| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Tuusulan aikalaiskirjassa |
Olen viettänyt Tuusulassa kesäni niin kauan kuin muistan.
Koulua edeltävältä ajalta muistan isoäitini pitkän, paksun letin, joka jostain syystä oli jo silloin harmaa. Hän letitti tukkaansa pienessä nurkkahuoneessa, puutarhan puolella. Huoneessa oli punaiset plyysituolit. Isoäiti oli pyöreä ja kiltti, mutta päättäväinen. Muistan myös paikan, mistä löytyi mansikoita alkukesästä. Olin silloin viisivuotias.
Myöhemmin, kun olin jo koulussa, lähdimme maalle kesäkuun ensimmäinen päivä. Alfred Palmberg Oy:n kuorma-auto ajoi Linnankoskenkatu 3:n kohdalle ja lavalle kannettiin kotoa kuudennesta kerroksesta kaikki huonekalut. Matkalla sain istua lavalla kaappien ja pöytien päällä. Auto ajoi ainakin kuuttakymppiä. Mätäkivenmäessä oli jännittävintä. Pihlajaniemen kesähuvilan pihalta tavarat kannettiin sisään paikoilleen. Ne olivat siellä syyskuun loppuun, jolloin kuorma-auto tuli taas ja kalusto vietiin takaisin kaupungin asuntoon. Toukokuun ja syyskuun välillä en koskaan käynyt Helsingissä. Luin paljon, aluksi Tarzan-kirjoja, myöhemmin Cardby-kirjoja. Niitä oli huvilan kirjahyllyssä. Tarzan ja Oparin aarteet, Cardby ja lohikäärme ja sen sellaisia. Suunnittelin, että minusta tulee isona Tarzan. Harjoittelin kiipeämistä ja leuanvetoa. Arvelin niistä olevan hyötyä ammatinvalinnassa. Minulla oli joitakin epämääräisiä kesäkavereita ja kaksi nuorempaa veljeä. Oikeat kaverit olivat kaupungissa.
Aamulla hain maidon Krapilta. Meillä oli oma tonkka. Sähköä ei ollut, vesi nostettiin kaivosta ja keittiössä oli puuhella. Vettä pidettiin peltiämpärissä keittiön oven vieressä. Puhelinta ei ollut. Jos aikuisilla oli asiaa puhelimella, he menivät Rantatien Elantoon, josta sai soittaa. Lapset eivät tarvinneet puhelinta koskaan mihinkään. Päivisin seisoin ongella niemen kärjessä. Siinä kasvoi kaislikkoa. Parhaat kalat tulivat kaislikon reunasta. Jos sain ison kalan, juoksin näyttämään sitä heti äidille. Silloin tällöin jouduin töihin, kitkemään marjapensaiden juuria. Inhosin sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Krapin ranta oli laajalti tunnettu paikka. Sotilaita tuli joskus rannalle kuluttamaan aikaansa ja he huutelivat lystikkäitä asioita ohi kulkeville tytöille. Pitkä rivi uimakoppeja kaartui nykyisestä savusaunasta etelään ja nurkalla oli kioski, josta sai ostaa mehua ja pullaa. Onni Lustig istui siellä, myi pääsylippuja ja valvoi järjestystä. Agronomi Lustig oli metsämiehiä ja isän kaveri. Se kuljeskeli ympäriinsä saapashousut jalassa, lippalakki silmillä, haulikko kainalossa ja kiroili. Kukaan ei kiroillut yhtä raivoisasti kuin Lustig. Ketään ei pelätty niin kuin Lustigia.
Kahteen pysyvään lapsuudenystävään tutustuin vasta kymmenvuotiaana. Ensimmäisen nimi oli Kaj. Hän on jo kuollut. Toisen nimi on Kai, hän on elossa. He olivat minua pari vuotta vanhempia ja puhuivat keskenään ruotsia. Kaj asui venäläisen isoäitinsä kanssa Uus-Pekkolan takana olevassa pienessä mökissä, Hanhelassa. Kai taas asui vanhempiensa kanssa omassa kesähuvilassa siitä sata metriä pohjoiseen. Kailla oli myös isosisko, jonka nimi oli Solveig. Sillä oli isot tissit ja se meni naimisiin härkätaistelijan kanssa. Toivoin usein, että näkisin sen alasti.
Erityinen harrastuksemme noihin aikoihin oli piereskely. Kai ja Kaj olivat toimineet alalla jo ennen kun tutustuin heihin ja opin oikean tekniikan vasta heiltä. Kun pieru tuli, se kaapattiin kouraan suoraan takapuolesta, vietiin sitten suljetussa tilassa toisen nenän alle ja avattiin nyrkki vasta siinä. Haistelija esitti arvion pierun laadusta. Tämän harrastuksen perusteella kutsuimme itseämme shaibareiksi. En tiedä mistä nimi tuli, mutta olin vain kokelas-shaibari, kun taas K&K olivat oikeita shaibareita. Siksi kaikkia salaisuuksia ei minulle paljastettu. Kaista ja Kajsta tuli kummastakin lääkäreitä.
Lähistöllä asui muitakin kesävieraiden lapsia. Heihin kaikkiin suhtauduimme hiljaisella ylemmyydellä. Eräs oli Pave ja kävimme joskus pelaamassa koronaa hänen pihallaan. Pavella oli isä, joka oli lyhyt ja paksu ja sanoi jokaisen lauseensa lopuksi “sano”. Meni iso koro pussiin sano. Nyt on Paavon vuoro sano. Meistä se oli äärimmäisen huvittavaa ja kävimme Paven luona pelaamassa osittain siitä syystä, että saatoimme nauraa räkättää salaa Paven isän erikoiselle puhetavalle.
K&K osasivat molemmat viheltää jännittävillä tavoilla. Kajlla oli uskomattoman voimakas, kimeänterävä hampaitten välistä – vihellys, mutta kiinnostavin oli vihellys kourien väliin. He muodostivat käsillään pienen kotelon, jolloin peukaloiden väliin jäi pieni rakonen. Kun he puhalsivat siihen, syntyi käen kukuntaa muistuttava ääni. Se oli meidän puhelimemme. Minulta meni monta vuotta ennen kuin opin viheltämään yhtä hyvin kuin he, minulla oli pienemmät kädet. Harmitti, etten oppinut sitä nopeammin.
Kain pihalla oli puutarha ja puutarhan perällä pieni urheilukenttä. Työnsimme siellä kuulaa, heitimme kiekkoa ja hyppäsimme pituutta. Joskus Kain isä tuli näyttämään mallia kiekonheitossa. Sinne oli pystytetty myös korkeushyppytelineet ja myöhemmin niitä käytettiin seiväshyppyynkin. Seiväs oli aluksi leppää, mutta joskus vuosien kuluttua saimme hankituksi bambuseipään. Metsässä oli polku, jota kiersimme juosten ja otimme aikoja. Myöhemmin, Taistelukoulun aloitettua toimintansa, Rantatien varteen tuli urheilukenttä, jossa voitiin juosta radalla. Jokaisella oli oma ennätyksensä kaikissa lajeissa. Me tiesimme toisemme ennätykset sentilleen.
K&K olivat kaikissa urheilulajeissa minua parempia. Kai oli kaikessa paras, Kaj toiseksi paras ja minä viimeinen, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Se liittyi aikaisempaan ammatinvalintaani. Olin apinamaisen nopea kiipeämään köysissä, vedin kuusitoista leukaa ja olin ketterä puissa. Tästä johtuen olin toiseksi paras seiväshypyssä. Olin tyytyväinen, etten ollut kaikessa viimeinen. Uimassa kävimme joka päivä ja Kai oli ollut seurojen välisissä kilpailuissakin. Hän kuului Helsingin Uimareihin. K&K uivat joskus järven ylitse, minä en vielä silloin jaksanut.
Pikkupoikina saimme myös ensimmäisen kosketuksen kuolemaan. Vanha rouva Matilda Toivonen, legendaarisen Onni Lustigin vielä legendaarisempi anoppi oli vuosien tuttu perheellemme. Aina keväisin, kun kuorma-auto oli tuonut tavaramme Pihlajaniemen pihaan, ajoi mustavalkoisiin sonnustautunut, kuningatarmainen emäntä tervehdyskäynnille taivaankappaleen täsmällisyydellä. Hän kuoli 40-luvun lopulla ja vainajaa säilytettiin Uus-Pekkolan autotallissa. Kaj oli nähnyt, kun arkku oli viety sinne, ja kertoi siitä meille muille.
– Oottekste koskaan nähny kuollutta?
– En mäkään, mennään kattomaan.
Valmistelimme käyntiä perusteellisesti ja sovimme työnjaosta. Ensin piti varmistaa, ettei kukaan näe, kun menemme autotallin ovesta sisään. Kun tie oli selvä ja autotallin ovi auki, luikahdimme talliin. Sisällä oli hämärää ja valkoisiin verhottu arkku oli keskellä lattiaa. Kai nosti arkun kannen toisesta reunasta, Kaj toisesta. Minun oli määrä ottaa kuolleen kasvoilta liina, jos sellainen olisi. Sitä ei ollut ja olin siitä helpottunut. Katselimme vähän aikaa vanhan naisen tuttuja kasvoja, panimme sitten kannen kiinni ja luikahdimme takaisin päivänvaloon.
Kun Helsingissä oli yleisurheilukilpailut, olimme aina paikalla, takakaarteen eturivissä. Meillä oli yksi muita suurempi suosikki, Emil Zatopek. Pidimme Zatopekia, paitsi hyvänä juoksijana, jotenkin huvittavana tyyppinä. Hänhän juoksi kummallinen irvistys kasvoilla, kieli suusta roikkuen, vähän vääristyneessä asennossa ja hänen nimensäkin oli hullunkurinen. Eemil!
Zatopek ei kertaakaan juossut Helsingin stadionilla ilman, että kolme koulupoikaa olisi istunut takakaarteen keskivaiheilla eturivissä ja jokaisen kierroksen kohdalla kajauttanut kurkku suorana rytmikkäästi:
– Zatopek, Zatopek, Eemil, Eemil, Eemil!!!
Syksyllä, kun koulu alkoi ja muutimme takaisin kaupunkiin, oli kummallista nähdä muutos puissa. Keväällä lähdettäessä niissä ei koskaan ollut isoja lehtiä, syksyllä ne olivat jollain tavalla paljon rehevämpiä ja katujen akustiikka oli muuttunut. Raitiovaunujen äänet kuuluivat vahvoina.
Talvellakin kävin joskus Tuusulassa. Asuimme hiihtolomalla luokkatoverini Esko Typen kanssa saunassa, jota sai lämmittää koko päivän, jotta siellä yöllä saattoi nukkua. Päivisin kävimme hiihtämässä jäällä ja toisella puolella järveä. Mieleeni on noista käynneistä jäänyt talvipäivän ehdoton hiljaisuus. Se saattoi tyynellä ilmalla rikkoutua vain toiselta puolelta järveä kuuluneesta puheesta, liikuteltavien tavaroiden kolinasta tai satunnaisista lintujen äänistä. Latuja ei ollut, ne avattiin itse. Makkaraa paistettiin saunan uunissa. Eväänä oli myös äidin laittamia voileipiä.
Lukioon päästessä asiat muuttuivat jollain lailla. Piti ruveta ajattelemaan uusia asioita. Tuntui, että aikuisen elämä alkoi kohta olla edessä.