| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehä-lehdessä kesäkuussa 2004 |

Kissan lempiruoka on kermavaahdolla kuorrutettu raaka rotta. Kuorrutusta voi maustaa ja väriä sävyttää. Sen sisään kätketty herkkupala voi olla laiha, lihava, uros, naaras, nuori tai vanha. Niin saadaan vaihtelua.

Tarjoilen tässä tämän keittotavan mukaisen, kuuden ruokalajin menun. Sitä me nautimme päivittäin.

Alkupalat: Työnjako

Työnjako on länsimaisen tehokkuuden avain. Juuri erikoistumisen kautta saavutamme kaikilla aloilla huipputuloksia. Tiedemiehet voivat syventyä asioihin perusteellisesti vain maksamalla siitä hinnan, äärimmilleen kaventuneen asiantuntemuksen. Alalla kuin alalla saavutetaan korkea know-how vain erikoistumalla. Ja taustalla: ilman huipputiedettä ja ammattitaitoa, miten kävisi kansainvälisen kilpailukykymme?

Työnjaossa on yksi ongelma ja sen myötä periaate romahtaa. Malli läpäisee koko yhteiskunnan peruskoululaisesta presidenttiin, eikä työnjaon syitä, tavoitteita tai seurauksia eritellä koskaan. Niin kokonaisuudet unohdetaan ja perimmäiset tavoitteet hyväksytään huomaamatta, kyseenalaistamatta, kritiikittä. Ihmisistä tehdään välineitä. Edes valtioiden päämiesten tehtäväkenttään ei kuulu maailman ja ihmiskunnan pitkän tähtäyksen tulevaisuus ja sen ratkaisevat vaihtoehdot. Kukaan ei saa kritisoida työnjaon perimmäistä ja ainoaa tavoitetta: tehokkuutta ja taloudellista kasvua. Työnjako ei ole vain työn jakoa, vaan samalla piilevästi työn tavoitteiden asettelua, sokeutunutta meille asetetun arvomaailman seuraamista ja kuuliaisuutta suurelle koneelle, jonka tarkoitusta kukaan kysy. Ei ole sallittua kysyä, mitä me menetämme elämänilosta, ihmissuhteista ja tulevaisuuden vaihtoehdoista tuon keksinnön tähden.

Keitto: Sananvapaus

Mihin päätyisimme ilman sananvapautta? Juuri se on länsimaisen, eurooppalaisen tradition merkittävimpiä tunnuksia. Vapaus ilmaista mielipiteensä on ihmisen perusoikeuksien ykkönen. Ellei media vahtisi vallanpitäjää, joutuisimme diktaattorin kynsiin. Media on taviksen suoja.

Mutta kuka kyseenalaistaa sananvapauden? Kuka uskaltaa sanoa, ettei meillä oikeastaan olekaan sananvapautta, vaan huolella naamioitu sananrajaus. Eihän media puolusta sananvapautta, vaan median valtaa yli muiden eturyhmien. Media on valtataistelun osapuoli. Milloin vapaalla sanalla on uhattu vakavasti median valtaa?

Media on valtaa käyttävä ja samalla vastuuton. Se käyttää vapauttaan oman valtansa ja oman taloudellisen menestyksensä pönkitykseen. Merkittävimpiä uutisia maailmalla ovat olleet viime vuosina prinsessa Dianan kuolema, Bill Clintonin sikari ja amerikkalainen naispoliisi häpäisemässä irakilaista seksuaalisesti. Meillä kotimaassa kaiken on ylittänyt Anneli Jäätteenmäen vuoto ja Tony Halmeen ammuskelu. Voiko täyspäinen journalisti pitää näitä asioita maailman tärkeimpinä? Vastuuttomuudessaan media luo perspektiivivirheen. Golfpallo peittää auringon.

Ei media väitäkään uutisoivansa asioita tärkeysjärjestyksessä. Kannattavuusjärjestyksessä media asioita esittelee: tavoittelee levikkiä, lukijakuntaa, katsojalukuja ja tällä tavoin ilmoitustuloja, voittoja. Raha ratkaisee valinnat. Puolusteluna esitetään, että media tarjoaa mitä toivotaan, palvelee asiakkaitaan. Se on vapaan tiedonvälityksen oikeus ja velvollisuus. Älkää erehtykö kysymään, miten tämä tarve on luotu. Tullaan liian lähelle sitä huumekauppiasta, joka palloilee peruskoulun kulmilla välitunnin aikana.

Pikkulämmin: Kansanvalta

Kansanvaltaa ei kukaan halua kyseenalaistaa. Demokratia on vahvimpia sanoistamme. Sillä voi suojata, hyökätä ja torjua. Kukapa jatkaisi keskustelua, kun demokratialla on lyöty turpaan? Mikä hyvänsä väittely loppuu kuin seinään, jos demokratia on uhattuna. Parempaa valtiomuotoa ei ole ollut, ei tule olemaan. Ei voi olla. Kuin absoluuttinen kylmyys.

Kysykäämme varovaisesti, onko demokratiassa sittenkin heikkouksia? Kansan edustajan on huolehdittava asioista, uudelleen valinnastaan ja maineestaan puolueessa. Häiritseekö seuraavien vaalien aprikointi asioiden hoitamista? Entä puoluejärjestelmä ja siihen liittyvä ryhmäkuri? Joudutaanko kompromisseihin, joissa asiat kärsivät? Nämä ovat juuri demokratian kulmakiviä.

Kuvitelkaapa armeija, jonka päätöksenteko on demokraattista. Sotamiehet valitsevat upseerinsa ja ylipäällikkönsä, operaatioista päätetään äänestämällä, avoimuus on perusarvo, kirjeenvaihtajat raportoivat kotirintamalle ennen muuta virheet, päättymätöntä keskustelua käydään jalkarättien kangaslaadusta ja sissiryhmiin valitaan osallistujat kiintiöperiaatteella, jotta kaikki sukupuolet, ikäluokat ja kotiseudut ovat tasapuolisesti edustettuina. Ratkaisut tehdään niin, että kaikilla on mukavaa, tässä ja nyt. Tulisiko tappioita?

Sanoiko joku, että me emme ole sodassa? Kuulinko oikein?

Ystävät hyvät. Me olemme keskellä ihmiskunnan historian merkittävintä taistelua: sotaa tulevien sukupolvien puolesta, tulevien eläin- ja kasvilajien puolesta, tulevien vuosituhansien maapallon ja ihmiskuntien puolesta. Me olemme sodassa lyhytnäköisyyttä vastaan. Mutta me olemme demokraattinen sotajoukko, jonka ikävä kyllä huomaa.

Pääruoka: Humanismi

Ihmisyyttä ei voi ainakaan kyseenalaistaa. Meidän kielemme tulvii ihmisen ylistystä. Me puhumme ihmisoikeuksista. Me kavahdamme eläimellisyyttä. Inhimillisyys on hyvyyttä. Meidän etiikkamme on ihmisten etiikkaa. Kulttuuri on ihmisen kulttuuria. Humanismi on kaikkein hienointa. Humaanius hienouden huippu.

Humanismi on ihmiskeskeisyyden naamio. Juuri ihmiskeskeisyys, jota – ohimennen – alkukantaiset luonnonkansat eivät toitota, tuo kreikkalais-roomalainen perinneruoka, on salakavala, myrkkyyn kuollut rotta. Mikään muu ei vaadi yhtä perusteellista uudistusta kuin ihmiskeskeinen ajattelutapa. Tämä eettinen perusasenne heijastuu lainsäädäntöön, hallintomalleihin, tiedotukseen, tuotantoomme – kaikkialle.

Jos pystyisimme peruskoulusta lähtien omaksumaan uudet, elämäkeskiset päämäärät ja soveltamaan niitä sitten kaikkeen mitä teemme – lakeihimme, tuotantoomme, tekniikkaamme, tieteeseemme, taiteeseemme, ihmissuhteisiimme, arkeemme – olisi maailmamme tyystin toinen.

Jos olisimme tuhat vuotta sitten omaksuneet elämäkeskeisen etiikan ehdottomaksi ohjenuoraksemme, emme nyt kelluisi siinä liemessä, missä käpristelemme. Me voimme syyttää siitä tekniikkaa, demokratiaa, sotia, historian yksittäisiä henkilöitä, mutta pääsyyllistä ei pidä päästää livahtamaan. Kaikki muu on, tavalla tai toisella, seuraus ihmiskeskeisestä perusasenteestamme, ongelmien kantaäidistä. Humanismi on tekopyhyyttä, ylilajinen etiikka on oikeaa epäitsekkyyttä.

Juustolautanen: Älymystö

Työnjaon yläpuolella on riippumaton älymystö. Sen tavoitteena on yhteinen hyvä yli sukupolvien. Siihen kuuluvat taiteilijat ja tiedemiehet, kirjailijat ja filosofit. He eivät tavoittele pinnallisia asioita, rahaa tai mainetta. He eivät ole sitoutuneita taloudellisiin päämääriin, eivät politiikan valtapeliin. Heihin voimme luottaa. Voimmeko?

Älymystön keskustelu on outoa. Älymystö näyttää kiinnostuvan vain omista ammattiasioistaan, erityisesti niiden parissa puuhailevista henkilöistä. Älymystön keskustelu näyttää roihahtavan aina silloin, kun jotain sen jäsentä voidaan moittia, ylistää tai pilkata. Jos Tieto-Finlandian ehdokkaana on henkilö, josta jotkut eivät pidä, käydään loputonta kiistaa tulkinnoista, termeistä ja yksityiskohdista. Jos joku saa mainetta taiteella, jonka laatu häpäisee koko taiteilijakuntaa, kaivetaan sotakirveet. Näkyvimmät älymystön keskustelut ovat sisäpiirin valtataistelua. Omana erikoisuutenaan, täysin ylimitoitettua on menneiden henkilöiden tekemisten tutkailu, niiden erittely ja mutustelu.

Älymystö ei kyseenalaista itseään, omaa rooliaan ja suhdettaan tuleviin vuosisatoihin. Se näyttää tietoisesti kääntävän tärkeille asioille selkänsä, katselee muualle, väistää velvollisuutensa. On hienompaa keskustella menneestä, röyhistellä sirpaletietojen tuntemuksella ja aah – tietää meheviä sisäpiirin juoruja.

Niin älymystö tekeytyy aatelistoksi. Vallankumouksen pyssyjen jo paukkuessa kadulla se vaihtaa salongeissa kohteliaisuuksia ja ilkeyksiä toistensa pukeutumisesta. Tuleva historiankirjoitus vetää sen tästä armotta vastuuseen.

Jälkiruoka: Tuhon hitaus

Monesti kuulee onnellisten ihmisten ylistystä siitä, että kaikenkarvaisten maailmanlopun julistajien puheet eivät sittenkään pidä paikkaansa. Eihän tarvitse kuin katsella ympärilleen ja kaikkialla näkyy vain hyvinvointia, mukavuutta ja säteileviä kasvoja. Erityisesti nuorisolle puhe tuhoprosessista on ikävää ja mieliä pahoittavaa. Onko se vain hapannaamojen kiusantekoa?

Harha johtuu valitettavasti tuhoutumisprosessin hitaudesta, ihmisten kyvyttömyydestä elää menneisyyttään, muistaa olosuhteita kymmentä vuotta kauemmaksi.

Olettakaamme nyt ajatusleikkinä, että tekniikan, ympäristömme ja elämämme muutokset tapahtuisivat kymmenkertaisella nopeudella todelliseen verraten. Höyrykone keksittiin siis vuonna 1981, jolloin Suomen väkiluku oli 800.000 henkeä. Koko 80 – luku ajeltiin hevosella eikä puhelimessa lörpötelty. Töitä tehtiin pelloilla. Ensimmäinen auto tuli Suomeen vuonna 1994. Sen jälkeen kehitys vauhdittui lisää. Talvisota ja jatkosota käytiin alkuvuodesta 1998 ja mustavalkoisia televisioita alkoi joillakin olla vuonna 2000, vuosisadan vaihteessa. Internet, sähköposti ja kännykät tulivat viime vuoden loppupuolella, mutta yleistyivät vasta tämän vuoden alussa. Maapallon väkiluku kaksinkertaistuu viidessä vuodessa. Vuonna 2010 tarvitaan maailmassa kaksi kertaa niin paljon peltoa, metsää, teitä ja rakennuksia kuin nykyisin. Ilmakehän oletetaan olevan täysin saastunut vuonna 2015.

Maapallon tulevaisuuden kannalta tämä muutos nykyprosessiin nähden ei merkitse mitään. Se on molemmissa tapauksissa hetkellinen. Yksittäiselle ihmiselle ja ihmiskunnalle nopeuden muuttuminen kymmenkertaiseksi olisi aivan ratkaisevaa. Jokainen meistä muistaisi vielä levollisen, puhtaan maailman. Jokaista meistä kohtaisi henkilökohtaisesti pelottava tulevaisuus.

Jos muutosnopeus olisi kymmenkertainen, politiikka näyttäisi toisenlaiselta. Maapallo hukkuisi ihmiskunnan yhteiseen hätähuutoon. Kaikki voimat keskitettäisiin muutoksen hidastamiseen. Tulevaisuuden vaihtoehtoja ja pelastumisen mahdollisuuksia pohdittaisiin ihmiskunnan tärkeimpänä ongelmana. Strategioita luotaisiin pikavauhtia, eikä kovia keinoja kaihdettaisi prosessin pysäyttämiseksi.

Tuhon hitaus on tuhomme. Se tapahtuu huomaamatta. Saisiko olla kahvia ja konjakkia?