| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 24. 5. 2004 |

Taiteilijat luovuttivat viime viikolla kulttuuriministeri Karpelalle vetoomuksen Suomen metsien puolesta. Tuossa yhteydessä kirjailija Eeva Kilpi sanoi kärsivänsä, kun hänen kirjoissaan käytetyn paperin tuottamiseksi kaadetaan metsää. Olisivatpa kaikki yhtä herkkiä ja vastuuntuntoisia.

Postilaatikkooni pamahtaa kerran viikossa puolen kilon paketti Kellokasta ja muuta postimyyntiluetteloa, jota en ole pyytänyt. Tuo roina on niin sanottua ilmaisjakelukamaa. Siitä ei ole minulle suurta välitöntä haittaa, koska jätepaperisäiliö on lähellä postilaatikkoa. Oletan, että valtaosa vastaanottajista pääsee roskapostista eroon yhtä vaivattomasti. Kuin painaisi Del-näppäintä tietokoneessa.

Tietokoneen roskaposti on vähemmän haitallista kuin käsin kosketeltava roskaposti. Lasketaanpa vähän massoja. Postia jaetaan maassamme noin 2 miljoonaan talouteen. Vuodessa on pyöreästi 50 viikkoa. Yhteensä tätä tauhkaa kiertää siis 50 000 000 kiloa vuosittain. Jotta raaka-aine tähän toimintaan olisi koko ajan saatavilla, pitää varata 100 000 hehtaarin suuruinen ala. Selvyyden vuoksi vielä: metsää noin 10 kilometrin levyinen ja 100 kilometriä pitkä suikale. Eeva Kilvellä olisi enemmän aihetta huoleen tästä tuotantomuodosta kuin runokirjoistaan.

Suurin osa ihmisistä ei tietenkään lue ilmaisjakelutuotteita. Normaali reaktio on hylkivä, alitajuinen torjunta kaikelle tuputetulle tekstille. Ei mainoksia – kiitos! Ihminen tajuaa, että joku haluaa hyötyä hänestä. Mutta käsitys lienee väärä. Näiden painotuotteiden valmistaja ei piittaa kovinkaan paljon siitä, selaileeko joku niitä vai ei. Hänelle vain kahdella luvulla on merkitystä. Tärkein on tietysti ilmoitustulot ja toinen levikki, jolla rehennellään ilmoituksia kaupatessa. Hyväuskoisille ja reippaille pienyrittäjille uskotellaan sanoman ja tiedon leviävän laajoille lukijapiireille. Visusti jätetään mainitsematta, että levikin ollessa esimerkiksi 40 000, lukijamäärä on noin 400. Postilaatikosta jätepaperisäilöön heittäjiä lienee noin 36 600.

Niin sanottu panos/tuotos – suhde on heikohko, mutta se ei häiritse tavaran tuottajaa. Pääasia, että homma pyörii, paperia jaellaan, ja optimistisia ilmoittajia riittää.

Olisi virhe luulla, että tällaisen toiminnan ympäristöhaitat rajoittuvat metsien kaatamiseen. Tavaraa kuljetetaan ja bensaa palaa. Ensin puutavara sellutehtaalle, siellä kulutetaan aikaa, energiaa ja saastutetaan ilmaa, edelleen paperitehtaalle, sama juttu uudestaan, sitten painotaloon, painomustettakin tuhlataan, sieltä pikkukuljetuksina postilaatikkoihin ja sitten … jätepaperisäiliöön … edelleen jäteauton kyytiin, ja jos oikein hyvin käy saavuttaa kierto ainoan hyödyllisen kohtansa, kun paperi poltetaan ja siitä saadaan energiaa. Usein realiteetti lienee, että massa kuormittaa vielä kaatopaikkojakin.

Parempi olisi polttaa puutavara suoraan. Vielä parempi olisi jättää se metsään. Edellä mainittu alue, 100 000 hehtaaria, olisi ratkaiseva lisä maamme luonnonsuojelualueisiin. Älä sure, Eeva Kilpi, sinua huonompia ihmisiä on olemassa.