Tavis (jatkossa T) tahtoi pohtia tahtonsa olemusta ja tuumaili:

1. Sotaisuus

T pani merkille, että ollessaan pururadalla, ponnistellessaan ja ähkiessään, hengästyessään ja hikoillessaan, lihasten väsyessä, sykkeen kiihtyessä, testosteronin ja adrenaliinin pumputessa vereen ja verestä pois, hermosolujen sähköisten toimintojen kiihtyessä, tuossa kaikkinaisessa kemiallisten ja muiden fysikaalisten tapahtumien myrskyssä hänen mielensä valtasi raivo niitä metelöitsijöitä kohtaan, jotka vuodesta, viikosta, illasta toiseen, yömyöhään ja viikonloput, ajoivat järjetöntä lenkkiään rauhallisen järven jäällä. Ja niinpä T meni ja kippasi kirkon kupeeseen kolme kuutiota betonia. Siihen loppui mekastus.

2. Luovuus

T huomasi myös, että ollessaan nukahtamaisillaan tai herätessään yöllä hetkeksi absurdien, alitajunnasta putkahtelevien, todellisesta maailmasta irrallisten, mutta kuitenkin jollain ohuella langalla siihen sidottujen mielikuvien järjestäytyessä hetkeksi loogisen tosimaailman kurinalaisiin kaavoihin, unenomaisten mielikuvien kadotessa salamana olemattomiin, saattoi tuo kurittomuus tuottaa poikkeavia juolahduksia, jotka vielä selkiinnyttyään kestivät asiallisen tarkastelun. Niinpä eräänä yönä T huomasi, että maailmankaikkeudessa lähes sadan prosentin varmuudella on oltava tietoista elämää muuallakin kuin maapallolla.

3 Riippuvuus

T kiinnitti huomionsa siihen, että joidenkin tilanteiden edessä hänen tahtonsa käpertyi pieneksi vikiseväksi hiireksi. Mihin katosi hänen tahdonlujuutensa, kun hän asettui tietokoneensa ääreen ja hänen piti juuri aloittaa merkittävän kirjoituksen naputtelu paperille ja kuvaruudulle ilmestyi mahdollisuus pelata pieni shakkiottelu ennen tuon työskentelyn aloittamista, vain yksi matsi, ei se ota kuin puolisen tuntia, mieli virkistyy, ajatukset juoksevat sitten muutenkin virkeämmin, tulee parempaa tekstiä, ei se nyt niin paha lankeemus ole. Ja sitten toinen peli vielä.

Niinpä T tuumi: Henki ei ole aineen peilikuva, vaan olomuoto. Mutta sitten hän kavahti ajatustaan: entä, jos todellisuus onkin päinvastainen?

Teini-ikäinen sukulaispoika kertoi menevänsä monikulttuurisuutta puolustavaan mielenosoitukseen. Kehotin häntä maalaamaan kannettavakseen plakaatin, jossa lukee: ”Monikulttuuri on monokulttuuria”. Häntä nauratti ja hän sanoi, että siitä kyllä saisi sakinhivutuksen. Niin suvaitsevaista porukkaa siellä marssii.

Sitten reunahuomautus logiikasta. Tahallinen epäloogisuus on epärehellisyyden alalaji. Kun havaitsette jossain epäloogisuutta, kysykää onko se tahallista vai tahatonta. Jos se on tahallista, sen esittäjä on valehtelija, jälkimmäisessä tapauksessa vain tyhmä. Tyhmyys ei ole tuomittavaa, epärehellisyys on.

Televisiossa oli oikein ohjelma monikulttuurisuudesta. Ohjelman toimittaja ihmetteli ääneen, että mitä se hänen ohjelmansa otsikoksi valittu monikulttuuri mahtaa olla. Ei siihen selkeää vastausta tullut osallistujiltakaan. Osaisikohan tuo ”vain yhdenlaisia plakaatteja suvaitseva mielenosoitus” vastata näin outoon kysymykseen?

Varmuuden vuoksi lienee parasta vastata siihen itse. Monikulttuuri vallitsi maailmassa ennen vuotta 1492, jolloin Kolumbus löysi Amerikan. Sen jälkeen monikulttuurisuus on kärsinyt jatkuvia takaiskuja. Maailma samankaltaistuu askel askeleelta, kaikissa suhteissa ja peruuttamattomasti. Ilmiö on nimeltään kulttuurientropia. Lämmintä maitoa kylmään veteen ja lopputulos on haaleaa litkua.

Olen sanonut tämän niin monta kertaa, että alkaa itseänikin haukotuttaa. Mutta sanonpa nyt jotain uutta. Tuolla yhdenmukaistuvalla maailmalla saattaa olla yksi hyvä ominaisuus. Vaikka se on toivottoman tylsä, kuten kaikki yksitoikkoisuus, siihen sisältyy tylsyyden tuoma turvallisuus. Kaksoset harvoin tappavat toisiaan. Joten: tylsyyden puolustajat, liittykää yhteen! Osoittakaa mieltänne monokulttuurisen maailman puolesta! Mutta rehellisyyden nimissä: kutsukaa tuota tylsää maailmaanne oikealla nimellä.

Vai haluatteko tulla leimatuiksi tyhmiksi? Haluatteko, että logiikkanne pettää huomaamattanne? Parempi niin. Tyhmyys ei ole tuomittavaa, epärehellisyys on. ”Monokulttuuri on monikulttuuria” muistuttaa lausetta: ”Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta”.

Olin pari vuotta töissä Saksassa, kun maata remontoitiin sodan jäljiltä. Siellä ei silloin ollut nuorisoa. Oli lapsia, joista pidettiin huolta ja aikuisia, jotka panivat paikkoja kuntoon. Yhteiskunta ja kansa urakoivat parempaa tulevaisuutta.

Nuoriso on hyvinvointivaltion ylellisyystuote. Mitä sairaammaksi hyvinvoinnin rappiotila etenee, sitä vahvemmiksi muuttuvat nuorison asema, sen elämäntavat ja arvot. Säälittävä lapsuus jää taakse jo 11-vuotiaana ja tylsän aikuisuuden tuloa voi erilaisilla pikkunikseillä lykätä vähintään 65-vuotiaaksi. Nuoriso on porukka ilman velvollisuuksia ja vastuuta, mutta oikeuksia on rutkasti. Siihen joukkoon haluaa jokainen. Ja yhteiskunta on kaikkien äiti.

Niinpä maailma koostuu twittereistä, festareista, räppäreistä, selfieistä, tatskoista, BB-stä ja ylävitosista. Julkkis on In, duunari on Out. Coolii, eiks totta?

Tämä leviää kiusallisella tavalla laajemmalle. Kun seuraa televisiosta EU:n ministeri- kokouksia, sieltä heijastuu pieninä eleinä ja ilmeinä, mutta väistämättä myös ratkaisuina tuo pinnallisuuden ja väliaikaisuuden, kaikkinaisen lyhytjänteisyyden ihailu, jolle on ominaista, että meillä on kivaa, tässä ja nyt. Puhtaat paperit saa vain Saksan Wolfgang Schäuble. Hän näyttää näkevän pidemmälle, kaikkiin niihin välillisiin vaikutuksiin, joita löysillä ja sallivilla hätäratkaisuilla on, myös koko maanosan moraaliin, sen rappeutumiseen ja vastuuttomuuteen tulevista sukupolvista. Jos Kreikalle sallitaan veronkierto, korruptio ja virkaväen vetelyys, niin miksi ei sitten muillekin? Kun kirjoitan tätä, tuota kiusallista totuuden puhujaa – Schäublea – ollaankin savustamassa ulos ajassaan elävän nuorison kemuista.

Olen kirottu pahanilmanlintu. Ennustan, että parin vuosikymmenen sisällä koittaa aika, jolloin aikuisuudella on taas arvonsa. Tämä nykyinen biletys paukahtaa armotta seinään; mitä myöhemmin, sen julmemmin. Se tulee ekokatastrofin, sosiaalisen katastrofin ja mikä ikävintä – moraalisen katastrofin – muodoissa. Siksi tämän ainoan kerran käytän kulutettua latteutta: katso peiliin hyvinvointimaailma!

 

Venäjän poisjäänti Helsingin ETYJ-kokouksesta on herättänyt erilaisia arvailuja tämän boikotoinnin syistä. Ministeri Jaakko Iloniemi ihmetteli, miksi Venäjä halusi lähettää kokoukseen niitä edustajia, joiden tiedettiin olevan matkustuskiellossa. Yleisesti esitetty teoria näyttää olevan, että heitettiin koepallo ja katsottiin, miten pikku naapuri reagoi.

Mikään ei olisi estänyt niitä Venäjän edustajia tulemasta, jotka eivät ole EU:n matkustuskiellossa. Mutta kun kaikkien ei sallittu tulla, jäivät loputkin tulematta, lukuun ottamatta Nikolai Kovaljovia, joka erikseen tuli moittimaan Suomea tottelevaisuudesta EU:n matkustuskiellossa. ETYJ-kokouksen boikotointi voitiin naamioida reaktioksi epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Matkustuskielto oli tietysti tiedossa ja operaatio kokonaisuudessaan etukäteen suunniteltu. Todennäköisesti myös arvattiin, miten Suomi aikoo reagoida.

En usko, että kysymys oli Suomen kiusaamisesta tai edes koepallosta. Tämä teoria sisältää olettamuksen, että Venäjä olisi halunnut tulla ETYJ-kokoukseen ja pois jääminen kokouksesta olisi jotenkin haitallista Venäjälle. On muistettava, että Krimin ja Ukrainan rintamatapahtumien ohella käydään myös jatkuvaa tiedotussotaa. Siinä sodassa olisi ollut Venäjälle tappiollista jättää tulematta Helsingin kokoukseen ilman selitettävää syytä. Media olisi tulkinnut sen niin, ettei kantti kestänyt tulla kuulemaan lähes yksituumaista kritiikkiä, joka kohdistuu Venäjän toimiin Ukrainassa.

Nyt tarjoutui tilaisuus tehdä tässä shakkipelissä todellinen voimasiirto. Liike-elämässä puhutaan win-win-tilanteesta, kun saavutetaan useita etuja samalla tempulla. Merkittävin etu oli varmaan, että kasvoja menettämättä voitiin jäädä pois kiusallisesta ETYJ-kokouksesta. Sivutuotteena saatiin marttyyrille lankeavaa myötätuntoa. Ja lopuksi vielä sekin, että tulihan testatuksi, mihin pikku Suomen urhoollisuus nykyisin yltää.

Onneksi emme enää elä tuota nolostuttavaa suomettumisen aikaa. Silloin olisi voinut epäillä, että koko prosessi on vain tarkoituksellista, Suomen ja Venäjän yhteistyönä kehiteltyä oveluutta.

 

Hulttiopoika leipäjonossa

Kreikka on rikkaan perheen hulttiopoika, joka jättää hienon moottoripyörän nurkan taakse, riisuu kravatin kaulastaan, asettuu leipäjonoon ja virnistelee sitten täysi kassi kädessään kuin kauhufilmin sarjamurhaaja. Hulttiopojalla on pyylevähkö sisko, joka seisoo leipäjonon vieressä lippalakki päässä ja motkottaa veljensä meiningistä.

Eurooppa on rikas perhe, jolla on loistava menneisyys kaikilla aloilla. Se on näyttänyt muille perheille esimerkkiä demokratian luomisessa, kulttuurin saavutukset ovat loisteliaita ja se on hoitanut raha-asiansa huolellisesti. Se on tullut tästä kaikesta niin omahyväiseksi, että avustaa muitakin perheitä avokätisesti.

Eurooppa rehvastelee uutterien esi-isiensä saavutuksilla. Se pullistelee vanhemmilta perityillä varoilla ja hehkuttelee omaa hyvyyttään. Ja samalla se on itse vaipumassa huomaamattaan kohti arveluttavaa rappiotilaa. Pyylevän siskon ei pitäisi motkottaa, vaan ottaa ruoska käteen.

Eurooppa vastatkoon vuosikausien vedättämiseen ja luikerteluun niin, että kaikki voivat jatkossakin luottaa eurooppalaisiin. Pitäisi osoittaa, että vielä tämäkin maanosa pystyy johonkin muuhun kuin ylvästelemään historiallaan. Kreikka halutaan pitää Euroopan osana siksi, että siellä syntyi demokratia. Jos suomalaiset tai latvialaiset alkaisivat kukkoilla 2000 vuotta vanhoilla tekemisillään, niin tuskinpa Jean-Claude Juncker nöyränä pyytelisi meitä jäämään seuraansa. Historia ei muutu hallinnollisilla ratkaisuilla. Mitä kamalaa siinä on, etteivät Sveitsi ja Norja kuulu Euroopan Unioniin?

Kreikkalaiset asettukoot vastustamaan kieroja johtajiaan, opetelkoot kirjoittamaan kuitteja ja tekemään virka-aikana töitä. Kansanäänestyksen järjestäminen asioista, joita ei itse pysty ratkaisemaan, on pelkuruutta. Jos on tullut valituksi demokraattisesti, pitää kantaa vastuu myös virheratkaisuista. Ei vastuuta pidä siirtää sellaiselle, jonka tietää hallitsevan monimutkaisia kokonaisuuksia paljon huonommin. Tähän raukkamaisuuteen Kreikan kansa voisi ensi sunnuntaina vastata. Sen ymmärtää jokainen, paksuihin paperipinoihin tutustumatta.

Köyhillä revittely

 

Suomessa ei ole köyhiä, ei ainakaan yritteliäitä köyhiä. Suomessa on varakkaita ja vielä varakkaampia. Suomalaiset ovat rikkaampia kuin koskaan historiamme aikana. Köyhät ovat Mombasan, Kalkutan ja Liman slummeissa. Käykääpä vilkaisemassa. Mutta sellaista vastakkain asettelua pahojen rikkaiden ja hyvien köyhien välillä ei ole maassamme aikoihin nähty, kuin vasemmiston keväisen vaalitappion jälkeen.

 

Amerikkalainen sanonta ”tehokkaimmin autat köyhiä olematta itse yksi heistä” ja kehitysavussa viljelty lause ”älä anna kalaa, anna onki” yhdistyvät kauniisti ja rakentavasti ohjeeksi: ”älä anna köyhälle rahaa, opeta hänet rikastumaan”. Olisipa lohdullista kuulla vaikkapa Arhinmäen suusta tuollainen viisaus. Mutta sitä saamme varmaan odottaa. Sen sijaan kuulemme loputonta vaikerrusta siitä, että maamme pelastaminen talouden kurimuksesta on annettu varakkaan menestyjän eikä varattoman luuserin huoleksi.

 

Jos kysymys olisi aidosta ja vilpittömästä empatiasta, ei tuo asenne olisi niin ällöttävä. Mutta on syytä vahvasti epäillä, ettei myötätunto ole vaikerruksen perimmäinen syy. Vaalitappion kateus ja katkeruus purkautuu raivoisaksi vihapuheeksi.

 

Jotkut meistä ovat valinneet politiikan urakseen ja ryhtyneet ”ammattipoliitikoiksi”. Silloin henkilöhistoria oikeissa töissä ja oikeassa yrittämisessä voi olla kepeähkö ilman, että siitä kovasti moititaan. Eihän saarnamiehen tarvitse työmies olla.

 

On hyvä muistaa, että poliitikolle kannattajat ovat ruokaa. Jos on valinnut kannattajikseen köyhät, on vaalitulokselle edullista, että heitä on paljon. Pahin uhka on, että joku alkaisi opettaa heitä rikastumaan. Sen sijaan oman vaalimenestyksen nimissä heidän katkeruuttaan tulee ruokkia. Pitää suunnata viha pahoihin rikkaisiin, kylvää kateus hedelmälliseen maahan. On luotettava siihen, ettei yllytyksen syitä pahemmin pohdita.

 

Ei pidä mennä höpisemään mitään asioiden oppimisen tärkeydestä, ahkeruudesta, säästämisestä tai oman osaamisen rohkeasta myynnistä. Jos joku menee tuollaisia harhaoppeja levittämään, pitää vain huutaa kovalla äänellä: ”kuinka te kehtaatte?”

Kova on kiistely Tuusulan kunnassa siitä, kuka määrää. Mikä on poliitikkojen ja virkamiesten valta, kuka kekkuloi milläkin pallilla, millä nimillä edustajia luonnehditaan ja kuka mitäkin kellekin esittelee? Kun usva hieman hälvenee, kirkastuu takaa tuttu juttu. Joku ei tykkää jonkun naamasta. Meitä kuntalaisia asia ei voisi vähempää kiinnostaa. Meitä kiinnostaa, millaiseksi kuntaa ollaan muuttamassa.

 

Erotan kaksi joukkoa. Ensimmäinen, ilmeisesti enemmistö, ihailee kokoa. He ovat määräpuolue ja haluavat kaikkea lisää: ihmisiä, rakennuksia, liikennettä, palveluja, kauppoja, meteliä ja saasteita, rikoksia ja poliiseja, tauteja ja lääkäreitä. Näin pitää olla Tuusulassa, koska kaikissa muissakin kunnissa on näin. He käyttäytyvät, ikään kuin heidän kolme vaatimustaan: lisää, lisää ja lisää olisivat selittämättäkin oikeita tavoitteita.

 

Toinen joukko on laatupuolue, syvällisempi ja pitkäjänteisempi. He pohdiskelevat kunnan laatua, sen ominaispiirteitä, pitemmän tähtäyksen tulevaisuutta, perimmäisiä päämääriä, arvojen merkitystä. Heille kuntalaiset eivät ole vain koneen käyttöainetta. He ovat oikeassa oleva vähemmistö.

 

Uskonpa edustavani melko suurta kuntalaisten joukkoa, kun toivoisimme näkevämme vaikkapa tämän lehden palstoilla viisaan keskustelun siitä, millainen olisi tavoiteltu tulevaisuuden Tuusula. Olisi hyvä jos keskustelu käytäisiin suomenkielellä sen tavallisen kapulakielen asemesta. Siihen voisivat osallistua laatupuolueen erilaisten näkemysten edustajat. Määräpuolueen porukalle sanon heidän ymmärtämällään kielellä: pitäisitte kerrankin turpanne kiinni.

 

Kuulisin asiasta mielelläni eri valtuustoryhmien ihmisiä, johtavia kunnan virkamiehiä ja pohdiskelevia kuntalaisia. Eräitä perustavia kysymyksiä olisivat esimerkiksi seuraavat. Palveleeko kunnan virkakoneisto kuntalaisia vai itseään? Mitkä ovat kaavoituksemme aatteelliset tavoitteet? Mitä pitää ehdottomasti säilyttää? Onko kunnan omaleimaisuus arvokas asia? Miksi kuntamme tarvitsisi päsmärikseen jotain muita kuntia? Ja lukemattomia muita keskeisiä kysymyksiä, tietysti.

Joitakin vuosia sitten osallistuin idearikkaiden nuorten tilaisuuteen, jossa he esittelivät kehittämiään keinoja raha-asioittensa parantamiseksi. Parannuskeinoihin ei kuulunut oveluus sosiaalitoimiston luukulla. Keinot olivat omaehtoisia ja luovia, siis poliittisesti ei-korrekteja.

Eräs nuorista esitteli aikapankin periaatetta ja ihastuin siihen kovasti. Näytti siltä, että yhteiskunnassamme on sittenkin vielä lupa ajatella ja toimia omaehtoisesti ilman, että meitä kaikkia vaaniva, kyttäävä, kieltävä ja määräävä gigantti – hallintomöhkäle – kajoaa ihmisten ajankäyttöön. Mutta suuri oli epäilyni ja kysyinkin, miten verottaja aikapankkiin suhtautuu.

Vastaus oli: ”ahneesti”.

Vuosikymmeniä sitten olin radion haastattelussa valtion veromoralistin kanssa ja kysyin häneltä onko virastossa pohdittu syvällisesti verotuksen moraalia. ”Veron maksamisen moraalia on pohdittu paljon”, hän vastasi käsittämättä kysymystä. Lähtiessä hän kirjoitti radiolle laskun esiintymisestään. Huomautin, että saahan hän jo palkan virka-ajalta virkansa hoidosta. Kyllä toimittajia nauratti.

Verottajan kanta on: verotonta on vain naapuriapu. Selvennetään tämä niille, jotka eivät ymmärrä: kaikki muu kuin naapureiden välinen toiminta, josta molemmat hyötyvät, on verollista. Varmuuden vuoksi meille tyhmeliineille on asiaa selvennetty esimerkein. Niinpä hieronta ja seuranpito ovat verollisia, elleivät ne ole naapuriapua. Ollaanpa nyt tarkkoja sen veron maksamisen moraalin suhteen!

Tämä on mahdollista meillä Suomessa. Taannoisessa tutkimuksessa väitteeseen: ”Lakia voi rikkoa, jos oma moraali ja laki ovat ristiriidassa”, vastasi 45 % jyrkän kielteisesti. Näin tottelevaista joukkoa tuskin löytyy mistään muusta planeettamme maasta. Kehotan näitä lampaita miettimään, mitkä ovat verottajan ja lain laatijan sekä toisaalta kansalaisen motiivit.

Suuri osa säädettävistä laeista tähtää lain säätäjän uudelleen valintaan seuraavissa vaaleissa tai rahojen keräämiseen keskellämme paisuvan gigantin ylläpitoon. Ne tarpeelliset lait on säädetty jo vuosikymmeniä sitten. Ne eivät ole vastaväitteiden peruste.

Oi maamme Suomi, elät käännekohtaa.

Seuraavan viikon aikana on hallituksen muodostajien määrä sopia leikkauksista, joita kutsutaan sopeutuksiksi. Sopeutus ei ole ainoa uuskielen sana, joka George Orwellin viitoittamalla tiellä on otettu käyttöön. Muita samankaltaisia ovat esimerkiksi rakennemuutos ja hyvinvointivaltio. Nyt käytän kuitenkin katusuomea.

Vuosikymmenten ajan olen tutustunut julkiseen sektoriin sen sisältä ja ulkopuolelta. Olen istunut sadoissa kokouksissa, joita on täydennetty sellaisilla virkamiehillä, joilla ei ole mitään sanottavaa käsiteltävässä asiassa. He istuvat kokouksessa omahyväisinä, tietoisena viiden vuoden irtisanomissuojasta, silmissään intialaisen lehmän katse. Olen soittanut virkamiehille satoja puheluita ja huomannut, että noin kerran kymmenestä hallintohenkilön tavoittaa työpaikaltaan. Olen ymmärtänyt, että heidän työnsä on antaa lausuntoja toistensa lausunnoista.

Edellinen ei koske opettajia, siivoojia, lääkäreitä, sairaanhoitajia, poliiseja, ei ketään oikeaa työtä tekevää, eikä edes jokaista hallinnollisissa tehtävissä olevaa. Mutta se kuvaa riittävän monia niistä paperinsiirtelijöistä, jotka ovat piilossa poliitikoilta ja näkymättömissä kansalaisilta. Enkä moiti ihmisiä, moitin tehotonta työkulttuuria. Mahdollisuus synnyttää loisimisen. Varovaisen arvion mukaan voimme vähentää 50.000 virkahenkilöä ilman, että leikkaus tuntuu missään. Jäljelle jäävä porukka vain istuisi vähemmän palavereissa ja tehtäviä muovattaisiin.

Toivokaamme, että ne ensimmäiset signaalit, joita asiasta on nähty, ovat virheellisiä. Näyttää, että leikkausten suunnittelu annetaan niille, joiden erottaminen vähentäisi tyhjäkäyntiä eniten. He osaavat kyllä hoitaa asiat niin, että ryhmäkokoja kasvatetaan ja oikean työn taakkaa lisätään.  Muutokset kirpaisevat verojen maksajia ja palveluiden käyttäjiä. Saneeraajat itse pysyvät tuoleillaan kuin liima.

Poliittisesti epäkorrekti ratkaisu olisi se oikea. Ulkopuolisen tarkkailijan pitää kammata julkinen sektori. Vain se voi tuottaa kunnon tuloksia. Saas nähdä, onko siihen kolmella ässällä kanttia.

Loistavaa, että Keski-Uusimaa puuttuu Tuusulanjärven kalastukseen uutisellaan ”Lähes kaikissa verkoissa vikaa”. Uutinen olisi ollut kuitenkin täydellisempi, jos lehdellä olisi ollut mahdollisuus paneutua perusteellisemmin asian taustoihin ja tutustua tapahtuneen todellisiin yksityiskohtiin. Kerrottakoon heti, että kuulun siihen kalastajien enemmistöön, joiden pyydyksestä oli löydetty ”vikaa”.

”Vikoja” oli ilmeisesti kaksi: toinen lipuista ei ulottunut aivan 1,2 metriä vedenpinnan yläpuolelle eikä pyydyksestä löytynyt kalastajan yhteystietoja. Kumpikaan näistä ei ole asiallinen vika. Verkon lippu näkyi Tuusulanjärvellä riittävän pitkälle kaikissa olosuhteissa ja yhteystiedot ovat tarpeellisia, mikäli pyydyksessä on jotain asiallista huomauttamista. Yhteystiedot eivät ole tarpeen esimerkiksi siitä syystä, että valvoja voisi kutsua kalastajan kotiinsa illalliselle. Mitään asiallista perustetta ei siis verkkojen kähveltämiselle ollut.  Pykäläperuste löytynee, mutta yleissääntönä muistettakoon, ettei järjen käyttö – jos sitä sattuisi olemaan – ei ole kiellettyä.

Mikä sitten lienee operaation todellinen perustelu? Paneutukaamme hieman tarkemmin asiaan.

Toinen lipuistani oli jätetty paikalleen ja siihen oli kiinnitetty punainen lappu, jossa viitataan kalastuslain pykälään 101. Valmiiksi painettuun lappuun pitäisi kirjoittaa kähveltäjän nimi ja puhelinnumero. Näitä ei ollut kirjoitettu. Kalastuslain pykälän toisessa momentissa lukee: Vesialueen omistajalla, osakkaalla tai kalastusoikeuden haltijalla on oikeus ottaa talteen pyyntiin asetettu pyydys, jota ei ole merkitty 33 §:n 2 momentissa säädetyllä kalastusoikeuden osoittavalla merkillä, sekä siinä oleva saalis edellyttäen, että pyydyksen omistajaa ei tavoiteta tai tämä ei kehotuksesta huolimatta poista sitä…

On kysyttävä, mikä lain määrittelyistä sopii pyydysten kähveltäjään: onko hän Kirkonkylän vesialueen omistaja, osakas tai kalastusoikeuden haltija? Ollaanpa nyt yhtä pilkuntarkkoja kuin pyydyksiä kähvellettäessä! Ei laki salli talteen ottajaksi mitä hanttapulia hyvänsä.

Toiseksi: pyydys oli merkitty kalastusoikeuden osoittavalla merkillä, jonka perusteella omistajan tavoittaa yhdellä puhelinsoitolla. Näin ei menetelty.

Kolmanneksi viittaan kalastuslain seuraavaan pykälään: talteenottopaikalle on jätettävä mahdollisuuksien mukaan tiedot talteen ottajasta sekä pyydyksen tai kalastusvälineen säilytyspaikasta… Näin ei kähveltäjä tehnyt.

Asiassa on niin paljon hämärää, että herää epäily toimenpiteen todellisesta luonteesta. Kysymykseen löytyy selvennystä verkkosivuilta. Siellä tämä kalastusvalvojaksi nimitetty henkilö (jota toiminnan perusteella olen kutsunut kähveltäjäksi) ylvästelee tapauksesta, jossa hän moottoriveneellään ajaa (omasta mielestään huonosti merkattuun) verkkoon Tuusulanjärvellä, repii verkon puukolla ja ryhtyy tämän jälkeen kampanjaan verkkokalastuksen kieltämiseksi koko järvellä. Olenkin joskus ihmetellyt, miksi verkkoni ovat repeilleet oudolla tavalla.

En syytä ketään varkaudesta, koska asia on uutisoitukin. Sen sijaan toimenpiteeseen liittyy paljon kummallisuuksia ja asiallisia virheitä. Nähdäkseni poliisille voisi tehdä tutkintapyynnön ainakin ilkivallasta. En tee sitä, koska poliisilla on tärkeämpääkin tekemistä kuin jahdata naurettavia kiusankappaleita.