| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 4. 1. 2003 |
Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla on 23. 12. ja 29. 12. haukuttu Kalevi Wiikin kirjaa Eurooppalaisten juuret, mutta ennen muuta kirjoittajaa itseään. En tunne Wiikiä enkä yhtäkään ensimmäisen protestin allekirjoittajaa. En tunne myöskään kirjassa käsiteltyjä kysymyksiä, enkä niistä kirjoitakaan.
Sen sijaan kirjoituksissa on useita piirteitä, jotka kielivät laajemmasta ongelmasta.
1. Kummassakaan kritisoivassa kirjoituksessa ei mainita rivilläkään niitä asioita, joista kirjoittajien tiedot tai päättely olisi heidän mielestään oikeampaa kuin Wiikin tiedot tai päättely, puhumattakaan tuon väitetyn oikeellisuuden perusteista. Hyökätään Wiikiä eikä Wiikin kirjaa vastaan. Tuon lomassa ei pidä syyttää Wiikiä tieteellisen keskustelun väheksynnästä.
2. Kirjoituksissa ei tehdä eroa tutkimusraportin ja tietokirjan välillä. Vaikuttaa siltä, että vastustajat eivät näekään tässä eroa, vaan asettavat molemmille samat laatukriteerit. Jos näin ajateltaisiin yleisesti, kävisivät tietokirjat tarpeettomiksi. Tutkimusraportteja lukevat taas kovin suppeat piirit ja niin kehitystä ajettaisiin suuntaan, jossa lukijoiden olisi tyytyminen fiktioon.
3. Johanna Laakso kutsuu (29. 12.) Kalevi Wiikiä kielten tutkijana amatööriksi. Nyrkkeilyssähän erotellaan ammattilaiset amatööreistä, mutta jos ammattilainen saa köniin amatööriltä, ei hän julistaudu voittajaksi siksi, että saa hommistaan rahaa. Olisi hyvä, jos keskustelu tietokirjoista olisi edes yhtä rehtiä kuin nyrkkeily. 4. Johanna Laakso on myös huolissaan ihmistieteiden hyödystä. Niin ihmistieteiden kuin luonnontieteidenkin hyöty kytkeytyy yksinomaan siihen, miten niiden tulokset parantavat tulevaisuutemme ennakointia ja mahdollisuuksiamme tulevaisuudessa. Muu on huvia ja viihdettä, tekijöille ja vastaanottajille – eikä silti arvotonta. 5. Tiedeyhteisö, johon vedotaan, on yhtä vähän “jotain mieltä” kuin esimerkiksi Metallityöväen Liitto. Ihmisillä on mielipiteitä, ei yhteisöillä. Kuka sanoikaan: “jos he olisivat oikeassa, yksi allekirjoitus olisi riittänyt”?
Näenkin tämän keskustelun – kaikkine kummallisuuksineeen – erikoistapauksena paljon yleisemmästä vastakkaisuudesta, joka pulpahtaa tuon tuostakin julkisuuteen. Vastakkain ovat ns. spesialistit ja ns. generalistit ja keskustelun kaava ja sävy näyttää toistuvan. Spesialistit puurtavat tutkimustensa parissa ja ajautuvat väistämättä kapea-alaisuuteen, tietävät yhä enemmän yhä vähemmästä. He saavat harvoin osakseen sitä julkista huomiota, jonka he ansaitsisivat. Generalistit poimivat valmiita tuloksia sieltä täältä, yhdistävät niitä omiin näkemyksiinsä, kirjoittavat kiinnostavasti ja saavat palkinnokseen enemmän julkista huomiota kuin spesialistit. Tämä herättää spesialistien katkeruuden ja synnyttää generalisteihin kohdistuvaa kateellista ilkeilyä. Generalistit taas eivät yleensä solvaa spesialisteja, vaan pitävät heitä hyödyllisinä ihmisinä.
Ilkeily on siis ymmärrettävää, mutta usein epäoikeutettua. Katkeruus saa monesti kohtuuttomia muotoja ja on pahimmillaan, kun kirjoittajaa syytetään epärehellisiksi. Useimmiten uskalletaan vain vihjailla ja se on vielä raukkamaisempaa. Niin kävi nytkin. Toivottavasti Astrid Gartz ei anna käydyn keskustelun hetkauttaa valintaansa puoleen eikä toiseen.
