Gorillat

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Ilta-Sanomien Plussa-liitteessä 03.04.2005 |

Kauppiaitten huuto, autontorvet, kattiloiden kolina ja boda-boda-mopojen vilinä alkaa, kun Kampalan päivä valkenee. Boda – boda on tarakalla varustettu vuokramopo, johon joskus mahtuu kaksikin matkustajaa. Istun yhteen rinkka selässä ja ajamme UWA:aan.

UWA, Uganda Wildlife Authority on matalassa parakissa keskellä kaupunkia. Siellä pitää ilmoittautua kuukausia aikaisemmin, jos mielii katsomaan sumuisten vuorten gorilloja, sanoo Lonely Planet – matkaopas. Paikat ovat hyvin varattuja. On maanantai.

– Minä päivänä haluaisitte mennä?

– Heti.

Naurua.

– Mahdotonta. Aikaisintaan keskiviikkona.

– En voi odottaa. Vuokraan auton ja lähden.

– Täyttäkää sitten kaavakkeet. Saanko passin?

Tunnin kuluttua olemme matkalla Bwindiin, Albert ja minä.

Matka kestää 10 tuntia, aluksi asfalttia, viimeiset tunnit kuoppaista kinttupolkua. Vastaan tulleita rekkoja on poikittain ja ojassa kaatuneina. On satanut, tiellä on liejua.

– Ne ovat matkalla Kongoon, sanoo Albert.

Hämärtää, olemme kahden kilometrin korkeudessa merenpinnasta. Laaksoissa sumu makaa kuin maito.

– Noiden vuorten takana on Kongo, sanoo Albert.

Yövyn yksinkertaisessa majatalossa. Ruokasalissa palaa kynttilöitä. Olen ainoa vieras. Aamulla on herätys seitsemältä ja sitten käskynjako. Jo edellisenä iltana henkilöllisyydet on tarkastettu ja kaavakkeet täytetty. Niissä sitoudutaan noudattamaan ohjeita.

Puiston johtaja kertoo, että gorilloja oli 320 viimeisessä laskennassa vuonna 1997 Bwindissä ja saman verran Mgahingassa. Ne ovat maailman ainoat jäljellä olevat vuorigorillat (Gorilla beringei beringei). Nairobissa kuulen, että Itä-Afrikassa ei enää syödä gorillanlihaa, koska gorillaa pidetään liian läheisenä lajina. Länsi-Afrikassa syödään. Se on kuulemma herkullista.

Porukka jaetaan kahteen ryhmään ja kaikille annetaan pitkät kepit. Toiseen ryhmään kuuluu kaksi saksalaista ja kaksi brittiä. Toinen ryhmä olen minä.

Sitten johtaja kysyy, tarvitaanko kantajia ja varottaa, että nousut ja laskut ovat rasittavia. Jos väsyttää, pitää keskeyttää. Kukaan ei halua kantajia. Sitten annetaan muita käytösohjeita. Jokainen pääsee lähelle gorillaperhettä, mutta ei ole takeita pääseekö niitä näkemään. Ne voivat olla puskissa piilossa. Niiden lähellä saa olla tunnin eikä 7 metriä lähemmäs saa mennä. Puhua pitää kuiskaten. Jos aivastuttaa, pitää kääntyä pois gorilloista. Jos joku on sairas, se pitää ilmoittaa ja matka peruuntuu. Etenkään flunssassa ei saa lähteä. Jos on tarpeita, pitää kaivaa kuoppa, tehdä tarpeet siihen ja peittää kuoppa. Gorillojen terveyttä varjellaan.

Ryhmien mukaan tulee kolme sotilasta rynnäkkökiväärit mukanaan. Matkailijoita suojellaan, sillä maaliskuussa 1999 ruandalaiset sissit ampuivat täällä kahdeksan turistia. Mutta sotilaista ei silti kannata huolestua, hän sanoo. Sitten hän toivottaa meille kaikille onnistunutta gorillavaellusta.

Puisto on 300 km2 laajuinen ja siellä on kolme valmennettua gorillaperhettä. Loput gorillat ovat villejä ja ihmisarkoja eikä niitä voi lähestyä. Gorillojen valmennus kestää kaksi vuotta: jäljittäjät lähestyvät metri metriltä perhettä ja saavat sen tottumaan ihmisen läheisyyteen. Joka aamu auringon noustua samat, perheelle tutut jäljittäjät etsivät sen seuraamalla perheen jälkiä siitä paikasta, johon se edellisenä päivänä on jäänyt. Sitten he ilmoittavat radiopuhelimella keskukseen, missä gorillaperhe on ja turistit viedään mahdollisimman mutkattomasti siihen kohtaan metsää.

Ajamme autolla Albertin kanssa 30 kilometrin matkan, puiston toiselle laidalle. Opas ja sotilaat tulevat toisella autolla.

Sitten lähdetään maastoon. Ensimmäisenä kävelee pyssymies, hänen jälkeensä opas Augustine, minä ja viimeisenä letkassa taas kaksi turvamiestä. Perillä meitä odottavat jäljittäjät, joihin Augustine on tuon tuostakin yhteydessä walkie-talkiellaan.

Vaellus on raskas. Laskeudumme ja nousemme jyrkkiä, sateesta ja savesta liukkaita polkuja, jotka kiemurtelevat välillä tiheiköissä, välillä korkeassa ruohikossa ja korkeus tekee tepposensa. Alan läähättää, hikoilla, liukastella, kärsiä nestehukasta, huohottaa, kompuroida ja kiroilla. Reidet kipeytyvät. Muu porukka etenee iloisesti rupatellen. Välillä pysähdyn vetämään henkeä, nojaan keppiini ja pyydän heitä odottamaan. Onneksi ei ole tuttuja näkemässä. Erityisen hankalaa on laskeutuminen. Välillä lyön keppini pystyyn ja tukeudun siihen, etten kaatuisi jyrkässä alamäessä selälleni. Silloin tällöin Augustine ojentaa kätensä avuksi. Hyvin nöyryyttävää. Sitten hän puhuu jäljittäjille, jotka kertovat, että ”eläimet” ovat menneet pesiinsä päivälevolle. Senkin spesistit.

Lopulta olemme perillä ja tapaamme jäljittäjät pusikossa istuskelemassa. Toinen esittäytyy Josamiksi, Itä-Afrikan parhaaksi jäljittäjäksi. Gorillaperhe on lopettanut taukonsa ja levittäytynyt kuivuneen joenuoman varteen syömään. Ne ovat laajalla alueella, laitimmaiset parinsadan metrin päässä toisistaan. Sotilaat ja muut jättäytyvät taakseni.

Minua onnistaa ja laskeudun uoman jyrkkää, liukasta rinnettä kohtaan, jossa voin nojata puuhun. Vastapäätä istuu gorilloista suurin ja vanhin – hopeaselkä, perheen pää. Tapitamme toisiamme silmiin. Sillä on mustat silmät, yötä tummemmat. Meidän geeneistämme 98.5 % on samoja. Välillämme on kuiva uoma ja kymmenisen metriä. Olen sille ilmeisen kiinnostamaton otus. Se keskittyy syömään, ruohoa ja pensaiden lehtiä, se syö herkeämättä. Onpa roteva kasvissyöjä. Augustine patistaa minua lähtemään eteenpäin, katsomaan muita gorilloja.

Sanon pysyväni koko sallitun tunnin johtajan tuntumassa. Sen nimi on Rwansigazi ja se on 28 vuoden ikäinen. Rwansigazi tarkoittaa ”murrosikäistä” ja se on saanut nimensä vuosia sitten. Nyt se on keski-ikäinen herra. Välillä se valpastuu, kääntää terävästi päätään epäilyttävän äänen suuntaan, jää tuijottamaan, mutta havaittuaan tilanteen vaarattomaksi, jatkaa syömistään. Kun lähes tunti on kulunut, se keikauttaa itsensä istuma-asennosta neljälle raajalle ja lähtee selkä notkolla, valtavat hartialihakset turkin alla muljahdellen seuraamaan perhettään, joukon viimeisenä. Ne liikehtivät kaikki hiljalleen rinnettä ylös, luonnonpuiston ja viljelysmaan rajamailla.

Ryhmän nimi on Habinyanja, lyhennettynä ryhmä H. Siinä on 18 gorillaa. Se on suurin kolmesta nähtävästä ryhmästä. Muissa on kymmenkunta yksilöä kummassakin.

Rwanzigazin lisäksi perheessä on kolme mustaselkää, nuorempia uroksia, joitakin naaraita ja kolme poikasta. Yksi naaraista kantaa poikastaan koko ajan selässään ja jotkut nuorukaiset kiipeävät puihin. Perhe kaveeraa joskus toisen ihmisiin tottuneen perheen kanssa. Toisen perheen pomo on Rwanzigazin veli ja veljekset tulevat hyvin juttuun keskenään. Villien gorillojen kanssa syntyy kahnauksia, jos ne sattuvat samalle alueelle. Samoin puiston ympärillä asuvat ihmiset ovat harmiksi. Ne pyrkivät käyttämään puiston ympärillä olevia maita esimerkiksi viljelyksiin. Paineita tulee joka suunnalta.

Laahustus takaisin on tuloakin raskaampi. Albert on hoidellut asioita ja pääsemme lähtemään Kampalaan takaisin iltapäivällä. Ajamme Albertin kanssa vuoronperää ja olemme perillä ennen puoltayötä.

Menen seuraavana aamuna – keskiviikkona – UWA:aan ja kerron, että minulla on idea:

Koska jokainen gorillayksilö on arvokkaampi kuin ihminen, pitää jokaisella gorillalapsilla olla kummi. Kummeiksi pääsevät vain hyvin kuuluisat ja rikkaat henkilöt. Se on erityinen kunnianosoitus. Kummisetä tai -täti saa antaa pienokaiselle nimen, kummeista pidetään luetteloa ja kummilapsen edistymisestä raportoidaan kummisedälle vuosittain. Kummisedän pitää antaa kummilapselleen lahjaksi rahaa, jolla ostetaan maata puskurivyöhykkeeksi puiston ympäriltä.

Ehdotan ideani vetonaulana, että ensimmäiseksi kummisedäksi pyydettäisiin Marlon Brandoa. Hän eli silloin. Mutta he eivät UWA:ssa ole koskaan kuulleet sen nimisestä henkilöstä.