään kattomaan.

Valmistelimme käyntiä perusteellisesti ja sovimme työnjaosta. Ensin piti varmistaa, ettei kukaan näe, kun menemme autotallin ovesta sisään. Kun tie oli selvä ja autotallin ovi auki, luikahdimme talliin. Sisällä oli hämärää ja valkoisiin verhottu arkku oli keskellä lattiaa. Kai nosti arkun kannen toisesta reunasta, Kaj toisesta. Minun oli määrä ottaa kuolleen kasvoilta liina, jos sellainen olisi. Sitä ei ollut ja olin siitä helpottunut. Katselimme vähän aikaa vanhan naisen tuttuja kasvoja, panimme sitten kannen kiinni ja luikahdimme takaisin päivänvaloon.

Kun Helsingissä oli yleisurheilukilpailut, olimme aina paikalla, takakaarteen eturivissä. Meillä oli yksi muita suurempi suosikki, Emil Zatopek. Pidimme Zatopekia, paitsi hyvänä juoksijana, jotenkin huvittavana tyyppinä. Hänhän juoksi kummallinen irvistys kasvoilla, kieli suusta roikkuen, vähän vääristyneessä asennossa ja hänen nimensäkin oli hullunkurinen. Eemil!

Zatopek ei kertaakaan juossut Helsingin stadionilla ilman, että kolme koulupoikaa olisi istunut takakaarteen keskivaiheilla eturivissä ja jokaisen kierroksen kohdalla kajauttanut kurkku suorana rytmikkäästi:

– Zatopek, Zatopek, Eemil, Eemil, Eemil!!!

Syksyllä, kun koulu alkoi ja muutimme takaisin kaupunkiin, oli kummallista nähdä muutos puissa. Keväällä lähdettäessä niissä ei koskaan ollut isoja lehtiä, syksyllä ne olivat jollain tavalla paljon rehevämpiä ja katujen akustiikka oli muuttunut. Raitiovaunujen äänet kuuluivat vahvoina.

Talvellakin kävin joskus Tuusulassa. Asuimme hiihtolomalla luokkatoverini Esko Typen kanssa saunassa, jota sai lämmittää koko päivän, jotta siellä yöllä saattoi nukkua. Päivisin kävimme hiihtämässä jäällä ja toisella puolella järveä. Mieleeni on noista käynneistä jäänyt talvipäivän ehdoton hiljaisuus. Se saattoi tyynellä ilmalla rikkoutua vain toiselta puolelta järveä kuuluneesta puheesta, liikuteltavien tavaroiden kolinasta tai satunnaisista lintujen äänistä. Latuja ei ollut, ne avattiin itse. Makkaraa paistettiin saunan uunissa. Eväänä oli myös äidin laittamia voileipiä.

Lukioon päästessä asiat muuttuivat jollain lailla. Piti ruveta ajattelemaan uusia asioita. Tuntui, että aikuisen elämä alkoi kohta olla edessä.

yllapito

Roskapostia

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 24. 5. 2004 |

Taiteilijat luovuttivat viime viikolla kulttuuriministeri Karpelalle vetoomuksen Suomen metsien puolesta. Tuossa yhteydessä kirjailija Eeva Kilpi sanoi kärsivänsä, kun hänen kirjoissaan käytetyn paperin tuottamiseksi kaadetaan metsää. Olisivatpa kaikki yhtä herkkiä ja vastuuntuntoisia.

Postilaatikkooni pamahtaa kerran viikossa puolen kilon paketti Kellokasta ja muuta postimyyntiluetteloa, jota en ole pyytänyt. Tuo roina on niin sanottua ilmaisjakelukamaa. Siitä ei ole minulle suurta välitöntä haittaa, koska jätepaperisäiliö on lähellä postilaatikkoa. Oletan, että valtaosa vastaanottajista pääsee roskapostista eroon yhtä vaivattomasti. Kuin painaisi Del-näppäintä tietokoneessa.

Tietokoneen roskaposti on vähemmän haitallista kuin käsin kosketeltava roskaposti. Lasketaanpa vähän massoja. Postia jaetaan maassamme noin 2 miljoonaan talouteen. Vuodessa on pyöreästi 50 viikkoa. Yhteensä tätä tauhkaa kiertää siis 50 000 000 kiloa vuosittain. Jotta raaka-aine tähän toimintaan olisi koko ajan saatavilla, pitää varata 100 000 hehtaarin suuruinen ala. Selvyyden vuoksi vielä: metsää noin 10 kilometrin levyinen ja 100 kilometriä pitkä suikale. Eeva Kilvellä olisi enemmän aihetta huoleen tästä tuotantomuodosta kuin runokirjoistaan.

Suurin osa ihmisistä ei tietenkään lue ilmaisjakelutuotteita. Normaali reaktio on hylkivä, alitajuinen torjunta kaikelle tuputetulle tekstille. Ei mainoksia – kiitos! Ihminen tajuaa, että joku haluaa hyötyä hänestä. Mutta käsitys lienee väärä. Näiden painotuotteiden valmistaja ei piittaa kovinkaan paljon siitä, selaileeko joku niitä vai ei. Hänelle vain kahdella luvulla on merkitystä. Tärkein on tietysti ilmoitustulot ja toinen levikki, jolla rehennellään ilmoituksia kaupatessa. Hyväuskoisille ja reippaille pienyrittäjille uskotellaan sanoman ja tiedon leviävän laajoille lukijapiireille. Visusti jätetään mainitsematta, että levikin ollessa esimerkiksi 40 000, lukijamäärä on noin 400. Postilaatikosta jätepaperisäilöön heittäjiä lienee noin 36 600.

Niin sanottu panos/tuotos – suhde on heikohko, mutta se ei häiritse tavaran tuottajaa. Pääasia, että homma pyörii, paperia jaellaan, ja optimistisia ilmoittajia riittää.

Olisi virhe luulla, että tällaisen toiminnan ympäristöhaitat rajoittuvat metsien kaatamiseen. Tavaraa kuljetetaan ja bensaa palaa. Ensin puutavara sellutehtaalle, siellä kulutetaan aikaa, energiaa ja saastutetaan ilmaa, edelleen paperitehtaalle, sama juttu uudestaan, sitten painotaloon, painomustettakin tuhlataan, sieltä pikkukuljetuksina postilaatikkoihin ja sitten … jätepaperisäiliöön … edelleen jäteauton kyytiin, ja jos oikein hyvin käy saavuttaa kierto ainoan hyödyllisen kohtansa, kun paperi poltetaan ja siitä saadaan energiaa. Usein realiteetti lienee, että massa kuormittaa vielä kaatopaikkojakin.

Parempi olisi polttaa puutavara suoraan. Vielä parempi olisi jättää se metsään. Edellä mainittu alue, 100 000 hehtaaria, olisi ratkaiseva lisä maamme luonnonsuojelualueisiin. Älä sure, Eeva Kilpi, sinua huonompia ihmisiä on olemassa.

yllapito

Suurvaltapolitiikkaa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 30. 4. 2004 |

Kun WTC tunnettuna syyskuun päivänä oli luhistunut, tuli USA:n presidentti kuvaruutuun ja kutsui kaappauksen tehneitä terroristeja pelkureiksi. Lausunto televisioitiin koko maailmaan. Onnettomammin ei olisi voinut sanaansa valita. Heitä olisi voinut kutsua kymmenillä muilla haukkumasanoilla, esimerkiksi iljettäviksi, sydämettömiksi tai roistoiksi. Mutta pelkureiksi? Tämä arvio ei riipu siitä, miten itse asiaan suhtautuu.

Sananvalintaa ei voi puolustella esimerkiksi sillä, että haluttiin nostaa amerikkalaisia mielialoja liioittelemalla. Jokainen voi vaihtaa mielessään teon motiivit, olosuhteet ja tavoitteet hyväksyttäviksi, kuvitella sitten itsensä tekijäksi ja pohtia, mitä ominaisuuksia teko ihmiseltä vaatii. Sen jälkeen voi arvioida sanan ”pelkuri” osuvuutta. Se oli bumerangi, koska vähä-älyinenkin päättelee, ettei presidentti Bush rakasta totuutta.

Mehän kaikki muistamme, miten Bushista tuli presidentti.

Sitten alettiin pommittaa Afganistania. Pommituksen tarkoituksena oli etsiä Osama bin Ladenia. Osumatarkkuudessa oli heikkouksia, koska Osama bin Laden ei kuollut eikä löytynyt pommittamalla. Siviilejä kuoli operaatiossa paljon enemmän kuin WTC:ssä, mutta heidän kuolemansa johdosta Suomen eduskunta ei noussut seisomaan ja viettänyt hiljaista muistohetkeä. Moni kiihkeä Bushin kannattaja oli sillä kannalla, että olisi pitänyt pommittaa enemmän ja tappaa enemmän. En usko, että Osama bin Laden olisi löytynyt sen helpommin.

Huomio suunnattiin pois Afganistanista, kun keksittiin ”pahan akseli” ja toinen roisto, Saddam Hussein. Bushin faijalla oli jo ollut huonot välit Saddamin kanssa ja vanhoja kalavelkoja maksettavana. Saddam Husseinilla sanottiin olevan joukkotuhoaseita. Viitattiin biologisiin, kemiallisiin ja ydinaseisiin. Rummutus oli niin vahvaa, että Suomessakin jokainen tiesi niitä Irakissa olevan. YK.n tarkkailijat etsivät noita aseita. Jos niitä olisi löytynyt, olisi alettu pommittaa Irakia. Koska niitä ei löytynyt, alettiin pommittaa Irakia. Löytymättömyyden sanottiin johtuvan siitä, ettei Irak auttanut tarpeeksi tehokkaasti aseiden löytämisessä.

No mitä pienistä. Irakin pommittaminen selitettiin oikeutetuksi, koska oltiin pelastamassa ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Uskooko joku?

Hieman tästä kohteesta länteen sijaitsee Sudan, jossa on menossa kansanmurha. Miksi USA ei ala pommittaa Sudania? Eikö Bush ole huomannut, että siellä olisi hyväntekijälle hommia? Kannattaako yleensäkään uskoa, mitä Bush sanoo? Viettääkö eduskunta sudanilaisten muistolle hiljaisen tuokion? Ihaileeko Tarja Halonen Bushia? Mitä Penttiläkin urputtaa?

Vähän aikaa sitten tuli julkisuuteen tieto neuvottelutarjouksesta, jonka sanottiin tulleen Osama bin Ladenilta. Se hylättiin, eikä siksi, että olisi epäilty sen aitoutta, ehtoja pidetty kohtuuttomina tai vastapuolen sanaan ei olisi luotettu. Tarjous hylättiin auktoriteettisyistä. Mutta auktoriteettisyyt eivät estäneet äskettäin Tony Blairia matkustamasta Libyaan ja Gaddafia Belgiaan.

Niin on miltä näyttää. Eikä hyvältä näytä.

yllapito

Rakennusten ikä

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 1. 4. 2004 |

Suomen rakennuskanta, tiet, rautatiet, lentokentät ja muut rakennelmat, rakennusmaa ja rakentajien käyttämät koneet muodostavat yhdessä noin 75% maamme kansanvarallisuudesta, pyöreästi 400 miljardin euron omaisuusmassan, 75 000 euroa per lärvi. Tämän kokonaisuuden merkittävin osa ovat asunnot.

Ei ole yhdentekevää, miten tätä varallisuutta hoidetaan.

Tämän omaisuuden käyttökelpoinen ikä on jo huomion arvoinen seikka. Lyhytikäisimmät rakennelmat kestävät 20 vuotta, eikä niitä usein ole pidemmäksi ajaksi suunniteltukaan. Kestävämmät säilyvät helposti 200 vuotta ilman suuria korjauksia ja – kuten tunnettua – maailmassa on 2000 vuottakin vanhoja rakennuksia. Asuntojen keski-iäksi pitäisi saada ainakin 100 vuotta. Valtaosa rakennuskannastamme on nykyisin alle sadan vuoden ikäistä.

Rakennustekniikan tuntijat tietävät, että uhraamalla suunnitteluun pieniä lisäpanoksia, edellä mainitun rakennusmassan keski-ikä voidaan nostaa 1,5-kertaiseksi nykyisestä. Tärkeä on teknisen kestävyyden ohella toiminnallinen kestävyys. Rakennukset tulisi suunnitella siten, että vaikka niiden funktio muuttuisi tulevaisuudessa, suuria remontteja ei silti tarvitse tehdä. Esteettinen kestävyys taas edellyttää, että jokaiseen arkkitehtuurin muotivillitykseen ei pidä hairahtua. Kustannuksista sanottakoon, että tässä lajissa säästäminen tulee kalliiksi. Mitä rakennusten keski-iän pidentyminen merkitsisi ympäristöllemme, entä mitkä olisivat taloudelliset vaikutukset?

Kaupunkimme alkaisivat muistuttaa nykyistä enemmän keskieurooppalaisia kaupunkeja, vanhoja rakennuksia olisi kaikkialla enemmän. Kirkonkylämme eivät enää olisi aaltopeltihallien, kevytbetonisten parakkien, vanhan puukirkon, elementtitalojen, mökkien ja bensa-aseman yhdistelmiä vaan yhtenäisiä kokonaisuuksia. Miljöön kannalta tuollainen muutos olisi ilmeisen toivottava.

Rakennuskantamme keski-ikää ei tunneta, mutta olettakaamme se vaikka 80 vuodeksi. Miten menot muuttuisivat, jos tuo luku voitaisiin kasvattaa 120 vuoteen? Vuosittainen rakentamisen volyymi pienenisi noin kolmanneksella ja säästöön jäisi 1,5 miljardia euroa vuodessa. Sillä rahalla saisi työllistetyksi melkoisen liudan suunnittelijoita, joiden tehtävänä olisi vain pidentää uuden rakennuskannan ikää tuon tarvittavan 40 vuoden verran. Jonkin verran nykyistä enemmän resursseja pitäisi tietysti kohdistaa rakennusten ylläpitoon ja huoltoon.

Kun rakentamisen volyymi vähenisi kolmanneksella, uhkaisi syntyä työttömyyttä. Ohimennen on tietysti syytä muistaa, ettei työllisyyttä pidä yleensäkään hoitaa tarpeettomuuksia tuottamalla. Tässä tapauksessa ongelman voisi ratkaista kehittämällä alaa vientivoittoisemmaksi. Venäjän markkinat kasvavat lähimpien vuosikymmenten aikana. Koulutukseen ja markkinointiin kohdistetuilla ponnistuksilla ei olisi vaikeata saada rakentajien vajaatyöllistetty ammattikunta hyödyllisesti aktivoitua.

Suomen Rakennusinsinöörien Liitto julkistaa huhtikuun alussa oman arvionsa suomalaisen rakentamisen tulevaisuudesta. Saattaa olla, että siinäkin on kiinnitetty huomiota edellä mainittuihin kysymyksiin.

yllapito

Kokoomuksen kriisi

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 6. 3. 2004

Mitä vikaa Ville Itälässä on?

Silloin tällöin meillä Suomessakin on poliitikkoja, joilla on kanttia lausua diftongi ”ei”. Sauli Niinistö on yksi heistä. Hän kieltäytyi mm. puolueensa puheenjohtajuudesta, Suomen Pankin johtajan paikasta ja presidenttiehdokkuudesta, eikä yrittänyt ratkaista muitakaan asioita lyhytnäköisen suosion pohjalta. Tupajumien tuomitseminen oli kapea-alaista, mutta annetaan Sauli anteeksi. Niinistö sai niskavoiton mediasta ja luottamuksen yli puoluerajojen.

Seuraajaksi tuli Itälä. Itälää on syytetty ties mistä: turkulaisesta murteesta, epävarmasta esiintymisestä, uskottavuuden puutteesta, naurettavista sanonnoista, puolueen kannatuksen kadottamisesta ja viimeksi huonosta poliittisesta pelisilmästä. Mutta Itälää ei ole syytetty epärehelliseksi, ei narautettu takinkäännöstä, eikä hänen julistamaansa pehmeää ja sosiaalista linjaustakaan ole moitittu. Päinvastoin: kokoomuksessa on toistettu mantraa, että linjaeroja ei ole. Nyt kokoomus antoi savustaa Itälän ulos, reagoimatta ärhäkästi syiden pinnallisuuteen. Toistaiseksi (4.3) ainoa haastaja on Martin Saarikangas. Saarikangaskaan ei kelpaa medialle.

Mitä vikaa on Martin Saarikankaassa?

Saarikangas on kuulemma liian vanha ja poliittisesti kokematon. Se ei ole trendikästä. Saarikangas on nyt 11 vuotta nuorempi kuin Kekkonen tullessaan valituksi neljännen kerran presidentiksi tai 9 vuotta nuorempi kuin Paasikivi tullessaan valituksi ensimmäisen kerran. Onko ihmislaji muuttunut niin, että aikaisemmin vanhat olivat sopivia päättäjiksi, nykyisin nuoret? Ei ole, mutta kriiseissä on pakko turvautua vanhempiin ja luotettaviin. Yhdentekevissä tilanteissa voi riskeerata nuoriin ja nätteihin. Kokoomuksen kriisi on pelkkä kannatuskriisi, kysymys ei ole oikeista asioista.

Poliittinen kokemattomuus tarkoittaa, ettei osaa kieroilla riittävästi, sanoo jotain pelkän puhumisen asemesta, ei ymmärrä politiikan toimittajien ylivertaista asemaa, pitää tyhmänylpeästi kiinni puheistaan ja käyttäytyy muutenkin kuin tavallinen kunniallinen ihminen. Mitä sanoisi urheilutoimittaja kiekonheittäjästä, joka ilmoittaisi, että naurettavan limpun paiskomisella ei ole mitään merkitystä ja tapahtuman selostaminen se vasta idiootin hommaa onkin? Sama juttu. Media haluaa poliitikkoja, jotka hyväksyvät henkilökysymysten, kannatuslukujen, pinnallisuuksien, pelaamisen ja yksityisasioiden tonkimisen arvon. Ymmärtävät pelin hengen, kokeneita ammattipoliitikkoja.

Kokoomuksen kriisi on yhdentekevä asia. Jos kokoomuksen kannatus nousee tai laskee joillakin prosenttiyksiköillä seuraavissa vaaleissa, maailmanloppu ei tule yhtään hitaammin. Suomalaisen elämä ei paljoa muuttuisi, vaikka Itälä olisi nyt pääministeri Vanhasen asemesta. Jos Ben Zyskowicz olisi hävinnyt ryhmänjohtajan vaalit, se olisi merkinnyt saman verran kuin HIFK:n voitto jääkiekossa vaikkapa Tapparasta. Onks välii?

Kokoomuksen kriisi on pelkkää viihdettä. Siksi TV:n viihdeohjelmatkin saavat ratkaisussa merkittävän roolin. Mutta ehkä kukaan ei muuta ajattelekaan.

yllapito

Ympäristöhaittoja

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 2. 3. 2004|

Kerron teille nyt henkilökohtaisia asioitani. Olen vuoden alusta kantanut kalanperkeet laiturin päähän. Aikaisemmin panin ne kompostiin, mutta keväällä ne mätänevät, ruokkivat kärpästen toukkia ja haisevat. Ne ovat niin sanottu ympäristöhaitta.

Nyt olen useamman viikon ajan tarkastellut jälkiä lumessa, jotka johtavat laiturin päähän kalanperkeitten pariin ja sieltä erilaisiin koloihin, mm. lasikuistin alle. Ne ovat kissan jäljiksi pieniä. Eilen tapasin jälkien jättäjän, mustan minkin. Kun kevät tulee se on voimistunut ja saanut ehkä jälkeläisiä. Se on kettutyttöjen vapautusarmeijan peruja ja tullut tontillemme jäädäkseen. Kun kevät tulee, se syö linnunpoikasia. Villiminkki on suurempi ympäristöhaitta kuin tarhaminkki, joka ei syö linnunpoikasia.

Minkki pitää tappaa ja sen aion tehdä.

Lähistöllä on muitakin ympäristöhaittoja. Vieressäni olevalla golfkentällä on kesäisin mielenkiintoisia otuksia. Niillä on jalassaan erityiset kengät, jotka rapisevat tai litsahtelevat hassusti kun niillä kävelee kivilattialla. Toisessa kädessään niillä on jonkinlainen rukkanen, mutta – uskokaa tai älkää – vain vasemmassa kädessä. Ne vetävät perässään samanlaisia kärryjä, kuin Tallinnasta palaavat oluenostajat. Kärryissä on pyörät ja niitä vedetään usein juuri vasemmalla rukkaskädellä. Kärryissä ei ole olutta, vaan metallipuikkoja, joiden toisessa päässä on eräänlainen koukku.

Otuksia kutsutaan golfaajiksi. Ne kävelevät päämäärättömästi pitkin laajaa nurmikkoa ja ovat siististi pukeutuneita. Vaikka olisi aurinkoista, ei koskaan näe bikineihin tai yläosattomaan uimapukuun pukeutunutta golfaajaa, puhumattakaan alastomasta. Niiden kävely on vain näennäisen tarkoituksetonta ja tarkkaan katsoessa kulussa huomaa tietyn idean. Golfaaja ei kävele pilviä tai maisemaa katsellen, vaan määrätietoisesti etukumarassa ja tuijottaa pientä valkoista palloa, joka usein vain pilkistää nurmikon seasta. Golfaaja kulkee viivasuoraan pisteestä toiseen.

Hassuinta on golfaajan lajikäyttäytyminen pallon luona. Voisi kuvitella, että löydettyään pallon, golfaaja ottaa sen ja lähtee kotiin. Mutta ei. Se alkaa huitoa ilmaa kärryistä poimimallaan puikolla. Puikon koukkupäällä on ilmeinen tarkoitus lyödä palloa, mutta golfaaja ei yleensä osu palloon ensimmäisellä lyönnillään vaan vasta toisella tai kolmannella ja pallo lentää silloin laajassa kaaressa nurmikon yli. Golfaajan kaula piirtää metkan kaaren, kun se seuraa katseellaan palloa. Näyttää olevan tärkeää tietää minne pallo lentää. Ellei tietäisi prosessin jatkoa, ei ymmärtäisi asiaa. Mutta tarkoituksena on juuri pallon vuoroittainen hukkaaminen ja jälleenlöytäminen. Välillä se hukataan nurmikossa olevaan kuoppaan.

Golfaajat ovat myös ympäristöhaitta, vaikka eivät syökään linnunpoikasia keväällä. Ne kaatavat hehtaareittain metsää, hävittävät kokonaisia pesäpuita ja autioittavat laajoja alueita sieniltä ja mustikoilta. Ne ovat pahempia kuin villiminkit. Niitä ei pidä silti tappaa, ne ovat omalla tavallaan hauskoja.

yllapito

Siunattu Kiina-ilmiö

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 30. 1. 2004 |

Kiina-ilmiö ei olekaan enää ydinreaktorin sulamista ja painumista maan lävitse toiselle puolelle planeettaa. Sanonnalla on uusi sisältö: suomalainen yritys siirtää toimintojaan halvan palkkatason maahan, esimerkiksi Kiinaan. Tätä paheksutaan, ikään kuin tapahtumaa ei olisi ennakoitu jo vuosia sitten. Pahin meteli nousi kemijärveläisen Salcompin siirtymisestä viime syksynä.

Salcomp ei ole Kemijärven sosiaalitoimisto, ei sitä voi syyttää.

Sosiaalitanttoja voi syyttää. Juolahtiko mieleen teille kansalaispalkka-intoilijoille, joiden tavoite oli ylimitoitettu, kaiken kattava ja perusteeton sosiaaliturva, että sen lopputulos on Kiina-ilmiö? Oivalsitteko te hyvinvointivaltion paisuttajat, jotka kilpaa keksitte julkisia menoja verorahojen kuluttamiseen, että elinkeinoelämä voi muutakin kuin alistua? Teidän kohtuuttomuutenne oli mahdollinen säätelytalouden ja taustalla olevan uhan, Neuvostoliiton turvin.

Kyllä nyt kelpaa säälitellä kemijärveläisten kohtaloa, kun on sen ensin aiheuttanut. Miettisitte ehdotustenne välillisiä seurauksia myöskin. Teidän oli aikakin saada pikku näpäytys.

Perusteeton, korkea sosiaaliturva hävittää kannustavuuden tai ajaa alimmat palkat niin korkeiksi, ettei pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Yhtiöiden ja korkeiden tulojen ankara verotus ei ajan mittaan kestä kansainvälisissä oloissa, vaan etsitään suotuisampi ympäristö. Nyt Euroopan valtiot kilpailevat siitä, kuka luo yrityksille ja huippuasiantuntijoille parhaat toimintapuitteet. Eräs väistämätön osa tätä kilpailua on sallia toimintojen siirtäminen halvan työvoiman maihin. Kiinalle ja muille matalapalkkaisille maille se on haluttua, luonnollisinta ja terveintä kehitysapua.

Edellinen on pienen mittakaavan pohdintaa. Laajemmin ja pitkällä aikavälillä ajatellen on kaksi vaihtoehtoa.

Todennäköinen kehitys on, että maailma jakautuu nykyistäkin selkeämmin kahtia. Silloin teollistunut osa maailmasta – johon Kiinakin tulee kuulumaan – hyödyntää muuta maailmaa halvan työvoiman ja massamarkkinoinnin kohteena. Teolliset maat säilyttävät itsellään kaikki tuotannon tärkeimmät avaimet: patentit sekä tuotantoprosessien ja tuotteiden asiantuntemuksen, sekä jokaiseen tuotteeseen sisältyvän, yhä suuremmaksi muodostuvan ei-aineellisen arvon. Pienikokoisten tuotteiden kuljetuskustannukset eivät ratkaise mitään. Maailmassa ei enää ole banaanivaltioita, vaan kokonainen banaanipuolisko.

Toivottavaa taas olisi, että Kiinan jäljessä esimerkiksi Intia ja Afrikka pystyisivät asteittain luopumaan epäterveestä ja passivoivasta kehitysavusta. Merkittävimpiä mahdollisuuksia tässä kehityksessä on juuri Kiina-ilmiö. Mitä enemmän yhtiöiden ja ihmisten välinen luonteva, suora yhteistyö etenee, mitä vähemmän prosessiin sisältyy hellämielisyyttä ja hyväntekeväisyyttä, sen parempi ns. kehitysmaille. Se on reilua kauppaa.

Olen viime vuosina käynyt monessa Afrikan maassa, myös pienillä paikkakunnilla. Pikkukaupunkien Internet-kahvilat ovat iltaisin täynnä innostunutta, nuorta väkeä. Pelkästään sen näkeminen saisi suomalaisen sosiaalitantan mietteliääksi. Siunattu olkoon Kiina-ilmiö.

yllapito

Hyvä, Järvenpää!

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 8. 1. 2004 |

Hyvä, Järvenpää!

Järvenpää seuraa Tuusulan esimerkkiä ilmoittaessaan, että kakstonniset asettavat omat, puolueista riippumattomat ehdokkaansa kunnallisvaaleihin. Siinä on järkeä. Jo aikaisemmin eräät Tuusulan kunnallispoliitikot muodostivat oman Tuusulan Puolesta – yhdistyksensä, johon liittyi kuntalaisia läpi puoluekentän.

Poliittisesti aktiivinen suomalainen äänestää nykyisin neljissä vaaleissa. Kun presidentinvaalit unohdetaan, jäävät jäljelle edustajien valinnat EU-parlamenttiin, eduskuntaan ja omaan kunnanvaltuustoon.

EU:n parlamenttivaaleissa on jo aikaisemmin huomattu, että esimerkiksi perussuomalaisilla ja RKP:llä ei pidä olla omia listojaan. Millaista politiikkaa ne mahtaisivat Brysselissä ajaa? EU:ssa ja Suomessa kiistellään eri asioista, eri tasoilla. Logiikka toimii kumpaankin suuntaan. Suomessa on omia, meille tärkeitä kysymyksiä, jotka ovat muita kuin esimerkiksi Portugalissa tai Sloveniassa. Olisi mieletöntä sitoutua Suomen eduskuntavaaleissa äänestämään vain niitä puolueita, joilla on edustuksensa EU-parlamentissa. Silloin suomalaiset erityisongelmat unohdettaisiin ja meidät valettaisiin samaan keskimääräiseen muottiin kuin muut eurooppalaiset.

Sama pätee, kun verrataan eduskuntavaaleja ja kunnallisvaaleja.

Jos kaikissa kunnissa sitouduttaisiin äänestämään vain niiden puolueiden ehdokkaita, joilla on ehdokkaansa eduskuntavaaleissa, jäisivät kuntien kuntakohtaiset erityisongelmat taka-alalle ja kuntalaiset joutuisivat tyytymään jostain puoluetoimistosta jaeltuihin yleisohjeisiin omia, heille läheisempiä ja tärkeämpiä kysymyksiä ratkaistessaan. Tuusulan osalta voidaan heti mainita Anttilan alueen kaavaratkaisut, Järvenpään osalta Pro Pellot – yhdistys ja sen tavoitteet. Mitä näistä asioista ymmärtää helsinkiläisillä tai rovaniemeläisillä miehitetty puoluetoimisto? Mitä tekemistä noilla organisaatioilla on edes tällaisten asioiden kanssa? Näissä asioissa mielipiteet halkaisevat eduskuntapuolueet ja on tietysti oikein, että samanmieliset vetävät yhtä köyttä pikemmin kunnalle keskeisissä kysymyksissä kuin esimerkiksi yhdistyvät sillä perusteella, saako Suomen ravintoloiden baaritiskeillä tupakoida vai ei.

Selvää on, että politrukit eivät tällaisesta menosta tykkää. Osa vihreistä oli mukana Tuusulan Puolesta – yhdistyksen perustamiskokouksessa. Tämä johti siihen, että puoluetoimisto lähetti oman pikku opettajansa torumaan asiasta Tuusulan Vihreiden syyskokoukseen. Oletan, että muissa puolueissa ollaan yhtä suvaitsemattomia kuin vihreissä.

Kysymys on tietysti vallan hunajasta.

Puoluetoimistojen väki on usein joukkoa, joilla ei politiikan ulkopuolella ole kovinkaan paljon käyttöä. Siitä syystä ollaan huolestuneita pienestäkin lohkaisusta, joka irrottaa murenen siitä ainoasta; puoluetoimiston käyttämästä vallasta. Väliä hällä, mitä asioita missäkin kunnassa ajetaan, kunhan ajetaan niitä asioita, joka lisää eikä vähennä juuri meidän kannatustamme. Pelätään, että hajaannus vie ääniä eduskuntavaaleissakin.

yllapito

Kansa liikkeelle jonottamista vastaan

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 17. 12. 2003|

Jos kansalaisella on taloudenhoitaja, sihteeri, lähetti tai nämä kaikki, ei hänelle kerry kokemusta itsepalveluyhteiskunnan olennaisesta tuntomerkistä, jonosta. Hän vain ihmettelee, missä henkilökunta luuhaa, kun pienenkin asian hoitamiseen kuluu runsaasti aikaa ja palkka raksuttaa.

Jos kansalainen hoitaa itse asioitaan, kokemus kertyy pian. Soitin yhteisen yhtiömme F:n lentolippujen varaukseen, jossa vastasi automaatti yksi. Paina yksi. Sitten soi musiikki. Sitten automaatti kaksi, lupasi henkilökohtaista palvelua. Sitten automaatti kolme. Kuuntelin sen toistuvaa ilmoitusta ”kaikki virkailijamme ovat varattuja, odottakaa hetki” kahden minuutin välein, kolmella kielellä. Kun olin odottanut kaksikymmentä minuuttia kestäneen hetken, suljin puhelimen ja soitin asiakaspalautteeseen. Kerroin siellä vastaavalle olennolle, että olin juuri ollut heidän palveluksessaan kaksikymmentä minuuttia saamatta palkkaa. Hän sanoi, että monet ovat olleet tunninkin eikä asiassa ole mitään epänormaalia. Kerroin kirjoittavani Taloussanomiin heidän asiakaspalvelustaan ja olento lupasi pikaisesti palata asiaan. Viiden minuutin kuluttua minulle soitti ihminen ja kysyi miten voisi palvella.

F. ei ole ainoa laatuaan. Pankit, apteekit, postit, lääkäriasemat, tietokoneiden korjaajat, verottajat, viskaalit, satraapit ja ennen muuta marketit luovat kustannussäästöjä jonotuttamalla asiakkaitaan tuntitolkulla maksamatta näille korvausta. Asiakkaat ovat liian pöljiä kiinnittääkseen palkattomaan rekrytointiin huomiota. Oletko koskaan käynyt jonovapaassa marketissa?

Laskelmieni mukaan 100.000 suomalaista seisoo tai istuu jonoissa kahdeksan tuntia päivässä palkatta. Tai on väärin sanoa palkatta, koska heidän saamiensa palvelujen pitäisi halveta hieman, kun palvelupisteet säästävät henkilökunnan palkoissa. Eikä tarvitse katsella luppoaikaa viettävää marketin kassaa. Tai on sittenkin väärin sanoa hintojen halpenevan, koska asiakas maksaa verorahoistaan palkan niille työttömille, jotka voisivat olla pisteen palveluksessa. Samalla palvelut paranisivat. Meitä riistetään.

Iltapäivälehdille tämä on tuhoisaa, koska jonossa ehtii lukea molemmat iltapäivälehdet ja panna ne sitten takaisin telineeseen. Luulisi lehtien puuttuvan epäkohtaan oman etunsa nimissä.

On turha napista työttömyydestä, kun kolmannes työttömistä saisi työpaikan jonoissa. Eikä meidän pitäisi kavahtaa kengänkiillottajayhteiskuntaa kun elämme jonottajayhteiskunnassa. Kenkien kiillottaminen on hyödyllistä, jonottaminen ei. Likaisimmatkaan monot eivät työllistä ihmisiä niin kuin jonot. Mutta emmehän me voi palkata satojen tuhansien työttömien armeijaa ammattimaisiksi sijaisjonottajiksi.

Jotain voisimme kuitenkin tehdä. Voisimme vaatia, että työttömille maksettujen verorahojen asemesta palvelupisteet palkkaisivat samat ihmiset töihin. Emme enää kuluttaisi aikaamme jonoissa. Suuntaisimme nyt työttömyyskorvauksiin työnnetyt rahat lisättyyn henkilökuntaan. Käynnistäkäämme vallankumouksellinen ”jont pois” – kansanliike. Rytmikästä huutoa ja plakaatteja markettien kassoille.

yllapito

Monikulttuurisuus on monokulttuurisuutta

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 4. 11. 2003|

Monikyltyyri, monikyltyyri, se huuto on Suomessa suuri. Mut mitä se on, se monikyltyyri?

Kävelen Costa Rican pikkukaupungin katua ja vastaani tulee kaksi amerikkalaista voimanostajaa. Kysyn espanjaksi urheiluvälinekauppaa. Kysytty kääntyy kaverinsa puoleen ja kysyy amerikaksi: mitä hiton kieltä toi jätkä oikein puhuu?

Kysyn helsinkiläisen ravintolan baarissa suomeksi, mitä gintonic maksaa. Brittiläinen baarimikko vastaa englanniksi. En ole ymmärtävinäni. Toistan kysymyksen ja hän vastaa kangertelevalla suomella, mutta oikein. Kannustan häntä jatkamaan kieliopintojaan.

Amerikkalaiset voimanostajat ja brittiläinen baarimikko ovat monikulttuurisuuden edustajia. Heidän mielestään Costa Ricassa pitäisi puhua muutakin kuin espanjaa ja Suomessa muutakin kuin suomea. Monikulttuurisuus on englannin kieltä kaikkialla.

Vielä yksi juttu. Suurkaupungin kansainvälisen lentokentän transit-hallin ravintolan tarjoilija ei suostu ymmärtämään tilaustani englanniksi. Hän suostuu puhumaan vain ranskaa. Arvaa mikä kaupunki, oikea vastaus jutun lopussa. Mutta oliko tuo tarjoilija monikulttuurisuuden vastustaja vai puolustaja?

Opetin joitakin vuosia Otaniemen TKK:ssa opiskelijoita kaikkialta maailmasta. Vain harvojen äidinkieli oli englanti. Viimeisinä vuosina pidin luennot vain englanniksi, koska ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä oli suuri ja englantia saattoi arvella useimpien edes vähän ymmärtävän. Opetus kärsi tästä monikulttuurisuudesta kovasti.

Ruotsalaisessa pikkukaupungissa ei enää ole ruotsalaista ravintolaa. Niissä on kaikissa vain etnisiä ravintoloita, niitä samoja ruotsalais-etnisiä Oskarshamnista Bastuträskiin. Suuremmissa taajamissa on varaa sellaiseenkin erikoisuuteen kuin ruotsalainen ravintola. Ruotsi on aina ollut Suomen lippulaiva ja meillä hengitetään tässä asiassa Svea-mamman niskaan.

Minkälaisesta rautalangasta monikulttuurisuuden puolustajille pitää asiat vääntää?

Monikulttuurisuus on hieno asia harmaantuvassa maailmassa, mutta monikulttuurisuuden puolustajat ovat jälkeenjääneitä juntteja. He eivät ymmärrä, että monikulttuurisuus säilyy sukupolvesta toiseen vain sitkeän puolustustaistelun avulla Maailma on joka tapauksessa kulttuurientropian kynsissä. Entropia on sitä, että kuuma ja kylmä vesi samassa lasissa väljähtyvät haaleiksi. Tämä väljähtyminen näkyy selvästi kaikissa suurkaupungeissa, ne muuttuvat toistensa kaltaisiksi. Se heijastuu koko maailman taiteessa, arkkitehtuurissa, tavoissa, pukeutumisessa, kielessä, ihmisten ulkonäössä, urheiluharrastuksissa, arvoissa, etiikassa ja koirien käyttäytymisessä.

Mutta haitanneeko tuo mittään?

Ei se haittaa, jos rakastaa asioiden muuttumista tylsemmiksi ja yllätyksettömiksi matkustettaessa minne tahansa, jos rakastaa turvaa, tuttuutta, harmautta ja arkipäivää. Sellaiselle ihmiselle monikulttuurisuus on mukavaa ja hän edistää sitä innokkaasti. Hänelle McDonald’s on monikulttuuria. Todellinen, aito rikkaus ja oikeat vaihtoehdot tietysti katoavat tuossa tehosekoittajassa. Ne katoaisivat hitaammin, mikäli panisimme edes vähän hanttiin.

Vastaus: Montreal.