Vihreät, jättäkää hallitus

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Ilta-Sanomissa 25. 5. 2002 |

Eduskunta päätti eilen, että viides ydinvoimala rakennetaan. Vihreät päättävät huomenna, jäädäkö hallitukseen. Soininvaara haluaa jäädä, monet muut taas lähteä. Vihreät ovat tienhaarassa.

Vihreä liike syntyi noin 20 vuotta sitten vastauksena huoleen, joka monilla ihmisillä on ympäristön muutoksista. Tähän perustavoitteeseen kytkettiin sitten yhtä ja toista muutakin. Uutta poliittista kulttuuria korostettiin ja ideologista vankkumattomuutta manifestoitiin käytöksellä ja pukeutumisella. Vanhan käytännön vastakohtana painotettiin päätöksenteon kierrätystä henkilöltä toiselle, ettei vallan liika keskitys turmelisi ketään. Nyt noihin aatteisiin olisi tietysti vielä enemmän aihetta kuin silloin. Mutta miten kävikään?

Aatteellisuus on murentunut ennätyksellisen lyhyessä ajassa. Idealistit ovat yksi toisensa jälkeen kaikonneet ja onnenonkijat livahtaneet toisesta ovesta sisään. Ensimmäisiä lähtijöistä oli Eero Haahti, Kalle Könkkölän varamies vuoden –83 eduskunnassa, joka erosi Espoon valtuustosta vuonna 1987. Sen jälkeen hänelle ovat tehneet seuraa mm. kierrätyksen ja vaihtoehtoisen sosiaalityön veteraani Aulis Junes, merkittävä filosofi Thomas Wallgren, Tietofinlandian voittaja, professori Matti Sarmela ja tulevaisuustutkimuksen kärkinimi Mika Mannermaa. Yhteensä lähtijöitä on kymmenittäin, edelliset ovat vain esimerkkejä. Jotkut ovat lähteneet räväkästi, toiset hissukseen vetäytymällä.

Vihreiden viime viikkojen kannanotot masentavat ja masentavinta on, etteivät lausuntojen antajat sitä itse edes huomaa. Uskotellaan, että kasvu ja suuri koko on poliittisen menestyksen mitta. Niinpä viime vaalien jälkeen ykköstavoitteeksi asetettiin kaksi ministerinpaikkaa ja Soininvaara ilmoitti puheenjohtajaksi tultuaan, että pyrkimyksenä on saada kaksikymmentä kansanedustajaa. Vihreiden puoluesihteeri kertoo, että vihreät ovat valmiit millaiseen hallituspohjaan hyvänsä ja ydinvoimaan alistuminen osoitti, että asiaratkaisuja koskee sama avokätisyys. Unohdetaan, että todellisia voittoja ovat vain tulokset alkuperäisissä tavoitteissa, saavutettuina sitten hallituksesta tai oppositiosta käsin. Vain niillä on merkitystä, muu on vain väline niiden saavuttamiseksi.

Olisinko sittenkin väärässä? On väitetty, että pitää olla valtaa, jotta voisi vaikuttaa. Mutta unohdetaan kysyä mihin ja miten vaikuttaa. Soininvaaran kahden vuoden ministerinkausi ei edistänyt vihreiden alkuperäisiä tavoitteita hiukkaakaan ja Soininvaaran oma kuningasajatuskin, kansalaispalkka pikemmin taantui kuin eteni hänen toimestaan. Hassin hyvä toiminta edisti tietysti ympäristökysymyksiä, mutta arvoitukseksi jää, olisiko kokoomuslainen tai vasemmistolainen ministeri samalla postilla edistänyt niitä vähemmän. Vihreiden perustavoitteissa, esimerkiksi ympäristöveroissa, ei tapahtunut mitään merkittävää. Pitäisikö poliitikon siis muuttaa kantojaan gallupeja seuraillen? Silloin poliitikko toimii kuin kapellimestari, joka viuhtoo käsiään orkesterin tahdissa ja yrittää luoda yleisölle kuvan johtajan taidoistaan. Eräät vihreiden kannanotot haiskahtavat tällaiselta.

Valitettavasti näyttääkin siltä, että itsetarkoitukseksi on muodostunut oleminen ministerinä, oleminen kansanedustajana tai oleminen ylipäänsä jonakin muodollisesti merkittävänä viskaalina. Näin asennoituvat yleensä ihmiset, joilla ei ole työelämässä vastaavia mahdollisuuksia kuin politiikassa. Kynsin hampain roikutaan silloin poliittisella luottamuspaikalla ja tavoitteet hylätään toisensa jälkeen jos oma ura vaatii. Lupaukset ovat tuon asenteen toisarvoisia häiriköitä. Tällainen henkilö on tietysti helppo poliittinen vastus ja puolikasministerin hinnalla voidaan ostaa vastapuolen kruununjalokivet. Näinhän vihreille kävi. Mutta jos ydinjoukossa on poliittisia luikureita, jotka vuoraavat suojakseen ns. hyödyllisten idioottien kerroksen, menestyy tällainenkin väliaikaisesti. Viime valtuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteiskokouksen jälkeen jotkut riviedustajat antoivat lausuntoja medialle ja se oli säälittävä spektaakkeli. Toistettiin papukaijoina liturgiaa, jonka mukaan ”vaikuttamisesta ei kannata luopua”. Kannattajien pettämistä se tietysti on. Kaikkia voi pettää jonkin aikaa ja joitakin kaiken aikaa, muttei kaikkia kaiken aikaa.

Nyt on alettu vakuutella kannattajille, että vihreät eivät oikeastaan olekaan ympäristökysymyksiä painottava liike vaan yleispuolue politiikan keskuksessa. Tärkeää olisi silloin vihreillekin tuo loppuun kaluttu jakopolitiikka, jonka ainoa sisältö on ottaa ja antaa rahaa. Tällaista lisää ei maamme poliittinen oikea/vasen – akseli tarvitse. Eri vaihtoehdot ovat jo riittävästi edustettuina ja uusi kaikkea syleilevä puolue voi jatkossa tehdä seuraa liberaaliselle kansanpuolueelle ja nuorsuomalaisille. Ellei ole muuta annettavaa kuin oma halu vallassa kekkulointiin, tekevät äänestäjät oikeutetut johtopäätöksensä. Ellei ympäristökysymyksiä kukaan painota, ne unohtuvat. Tätä eivät tulevat sukupolvet anna anteeksi ja ykkössyytettyinä ovat silloin vihreät, jotka omivat mandaatin asiaan ja jättivät leiviskänsä hoitamatta. Valitettavasti näyttää, että vihreiden eräät kellokkaat jatkavat julkisuudessa selittelyään: ollaan sitä, ollaan tätä, ollaan milloin mitäkin.

Soininvaara mielestä hallituksesta lähteminen on ”tyhmää”. Se on samaa tyhmyyttä kuin löydetyn lompakon vieminen löytötavaratoimistoon. ”Älykäs” panisi sen muka omaan taskuunsa. Asia ei liity älyyn vaan rehellisyyteen ja on syytä sanoa eräs itsestään selvyys. Koko tämä poliittisen linjan tarkistus, tämä pragmaattisuuden ja strategisen taitavuuden toitottaminen tähtää yhteen tavoitteeseen. Soininvaara suunnittelee, että hänestä tulee ministeri ensi vaalien jälkeen jos vihreät jäävät nyt hallitukseen. Hän pelkää, että Lipposen vihje toteutuu ja hallitukseen ei pääse takaisin, jos sieltä nyt lähtee. Uhrataanko vihreiden vuosia palvoma toteemi, ydinvoiman vastustus, yhdelle ministeriunelmalle? Vai onko ydinvoiman vastustus ollutkin vain poliittista pelaamista, kannatuksen kalastusta pelotustaktiikalla?

Mikä tässä kiipimisessä on niin vastenmielistä? Onhan muissakin puolueissa pyrkyreitä. Niinistö on kylläkin kieltäytynyt kolmesta postista, mutta Väyrynen on kuin vihreiden johtaja ja pyrkii joka paikkaan. Onhan kaikissa puolueissa omat väyrysensä. Tämäkin selittely ontuu. Rietas pappi on vastenmielisempi kuin rietas kauppamatkustaja. Kaksikymmentä vuotta vihreät ovat saaneet kannatuksensa myös poliittista moraalia saarnaten. Puoluetukia vastustettiin ja eduskuntapaikkoja piti kierrättää. Mutta kuinka moni vihreä on toistaiseksi lähtenyt eduskunnasta vapaaehtoisesti? Kuinka pieni sisärengas onkaan pyörinyt ydinposteilla? Onko rahat suunnattu hyviin asioihin vai puolueen sisäiseen hallintoon? Puheet ja teot eivät taaskaan vastaa toisiaan. Mutta kaikkia ei voi huijata kaiken aikaa.

Kun valtuuskunta ja eduskuntaryhmä viime kerran kokoontuivat suljettuun istuntoonsa ja päättivät jäädä hallitukseen, oli paikalla joitakin vastustajiakin. Kunnia heidän suoraselkäisyydelleen. Jos he olisivat voittaneet, olisi eduskunnan päätös eilen ollut ehkä toinen. Miten toimi vihreä johto? Vastustaja Erkki Pulliainen sai kenkää Vihreän Langan hallituksen puheenjohtajan tehtävästä, koska häntä ei pidetty ”luotettavana”. Harriet Lonka, entinen puolueen varapuheenjohtaja, savustettiin keskustaan soittoryöpyllä, jossa moitittiin hänen itsenäisiä toimiaan. Hänhän kehtasi ilmaista oman mielipiteensä asioista STT:lle. Satu Hassi kiemurteli, kun televisiossa kysyttiin hänen ratkaisuaan, jos ydinvoima hyväksytään eduskunnassa. Olihan varotettu uhkailusta. Monet aktiivit, mm. Ekovihreiden puheenjohtaja Raukko lähti vapaaehtoisesti. Mielipideterrori puree.

Ilmoitan juhlallisesti, että vihreillä on nyt viimeinen tilaisuutensa osoittaa, ettei puolueen enemmistö hyväksy nykyistä pyrkyrilinjaa, että pitää olla asioita, joiden takana seistään aina ja että joku ryhti vielä löytyy. Joka ei ole pyrkyryyttä vastaan on sen puolella. Jos vihreät päättävät jäädä hallitukseen, en äänestä vihreitä ensi vaaleissa ja oletan, että monet muut tekevät samoin. Kannatuksen kato on ainoa kieli, jota kiipijä käsittää.