| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 1. 4. 2004 |

Suomen rakennuskanta, tiet, rautatiet, lentokentät ja muut rakennelmat, rakennusmaa ja rakentajien käyttämät koneet muodostavat yhdessä noin 75% maamme kansanvarallisuudesta, pyöreästi 400 miljardin euron omaisuusmassan, 75 000 euroa per lärvi. Tämän kokonaisuuden merkittävin osa ovat asunnot.

Ei ole yhdentekevää, miten tätä varallisuutta hoidetaan.

Tämän omaisuuden käyttökelpoinen ikä on jo huomion arvoinen seikka. Lyhytikäisimmät rakennelmat kestävät 20 vuotta, eikä niitä usein ole pidemmäksi ajaksi suunniteltukaan. Kestävämmät säilyvät helposti 200 vuotta ilman suuria korjauksia ja – kuten tunnettua – maailmassa on 2000 vuottakin vanhoja rakennuksia. Asuntojen keski-iäksi pitäisi saada ainakin 100 vuotta. Valtaosa rakennuskannastamme on nykyisin alle sadan vuoden ikäistä.

Rakennustekniikan tuntijat tietävät, että uhraamalla suunnitteluun pieniä lisäpanoksia, edellä mainitun rakennusmassan keski-ikä voidaan nostaa 1,5-kertaiseksi nykyisestä. Tärkeä on teknisen kestävyyden ohella toiminnallinen kestävyys. Rakennukset tulisi suunnitella siten, että vaikka niiden funktio muuttuisi tulevaisuudessa, suuria remontteja ei silti tarvitse tehdä. Esteettinen kestävyys taas edellyttää, että jokaiseen arkkitehtuurin muotivillitykseen ei pidä hairahtua. Kustannuksista sanottakoon, että tässä lajissa säästäminen tulee kalliiksi. Mitä rakennusten keski-iän pidentyminen merkitsisi ympäristöllemme, entä mitkä olisivat taloudelliset vaikutukset?

Kaupunkimme alkaisivat muistuttaa nykyistä enemmän keskieurooppalaisia kaupunkeja, vanhoja rakennuksia olisi kaikkialla enemmän. Kirkonkylämme eivät enää olisi aaltopeltihallien, kevytbetonisten parakkien, vanhan puukirkon, elementtitalojen, mökkien ja bensa-aseman yhdistelmiä vaan yhtenäisiä kokonaisuuksia. Miljöön kannalta tuollainen muutos olisi ilmeisen toivottava.

Rakennuskantamme keski-ikää ei tunneta, mutta olettakaamme se vaikka 80 vuodeksi. Miten menot muuttuisivat, jos tuo luku voitaisiin kasvattaa 120 vuoteen? Vuosittainen rakentamisen volyymi pienenisi noin kolmanneksella ja säästöön jäisi 1,5 miljardia euroa vuodessa. Sillä rahalla saisi työllistetyksi melkoisen liudan suunnittelijoita, joiden tehtävänä olisi vain pidentää uuden rakennuskannan ikää tuon tarvittavan 40 vuoden verran. Jonkin verran nykyistä enemmän resursseja pitäisi tietysti kohdistaa rakennusten ylläpitoon ja huoltoon.

Kun rakentamisen volyymi vähenisi kolmanneksella, uhkaisi syntyä työttömyyttä. Ohimennen on tietysti syytä muistaa, ettei työllisyyttä pidä yleensäkään hoitaa tarpeettomuuksia tuottamalla. Tässä tapauksessa ongelman voisi ratkaista kehittämällä alaa vientivoittoisemmaksi. Venäjän markkinat kasvavat lähimpien vuosikymmenten aikana. Koulutukseen ja markkinointiin kohdistetuilla ponnistuksilla ei olisi vaikeata saada rakentajien vajaatyöllistetty ammattikunta hyödyllisesti aktivoitua.

Suomen Rakennusinsinöörien Liitto julkistaa huhtikuun alussa oman arvionsa suomalaisen rakentamisen tulevaisuudesta. Saattaa olla, että siinäkin on kiinnitetty huomiota edellä mainittuihin kysymyksiin.