Kirjoittaja / yllapito
Älykkyyden palvojat
| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 18.9.2004 |
Viikko sen jälkeen, kun olin tällä palstalla kirjoittanut, että rasismipoliisit tulisi Suomessa panna erityistarkkailuun, päästi vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen suustaan sammakoita, jotka osoittivat ehdottomani varotoimen tarpeelliseksi. Suomalaiset saivat kyseenalaista kansainvälistä julkisuuttakin hänen möläytystensä johdosta. Tatu Vanhasta on reposteltu jo liikaa, mutta keskustelu jatkuu kiivaana ”Tieteessä Tapahtuu” – lehdessä. Ylireagointi rotukysymyksissä suuntaan kuin suuntaan edistää rasismia. Kun pikaviestin palkintokorokkeelle nousee Ateenassa 12 samanväristä ihmistä, on uskottava, että ihonväri korreloi joidenkin muidenkin ominaisuuksien kanssa. Ei siitä pidä hermostua. Todennäköisyydet todistavat jotain ja monotonisuus on ikävää.
Äskettäin valmistui tutkimus, jonka mukaan ihmiset kärsivät masennuksesta kaikkialla, mutta tutkituista maista eniten Yhdysvalloissa. Oletan, että tähän WHO:n tutkimukseen ei puututa kovin intohimoisesti. En usko, että puumalaiset alkavat vaahdota amerikkalaisten puolesta tai tutkimus tuomitaan hölynpölyksi, vaikka se oli kyselytutkimus, tutkitut ilmeisesti itse määritelleet tunnetilojaan ja tieteellisten johtopäätösten kannalta kokonaisuus arveluttaa. Miksi ihmiset saavat olla masentuneita mutta eivät tyhmiä? Kerroin aikanaan eräälle tuttavilleni tutkimuksesta, jonka mukaan puolet suomalaisista on keskimääräistä tyhmempiä ja sain osakseni kauhistelua ja paheksuntaa. Onko masentunut onnekkaampi kuin tyhmä?
Asiassa on vakaviakin piirteitä. Käydystä keskustelusta heijastuu älykkyyden geneettisen osuuden reipas yliarvostus. Se näyttää olevan yleinen länsimainen ilmiö ja liittyy erilaisiin muihin älyttömyyksiin. Ei ymmärretä, että älykkyyden perinnöllinen osa on samanlainen ominaisuus kuin esimerkiksi pituus. Sillä on vain välillinen arvo. Älykäs rikollinen on pahempi kuin tyhmä, vaikka monet ihastelevatkin Hannibal Lecterin kaltaisia otuksia. Mutta älykkyys – päinvastoin kuin viisaus – on työvälineenä myös silloin, kun luodaan taloudellista kasvua, tehokkuutta, kilpailukykyä, kun ollaan iskussa, vastataan haasteisiin ja panostetaan uusiin tavoitteisiin. Nuo tavoitteet paljastuvat lähemmin tarkasteltuna vähintään kyseenalaisiksi.
Toinenkin vakava seikka heijastui käydystä keskustelusta. Tieteellinen tutkimus, hyvä tai huono, pyrkii tarkastelemaan faktoja. Poliittisessa keskustelussa esitetään taas mielipiteitä, joskus faktojenkin pohjalta. David Humen giljotiini erottaa tosiseikat ja mielipiteet jyrkästi toisistaan. Osassa käydystä keskustelusta vihjailtiin, että tieteellisen tutkimuksen suunnittelussa, itse tutkimuksessa tai tulosten esittelyssä on otettava huomioon poliittinen korrektius, siis tieteen tulisi alistua kulloisenkin poliittisen muotivirtauksen välineeksi. Ellei tällaisia haluja lyödä kanveesiin jo pukuhuoneessa, ollaan syvässä, vaikka houkuttelevassa suossa. Vähiten palkitsevaa on aina kertoa epämiellyttäviä totuuksia. Ihmiset uskovat paljon helpommin miellyttäviä valheita. Niiden esittäjät ne vasta mukavia ovat, uhraavat rehellisyydenkin oikeiden asioiden tähden.
Väestönkasvu
| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehdessä 3.9.2004 |
Hurraa!
Maapallon väestönräjähdystä ei tulekaan. Näin kertoo HS ja referoi amerikkalaista Population Reference Bureaun äskettäin julkaistua raporttia. Sen mukaan maapallon väkiluku on vain 9.3 miljardia vuonna 2050. Teollisuusmaista vain Yhdysvallat kasvattaa väkilukuaan. Raportin päätiedot ovat luettavissa Internetistä. Eräät reunahuomautukset selvitykseen ja sen uutisointiin ovat paikallaan.
Ensimmäinen ja tärkein: 9.3 miljardia vuonna 2050 on väestönräjähdys. Se ei tule, se on. Nykytilaamme kuvaa, että maailman kalansaaliit ylittävät jo tasapainotilan, metsät katoavat ryskyen väestöpaineen puristuksessa ja biosfäärin lajirunsaus harvenee 100 lajin vuorokausivauhtia. Maapallon kokonaisväestön lisääntyminen 50 prosentilla nykyisestä merkitsee samaa energiankulutuksen, rakennusmassan, viljelysalan ja tavaratuotannon kasvua. Kasvu tarvitaan äkkiä, kahden sukupolven aikana. Me elämme väestönräjähdystä tässä ja nyt.
Vuorigorilloja on 640 yksilöä, niiden lähimpiä sukulaisia, ihmisiä on 6.400.000.000. Mutta ihmiset eivät ole huolissaan väkiluvustaan. Kuvitelkaa hetki – edes tämä tuokio – vastakkaista tilannetta.
Sitten vähemmän tärkeitä muistutuksia.
Raportin uutisoinnissa iloitaan siitä, että teollisuusmaista vain Yhdysvallat kasvattaa väkilukuaan. Jätetään mainitsematta, että USA:n väkiluvun ennustetaan kasvavan tuona aikana 130 miljoonalla ja Euroopan väkiluvun vähenevän 60 miljoonalla. Olennaista on, että teollisuusmaiden koko väkiluku kasvaa. Yhtä ja toista jää erittelemättä. Kanadan pinta-ala on sama kuin Yhdysvaltojen, mutta väkiluku vain kymmenesosa Yhdysvaltojen väkiluvusta. Mikä mahtaisi olla se porkkana, jolla Kanada suostuteltaisiin pysäyttämään väestönkasvunsa, jos USA:n väkiluku kasvaa vielä 50 % nykyisestä? Miksi Kanada ei haluaisi olla yhtä väkirikas kuin naapurinsa? Entä harvaan asuttu Australia, pitkällä aikavälillä?
Toinen, reaalipoliittinen seikka koskee sekä Amerikkaa että Eurooppaa. Kun jonkun maan väkiluku uhkaa laskea, säätää hallitus ripeästi lakeja syntyvyyden ja lapsiluvun lisäämiseksi. Tämä ei ole vailla merkitystä. Poliitikot eivät pelästy väkiluvun nousua, laskua sen sijaan kovastikin. Ei Eurooppa sure korkeata väkilukua, vaan väen vähenemistä, vaikka EU:n väestötiheys jo nyt levitettynä koko maapallolle johtaisi 12.5 miljardin väkilukuun. Kasvu ei rasita ympäristöä, määrä rasittaa. Kasvu vain ennakoi tulevaa.
Väestönkasvun painopiste ei ole Euroopassa eikä USA:ssa, vaan muissa maanosissa. Raportin ja sen uutisoinnin aika pysähtyy mielivaltaisesti vuoteen 2050, epäolennaiseen ajankohtaan. Kiinnostava on vuosi, jona maapallon väestönkasvu todella pysähtyy ja kääntyy mahdollisesti laskuun. Tuo ajankohta tulee kaikissa vaihtoehdoissa tällä tai ensi vuosisadalla, siis lähitulevaisuudessa, eikä missään ennusteta, että maapallon väestönkasvu pysähtyisi vuonna 2050. Optimistisissakin ennusteissa veikataan, että väkiluku kasvaa useita kymmeniä miljoonia vuodessa vielä 2050. Mainittu 9.3 miljardia ei ole yläraja.
Tässä uutisessa harjoitetaan korrektia politiikkaa, ei puhuta ikävistä asioista. Ihmiset nielevät kernaammin mukavia valheita kuin julmia totuuksia. Ei sanota suoraan, että väestönräjähdys on tässä ja nyt. Ei sanota, että muutokselle pitäisi tehdä enemmän heti. Ei ylistetä Kiinaa, joka on jo tehnyt jotain. Ei sanota, että teollisten maiden on näytettävä esimerkkiä, alettava määrätietoisesti vähentää väkilukuaan. Eikä sidota teollistuvien maiden kehitysapua niiden väestönkasvuun.
Samalla vaietaan eräistä osatekijöistä, joiden ansiosta väestönräjähdys on pahimpia arvioita vaisumpi. Ei kerrota, että merkittäviä syitä tähän ovat AIDS ja muut tarttuvat taudit, nälänhädät ja nälkäkuolemat, sisällissodat ja valtioiden väliset sodat. Nämä ikävyydet ovat luonnon reaktio ylipursuavaan väkilukuun, väärään maailmanpolitiikkaan ja unelmoivaan hyväuskoisuuteen, ei suinkaan määrätietoista väestöpolitiikkaa. Väestönkasvu näyttää taipuvan hitaasti alas, mutta taipuminen on suurelta osin vahinko, johtuu pikemmin virheistä kuin oikeista valinnoista. Sitä ei sanota, sitä ei kavahdeta.
Sanotaan, että väestönräjähdystä ei tule. Se on mukavampaa luettavaa.
Tekopyhyyden kauppiaat
| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 29.7. 2004 |
Shakkimestari Bobby Fisher pidätettiin äsken Tokiossa ja hän joutunee vastamaan puheistaan ja teoistaan Yhdysvaltoihin. Hänen virallinen rikoksensa oli pelata shakkia Serbiassa vuonna 1992, vaikka USA oli kieltänyt kansalaisiltaan liiketoimet tuossa maassa.
Lisää pahennusta hän on herättänyt muilla toimillaan. Hän sylkäisi julkisesti kirjeelle, jossa häntä kehotettiin keskeyttämään Serbian ottelu. World Trade Centerin tuhon jälkeen hän puhui Yhdysvalloista kielteiseen sävyyn sanoen, että USA sai mitä oli ansainnut. Fisher on omapäinen ja omahyväinen tyyppi. Siitä saa häkkiä.
Ei ole noussut laajaa mielipidemyrskyä Fisherin ihmisoikeuksien puolesta, vaikka hän on joutunut pakoilemaan FBI:tä 12 vuotta.
Kirjailija Salman Rushdie sai osakseen ns. fatwan vuonna 1989 julkaistuaan kirjan ”Saatanalliset säkeet”, jossa loukattiin islamia. Symbolisen kuolemantuomion julisti Iranin uskonnollinen johtaja Khomeini mutta sitä ei koskaan pantu täytäntöön. Rushdie piileskeli useita vuosia peläten ääri-islamilaista kostoa ja laaja mielipidemyrsky vavisutti länsimaiden älymystöpiirejä. Adresseja ja julkilausumia allekirjoitettiin.
Me olemme sananvapauden puolustajia, kun kysymys on meille sopivasta sananvapaudesta.
Ruotsin kuningas Carl Gustaf sai pyyhkeitä viime helmikuussa, kun hän oli mennyt kehumaan kaveriaan Brunein sulttaania mukavaksi mieheksi ja ihastellut hallitsijan suhdetta kansalaisiinsa. Ei ilmoitettu, mikä kuninkaan lausunnossa ei pitänyt paikkaansa tai eritelty analyyttisesti miksi lausunto olisi ollut kovin sopimaton. Kuningasta kritisoitiin, koska hän ei vierailunsa aikana puhunut Brunein ihmisoikeuksista ja siitä, että hän oli esittänyt poliittisen kannanoton.
Puhuttiin perustuslaillisesta kriisistä, monarkian lopettamisesta ja kuningasta nöyryytettiin pääministerin puhuttelulla – ihmisoikeuksien ja sananvapauden nimissä. Ruotsihan on tunnetusti maailman suvaitsevin maa.
Meillä Suomessa ajaudutaan mielipidemuodista toiseen, aina vilpittömästi ja täysin rinnoin. Olemme Kolmannen Valtakunnan, Neuvostoliiton tai Euroopan Unionin uskollisia kannattajia, mitä milloinkin. Me tuemme hyväksyttävää suvaitsevaisuutta, oikeaa sananvapautta ja sopivia ihmisoikeuksia. Väärin suvaitseminen saa ankaran tuomion. Eikä pidä loukata sitä, jonka haukkuminen on epätrendikästä, koska sananvapaus ei koske tuota tapausta. Ihmisoikeudet suodaan sille, joka on poliittisesti suosiossa.
On vaikea nähdä omat ja oman aikansa vinoutumat. Vuosikymmenien kuluttua ne on helpompi huomata. Ehdotan kuitenkin, että esimerkiksi Suomen rasismipoliisit otettaisiin jo nyt erityiseen tarkkailuun. Tarkoitan niitä suomalaisia, jotka näkevät rasismia kaikkialla, joiden suvaitsevaisuus kohdistuu anteliaana kaikkiin muihin kuin omiin heimolaisiinsa, joilla ei ole vain nollatoleranssia vaan toleranssi on siirtynyt imaginaariselle alueelle, jotka eivät tunnusta sananvapautta tietyssä jokapäiväisessä kysymyksessä, eivätkä suo vähäisiäkään ihmisoikeuksia sille maalaismummolle, joka puhuu vaikkapa somalialaisista arvostelevasti.
Tekopyhyys nyppii.
Energiaongelma
| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 22.6. 2004 |
Jesse Ausubel, New Yorkin Rockefeller-yliopiston elinympäristön tutkimusosaston johtaja esitti Helsingin Sanomissa 15.6. käsityksenään, että maapallon energiakriisi pitää ratkaista ydinvoimalla ja maakaasulla. Hänen perustelunsa olivat mielestäni oikeat, johtopäätökset väärät. Vääristä johtopäätöksistä ensin ne, joiden perusteella ydinvoima tai maakaasu eivät käy pysyviksi ratkaisuiksi.
On monia epärehellisiä argumentteja, joilla ydinvoimaa on vastustettu ja joita esittämällä ydinvoiman vastustajat ovat saaneet enemmän vastustajia itselleen kuin vastustamalleen asialle. Kuitenkin: seuraavia kahta vastaväitettä en ole nähnyt missään kumottavan.
Ensimmäinen on aavistamattoman, karkean vaurion tai virheen ongelma. Sellaisena voidaan pitää esimerkiksi terrorismia. Kuka olisi aavistanut, että matkustajakone törmää World Trade Centeriin? Tällaiseen ei voida pureutua varmuusanalyysillä, koska se perustuu tilastoihin ja todennäköisyyksiin. Odottamattomilla asioilla ei ole todennäköisyyksiä.
Toinen vastaväite on uraanin loppuminen. Käytetty polttoaine on rajallinen, joten ydinvoima nykyisessä muodossaan ei ratkaise ongelmaa pysyvästi vaan väliaikaisesti. Se on tällä tavoin aspiriinia, jolla lievitetään oireita, ei ratkaista ongelmaa. Mitä kauemmin sen varaan tuudittaudutaan, sitä vaikeammaksi pysyvien energialähteiden käyttöön otto tulee.
Maakaasu lisää myös ilman hiilidioksidipitoisuutta, tosin vähemmän tuotettua energiayksikköä kohden kuin hiili tai öljy. Ilmakehä saastuisi siitä syystä hitaammin, jos poltettaisiin maakaasua hiilen asemesta. Maapallon historiassa kumpikin tapahtuma on hetkellinen. Maakaasu loppuisi myös seuraavien vuosikymmenien kuluessa. Sekään ei ole pysyvä ratkaisu. Sekin on aspiriinia. Mitä enemmän siihen panostetaan, sitä kauemmaksi pysyvät energiaratkaisut siirtyvät.
Jesse Ausubel ei ajattele asioita riittävän pitkällä tähtäyksellä. Hän vastustaa tuuli- ja aurinkoenergiaa, tavanomaisin perustein.
On totta, että tuulivoimalat pilaavat maisemaa. On totta, että niihin varastoituu metalleja. On totta, että ne vievät tilaa. On totta, että aurinkovoimalat ovat kalliita.
Pysyvä energiaratkaisu vuosisatojen tähtäyksellä voi kuitenkin perustua vain niihin tai sitten utopistiseen fuusioenergiaan. Jätän jälkimmäisen nyt laskuista.
Kun aurinko- ja tuulivoimaloita aletaan rakentaa, asia pitää toteuttaa tosissaan eikä harrastelijamaisena näpertelynä. Pitää olla selkeät poliittiset päätökset tästä toteuttamisesta. Silloin teollisuus uskaltaa investoida niihin. Silloin niiden valmistus saadaan yhtä automaattiseksi kuin esimerkiksi autojen. Niiden tuotanto pitää tuhatkertaistaa nykyisestä. Silloin niiden hinnat laskevat. Energialähde aurinko on käytännöllisesti katsoen ikuinen.
Totta kai ne vievät tilaa. Mutta ne vievät tilaa saman verran kuin rakennukset ja paljon vähemmän kuin maatalous tai talousmetsät. Ne pitää sijoittaa laajoiksi kentiksi, pois ihmisten silmistä, joutomaalle. Noiden kenttien pitää toimia automaattisesti ja niissä pitää olla sekä tuulivoimaloita, että aurinkopaneeleja. Metalleja ei kulu niihin vaan metallit varastoidaan niihin. Kaikki osat ovat kierrätettäviä.
Minulle ei koskaan ole esitetty ainuttakaan vakavaa vastaväitettä edellisiin käsityksiini.
Ulkomaankauppaa
| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 5.6. 2004 |
Kaikki suomalaiset varmaan toivovat, että Nokian hankaluudet ovat väliaikaisia. Me olemme tuudittautuneet viime vuosina uskomaan, että Suomi on maailman ykkösmaa kilpailukyvyssä, korruption torjunnassa ja tietotekniikassa – tai ainakin kärkipäässä. Me toivomme ja uskomme, että näin tulee jatkumaan hamaan iankaikkisuuteen, kerran saavutettuna, ikimuistoisena nautintana. Tuudittautuminen epärealismiin on petollista.
Ei-aineellinen vienti on kannattavaa vientiä, mutta kilpailu alalla tulee kiristymään luonnonvarojen huvetessa kaikkialla. Suomen merkittävin aineellinen luonnonvara on tulevaisuudessakin uusiutuva metsä. Siksi metsäteollisuuden vientistrategia pitäisi miettiä pitkällä tähtäyksellä uudelleen. Firmoittain mietitäänkin, mutta mietitäänkö kokonaisuutta, vuosikymmenien päähän ja laaja-alaisesti?
Metsäteollisuuden vienti on 12 Mrd euroa, neljännes koko viennistämme. Siitä paperin osuus on puolet, toinen puolikas jakautuu massan, kartongin, sahatavaran ja muiden puutuoteteollisuuden tuotteiden välillä. Joitakin vuosia sitten kauhisteltiin, että tanskalaiset tekevät huonekaluja suomalaisesta sahatavarasta. Se sai meidät tuntemaan itsemme banaanivaltioksi. Keskustelu on pyörinyt kovasti sen kysymyksen ympärillä, pitäisikö ponnistelut vastaisuudessa keskittää paperin vai mekaanisten jalosteiden tuottamiseen.
Kysymys on kategorisesti asetettuna väärä. Vaikka valmistaisimme jokaisesta mahdollisesta rungosta ensin lautaa ja koolinkia, sitten pöytiä ja tuoleja, jäisi prosessista kuitenkin yli niin paljon hukkapuuta ja lastua, että siitä kannattaisi tuottaa mieluummin paperia kuin energiaa. Viisas metsäteollisuus tuottaa kaikissa tapauksissa molempia, mekaanisen puolen tuotteita ja paperia. Massan vienti sitä vastoin on kyseenalaista, sekin on arvoltaan miljardi euroa vuodessa.
Huomio kannattaisi kiinnittää siihen, että paperi on puolivalmiste kuten sahatavarakin. Suomen ei pitäisi viedä lankkua, eikä edes vaneria vaan, kalusteita ja puutaloja, mutta pitkällä tähtäyksellä Suomen ei pitäisi viedä myöskään paperia, vaan kirjoja ja muita painotuotteita.
Paperista saadaan viennissä 600 euroa tonnilta. Kirjapainon käyttämä paperi on keskimääräistä kalliimpaa ja maksaa 1000 euroa tonni. Lähtiessään painosta painoarkkeina sen hinta on kaksinkertaistunut, kirjana kolminkertaistunut. Suomen ei tulisi viedä paperirullia vaan kirjalaatikoita.
Tällainen strategia ei vielä parikymmentä vuotta sitten olisi ehkä ollut mahdollinen tai ainakin hyvin hankala. Nykyään tilanne on muuttunut. Eurooppa on tässä suhteessa markkina-alue ja käsikirjoitukset siirtyvät maasta toiseen hetkessä. Painotuotteiden taitto ja suunnittelu voi tapahtua missä hyvänsä. Kuljetusongelmaa ei ole. Metsäteollisuuden asiana ei ole ajaa tällaista politiikkaa suoranaisesti, välillisesti kylläkin. Paperiteollisuuden asiakas on usein ulkomainen painotalo ja asiakkaan kanssa kilpailu ei ole viisasta. Ei sahankaan tarvitse suunnitella huonekaluja.
Sen sijaan kirjapainojen kannattaisi pohtia niitä mahdollisuuksia ja velvoitteita, joita nykyinen EU ja nopea tiedonvälitys yhdessä tarjoavat.
EU-vaalit
| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 22.6. 2004 |
EU-vaalien alhaisesta äänestysprosentista ei pidä syyttää äänestäjiä. Vika on itse vaalien järjestelyissä: mitä valitaan, millä perusteella ja miksi. Seuraavassa on ainakin kolme syytä jättää äänestämättä.
1. Ehdokkaat ryhmittyvät Suomen eduskunnassa toimivien puolueiden mukaisesti ja näiden ryhmien äänet kootaan yhteen. Näin luodaan mielikuva, että EU-parlamentissa päädytään samaan ryhmäjakoon, yhtenä esimerkiksi Perussuomalaiset ja niissä tavoitellaan samoja asioita kuin täällä Suomessa. Tämä on huijausta. Ei valehdella, mutta synnytetään tietoisesti väärä mielikuva. Yksikään Suomessa esiintyvä ryhmittymä ei ole edes nimeltään sama kuin sen lähin vastine EU-parlamentissa. Vihreätkin ovat Suomessa Vihreä Liitto, mutta päätyvät EU:ssa Vihreisiin ja ovat silti nimeltään lähempänä vastinettaan kuin muut Suomen puolueet. Äänestäjiä ei huijattaisi, jos kaikkien maiden EU-vaaleissa käytettäisiin samoja nimiä kuin EU-parlamentissa ja vaalien yhteydessä kerrottaisiin, mitä asioita tuo ryhmittymä EU:ssa ajaa. Selvää on, että kiistakysymykset ovat siellä muut kuin Suomessa.
2. Vaalien alla turuilla ja toreilla ehdokkaat jakavat lappuja itse ohikulkijoille, seisovat kojuillaan pahvimukeineen hytisemässä ja puhuvat olemattomille kuulijajoukoille kovaäänisiin. Mutta kun vaalitaistelun tärkein mediatapahtuma, television suuri vaalikeskustelu alkaa, ketkä siellä keikistelevät? Uskomatonta: siellä ovat ne puoluejohtajat, joista yhdenkään puolue ei ole suoranaisesti edustettuna EU-parlamentissa, joiden puolueiden linja ei täsmää EU-vastineensa kanssa ja joista yksikään ei henkilönä ole ehdokkaana vaaleissa. Miten Suvi-Anne Siimes voi edustaa Esko Seppästä? Ovatko heidän mielipiteensä identtiset? Äänestäjiä huijataan. Suureen vaalikeskusteluun pitäisi vaaliliittojen ehdokkaiden itse valita edustajansa, joka esiintyisi sen ryhmän nimikkeellä, jota hän EU-parlamentissa aikoo edustaa.
3. Gallupit kertovat, että suomalainen äänestäjä toivoo ehdokkaansa ajavan Suomen asioita. Ehdokkaat itse korostavat lähes yhdestä suusta ajavansa yhtä tärkeinä puolueensa ja Suomen asiaa. Sama pätee varmaan Italiassa, Irlannissa ja Puolassa. Miten äänestäjä voi vaikuttaa tähän Suomen etujen ajamiseen? Suomi saa EU-parlamenttiin 14 edustajaa, vaikka äänestäjiä olisi koko maassa 2000 ja äänestysprosentti 0.1. Belgialaisia ei palkita ahkeruudesta. Miksi äänestää, kun useiden mielestä merkittävimpään kysymykseen ei voi vaikuttaa lainkaan? Äänestäjät piristyisivät, jos paikkaluku riippuisi aktiivisuudesta.
4. Kaikesta edellisestä johtuen asiakysymykset ovat vaalikeskustelussa olemattomia. Julkkiksia haalitaan kahmaloimaan ääniä. Ehdokkaiden taitoja ei testata. Valitsijalle kerrotaan, että valinta on syytä tehdä tunnon mukaan ja antaa ääni mukavalle. Näin väistämättä tapahtuukin, eikä äänestäjää sovi syyttää. Vielä vähemmän sopii syyttää häntä, joka tämän epämääräisyyden edessä jättää äänestämättä. Yhtä hyvin voitaisiin pitää mukavimman suomalaisen vaalit.
Selvyyden vuoksi: minäkin äänestin, mutta en ylpeile sillä.
Tiedon tulevaisuus
| Eero Eero Paloheimon artikkeli on julkaistu Johtoporras–lehdessä 6/2004 |
Tavallinen, vaihteeton Tunturi-polkupyörä oli jo 15 vuotta sitten pääasiassa muovia ja metallia. Siinä oli silloin 103 erilaista osaa, joista 92 oli alihankkijoilta ostettuja. Saksasta saatiin esimerkiksi ketju ja pumppu, Ranskasta ketjurengas ja laakerisarjat, Italiasta polkimen kammet ja istuimet, Japanista takarenkaan napa (eturenkaan napa tuli Saksasta). Osien materiaalit olivat peräisin lukemattomista maista, esimerkiksi rungon keskiömuhvin teräslaadun CR-220 alkuaineet Venäjältä, Ghanasta, Norjasta, Puolasta ja USA:sta.
Jokainen osa oli valmistettu koneissa, joiden osat ja materiaalit olivat peräisin – tämä on arvaus – kaikkialta maailmasta.
Peruna, polkupyörä ja pesukone ovat nykyaikaisia tuotteita. Niiden taustalla ei ole käsityötä tekevä ihminen, vaan mutkikas, juurineen koko maailmaan jakautuva koneistojen verkosto. Yhdenkin lenkin vaurioituminen häiritsee tuotantoprosessia ja lopputuotteen syntymistä olennaisesti. Perunan tuottamiseen tarvitaan vähintään lapio, sen taustalle teräsvalssaamo. Valssaamoa valvotaan monitoreista.
Tärkeintä noissa tuotteissa ei ole aine vaan aineeton.
Kysymys ei ole pelkästään pesukoneessa piilevistä tietokoneohjelmista, vaan paljon laajemmasta, koko aikamme läpäisevästä, pelottavasta asiasta. Maailma on jo jakautunut ja jako jyrkkenee: aineellisen ja aineettoman arvon maailmoihin. Aineeton arvo piiloutuu jokaiseen esineeseen. Aineeton arvo on kallista, vaikeasti saavutettavaa ja vielä vaikeammin luotavaa. Se keskittyy yhä harvemmille.
Kaikki esineemme sisältävät hitusen tiedon, taidon, osaamisen aineetonta arvoa. Lapion voi tehdä ehkä käsin, ilman ensimmäistäkään työkalua, mutta se on kelvoton väline ilman niitä osia, jotka edellyttävät tehdasta. Alkeellisessa tehtaassa valmistettu lapio on sekin ehdottoman kilpailukyvytön verrattuna kumppaniinsa, jonka taustalla ovat robotit, liikennevälineiden verkostot, asiantuntemukseen perustuva energia, huippusuunnittelu ja tieteellinen markkinointi. Keksinnöt, tuotanto ja investoinnit eivät enää synnytä tuotteita, vaan mutkikkaita systeemejä, klustereita, joissa yksityiskohdat joko palvelevat kokonaisuutta tai tuhoutuvat. Elinkeinoelämämme on kypsynyt ekologisen biotoopin kaltaiseksi. Perunakin on tiedosta riippuvainen.
Maailma on tiedon haltijan käsissä. Globalisaation merkittävin piirre on, että maailman polarisoitumiselle ei näytä olevan mitään realistista vaihtoehtoa. Jos olisi, mikä se voisi olla?
Olisiko se esimerkiksi, että alkeellisissa oloissa elävät ihmiset tyytyisivät osaansa? Vuosi sitten kävin tansanialaisessa maasaiden kylässä. Edellisenä yönä oli hyeenalauma hyökännyt karja-aitaukseen ja raahannut mukanaan kyläläisten aasin. Kertoessaan tarinaa kylänpäällikkö vilkaisi rannekelloaan ilmoittaakseen tärkeän faktan: hyökkäys oli tapahtunut 01.30 yöllä. Mukanani ollut toinen maasai vastaili välillä nokialaiseen kännykkäänsä. Afrikkalaisissa pikkukaupungeissa Internet-kahvilat ovat täynnä nuoria ihmisiä, ”connecting people”. Maailmassa ei enää ole kolkkaa, johon aineeton arvo ja valta sen mukana eivät olisi tunkeutuneet. Kaikki himoitsevat sitä. Ollaan siinä suhteessa realisteja.
Voisiko Afrikka sitten kehittää oman kilpailukykyisen Microsoftinsa? Eikö realistisempaa ole kysyä tätä ensin Euroopan osalta? Vastaus on näet kielteinen. Patentoidut tuotteet, keksintöjen ilmatiivis ja sotilaallinen suojelu, standardit ja ymmärrys tiedon ainutkertaisesta arvosta kasvattavat barrikadin, jonka yli ulottuvat unelmat pitää valitettavasti unohtaa. Tieto kumuloituu ja keskittyy, lisääntyy suvuttomasti ja kasvattaa hajurakoaan ei-tiedon maailmaan. Tuossa polarisoituneessa maailmassa aineeton hallitsee ainetta. Voittaja valtaa markkinat, kakkoselle ei jää muruakaan.
Entä sitten presidentti Tarja Halosen markkinoima reiluus? Voisiko meidän kehittynyt maailmamme olla niin reilu, että jakaisi lahjana sille toiselle maailmalle kaiken sellaisen tiedon ja asiantuntemuksen, jota toinen maailma tarvitsee noustakseen meidän maailmamme kilpailijaksi? On kaksi estettä, kyky ottaa ja halu antaa. Olettakaamme kuitenkin lapsellisena ajatusleikkinä, että toinen maailma olisi kyvykäs ottamaan lahjan vastaan hyödyntääkseen sitä itsenäisesti. Voisivatko George W. Bushin kaltaiset johtajat saada sellaisen hepulikohtauksen, että ryhtyisivät reiluilemaan Halosen lailla? Riittäisikö Halosenkaan reiluus, jos kilpailu alkaisi purra omaa hyvinvointiamme? Epäilenpä, että reiluutta alettaisiin silloin arvioida uudelleen. Muistetaan vain, millainen marina jo Kiina-ilmiöstä nousi.
Muistetaanpa myös, että länsimaisen tietotekniikan panttaaminen Neuvostoliitolta oli tärkeä osasyy siihen, että kommunismi rapautui kehitysmaiden tasolle, jolloin vaatimukset välttämättömästä uudistuksesta ja vapautumisesta voimistuivat. Ei tarvittu panssareita, ei divisioonia. Sanoiko joku, että tieto on valtaa?
Takaisin faktoihin, joita ei johdeta toiveista eikä oikeudenmukaisuudesta. Maailma jakautuu kahtia ja jako syvenee. Jako ei liity luonnonvaroihin tai sijaintiin maapallolla, vaan tiedon hallintaan ja sen kertautuvaan kasvattamiseen. On banaanimaailma ja sitä hyödyntävä maailma. Edellinen tuottaa raaka-aineita, yksinkertaista työtä ja tarpeellisia markkinoita. Jälkimmäinen hyödyntää – tätä on joskus kutsuttu myös riistoksi – banaanimaailman luonnonvaroja, työvoimaa ja kuluttajia. Jälkimmäisen ei tarvitse lopulta hallita kuin tietoa, ohjailla aineen ja tavaran virtoja, synnyttää tarpeita, hyötyä synnytyksensä tuloksista ja puhua lämpimikseen hyvinvoinnista, tasa-arvosta ja reiluudesta.
Voisiko Linus Torvalds pelastaa meidät? Voisiko nörttien armeija kukistaa Bill Gatesin? Siinä suhteessa ehkä, että suoranainen tiedon käyttö ja tuotto voi pehmentyä, olla vähemmän keskittynyttä. Mutta se on ”aineettoman maailman” sisäistä kilpailua. Se ei vaikuta banaanimaailmaan, joka on silti tuomittu tuottamaan ainetta, puolivalmisteita, raakaa työtä ja ostamaan meidän tuotteitamme. Suuriin tuotantojärjestelmiin ja niiden tietosisältöön nörttiarmeijan kynnet eivät kykene.
Meidän, tiedon haltijoiden, kannattaisi hurmassamme muistaa keskitetyn, hienostuneen ja mutkikkaan tekniikan väistämätön haavoittuvuus. Matkustajakoneen osuessa pilvenpiirtäjään syntyy pahempaa jälkeä kuin hevoskärryjen lipsahtaessa ladon seinään. Mitä harvemmissa käsissä maailman tuotantokoneiston avaimet ovat, sitä pienempi joukko tarvitaan niitä kääntämään, sitä halukkaampia he ovat valtansa lisäämistä lisäämään.
Olemme etenemässä aikaan, jossa napin painallus on pommeista tuhoisin. On myös helpompi painaa niitä nappeja, joilla jotain tuhotaan kuin niitä, joilla rakennetaan. Sodassa ensimmäinen häviäjä on totuus. Keskitetty totuus on totuuksista epäilyttävin. Olkaamme varuillamme.
Raakaa rottaa ruokalistalla
| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehä-lehdessä kesäkuussa 2004 |
Kissan lempiruoka on kermavaahdolla kuorrutettu raaka rotta. Kuorrutusta voi maustaa ja väriä sävyttää. Sen sisään kätketty herkkupala voi olla laiha, lihava, uros, naaras, nuori tai vanha. Niin saadaan vaihtelua.
Tarjoilen tässä tämän keittotavan mukaisen, kuuden ruokalajin menun. Sitä me nautimme päivittäin.
Alkupalat: Työnjako
Työnjako on länsimaisen tehokkuuden avain. Juuri erikoistumisen kautta saavutamme kaikilla aloilla huipputuloksia. Tiedemiehet voivat syventyä asioihin perusteellisesti vain maksamalla siitä hinnan, äärimmilleen kaventuneen asiantuntemuksen. Alalla kuin alalla saavutetaan korkea know-how vain erikoistumalla. Ja taustalla: ilman huipputiedettä ja ammattitaitoa, miten kävisi kansainvälisen kilpailukykymme?
Työnjaossa on yksi ongelma ja sen myötä periaate romahtaa. Malli läpäisee koko yhteiskunnan peruskoululaisesta presidenttiin, eikä työnjaon syitä, tavoitteita tai seurauksia eritellä koskaan. Niin kokonaisuudet unohdetaan ja perimmäiset tavoitteet hyväksytään huomaamatta, kyseenalaistamatta, kritiikittä. Ihmisistä tehdään välineitä. Edes valtioiden päämiesten tehtäväkenttään ei kuulu maailman ja ihmiskunnan pitkän tähtäyksen tulevaisuus ja sen ratkaisevat vaihtoehdot. Kukaan ei saa kritisoida työnjaon perimmäistä ja ainoaa tavoitetta: tehokkuutta ja taloudellista kasvua. Työnjako ei ole vain työn jakoa, vaan samalla piilevästi työn tavoitteiden asettelua, sokeutunutta meille asetetun arvomaailman seuraamista ja kuuliaisuutta suurelle koneelle, jonka tarkoitusta kukaan kysy. Ei ole sallittua kysyä, mitä me menetämme elämänilosta, ihmissuhteista ja tulevaisuuden vaihtoehdoista tuon keksinnön tähden.
Keitto: Sananvapaus
Mihin päätyisimme ilman sananvapautta? Juuri se on länsimaisen, eurooppalaisen tradition merkittävimpiä tunnuksia. Vapaus ilmaista mielipiteensä on ihmisen perusoikeuksien ykkönen. Ellei media vahtisi vallanpitäjää, joutuisimme diktaattorin kynsiin. Media on taviksen suoja.
Mutta kuka kyseenalaistaa sananvapauden? Kuka uskaltaa sanoa, ettei meillä oikeastaan olekaan sananvapautta, vaan huolella naamioitu sananrajaus. Eihän media puolusta sananvapautta, vaan median valtaa yli muiden eturyhmien. Media on valtataistelun osapuoli. Milloin vapaalla sanalla on uhattu vakavasti median valtaa?
Media on valtaa käyttävä ja samalla vastuuton. Se käyttää vapauttaan oman valtansa ja oman taloudellisen menestyksensä pönkitykseen. Merkittävimpiä uutisia maailmalla ovat olleet viime vuosina prinsessa Dianan kuolema, Bill Clintonin sikari ja amerikkalainen naispoliisi häpäisemässä irakilaista seksuaalisesti. Meillä kotimaassa kaiken on ylittänyt Anneli Jäätteenmäen vuoto ja Tony Halmeen ammuskelu. Voiko täyspäinen journalisti pitää näitä asioita maailman tärkeimpinä? Vastuuttomuudessaan media luo perspektiivivirheen. Golfpallo peittää auringon.
Ei media väitäkään uutisoivansa asioita tärkeysjärjestyksessä. Kannattavuusjärjestyksessä media asioita esittelee: tavoittelee levikkiä, lukijakuntaa, katsojalukuja ja tällä tavoin ilmoitustuloja, voittoja. Raha ratkaisee valinnat. Puolusteluna esitetään, että media tarjoaa mitä toivotaan, palvelee asiakkaitaan. Se on vapaan tiedonvälityksen oikeus ja velvollisuus. Älkää erehtykö kysymään, miten tämä tarve on luotu. Tullaan liian lähelle sitä huumekauppiasta, joka palloilee peruskoulun kulmilla välitunnin aikana.
Pikkulämmin: Kansanvalta
Kansanvaltaa ei kukaan halua kyseenalaistaa. Demokratia on vahvimpia sanoistamme. Sillä voi suojata, hyökätä ja torjua. Kukapa jatkaisi keskustelua, kun demokratialla on lyöty turpaan? Mikä hyvänsä väittely loppuu kuin seinään, jos demokratia on uhattuna. Parempaa valtiomuotoa ei ole ollut, ei tule olemaan. Ei voi olla. Kuin absoluuttinen kylmyys.
Kysykäämme varovaisesti, onko demokratiassa sittenkin heikkouksia? Kansan edustajan on huolehdittava asioista, uudelleen valinnastaan ja maineestaan puolueessa. Häiritseekö seuraavien vaalien aprikointi asioiden hoitamista? Entä puoluejärjestelmä ja siihen liittyvä ryhmäkuri? Joudutaanko kompromisseihin, joissa asiat kärsivät? Nämä ovat juuri demokratian kulmakiviä.
Kuvitelkaapa armeija, jonka päätöksenteko on demokraattista. Sotamiehet valitsevat upseerinsa ja ylipäällikkönsä, operaatioista päätetään äänestämällä, avoimuus on perusarvo, kirjeenvaihtajat raportoivat kotirintamalle ennen muuta virheet, päättymätöntä keskustelua käydään jalkarättien kangaslaadusta ja sissiryhmiin valitaan osallistujat kiintiöperiaatteella, jotta kaikki sukupuolet, ikäluokat ja kotiseudut ovat tasapuolisesti edustettuina. Ratkaisut tehdään niin, että kaikilla on mukavaa, tässä ja nyt. Tulisiko tappioita?
Sanoiko joku, että me emme ole sodassa? Kuulinko oikein?
Ystävät hyvät. Me olemme keskellä ihmiskunnan historian merkittävintä taistelua: sotaa tulevien sukupolvien puolesta, tulevien eläin- ja kasvilajien puolesta, tulevien vuosituhansien maapallon ja ihmiskuntien puolesta. Me olemme sodassa lyhytnäköisyyttä vastaan. Mutta me olemme demokraattinen sotajoukko, jonka ikävä kyllä huomaa.
Pääruoka: Humanismi
Ihmisyyttä ei voi ainakaan kyseenalaistaa. Meidän kielemme tulvii ihmisen ylistystä. Me puhumme ihmisoikeuksista. Me kavahdamme eläimellisyyttä. Inhimillisyys on hyvyyttä. Meidän etiikkamme on ihmisten etiikkaa. Kulttuuri on ihmisen kulttuuria. Humanismi on kaikkein hienointa. Humaanius hienouden huippu.
Humanismi on ihmiskeskeisyyden naamio. Juuri ihmiskeskeisyys, jota – ohimennen – alkukantaiset luonnonkansat eivät toitota, tuo kreikkalais-roomalainen perinneruoka, on salakavala, myrkkyyn kuollut rotta. Mikään muu ei vaadi yhtä perusteellista uudistusta kuin ihmiskeskeinen ajattelutapa. Tämä eettinen perusasenne heijastuu lainsäädäntöön, hallintomalleihin, tiedotukseen, tuotantoomme – kaikkialle.
Jos pystyisimme peruskoulusta lähtien omaksumaan uudet, elämäkeskiset päämäärät ja soveltamaan niitä sitten kaikkeen mitä teemme – lakeihimme, tuotantoomme, tekniikkaamme, tieteeseemme, taiteeseemme, ihmissuhteisiimme, arkeemme – olisi maailmamme tyystin toinen.
Jos olisimme tuhat vuotta sitten omaksuneet elämäkeskeisen etiikan ehdottomaksi ohjenuoraksemme, emme nyt kelluisi siinä liemessä, missä käpristelemme. Me voimme syyttää siitä tekniikkaa, demokratiaa, sotia, historian yksittäisiä henkilöitä, mutta pääsyyllistä ei pidä päästää livahtamaan. Kaikki muu on, tavalla tai toisella, seuraus ihmiskeskeisestä perusasenteestamme, ongelmien kantaäidistä. Humanismi on tekopyhyyttä, ylilajinen etiikka on oikeaa epäitsekkyyttä.
Juustolautanen: Älymystö
Työnjaon yläpuolella on riippumaton älymystö. Sen tavoitteena on yhteinen hyvä yli sukupolvien. Siihen kuuluvat taiteilijat ja tiedemiehet, kirjailijat ja filosofit. He eivät tavoittele pinnallisia asioita, rahaa tai mainetta. He eivät ole sitoutuneita taloudellisiin päämääriin, eivät politiikan valtapeliin. Heihin voimme luottaa. Voimmeko?
Älymystön keskustelu on outoa. Älymystö näyttää kiinnostuvan vain omista ammattiasioistaan, erityisesti niiden parissa puuhailevista henkilöistä. Älymystön keskustelu näyttää roihahtavan aina silloin, kun jotain sen jäsentä voidaan moittia, ylistää tai pilkata. Jos Tieto-Finlandian ehdokkaana on henkilö, josta jotkut eivät pidä, käydään loputonta kiistaa tulkinnoista, termeistä ja yksityiskohdista. Jos joku saa mainetta taiteella, jonka laatu häpäisee koko taiteilijakuntaa, kaivetaan sotakirveet. Näkyvimmät älymystön keskustelut ovat sisäpiirin valtataistelua. Omana erikoisuutenaan, täysin ylimitoitettua on menneiden henkilöiden tekemisten tutkailu, niiden erittely ja mutustelu.
Älymystö ei kyseenalaista itseään, omaa rooliaan ja suhdettaan tuleviin vuosisatoihin. Se näyttää tietoisesti kääntävän tärkeille asioille selkänsä, katselee muualle, väistää velvollisuutensa. On hienompaa keskustella menneestä, röyhistellä sirpaletietojen tuntemuksella ja aah – tietää meheviä sisäpiirin juoruja.
Niin älymystö tekeytyy aatelistoksi. Vallankumouksen pyssyjen jo paukkuessa kadulla se vaihtaa salongeissa kohteliaisuuksia ja ilkeyksiä toistensa pukeutumisesta. Tuleva historiankirjoitus vetää sen tästä armotta vastuuseen.
Jälkiruoka: Tuhon hitaus
Monesti kuulee onnellisten ihmisten ylistystä siitä, että kaikenkarvaisten maailmanlopun julistajien puheet eivät sittenkään pidä paikkaansa. Eihän tarvitse kuin katsella ympärilleen ja kaikkialla näkyy vain hyvinvointia, mukavuutta ja säteileviä kasvoja. Erityisesti nuorisolle puhe tuhoprosessista on ikävää ja mieliä pahoittavaa. Onko se vain hapannaamojen kiusantekoa?
Harha johtuu valitettavasti tuhoutumisprosessin hitaudesta, ihmisten kyvyttömyydestä elää menneisyyttään, muistaa olosuhteita kymmentä vuotta kauemmaksi.
Olettakaamme nyt ajatusleikkinä, että tekniikan, ympäristömme ja elämämme muutokset tapahtuisivat kymmenkertaisella nopeudella todelliseen verraten. Höyrykone keksittiin siis vuonna 1981, jolloin Suomen väkiluku oli 800.000 henkeä. Koko 80 – luku ajeltiin hevosella eikä puhelimessa lörpötelty. Töitä tehtiin pelloilla. Ensimmäinen auto tuli Suomeen vuonna 1994. Sen jälkeen kehitys vauhdittui lisää. Talvisota ja jatkosota käytiin alkuvuodesta 1998 ja mustavalkoisia televisioita alkoi joillakin olla vuonna 2000, vuosisadan vaihteessa. Internet, sähköposti ja kännykät tulivat viime vuoden loppupuolella, mutta yleistyivät vasta tämän vuoden alussa. Maapallon väkiluku kaksinkertaistuu viidessä vuodessa. Vuonna 2010 tarvitaan maailmassa kaksi kertaa niin paljon peltoa, metsää, teitä ja rakennuksia kuin nykyisin. Ilmakehän oletetaan olevan täysin saastunut vuonna 2015.
Maapallon tulevaisuuden kannalta tämä muutos nykyprosessiin nähden ei merkitse mitään. Se on molemmissa tapauksissa hetkellinen. Yksittäiselle ihmiselle ja ihmiskunnalle nopeuden muuttuminen kymmenkertaiseksi olisi aivan ratkaisevaa. Jokainen meistä muistaisi vielä levollisen, puhtaan maailman. Jokaista meistä kohtaisi henkilökohtaisesti pelottava tulevaisuus.
Jos muutosnopeus olisi kymmenkertainen, politiikka näyttäisi toisenlaiselta. Maapallo hukkuisi ihmiskunnan yhteiseen hätähuutoon. Kaikki voimat keskitettäisiin muutoksen hidastamiseen. Tulevaisuuden vaihtoehtoja ja pelastumisen mahdollisuuksia pohdittaisiin ihmiskunnan tärkeimpänä ongelmana. Strategioita luotaisiin pikavauhtia, eikä kovia keinoja kaihdettaisi prosessin pysäyttämiseksi.
Tuhon hitaus on tuhomme. Se tapahtuu huomaamatta. Saisiko olla kahvia ja konjakkia?
Vanhaa Tuusulaa
| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Tuusulan aikalaiskirjassa |
Olen viettänyt Tuusulassa kesäni niin kauan kuin muistan.
Koulua edeltävältä ajalta muistan isoäitini pitkän, paksun letin, joka jostain syystä oli jo silloin harmaa. Hän letitti tukkaansa pienessä nurkkahuoneessa, puutarhan puolella. Huoneessa oli punaiset plyysituolit. Isoäiti oli pyöreä ja kiltti, mutta päättäväinen. Muistan myös paikan, mistä löytyi mansikoita alkukesästä. Olin silloin viisivuotias.
Myöhemmin, kun olin jo koulussa, lähdimme maalle kesäkuun ensimmäinen päivä. Alfred Palmberg Oy:n kuorma-auto ajoi Linnankoskenkatu 3:n kohdalle ja lavalle kannettiin kotoa kuudennesta kerroksesta kaikki huonekalut. Matkalla sain istua lavalla kaappien ja pöytien päällä. Auto ajoi ainakin kuuttakymppiä. Mätäkivenmäessä oli jännittävintä. Pihlajaniemen kesähuvilan pihalta tavarat kannettiin sisään paikoilleen. Ne olivat siellä syyskuun loppuun, jolloin kuorma-auto tuli taas ja kalusto vietiin takaisin kaupungin asuntoon. Toukokuun ja syyskuun välillä en koskaan käynyt Helsingissä. Luin paljon, aluksi Tarzan-kirjoja, myöhemmin Cardby-kirjoja. Niitä oli huvilan kirjahyllyssä. Tarzan ja Oparin aarteet, Cardby ja lohikäärme ja sen sellaisia. Suunnittelin, että minusta tulee isona Tarzan. Harjoittelin kiipeämistä ja leuanvetoa. Arvelin niistä olevan hyötyä ammatinvalinnassa. Minulla oli joitakin epämääräisiä kesäkavereita ja kaksi nuorempaa veljeä. Oikeat kaverit olivat kaupungissa.
Aamulla hain maidon Krapilta. Meillä oli oma tonkka. Sähköä ei ollut, vesi nostettiin kaivosta ja keittiössä oli puuhella. Vettä pidettiin peltiämpärissä keittiön oven vieressä. Puhelinta ei ollut. Jos aikuisilla oli asiaa puhelimella, he menivät Rantatien Elantoon, josta sai soittaa. Lapset eivät tarvinneet puhelinta koskaan mihinkään. Päivisin seisoin ongella niemen kärjessä. Siinä kasvoi kaislikkoa. Parhaat kalat tulivat kaislikon reunasta. Jos sain ison kalan, juoksin näyttämään sitä heti äidille. Silloin tällöin jouduin töihin, kitkemään marjapensaiden juuria. Inhosin sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Krapin ranta oli laajalti tunnettu paikka. Sotilaita tuli joskus rannalle kuluttamaan aikaansa ja he huutelivat lystikkäitä asioita ohi kulkeville tytöille. Pitkä rivi uimakoppeja kaartui nykyisestä savusaunasta etelään ja nurkalla oli kioski, josta sai ostaa mehua ja pullaa. Onni Lustig istui siellä, myi pääsylippuja ja valvoi järjestystä. Agronomi Lustig oli metsämiehiä ja isän kaveri. Se kuljeskeli ympäriinsä saapashousut jalassa, lippalakki silmillä, haulikko kainalossa ja kiroili. Kukaan ei kiroillut yhtä raivoisasti kuin Lustig. Ketään ei pelätty niin kuin Lustigia.
Kahteen pysyvään lapsuudenystävään tutustuin vasta kymmenvuotiaana. Ensimmäisen nimi oli Kaj. Hän on jo kuollut. Toisen nimi on Kai, hän on elossa. He olivat minua pari vuotta vanhempia ja puhuivat keskenään ruotsia. Kaj asui venäläisen isoäitinsä kanssa Uus-Pekkolan takana olevassa pienessä mökissä, Hanhelassa. Kai taas asui vanhempiensa kanssa omassa kesähuvilassa siitä sata metriä pohjoiseen. Kailla oli myös isosisko, jonka nimi oli Solveig. Sillä oli isot tissit ja se meni naimisiin härkätaistelijan kanssa. Toivoin usein, että näkisin sen alasti.
Erityinen harrastuksemme noihin aikoihin oli piereskely. Kai ja Kaj olivat toimineet alalla jo ennen kun tutustuin heihin ja opin oikean tekniikan vasta heiltä. Kun pieru tuli, se kaapattiin kouraan suoraan takapuolesta, vietiin sitten suljetussa tilassa toisen nenän alle ja avattiin nyrkki vasta siinä. Haistelija esitti arvion pierun laadusta. Tämän harrastuksen perusteella kutsuimme itseämme shaibareiksi. En tiedä mistä nimi tuli, mutta olin vain kokelas-shaibari, kun taas K&K olivat oikeita shaibareita. Siksi kaikkia salaisuuksia ei minulle paljastettu. Kaista ja Kajsta tuli kummastakin lääkäreitä.
Lähistöllä asui muitakin kesävieraiden lapsia. Heihin kaikkiin suhtauduimme hiljaisella ylemmyydellä. Eräs oli Pave ja kävimme joskus pelaamassa koronaa hänen pihallaan. Pavella oli isä, joka oli lyhyt ja paksu ja sanoi jokaisen lauseensa lopuksi ”sano”. Meni iso koro pussiin sano. Nyt on Paavon vuoro sano. Meistä se oli äärimmäisen huvittavaa ja kävimme Paven luona pelaamassa osittain siitä syystä, että saatoimme nauraa räkättää salaa Paven isän erikoiselle puhetavalle.
K&K osasivat molemmat viheltää jännittävillä tavoilla. Kajlla oli uskomattoman voimakas, kimeänterävä hampaitten välistä – vihellys, mutta kiinnostavin oli vihellys kourien väliin. He muodostivat käsillään pienen kotelon, jolloin peukaloiden väliin jäi pieni rakonen. Kun he puhalsivat siihen, syntyi käen kukuntaa muistuttava ääni. Se oli meidän puhelimemme. Minulta meni monta vuotta ennen kuin opin viheltämään yhtä hyvin kuin he, minulla oli pienemmät kädet. Harmitti, etten oppinut sitä nopeammin.
Kain pihalla oli puutarha ja puutarhan perällä pieni urheilukenttä. Työnsimme siellä kuulaa, heitimme kiekkoa ja hyppäsimme pituutta. Joskus Kain isä tuli näyttämään mallia kiekonheitossa. Sinne oli pystytetty myös korkeushyppytelineet ja myöhemmin niitä käytettiin seiväshyppyynkin. Seiväs oli aluksi leppää, mutta joskus vuosien kuluttua saimme hankituksi bambuseipään. Metsässä oli polku, jota kiersimme juosten ja otimme aikoja. Myöhemmin, Taistelukoulun aloitettua toimintansa, Rantatien varteen tuli urheilukenttä, jossa voitiin juosta radalla. Jokaisella oli oma ennätyksensä kaikissa lajeissa. Me tiesimme toisemme ennätykset sentilleen.
K&K olivat kaikissa urheilulajeissa minua parempia. Kai oli kaikessa paras, Kaj toiseksi paras ja minä viimeinen, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Se liittyi aikaisempaan ammatinvalintaani. Olin apinamaisen nopea kiipeämään köysissä, vedin kuusitoista leukaa ja olin ketterä puissa. Tästä johtuen olin toiseksi paras seiväshypyssä. Olin tyytyväinen, etten ollut kaikessa viimeinen. Uimassa kävimme joka päivä ja Kai oli ollut seurojen välisissä kilpailuissakin. Hän kuului Helsingin Uimareihin. K&K uivat joskus järven ylitse, minä en vielä silloin jaksanut.
Pikkupoikina saimme myös ensimmäisen kosketuksen kuolemaan. Vanha rouva Matilda Toivonen, legendaarisen Onni Lustigin vielä legendaarisempi anoppi oli vuosien tuttu perheellemme. Aina keväisin, kun kuorma-auto oli tuonut tavaramme Pihlajaniemen pihaan, ajoi mustavalkoisiin sonnustautunut, kuningatarmainen emäntä tervehdyskäynnille taivaankappaleen täsmällisyydellä. Hän kuoli 40-luvun lopulla ja vainajaa säilytettiin Uus-Pekkolan autotallissa. Kaj oli nähnyt, kun arkku oli viety sinne, ja kertoi siitä meille muille.
– Oottekste koskaan nähny kuollutta?
– En mäkään, mennään kattomaan.
Valmistelimme käyntiä perusteellisesti ja sovimme työnjaosta. Ensin piti varmistaa, ettei kukaan näe, kun menemme autotallin ovesta sisään. Kun tie oli selvä ja autotallin ovi auki, luikahdimme talliin. Sisällä oli hämärää ja valkoisiin verhottu arkku oli keskellä lattiaa. Kai nosti arkun kannen toisesta reunasta, Kaj toisesta. Minun oli määrä ottaa kuolleen kasvoilta liina, jos sellainen olisi. Sitä ei ollut ja olin siitä helpottunut. Katselimme vähän aikaa vanhan naisen tuttuja kasvoja, panimme sitten kannen kiinni ja luikahdimme takaisin päivänvaloon.
Kun Helsingissä oli yleisurheilukilpailut, olimme aina paikalla, takakaarteen eturivissä. Meillä oli yksi muita suurempi suosikki, Emil Zatopek. Pidimme Zatopekia, paitsi hyvänä juoksijana, jotenkin huvittavana tyyppinä. Hänhän juoksi kummallinen irvistys kasvoilla, kieli suusta roikkuen, vähän vääristyneessä asennossa ja hänen nimensäkin oli hullunkurinen. Eemil!
Zatopek ei kertaakaan juossut Helsingin stadionilla ilman, että kolme koulupoikaa olisi istunut takakaarteen keskivaiheilla eturivissä ja jokaisen kierroksen kohdalla kajauttanut kurkku suorana rytmikkäästi:
– Zatopek, Zatopek, Eemil, Eemil, Eemil!!!
Syksyllä, kun koulu alkoi ja muutimme takaisin kaupunkiin, oli kummallista nähdä muutos puissa. Keväällä lähdettäessä niissä ei koskaan ollut isoja lehtiä, syksyllä ne olivat jollain tavalla paljon rehevämpiä ja katujen akustiikka oli muuttunut. Raitiovaunujen äänet kuuluivat vahvoina.
Talvellakin kävin joskus Tuusulassa. Asuimme hiihtolomalla luokkatoverini Esko Typen kanssa saunassa, jota sai lämmittää koko päivän, jotta siellä yöllä saattoi nukkua. Päivisin kävimme hiihtämässä jäällä ja toisella puolella järveä. Mieleeni on noista käynneistä jäänyt talvipäivän ehdoton hiljaisuus. Se saattoi tyynellä ilmalla rikkoutua vain toiselta puolelta järveä kuuluneesta puheesta, liikuteltavien tavaroiden kolinasta tai satunnaisista lintujen äänistä. Latuja ei ollut, ne avattiin itse. Makkaraa paistettiin saunan uunissa. Eväänä oli myös äidin laittamia voileipiä.
Lukioon päästessä asiat muuttuivat jollain lailla. Piti ruveta ajattelemaan uusia asioita. Tuntui, että aikuisen elämä alkoi kohta olla edessä.
