Kirjoittaja / yllapito

yllapito

Maistelleet ovat huolellisia liikenteessä

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 11. 7. 2001 |

Vakuutusyhtiöiden liikenneturvallisuustoimikunta (VALT) on 30. 5. 2001 julkaissut raportin rattijuoppousonnettomuuksista. Rattijuoppojen aiheuttamien onnettomuuksien lisäksi on paneuduttu sellaisten henkilöiden onnettomuuksiin, joiden veressä on todettu alkoholia 0,20–0,49 promillea. Näitä nimitetään tutkimuksessa maistelleiksi henkilöiksi. Tutkimuksen erillinen merkitys liittyy valtioneuvoston päätökseen selvittää rattijuoppouden promillerajan alentamista 0,5 promillesta 0,2 promilleen ja tutkimusta käytettäneen lainsäädännön yhtenä perusteena. Olisi tärkeää, että se olisi tehty maistelleiden osalta tarkoitushakuisuutta välttäen.

Johtopäätöksenä VALT tukee valtioneuvoston päätöstä selvittää promillerajan alentamista. Johtopäätöksen tueksi esitetään joukko lukuja, joiden merkitys johtopäätöksen kannalta on hämärä ja harhaanjohtava. Esimerkkinä tällaisesta seuraava: ”maistelleita kuljettajia oli 1.2 prosenttia kaikista moottoriajoneuvoissa olleen henkilön kuolemaan johtaneista onnettomuuksista”. Luku on saatu jakamalla keskenään kahdesta taulukosta luvut, joilla on hyvin vähän toistensa kanssa tekemistä. Vastaavasti olisi voitu tutkimustuloksesta päätellä, että ”täysin raittiita kuljettajia oli 140 prosenttia kaikista moottoriajoneuvoissa olleen henkilön kuolemaan johtaneista onnettomuuksista”. Tämä on vain yksi esimerkki omituisesta tutkimustulosten esittelystä.

Johtopäätöksen perusteluissa ei esitetä kahta valaisevaa lukua, jotka ovat: a) maistelleiden osuus onnettomuuksista verrattuna maistelleiden osuuteen liikenteessä ja vielä merkityksellisimpänä: b) maistelleiden osuus kolareiden pääaiheuttajista verrattuna maistelleiden osuuteen liikenteessä. Maistelleiden osuus v. 2000 oli liikenteessä 1,01 %. Tutkimustuloksista selviää, että v. 1990-1999 keskiarvoina maistelleiden osuus onnettomuuksista oli 0,90 % ja maistelleiden osuus kolareiden pääaiheuttajista oli 0.87 %. Verrattaessa näitä maistelleiden osuuteen liikenteessä, voi päätellä, että maistelleet ovat liikenteessä keskimääräistä huolellisempia ja vaarattomampia kuljettajia. Luvut ovat eri aikajaksolta, mutta vertailukelpoisia ei esitetty.

Itse tutkimukseen en ole perehtynyt. Kymmenen vuoden aikana maistellut on ollut pääaiheuttaja toisen kuolemaan johtaneessa kolarissa vain viisitoista (15) kertaa, joten vähäinenkin epätarkkuus raakatulosten tulkinnassa aiheuttaa johtopäätöksissä ratkaisevan virheen. Teen päätelmäni vain raportin perusteella, mutta tutustuminen aineiston raakamateriaaliin saattaisi aiheuttaa lisää tarkistuksia. Näin pienten otosten perusteella tehtävät tilastolliset päätelmät ovat epävarmoja eikä tulos anna perusteita lain muuttamiselle.

Tutkimuksen yleinen merkitys on vakavampi. Jos tutkimus on tehty tarkoitushakuisesti ja ajateltu tarkoituksen pyhittävän keinot, pitäisi tutkijat ja tulkitsijat panna puhallustestejä ankarampaan testiin. Jos asenteellisuutta ilmenisi, pitäisi tutkijan ajokortti panna kuivumaan kunnes tieteenteon ja politiikanteon perustava ero olisi heille selvinnyt. Lainsäätäjät eivät tutkimuksen yksityiskohtiin perehdy. Johtopäätösten esittäminen nyt viitatulla tavalla koskettaa monen ihmisen elämää ja suuri kansalaisten joukko leimataan perusteettomasti moraaliltaan epäilyttäviksi. Herää myös kysymys, nojaako osa lainsäädännöstämme yleensä asenteellisiin tutkimuksiin. Missä määrin tutkimuksia tilattaessa esitetään toivomuksia tuloksista?

Asia liittyy laajaan yhteiskunnalliseen trendiin. Viime vuosina on lainsäätäjä kasvavalla innostuksella, etusormi pystyssä, pannut tavallista kansalaista kuriin ja nuhteeseen. Toistuvasti säädetään rajoituksia asioissa, joiden luulisi olevan yhden tai korkeintaan kahden ihmisen omia. Pyöräilijöille ajetaan kypäräpakkoa, autoilijoille turvavyöpakkoa, ravintoloita remonteerataan savuttomien ja savuisten ihmisten erottamiseksi toisistaan, naapureita kehotetaan kyttäämään toistensa harmaata taloutta, työpaikoilla vaanitaan tuntosarvet ojossa seksuaalista häirintää.

Samanaikaisesti ei puututa tapauksiin, joista Anneli Sundberg 1. 7. tässä lehdessä kertoi ja joista on lukuisia esimerkkejä. Vakavaa rikollisuutta katsotaan läpi sormien, pehmennellään ja ymmärrellään. Yhteiskunta näyttää nostavan kädet pystyyn talous- ja huumerikollisten, moottoripyöräjengien ja kansainvälisen mafian edessä, mutta jotakin kuritettavaa pitää löytyä. Hyvä vihollinen on nöyrä kansalainen, ei purnaa ja alistuu mihin mielivaltaan hyvänsä. Koulusta muistuu mieleen opettaja, joka ei uskaltanut pahimpien häiriköiden tekemisiin kovalla kädellä puuttua. Mutta auta armias, kun joku kiltti oppilas erehtyi, siitäpä vasta myräkkä äityi. Yhteiskuntamme ja lainsäätäjämme alkavat muistuttaa liikaa tuota opettajaa.

yllapito

Kansanedustajien palkat

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 27. 8. 2000 |

Puutun kommentissani seikkoihin, joita asiassa on ehkä vaikea heti huomata.

Ajankohdasta ensin. Esitystä ei tehdä heti vaalien jälkeen, koska se vaikuttaisi ahneelta ja tökeröltä. Lisäksi uudet kansanedustajat eivät silloin vielä ole oppineet talon tavoille ja voisivat aiheuttaa hankaluuksia touhukkaalla idealismilla. Toisaalta seuraaviin vaaleihin pitää olla aikaa, jotta äänestäjät ehtivät niellä katkeruutensa. Ajankohta on valittu niin, että ns. poliittinen vastuu on minimissä. Tämä viittaa siihen, että eduskunta itsekin epäilee esityksen luonnetta.

Sitten esittäjistä. Esityksen tekijäksi valittiin puolueettomalta näyttävä toimikunta, joka kuitenkin on olennaisissa suhteissa pahasti vinoutunut. Jokaisella sen kolmesta jäsenestä on elämän mittainen hallinnollinen ura takanaan, kiinteä henkinen kytkentä poliitikkoihin yleensä ja ikää sen verran, ettei yltiöpäisyydestä ole pelkoa. Toimikuntaan ei valittu työläistä, yksityisyrittäjää, maanviljelijää eikä opiskelijaa. Toimikunta ei siis edusta kansaa, vaan on leipäpoliitikon peilikuva. Oli takeet kiltistä esityksestä.

Niinpä tehdyssä esityksessä vertaillaan kansanedustajien palkkoja muiden maiden vastaaviin ja huippupalkkoihin yhteiskunnassa yleensä. Ratkaisua perustellaan “tehtävän arvolla” ja katsotaan, että se “tukee kansanedustajien itsenäisyyttä ja riippumattomuutta”. Ehdotuksessa ei ole analysoitu kansanedustajien kaikkia etuja, todellista työmäärää tai palkan vaikutusta tehtävän tavoitteluun. Ehdotuksessa ei myöskään ole eritelty usein mainittua poliittista vastuuta eikä verrattu sitä esimerkiksi yksityisyrittäjän taloudelliseen vastuuseen.

Aloitan viimeisestä näkökohdasta. Vaaleissa ei näy merkkejä siitä, että kansanedustajan työtä vieroksuttaisiin sen huonon palkan takia. Päinvastoin: jotkut ehdokkaat panevat toistakin miljoonaa likoon vaali vaalilta saadakseen edes pienen mahdollisuuden tuosta palkkakurjuudesta nauttimiseen. En muista myöskään, että tavallisia riviedustajia olisi tarvinnut kovasti painostaa valiokuntien puheenjohtajiksi, puhemiehiksi tai ryhmien puheenjohtajiksi. Tunkua on ollut lisääntyneestä työmäärästä huolimatta eikä rahalla ole näkyviin asemiin tarvinnut houkutella. Poliittinen vastuu taas on tyhjänpäiväinen fraasi. Se merkitsee vain eduskunnasta pois jäämistä, jokaisen luonnollista kohtaloa ennen pitkää. Jotkut jäävät pois jopa oma-alotteisesti.

Todellista työn määrää olen analysoinnut eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani. Se oli ennen avustajia 15 tuntia viikossa ja pitkien lomien vuoksi 500 tuntia vuodessa. Eräät selviävät paljon vähemmälläkin, mutta silloin on kyse lintsauksesta. Eräät ahkeroivat enemmän, tietoisesti turhaa työtä tehden. Harha syntyy ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin, työmäärän kannalta marginaaliset yöistunnot istuntokausien lopussa saavat paljon julkisuutta osakseen. Toiseksi, kansanedustajan “työksi” lasketaan virheellisesti kaikki poliittinen puuhastelu ja edustuksellinen kekkulointi, jolla ei ole mitään tekemistä lainsäädännön kanssa. Se on vaalityötä ja tähtää vain uudelleen valintaan. Kolmanneksi, istuntosali on aina tavallista paljon täydempi, kun istunto televisioidaan.

Kulukorvauksia ei Helsingissä tai Uudellamaalla asuva kansanedustaja tarvitse lainkaan. Se on pimeään tuloon verrattavaa rahaa. Kun se muutetaan vastaavaksi veronalaiseksi tuloksi, tulee uusmaalaisen kansanedustajan vuosipalkaksi etuineen vähän yli puoli miljoonaa markkaa. Kun tämä muutetaan tuntiansioksi, saadaan lopulta tulos, johon valitsija voi verrata omia ansioitaan.

Se on alimmillaan 1000 markkaa tunnissa. Koska palkattujen avustajien ainakin pitäisi vähentää edustajien työtaakkaa, on palkka nykyisin laskettava korkeammaksi, ehkä 1500 markaksi tunnilta. Olen aina ollut sitä mieltä, että tasapalkkaisuus ei ole oikeudenmukaista vaan kapea tulojakauma riistää kyvykkäitä ja ahkeria ihmisiä. Oletan, että eduskunnassa on paljon samalla tavoin ajattelevia. Jos he pitävät kansanedustajia muuta väestöä huomattavasti kyvykkäämpinä ja ahkerampina, ei heillä ole ongelmia hyväksyä uutta palkkaansa. Jos he eivät ole tätä mieltä, he voivat lahjoittaa palkankorotuksensa valitsemaansa kohteeseen.

Mutta sitten. Eduskunnassa on myös sellaisia, jotka vuosikaudet ovat hankkineet kannatuksensa itkeä tyrskimällä huono- osaisten puolesta, paasaamalla puhujakorokkeelta etuoikeutettuja vastaan, taivastelemalla hyvätuloisten moraalittomuutta, mutta kuitenkin … tarkemmin harkittuaan … kaikki näkökohdat huomioon ottaen … poikkeuksethan vahvistavat säännön … kallistuvat pitkin hampain … ottamaan vastaan uuden palkkansa.

Tämä viimeinen tekopyhien luikureiden joukko pitäisi noukkia parlamentista kuin kirput paviaanin turkista, mutta se on valitettavasti livahtanut piiloon. Kesäkuumilla hyväksyttiin liukkaasti laki, jonka mukaan asiasta ei vanhaan tapaan äänestetäkään salissa, vaan poliittinen vastuu vältetään täysin. Palkkiotoimikunnan valitsivat puhemiehet ja sen esitys menee kansliatoimikuntaan, jossa ovat taas puhemiehet ja heidän lisäksensä neljä muuta kansanedustajaa. Lakia pitäisi alkaa noudattaa viikon kuluttua ja hylkääminen johtaisi hallinnollisiin hankaluuksiin. Homma haisee, ja valitettavan tutulle.

yllapito

Kansanedustajien palkat

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 27. 8. 2000 |

Puutun kommentissani seikkoihin, joita asiassa on ehkä vaikea heti huomata.

Ajankohdasta ensin. Esitystä ei tehdä heti vaalien jälkeen, koska se vaikuttaisi ahneelta ja tökeröltä. Lisäksi uudet kansanedustajat eivät silloin vielä ole oppineet talon tavoille ja voisivat aiheuttaa hankaluuksia touhukkaalla idealismilla. Toisaalta seuraaviin vaaleihin pitää olla aikaa, jotta äänestäjät ehtivät niellä katkeruutensa. Ajankohta on valittu niin, että ns. poliittinen vastuu on minimissä. Tämä viittaa siihen, että eduskunta itsekin epäilee esityksen luonnetta.

Sitten esittäjistä. Esityksen tekijäksi valittiin puolueettomalta näyttävä toimikunta, joka kuitenkin on olennaisissa suhteissa pahasti vinoutunut. Jokaisella sen kolmesta jäsenestä on elämän mittainen hallinnollinen ura takanaan, kiinteä henkinen kytkentä poliitikkoihin yleensä ja ikää sen verran, ettei yltiöpäisyydestä ole pelkoa. Toimikuntaan ei valittu työläistä, yksityisyrittäjää, maanviljelijää eikä opiskelijaa. Toimikunta ei siis edusta kansaa, vaan on leipäpoliitikon peilikuva. Oli takeet kiltistä esityksestä.

Niinpä tehdyssä esityksessä vertaillaan kansanedustajien palkkoja muiden maiden vastaaviin ja huippupalkkoihin yhteiskunnassa yleensä. Ratkaisua perustellaan “tehtävän arvolla” ja katsotaan, että se “tukee kansanedustajien itsenäisyyttä ja riippumattomuutta”. Ehdotuksessa ei ole analysoitu kansanedustajien kaikkia etuja, todellista työmäärää tai palkan vaikutusta tehtävän tavoitteluun. Ehdotuksessa ei myöskään ole eritelty usein mainittua poliittista vastuuta eikä verrattu sitä esimerkiksi yksityisyrittäjän taloudelliseen vastuuseen.

Aloitan viimeisestä näkökohdasta. Vaaleissa ei näy merkkejä siitä, että kansanedustajan työtä vieroksuttaisiin sen huonon palkan takia. Päinvastoin: jotkut ehdokkaat panevat toistakin miljoonaa likoon vaali vaalilta saadakseen edes pienen mahdollisuuden tuosta palkkakurjuudesta nauttimiseen. En muista myöskään, että tavallisia riviedustajia olisi tarvinnut kovasti painostaa valiokuntien puheenjohtajiksi, puhemiehiksi tai ryhmien puheenjohtajiksi. Tunkua on ollut lisääntyneestä työmäärästä huolimatta eikä rahalla ole näkyviin asemiin tarvinnut houkutella. Poliittinen vastuu taas on tyhjänpäiväinen fraasi. Se merkitsee vain eduskunnasta pois jäämistä, jokaisen luonnollista kohtaloa ennen pitkää. Jotkut jäävät pois jopa oma-alotteisesti.

Todellista työn määrää olen analysoinnut eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani. Se oli ennen avustajia 15 tuntia viikossa ja pitkien lomien vuoksi 500 tuntia vuodessa. Eräät selviävät paljon vähemmälläkin, mutta silloin on kyse lintsauksesta. Eräät ahkeroivat enemmän, tietoisesti turhaa työtä tehden. Harha syntyy ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin, työmäärän kannalta marginaaliset yöistunnot istuntokausien lopussa saavat paljon julkisuutta osakseen. Toiseksi, kansanedustajan “työksi” lasketaan virheellisesti kaikki poliittinen puuhastelu ja edustuksellinen kekkulointi, jolla ei ole mitään tekemistä lainsäädännön kanssa. Se on vaalityötä ja tähtää vain uudelleen valintaan. Kolmanneksi, istuntosali on aina tavallista paljon täydempi, kun istunto televisioidaan.

Kulukorvauksia ei Helsingissä tai Uudellamaalla asuva kansanedustaja tarvitse lainkaan. Se on pimeään tuloon verrattavaa rahaa. Kun se muutetaan vastaavaksi veronalaiseksi tuloksi, tulee uusmaalaisen kansanedustajan vuosipalkaksi etuineen vähän yli puoli miljoonaa markkaa. Kun tämä muutetaan tuntiansioksi, saadaan lopulta tulos, johon valitsija voi verrata omia ansioitaan.

Se on alimmillaan 1000 markkaa tunnissa. Koska palkattujen avustajien ainakin pitäisi vähentää edustajien työtaakkaa, on palkka nykyisin laskettava korkeammaksi, ehkä 1500 markaksi tunnilta. Olen aina ollut sitä mieltä, että tasapalkkaisuus ei ole oikeudenmukaista vaan kapea tulojakauma riistää kyvykkäitä ja ahkeria ihmisiä. Oletan, että eduskunnassa on paljon samalla tavoin ajattelevia. Jos he pitävät kansanedustajia muuta väestöä huomattavasti kyvykkäämpinä ja ahkerampina, ei heillä ole ongelmia hyväksyä uutta palkkaansa. Jos he eivät ole tätä mieltä, he voivat lahjoittaa palkankorotuksensa valitsemaansa kohteeseen.

Mutta sitten. Eduskunnassa on myös sellaisia, jotka vuosikaudet ovat hankkineet kannatuksensa itkeä tyrskimällä huono- osaisten puolesta, paasaamalla puhujakorokkeelta etuoikeutettuja vastaan, taivastelemalla hyvätuloisten moraalittomuutta, mutta kuitenkin … tarkemmin harkittuaan … kaikki näkökohdat huomioon ottaen … poikkeuksethan vahvistavat säännön … kallistuvat pitkin hampain … ottamaan vastaan uuden palkkansa.

Tämä viimeinen tekopyhien luikureiden joukko pitäisi noukkia parlamentista kuin kirput paviaanin turkista, mutta se on valitettavasti livahtanut piiloon. Kesäkuumilla hyväksyttiin liukkaasti laki, jonka mukaan asiasta ei vanhaan tapaan äänestetäkään salissa, vaan poliittinen vastuu vältetään täysin. Palkkiotoimikunnan valitsivat puhemiehet ja sen esitys menee kansliatoimikuntaan, jossa ovat taas puhemiehet ja heidän lisäksensä neljä muuta kansanedustajaa. Lakia pitäisi alkaa noudattaa viikon kuluttua ja hylkääminen johtaisi hallinnollisiin hankaluuksiin. Homma haisee, ja valitettavan tutulle.

yllapito

Valtaa, valtaa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 4/2000 |

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta patisti viime vuoden lopussa yritysjohtajia ja yrityksiä ottamaan lisää yhteiskunnallista vastuuta. Kolmen tai neljän valtiomahdin listaa haluttiin laajentaa. Asiasta käyty keskustelu paljasti, että yritysjohtajat mielellään ottaisivat tuollaisenkin vastuun, jos muilta kiireiltään ehtisivät. Poliitikkojen mielestä taas yritysjohtajilta puuttuu yhteiskunnalliseen vastuuseen tarvittava erityislahjakkuus ja heidän olisi parempi pysyä lestissään.

Yhteiskunnan valta- javastuusuhteet ovat nykyään mutkikkaammat kuin ennen. Suomessa valtasuhteiden tasapaino varjelee meitä järisyttäviltä muutoksilta, mutta toisaalta – juuri pakottaessaan varovaisuuteen – vesittää kaikki tarpeellisetkin radikaalit uudistukset. Tasapaino syntyy riippuvuuksien jatkuvasta ketjusta, riippuvuusringistä, josta kukin yhteiskunnan toimija löytää oman päällepäsmärinsä ja käskyläisensä.

Kansalainen — virkamies

Kuka komentaa kadun miestä?

Joitakin vuosia sitten narahdimme neljän porukalla rikoksesta. Olimme purjehtineet Viroon ilmoittautumatta passintarkastajalle Suomesta lähdettäessä. Matka sujui mutkattomasti, kunnes palatessa ylitimme Suomen aluevesirajan. Pohjoisen taivaanrannasta pärski viereen kumivene, jossa oli kaksi univormumiestä, merivartioston poikia. Nuorempi kysyi, kuka oli aluksemme päällikkö. Hetkeä aikaisemmin oltiin sovittu, että se olisin minä ja miehistöni oli tähdentänyt, että piti käyttäytyä ihmisiksi, ettei tulisi ylimääräisiä hankaluuksia. Meidät komennettiin Pirttisaaren laituriin, ja aliupseeri alkoi kouluttaa meitä lainkuuliaisuudessa ja hyvissä tavoissa. Rikos edellytti epäiltyjen perusteellista kuulustelua, veneen jättämistä yöksi laituriin ja matkasuunnitelmiemme muuttumista. Vouhkailu asian ympärillä oli aivan kohtuutonta.

Mitäpä tavallinen kansalainen enempää kavahtaisi kuin virkamiestä; poliisia, tullivirkailijaa, verokarhua tai lappuliisaa. Monien virkamiesten erityisenä ilona näyttää olevan valtansa suurentelu ja kenellepä muulle sitä on parempi osoittaa kuin kansalaisparalle tai pienyrittäjälle. Erityisen suuren nautinnon tuottaa mielivallan harjoittaminen, valta-aseman väärinkäyttö. Rahasäkin päällä istuva byrokraatti saa mehevimmän hekumansa kieltämällä rahat siltä, jonka naama ei miellytä. Se on negatiivista lahjusten vastaanottoa,virkaetujen ylivoimainen ykkönen.

Virkamies — poliitikko

Jouduimme Pirttisaaren laituriin, kuulusteluihin ja päsmäyksiin. Jossain vaiheessa iltaa tuli vangitsijoille tieto, että yksi pidätetyistä oli kansanedustaja. Sävel muuttui soittimissa. Meille tarjottiin saunaa, koska isännät arvelivat, että olimme Suomenlahden ylittämisen jälkeen sen tarpeessa, syötettiin iltapalaa ja aamupalaa, koska kova purjehdus oli varmaan saanut meidät nälkäisiksi. Kohtelu oli asiallista. Virkaintoinen alikessu siirrettiin vähemmän näkyviin tehtäviin vierailun loppuajaksi.

Kansanedustajat kuulevat virkamiehiä valiokunnissa, budjetteja laadittaessa heitäpompotellaan selvittämään eri yksityiskohtia ja virastot jakavat auliisti sellaistakin tietoa, jolla ei ole tekemistä lainsäädännönkanssa. Kansanedustajaksi ylenneestä kansalaisesta tuntui, että korpraalista tuli äkisti kenraalija pääjohtajat ja korkeakoulujenrehtorit jäivät hapantumaan vanhalle luutnantin postilleen. Virkamieskunta osoittaa hellyttävää huomaavaisuutta poliittiselle vallankäyttäjälle,opposition rivihiipparia myöten. Korkeakoulun avajaisissa koko auditorio odottaa myöhästynyttä ministeriä puolisenkin tuntia. Tieto on kiirinyt: pienikin budjettivalta voi muistaa kostoiskulla kenenkään huomaamatta. Siispä suu suppuun, oman viraston edun vuoksi.

Poliitikko — lehtimies

Jo vuosia sitten kuulin, että lehtimiehet ja radiotoimittajat soittelevat ministereille kotiin kello 5 aamuyöstä ja kyselevät sitä sun tätä, enkä uskonut. Mutta se on totta. Ministerit vastaavat kiltteinä, vaikka jokainen muu saisi raivokohtauksen.

Eduskunnan kahvilassa media istuu omassa pöydässään ja iskee sieltä milloin kenenkin kimppuun. Kansanedustajien keskinäinen neuvonpito keskeytyy kuin kanan lento jos toimittaja onnellistaa läsnäolollaan ja kysyy mitä kuuluu. Tiedotusvälineiden mielistely on rankkaa, monet saavat selkään ja kieleen rasitusvammoja. Toimittajat eivät vain referoi sanottua, vaan luotsaavat edustajaa asioihin, joilla saa nimensä näkyviin. Vastavuoroinen selänpesu pelaa, myönteinen julkisuus palkitaan pikku vuodoilla ja päinvastoin. Sympatiaa hamuavat syväkurkut vasikoivat omasta aloitteestaan luottamuksellisia tietoja toimittajakaverille.

Poliitikkojen kilpailu julkisuudesta on ylpeydestä riisuttua. Verivihollinen on saman puolueen saman vaalipiirin samanlaisin kollega. Istuntoa televisioitaessa syntyy istuntosaliin muulloin tuntematon tungos. Tärkeintä on toimia niin, että seuraavien vaalien valinta varmistuu. Media luo kuvan ehdokkaasta, siihen äänestäjien valtaosa tukeutuu, tietoisesti tai huomaamattaan. Sanomatalo kyttää Mannerheim-linjan yli eduskuntataloa. Poliitikko kumartaa itään.

Lehtimies — rahamies

Toimittaja tottelee päätoimittajaa, laivan kipparia. Kipparin nimittää ja erottaa varustaja, lehden omistaja. Kiinnostavin on levikki, avainlukuja katsoja- ja kuuntelijaluvut. Jos kiinnostuneita vastaanottajia ei ole paljon, ei omistaja ihastele suoritetta. Eikä laatu auta, ellei kama myy. Silloin tekijöitä tai ohjelmia vaihdetaan. Taustalla luuraava raha ohjaa toimittajan työtä.

Huonoimpien lehtien perustelut olemassaololleen ja linjalleen ovat kuin huumekaupan. Seuraukset eroavat vain vivahteissa. Sillä: me myymme vain mitä ostajat haluavat, tyydytämme tarvetta. Me emme vastaa toimintamme välillisistä, emme välittömistä seurauksista, ostaja vastaa. Me emme pakota, me tarjoamme palveluksia, seuraamme aikaamme. Me luomme riippuvuutta ja teemme rahaa. Moraali alistukoon markkinoille. Meille valtaa. Eikä hyväkään media elä parhailla ohjelmilla tai artikkeleilla, menekki vaatii suuria, ei valikoituja lukija- ja katsojajoukkoja.

Alastomaksi media paljastuu, kun sen omaa valtaa uhataan. Mikään ei nosta niin kohtuutonta meteliä kuin sananvapauden uhka. Kenen sanan? Media ei puolusta rystyset verillä kansalaisen sananvapautta, ilman vähintäkään taistelua hyväksyttiin esimerkiksi rasististen ja seksististen puheiden kielto. Ei puolusteta sananvapautta yleensä, vaan median omaa sananvapautta ja tarkemmin: median valtaa. Vallasta hyötyy lopulta omistaja. Ihmiset pitää yllyttää ostamaan ja mainostamaan, tilaamaan ja ilmoittamaan, keinolla millä hyvänsä. Media on kiltti talouselämälle,se kuuntelee rahan kahinaa.

Rahamies — kansalainen

Talouselämä näyttäisi olevan ylimpänä naruista vetelemässä. Se ei olisikaan ei-valtiomahti, vaan merkittävin mahdeista. Raha ohjaa viestintää, media pompottaa poliitikkoja, poliitikot virkamieskuntaa ja virkamiehet meitä kansalaisia. Eikö meitä pelkää tai kuuntele kukaan?

Kauppa pelkää eniten ostajan syrjintää ja rengas sulkeutuu. Ostaja on kaupassa keisari. Kuluttajan ei tarvitse tyytyä hiljaisiin valintoihin, voi uhkailla ja kiristää, painostaa ja solvata mielin määrin myyjää, joka ei miellytä. Perusteet vaihtelevat. Etelä- Afrikka julistettiin saartoon poliittisin syin, suomalaista metsäteollisuutta pelotellaan saksalaisen kuluttajan boikotilla. Helsingin puskaradio parjaa uudelleen avattua perinnerikasta ravintolaa. Kansalainen kiusaa pelkällä metelöinnillä valmistajaa, maahantuojaa ja kauppiasta tuntuvasti vaarantamatta silti itseään. Rintamassa ovat kansalaisjärjestöt, Greenpeacesta kylätoimikuntiin. Japaniin matkaava valaanliha pysäytetään ja suuryhtiöitä vastaan nousee joukkoliikkeitä. Linus Torvalds uhkaa Microsoftia. Ja yksityistetty valtion virasto on raikastettu virasto, ei kansalaisen tsaristinen simputtaja, vaan asiakkaan palvelija. Äskettäin oma postitoimistoni joutui tämän järkyttävän roolinvaihdoksen eteen.

On tietysti mukavaa, että kansalaisellekin jää jokin paikka, jossa mellastaa. Vaalit eivät ole sellainen, koska olemme median taluttamia. Poliitikot ovat vain renkaan yksi lenkki, siksi tämä epäkohta ei ole tuhoisa. Mutta kohtalokasta on, että suuriin ja tarpeellisiin muutoksiin ei kenelläkään riitä voimaa. Mikään ei muutu silloinkaan, kun muutos olisi välttämätön.

Kriittinen älymystö

Olisi lohdullista, jos renkaan keskelle, irti kaikista riippuvuuksista, voisi piirtää vielä yhden ympyrän,yhteiskunnan hovinarrin, sitoutumattoman älymystön. Se näkisi sumutuksen lävitse lapsen selvänäköisyydellä, sillä olisi rohkeus kertoa havaintonsa, se ei piittaisi epäsuosiosta, pilkasta, menettämästään vallasta tai eduista. Se sanoisi miten asiat oikeasti ovat. Suomessa on mantra: meillä ei älymystöä ole. En ole samaa mieltä, mutta todellinen älymystömme on vähälukuinen. Älymystöksi väljemmin tituleeratun joukon ensimmäisiä ominaisuuksia ei taas ole rehellisyys.

Älymystön yksituumaisuus ja yksimielinen taipumus valehteluun näkyy parhaiten lähimenneisyyden kuuluisalla 60 – luvulla. Kaikki valehtelivat, kaikki tiesivät että kaikki valehtelivat ja kaikki tiesivät, että kaikki tiesivät, että kaikki valehtelivat. Kauko Kare lyötiin yhdessä lyttyyn kuin koulukiusattu rillipää.

Mikä on tuollaisen kuorovalehtelun syy? Miksi kollektiiviseen valheeseen syyllistyy ajasta aikaan lukeneisto eikä rahvas? Minulla on tästä aavistus. Näyttää siltä, että eri aikojen Sven Dufvat eivät ole älypäitten suosiossa. Heitä pidetään tyhminä ja tyhmyys on älymystön hengaajille suurempi rikos kuin pelkuruus tai epärehellisyys. “Rehellisyys on hyve, mutta pahe ollessaan merkittävämpien arvojen este”. Kun tuo linja on valittu, edetään askel askeleelta yhä sairaampiin koukeroihin, kunnes valehdellaan kilpaa. Hyveellisin se, joka oikean asian vuoksi uhraa eniten totuuden sovinnaisesta tapakulttuurista – tyhmin, joka ei edes vaikene. Aiheet muuttuvat sukupolvien myötä, asetelma ja asenteet eivät.

Nykyinen malli ajaa meidät kenenkään huomaamatta tilanteeseen, jossa kukaan ei vastaa tapahtuneesta eikä vastuuta voi kenellekään yksiselitteisesti langettaa. Se on hitaasti uppoava konsensuksen, kuorovalehtelun ja roolipelin yhteinen vene. Radikaalit muutokset ovat mahdottomia, vaikka tosiasiat huutavat niitä. Kaikkia valvotaan, kaikkitoimivat mandaattinsa puitteissa. Turha siinä sitten on osoitella ringin seuraavaa lenkkiä.

yllapito

Eduskunnan lisärakennus

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomain Vieraskynä-palstalla 12. 9. 1998 |

Pikkuparlamentin tontille suunnitellaan eduskunnan uutta lisärakennusta. Alue on voimassa olevassa yleiskaavassa merkitty puistoksi. Silti käynnissä on poikkeuksellinen suunnittelukilpailu, jonka tuloksena tontille rakennetaan 10 000 kerrosneliön talo, hinta 200 miljoonaa markkaa. Menettely on herättänyt kysymyksiä, mutta se on asia sinänsä. Rakennuksen tarve on toinen juttu. Taloa alettiin puuhata, kun kansanedustajat saivat henkilökohtaiset avustajat. On siis kysyttävä avustajien merkitystä.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan mietinnöstä käytiin palautekeskustelu vuoden 1995 alussa ja Martti Tiuri esitti silloin ponnen henkilökohtaisten edustajien palkkaamisesta. Ponsi oli valiokunnan mietinnön vastainen ja Tiuri oli aikaisemmin hävinnyt valiokunnassa samaa asiaa koskevan äänestyksen. Salissa ponsi voittikin luvuin 86—79 ja juttua pidettiin naurettavan vähäpätöisenä asiana. Niin se tietysti olikin verrattuna merkittäviin globaaleihin, eurooppalaisiin ja kotimaisiin kannanottoihin, joita eduskunta samassa yhteydessä hyväksyi mietintöön kuuluvina. Mutta tuon ponnen vaatimusta on ajettu jatkossa paljon tarmokkaammin kuin monia mietinnössä yksimielisesti hyväksyttyjä isoja asioita. Juttu on siis kaikilta osiltaan kyseenalainen. Sen oikeutus — jos sitä olisi — sisältyisi itse asiaan. Siis siihen, tarvitsevatko kansanedustajat todella omia avustajia.

Eivät tarvitse.

Kansanedustajan työviikko alkaa usein tiistaina kello 12 ja loppuu perjantaina kello 14.15. Se on mitoitettu ääritapauksen, vaikeimpien olosuhteiden mukaan: Sevettijärven mökistä tiistain vastaisena yönä linja-autolle hiihtävälle edustajalle, joka asettaa sukset takaisin kotimökin seinälle lauantaina aamuyöstä. Se on niin rankkaa, että keskiviikkoisin on vapaata. Puhun nyt kansanedustajan rutiiniviikosta, en niistä erikoisajoista ennen joulua ja juhannusta, jolloin näyttävästi paiskitaan töitä öitä myöten. Niinpä Arkadianmäen lähellä asuvan kansanedustajan työviikko on kahden työpäivän mittainen.

Asiaa hämärtää seikka, jota kansalaiset eivät havaitse ja josta lehdistö mielellään vaikenee, koska median oma työ liittyy juuri siihen. Kansanedustajan “työ” on vain osittain lainsäädäntötyötä, luottamustehtävän hoitamista. Suuri osa ajasta, jota arkikielessä kutsutaan kansanedustajan “työksi” on poliittista touhuilua tai seuravaan valintaan tähtäävää vaalityötä. Poliittinen touhuilu on neuvottelua, suostuttelua, painostusta, vehkeilyä ja lehmänkauppoja. Se on ilmeisen välttämätöntä asioiden ajamiseksi, mutta nollasummapeliä silti ja siihen osallistuvat etupäässä johtoportaan satraapit; puolueiden, ryhmien, valiokuntien puheenjohtajat ja ministerit. Riviedustaja jätetään tuosta herkusta, arvostetuimmasta toiminnasta pihalle. Medialle taas juuri tämä toiminta on arkiruokaa.

Niinpä jäljelle jää vielä vaalityö. Sen muodot ovat monenlaisia. Ryhmäkokouksissa värkätyt mahtipontiset julkilausumat, loputtomat raha-asia-aloitteet, suulliset ja kirjalliset kysymykset, rinnakkaiset lakialoitteet, välikysymykset ja värikkäät puheenvuorot istuntosalissa laaditaan usein tietoisena niiden ehdottomasta merkityksettömyydestä itse asialle. Niiden ainoa tarkoitus on vakuuttaa tulevien vaalien äänestäjät ahkerasta, rohkeasta ja sitkeästä oikean asian ajamisesta. Kuohu on mainoksia. Mieleeni pulpahtaa entisen edustajatoverin lause: “Meidän tärkein tehtävämme täällä on varmistaa tuleva valintamme”.

Oletan, että kun edustajan hommia hoitaa entisen yhden asemesta kaksi, jää toisen aika kokonaan vaalityölle. Kun uusi talo maksaa 200 miljoonaa, saa jokainen edustaja siitä siten noin miljoonan markan vaalibudjetin. Onko tässä sitten mitään väärää? On, mikäli leipäpoliitikkoja kavahdetaan, mutta muuten ei.

Demokratian etiikka edellyttää, että vaalien ehdokkaat ovat osapuilleen samalla viivalla lähtiessään. Se merkitsee, että istuvat edustajat eivät saa hyötyä uusiin tulokkaisiin verraten sellaisesta mainoksesta, jonka yhteiskunta maksaa. Säästö- ja leikkauspolitiikka ankeina aikoina taas edellyttää, että turhuuksiin ei rahoja tuhlata. Uusi budjettikäsittely sisältää mahdollisuuden, jota aikaisemmin ei ollut. Budjetin menopuolelle saa esittää myös vähennyksiä, raha-asia-aloitteet voivat olla myös negatiivisia.

Toivon siis, että joku suoraselkäinen edustaja ehdottaa tulevan budjettikeskustelun aikana, että luovutaan kansanedustajien henkilökohtaisista avustajista, haudataan lisärakennushanke samoin turhanpäiväisenä, säästetään rahaa kouluihin, terveydenhoitoon ja muihin oikealla tavalla hyödyllisiin asioihin ja palataan normaaliin päiväjärjestykseen.