| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 2. 3. 2004|

Kerron teille nyt henkilökohtaisia asioitani. Olen vuoden alusta kantanut kalanperkeet laiturin päähän. Aikaisemmin panin ne kompostiin, mutta keväällä ne mätänevät, ruokkivat kärpästen toukkia ja haisevat. Ne ovat niin sanottu ympäristöhaitta.

Nyt olen useamman viikon ajan tarkastellut jälkiä lumessa, jotka johtavat laiturin päähän kalanperkeitten pariin ja sieltä erilaisiin koloihin, mm. lasikuistin alle. Ne ovat kissan jäljiksi pieniä. Eilen tapasin jälkien jättäjän, mustan minkin. Kun kevät tulee se on voimistunut ja saanut ehkä jälkeläisiä. Se on kettutyttöjen vapautusarmeijan peruja ja tullut tontillemme jäädäkseen. Kun kevät tulee, se syö linnunpoikasia. Villiminkki on suurempi ympäristöhaitta kuin tarhaminkki, joka ei syö linnunpoikasia.

Minkki pitää tappaa ja sen aion tehdä.

Lähistöllä on muitakin ympäristöhaittoja. Vieressäni olevalla golfkentällä on kesäisin mielenkiintoisia otuksia. Niillä on jalassaan erityiset kengät, jotka rapisevat tai litsahtelevat hassusti kun niillä kävelee kivilattialla. Toisessa kädessään niillä on jonkinlainen rukkanen, mutta – uskokaa tai älkää – vain vasemmassa kädessä. Ne vetävät perässään samanlaisia kärryjä, kuin Tallinnasta palaavat oluenostajat. Kärryissä on pyörät ja niitä vedetään usein juuri vasemmalla rukkaskädellä. Kärryissä ei ole olutta, vaan metallipuikkoja, joiden toisessa päässä on eräänlainen koukku.

Otuksia kutsutaan golfaajiksi. Ne kävelevät päämäärättömästi pitkin laajaa nurmikkoa ja ovat siististi pukeutuneita. Vaikka olisi aurinkoista, ei koskaan näe bikineihin tai yläosattomaan uimapukuun pukeutunutta golfaajaa, puhumattakaan alastomasta. Niiden kävely on vain näennäisen tarkoituksetonta ja tarkkaan katsoessa kulussa huomaa tietyn idean. Golfaaja ei kävele pilviä tai maisemaa katsellen, vaan määrätietoisesti etukumarassa ja tuijottaa pientä valkoista palloa, joka usein vain pilkistää nurmikon seasta. Golfaaja kulkee viivasuoraan pisteestä toiseen.

Hassuinta on golfaajan lajikäyttäytyminen pallon luona. Voisi kuvitella, että löydettyään pallon, golfaaja ottaa sen ja lähtee kotiin. Mutta ei. Se alkaa huitoa ilmaa kärryistä poimimallaan puikolla. Puikon koukkupäällä on ilmeinen tarkoitus lyödä palloa, mutta golfaaja ei yleensä osu palloon ensimmäisellä lyönnillään vaan vasta toisella tai kolmannella ja pallo lentää silloin laajassa kaaressa nurmikon yli. Golfaajan kaula piirtää metkan kaaren, kun se seuraa katseellaan palloa. Näyttää olevan tärkeää tietää minne pallo lentää. Ellei tietäisi prosessin jatkoa, ei ymmärtäisi asiaa. Mutta tarkoituksena on juuri pallon vuoroittainen hukkaaminen ja jälleenlöytäminen. Välillä se hukataan nurmikossa olevaan kuoppaan.

Golfaajat ovat myös ympäristöhaitta, vaikka eivät syökään linnunpoikasia keväällä. Ne kaatavat hehtaareittain metsää, hävittävät kokonaisia pesäpuita ja autioittavat laajoja alueita sieniltä ja mustikoilta. Ne ovat pahempia kuin villiminkit. Niitä ei pidä silti tappaa, ne ovat omalla tavallaan hauskoja.