| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 5.6. 2004 |

Kaikki suomalaiset varmaan toivovat, että Nokian hankaluudet ovat väliaikaisia. Me olemme tuudittautuneet viime vuosina uskomaan, että Suomi on maailman ykkösmaa kilpailukyvyssä, korruption torjunnassa ja tietotekniikassa – tai ainakin kärkipäässä. Me toivomme ja uskomme, että näin tulee jatkumaan hamaan iankaikkisuuteen, kerran saavutettuna, ikimuistoisena nautintana. Tuudittautuminen epärealismiin on petollista.

Ei-aineellinen vienti on kannattavaa vientiä, mutta kilpailu alalla tulee kiristymään luonnonvarojen huvetessa kaikkialla. Suomen merkittävin aineellinen luonnonvara on tulevaisuudessakin uusiutuva metsä. Siksi metsäteollisuuden vientistrategia pitäisi miettiä pitkällä tähtäyksellä uudelleen. Firmoittain mietitäänkin, mutta mietitäänkö kokonaisuutta, vuosikymmenien päähän ja laaja-alaisesti?

Metsäteollisuuden vienti on 12 Mrd euroa, neljännes koko viennistämme. Siitä paperin osuus on puolet, toinen puolikas jakautuu massan, kartongin, sahatavaran ja muiden puutuoteteollisuuden tuotteiden välillä. Joitakin vuosia sitten kauhisteltiin, että tanskalaiset tekevät huonekaluja suomalaisesta sahatavarasta. Se sai meidät tuntemaan itsemme banaanivaltioksi. Keskustelu on pyörinyt kovasti sen kysymyksen ympärillä, pitäisikö ponnistelut vastaisuudessa keskittää paperin vai mekaanisten jalosteiden tuottamiseen.

Kysymys on kategorisesti asetettuna väärä. Vaikka valmistaisimme jokaisesta mahdollisesta rungosta ensin lautaa ja koolinkia, sitten pöytiä ja tuoleja, jäisi prosessista kuitenkin yli niin paljon hukkapuuta ja lastua, että siitä kannattaisi tuottaa mieluummin paperia kuin energiaa. Viisas metsäteollisuus tuottaa kaikissa tapauksissa molempia, mekaanisen puolen tuotteita ja paperia. Massan vienti sitä vastoin on kyseenalaista, sekin on arvoltaan miljardi euroa vuodessa.

Huomio kannattaisi kiinnittää siihen, että paperi on puolivalmiste kuten sahatavarakin. Suomen ei pitäisi viedä lankkua, eikä edes vaneria vaan, kalusteita ja puutaloja, mutta pitkällä tähtäyksellä Suomen ei pitäisi viedä myöskään paperia, vaan kirjoja ja muita painotuotteita.

Paperista saadaan viennissä 600 euroa tonnilta. Kirjapainon käyttämä paperi on keskimääräistä kalliimpaa ja maksaa 1000 euroa tonni. Lähtiessään painosta painoarkkeina sen hinta on kaksinkertaistunut, kirjana kolminkertaistunut. Suomen ei tulisi viedä paperirullia vaan kirjalaatikoita.

Tällainen strategia ei vielä parikymmentä vuotta sitten olisi ehkä ollut mahdollinen tai ainakin hyvin hankala. Nykyään tilanne on muuttunut. Eurooppa on tässä suhteessa markkina-alue ja käsikirjoitukset siirtyvät maasta toiseen hetkessä. Painotuotteiden taitto ja suunnittelu voi tapahtua missä hyvänsä. Kuljetusongelmaa ei ole. Metsäteollisuuden asiana ei ole ajaa tällaista politiikkaa suoranaisesti, välillisesti kylläkin. Paperiteollisuuden asiakas on usein ulkomainen painotalo ja asiakkaan kanssa kilpailu ei ole viisasta. Ei sahankaan tarvitse suunnitella huonekaluja.

Sen sijaan kirjapainojen kannattaisi pohtia niitä mahdollisuuksia ja velvoitteita, joita nykyinen EU ja nopea tiedonvälitys yhdessä tarjoavat.