Mitä yhteistä on oikean jalan kengälläni ja Louis Vuittonin museolla Pariisissa?

Oikean jalan kenkäni on ostettu helsinkiläisestä tavaratalosta ja sen on valmistanut itseään kehuva firma. Firman myyntivaltti on henkilökohtainen lesti. Asiakkaan jalkojen erityisominaisuudet ja niiden erot otetaan valmistaessa huomioon. Sain kumpaankin jalkaani heidän kenkänsä vuosia sitten. Kenkien pohjat näyttivät paksuilta ja vettä pitäviltä.

Pohjat kuluivat ja saan nuhaa, koska erityisesti oikea jalkani kastuu keväisin ja syksyisin. Suutari ei pysty tekemään uusia pohjia, sillä pohjiin on etsitty korjauskelvoton materiaali. Asiakas joutuu ostamaan uudet kengät kun ohuet, paksupohjaisiksi naamioidut pohjat kuluvat ja imevät vettä. Muuta vikaa kenkiin ei ole suunniteltu. Yksi ominaisuus riittää pitämään yllä kysyntää, vaikka muu kestäisi.

Pariisin uuden nykytaiteen museon on rahoittanut Louis Vuittonin säätiö, jonka rahat on kerätty käsilaukuilla. Museon arkkitehti on kanadalainen Frank Gehry, joka tunnetaan wau-arkkitehtuurin kärkinimenä. Rakennusta leimaavat purjemaiset siivekkeet, joiden keskelle itse laatikkomainen talo piiloutuu. Siivekkeillä ei ole mitään teknistä tai toiminnallista virkaa. Sisältä rakennus on suorakulmaisen tylsä. Tuulivoimien vuoksi ovat siivekkeet tuetut keskellä olevaan rakennukseen teräsprofiilien ja liimapuupalkkien sekamelskalla. Valokuvissa risukasoja ei näytetä. Talo on kuin purjevene, jonka purjeet on kiinnitetty betonimastoon kasalla ratakiskoja ja koolinkeja. Rakennesuunnittelija on ilmeisen heikkolahjainen. Olisipa ottanut esikuvakseen vaikka Gustave Eiffelin sadan vuoden takaa.

Museon ja kenkäni yhdistää yhteinen Jumala: lyhytikäisiin tarpeettomuuksiin keskittyvä huomiotalous. Sen muodoista kiistellään, mutta sen kasvua palvovat kaikki. Ylipappeja ovat talousviisaat. Uskonsotia käydään jatkuvasti. Eikä tuo kasvu ei ole onnen väline, vaan itseisarvo.   Ja seurakunta olemme me, hyödylliset idiootit.

| Keski-Uusimaa 23.3.2015 |

Sanotaan suoraan ja selkokielellä.

Mikä on se maa, jossa talousrikoksista ja korruptiosta vankilaan tuomittu mies astelee vapauteen, ylvästelee nautiskelleensa Jumalan paratiisissa ja jatkaa kaveeraustaan lahjomiensa poliitikkojen kanssa, ”ei tunnu missään” – meiningillä? Oikein. Se on hyvinvointivaltio Suomi.

Mehän olemme ylpeitä tästä valtiostamme, joka empatiseeraa ja hyssyttelee kaikkia syrjityiksi leimattuja: vankien ja rikollisten ohella maahanmuuttajia, kreikkalaisia, juoppoja, luusereita, naisia, paperittomia, lapsia, laiskoja ja vanhuksia. Ellei omasta takaa löydy riittävästi hoitelun kohteita, niin houkutellaan ulkomailta lisää. Siis kuka hyysää, millä oikeudella ja kenen rahoilla?
Olette varmaan kuulleet sanan ”vastuu”. Sitä sanaa käyttävät mahtipontisesti luottamustehtävissä huseeraavat poliitikot ja virkatehtävissä puuhastelevat virkahenkilöt. He käyttävät sanaa virheellisesti, koska todellisuudessa sana viittaa valtaan. Heistä jokaisella – Tasavallan Presidentistä alimman palkkaluokan virastoapulaiseen – on oma toimenkuvansa, ”rootelinsa”. Sen piirissä heille on suotu valitsijoilta saatu tai laissa säädetty valta. Tätä valtaa he kutsuvat vastuuksi, koska vastuu kuulostaa siveämmältä kuin valta.
Valta on oikeutus, mutta vastuu on velvollisuus. Sotilas vastaa toimistaan hengellään, murhaaja vapaudellaan ja yrittäjä omaisuudellaan. Se on oikeata vastuuta.
Mutta mistä ja kuka vastaa esimerkiksi kaikista niistä turhista miljoonista, joita viimeisen neljän vuoden aikana on tuhlattu papereiden pyöritykseen, esimerkiksi meille tutuksi tulleen sote-uudistuksen näpräilyssä? Kaivaako ministeri Susanna Huovinen poltetut rahat käsilaukustaan tai auttavatko häntä sukulaiset tuossa vastuun kantamisessa? Niinhän yksityiselle yrittäjälle monesti käy.
Sirkus Arkadia järjesti jäähyväisnäytöksensä lauantaina, 14. maaliskuuta, ja saimme havaintoesityksen julkisen vastuun luonteesta. Kysymys on vallan jaosta ja vastuun välttelystä. Todelliset vastuun kantajat, veroilla kyykytetyt kansalaiset, ovat shakkipelin moukkia, eivät pelaajia.
Jokainen yhteiskunta näyttää ajautuvan samaan vallan rappiotilaan. Diktatuurissa vallankumouksen sankari muuttuu ajan mittaan tyranniksi. Hyvinvointivaltiossa eettiset ihanteet mätänevät julkisen vallan päsmäilyksi. Sitä on vaikea huomata, koska se tapahtuu hiljalleen. Asiaan kannattaisi edes vaaleissa hieman puuttua.

| Keski-Uusimaa 5.3.2015 |

Suomessa on viime vuosina kauhisteltu kolmea erilaista rikosta. Yksi on aviomiehen selvittämätön murha puukottamalla, toinen poliisijohtajan sotkeutuminen huumekauppaan ja kolmas 8-vuotiaan pikkutytön kuolemaan johtaneet tapahtumat.
Erilaisuudestaan huolimatta näissä kolmessa prosessissa on yhteinen piirre, joka jää askarruttamaan. Julkisuudessa esitetyn todistusaineiston mukaan sekä Auerin että Aarnion tapauksissa vahva todistusaineisto viittaa syylliseen, mutta epäilty ei tunnusta ja ehdottoman varman näytön puutteessa tuomiokin jää puutteelliseksi, ehkä täysin vääräksikin. Oletan, että syytettyjen asianajajat ovat molemmissa tapauksissa korostaneet päämiehilleen tuomioistuimen riippuvuutta vahvasta näytöstä ja syytetyn oikeutta valehteluun. Perussääntöhän on, että oikeusmurha halutaan välttää sadan prosentin aukottomalla varmuudella. Tässä pilkunviilailussa on kuitenkin se vaara, että valehtelemisen oikeus, tunnustuksen puuttuminen ja näytön pienikin epävarmuus kumoaa logiikan ja terveen järjen käytön.
Niinpä julkisuus, yleinen mielipide ja kansalaisten moraali alkavat sopeutua tuollaiseen käytäntöön. Herkästi ajaudutaan siihen, että totuuden tunnustamista ja vastuun kantamista omista tekemisistä aletaan pitää – ei suoraselkäisenä ja kunniakkaana vaan yksioikoisesti tyhmänä. Tähän asenteeseen lienee alistuttava, kun kysymys on rikoksen ammattilaisista. Mutta tämän ei soisi leviävän koko kansan meiningiksi.
Nyt tulemme Eerika-tytön murhaan ja välillisesti siitä seuranneeseen oikeudenkäyntiin. Syytettyinä on yksitoista sosiaali- ja terveysalan virkahenkilöä. Näitä ihmisiä ei voida pitää taparikollisina vaan taviksina. Silti kukaan ei tunnusta syyllisyyttään. Kovin epäuskottavia ja merkillisiä selityksiä on saatu kuulla. Tämä välttely on yhtä hälyttävää kuin havaittu välinpitämättömyys ja ilmeinen vastuun väistely itse asiassa. Olisi lohdullista, jos edes osa heistä myöntäisi pystyssä päin virheensä, katuisi käyttäytymistään ja tuntisi tuskaa tapahtuneesta. Ei vastuun pakoilu ole fiksuutta vaan luikuriutta. Onko laissamme luikurin mentävä aukko?

| Keski-Uusimaa 22.2. 2015 |

Euroopan yli on vyörynyt tsunami pyhän sananvapauden puolesta. Minulla on asiasta myös henkilökohtaisia kokemuksia. Kerronpa niistä kiinnostavimman. Se tapahtui Englannissa, jota pidetään sananvapauden Mekkana, mikäli nyt sanaa Mekka saa tässä yhteydessä käyttää.
Olin tyrkyttämässä erään kirjani englanninkielistä käännöstä kustantajalle, joka oli käsikirjoituksesta innostunut, mutta ongelmana olivat siitä paikka paikoin löytyvät virheelliset mielipiteet. Kustantaja halusi parantaa tekstiä noissa kohdissa niin, että mielipiteet muuttuisivat minun mielipiteistäni kustantajan mielipiteiksi, siis oikeiksi. Eräs mielipiteeni oli niin virheellinen, ettei sitä voinut julkaista lainkaan, vaan se oli määrä poistaa kokonaan. Se oli lause: ”…perusarvona ei voida pitää esimerkiksi sanomisen tai toimimisen vapautta, länsimaisen aatemaailman perusmyyttiä…”
Kustannussopimusta ei syntynyt, sillä olin kajonnut pyhimmistä pyhimpään. Asiaan liittyy kyllä muutakin kuin vitsikkyyttä. Pariisissa marssittiin äskettäin ja kannettiin kylttejä ”je suis Charlie”. Porukkaa oli kaduilla tuhatmäärin ja Suomessakin ihasteltiin tuota uljasta menoa. Kun Halla-aho pari vuotta sitten kertoi Facebookissa jotain lievästi sopimatonta muhamettilaisuudesta, hänelle räpsäistiin sakkoja. Ei Aleksanterinkadulla näkynyt ihastelijoita kantamassa plakaatteja, joissa olisi lukenut ”je suis Halla-aho”.
En ole muutenkaan huomannut, että media olisi puolustanut yksittäisen kansalaisen sananvapautta, yksittäisten toimittajien sananvapautta kylläkin ja silloin ärhäkkäästi. Yksilön sananvapauden kimppuun media sen sijaan käy nuhdellen. Siinä on sama meininki kuin tuolla englantilaisella kustantajalla.

Vietetäänpä pieni totuuden hetki. Koko pauhaaminen sananvapaudesta on etupäässä valtataistelua. Media mesoaa sananvapaudesta muka moraalisena asiana silloin, kun sen oma sananvalta poliitikkojen, virkamiesten, talouselämän ja median keskinäisessä matsissa on uhattuna. Asia ei liity etiikkaan lainkaan.
Oikea sananvapaus löytyy sieltä, missä puolustetaan oikeutta sanoa niitä mielipiteitä, joista ei tykätä ja jotka ovat puolustajalle epäedullisia. Niin taisi jo Voltaire aikanaan lohkaista. Tai oliko se sittenkin E.B. Hall?

| Keski-Uusimaa 4.12.2014 |

Kävin tänään – keskiviikkona – taas sote-palvelussa.
Maanantaina kuulin, että minun pitää lähteä ensi sunnuntaina Etiopiaan ja tiistaina, että keltakuumerokotus on suotava. Hyrylän terveyskeskuksen rokotusosaston hoitsu sanoi, että tiukille vetää, kun on niin kiireinen aikataulu. Heidän lafkassaan on jako rooteleihin ja keltakuumerokotukset sisältyvät erään nimenomaisen lääkärin toimenkuvaan ja että juuri se lääkäri on juuri nyt muissa hommissa. Arvelin, että kysymys on yhdestä pistoksesta, eikä suoriutuminen tuosta toimenpiteestä tainnut olla kovin monimutkainen lääketieteellinen suoritus.
Ystävällinen hoitsu sanoi, että onhan jokaisessa työpaikassa työnjako ja eihän siitä mitään tulisi, jos potilaat vain marssisivat sisään putiikkiin ja alkaisivat esittää toivomuksia tai jopa vaatimuksia. Että potilaan pitää varata aikoja ja sitä rataa. Ja tämä nimenomainen keltakuumeisiin erikoistunut rokotuslääkäri ottaa vastaan vain tiettynä tuntina viikossa ja ellei potilaalle sopinut tulla silloin niin menee seuraavaan viikkoon. Kysyin, pitäisikö minun nyt kuolla etiopialaiseen keltakuumeeseen vain siksi, että heillä on tällainen rootelijako. Hoitsu sanoi, ettei se ole hänen vikansa. Minä taas, että vika on yleinen ja pesii julkisen sektorin toivottomassa hallinnossa. Kysyin uudestaan, pitäisikö minun kuolla. Hän sanoi, että välttyäkseni kuolemalta, minun kannattaisi kävellä aukion poikki Aavaan. Sanoin, että oi niitä aikoja, kun kunnanlääkäri Gert Möller hoiteli yksin ne työt, johon heidän massiivinen puulaakinsa nykyisin ei yltänyt.
”Gert Möller on legenda”, hän sanoi. Ja minä lähdin Aavaan.
Yksityisessä lääkärikeskus Aavassa oli tiskin takana myös ystävällinen hoitsu. Kysyin, pystyikö heidän instituuttinsa suoriutumaan minulle elintärkeästä – kirjaimellisesti elintärkeästä – hoitotoimesta. Totta kai, sanoi yksityisen laitoksen edustaja. Meillä hoidetaan asiat heti, hän lisäsi.
Pakara paljaaksi, sanoi friidu, kun olimme livahtaneet pikku kammioon. Hän kysyi, olinko allerginen tai vaivasiko minua juuri nyt joku sairaus. Vastasin kielteisesti ja ymmärsin, että kysymyksen esittämiseen ja vastauksen tulkintaan tarvittiin julkisen sektorin keltakuumerokotuksiin erikoistunut lääkäri. Ja minulle avautui tuo toistettu totuus, että julkinen terveydenhoito on huolellisempaa kuin yksityisen sektorin. Toimenpide kesti kolme minuuttia.

| Keski-Uusimaa 18.11.2014 |

Kävin juuri sote-palveluissa. Minulla oli pienen leikkauksen jäljiltä kolme (3) pikkuruista tikkiä, jotka piti poistaa. Arvelin, että uudistettavan sote-palvelun myllerryksestä huolimatta kunnallinen terveyspalvelu varmaan pystyy suit-sait hoitamaan homman. Hyrylän terveyskeskuksen päivystyksessä paloi punainen odotusnumero 44. Sain numeron 45 ja riemastuin kuin lottovoittaja. Odotustilassa oli ennestään vain kolme ihmistä. Kysyin lähimmältä, mikä hänen numeronsa on ja kauanko hän on odottanut. Numero oli 44 ja odotettu oli tunti. Avasin tottelemattomasti oven henkilökunnan puolelle ja sairaanhoitaja livahti tiehensä.
Viiden minuutin kuluttua heitin odotuslappuni roskikseen ja kävelin yksityiseen terveyskeskus Aavaan – kaksi minuuttia. Tiskillä kysyin, tehdäänkö heillä pienehköjä operaatioita. Tietysti, vastasi ystävällinen henkilökunta ja alkoi täyttää paperilomakkeita ja varailla minulle aikaa seuraavaksi viikoksi. Sanoin haluavani hoitaa asian tässä ja nyt. Se järjestyi. Menimme pikku huoneeseen ja hoitaja poisti tikit. Aikaa kului saman verran kuin maailmanmestarilta 400 metrin juoksuun. Hinta oli 11,90 euroa. Sanoin hoitajalle, että näin hyvästä palvelusta potilaan kuuluu halata hoitajaa. Hän oli maltillisesti samaa mieltä.
Kävelin takaisin kunnallisen terveyskeskuksen päivystykseen. Aikaa oli minulta kulunut kaikkiaan noin 14 minuuttia: 5 minuuttia kävelyyn, 1 minuutti operaatioon ja 8 minuuttia paperisotaan. Terveyskeskuksen päivystyksessä odottivat samat kolme kärsivällistä veronmaksajaa ja kaksi oli tullut lisää. Kaikki olivat hiljaa ja kilttejä. Kukaan ei mennyt availemaan ovia hoitopuolelle ja tarkistanut, missä henkilökunta oikein kuppaa. Kerroin heille loistavasta kokemuksestani.
He nyökyttelivät varovaisesti ja mumisivat itsekseen, että niin se on. Suomalaiset ovat tottelevaista ja lainkuuliaista kansaa. Tutkimuksessakin todettiin hävettävästi, että orjakansasta 80 % uskoo lakia ja virkavaltaa ja 20 % omaa moraaliaan, jos nämä kaksi ovat ristiriidassa. Tulin kotiin ja kirjoitin tämän kolumnin.
Olen varma, että samat veronmaksajat odottelevat vieläkin siellä terveyskeskuksen odotushuoneessa.

| Keski-Uusimaa 24.11.2013 |

Sisäministeri Päivi Räsänen soi poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle armonaikaa ensi maanantaihin saakka erota hommistaan. Syynä oli, että ylijohtaja oli huomannut kertoa vasta viikon kuluttua – itse tiedon saatuaan – ministerille, ettei Helsingin poliisilla ole rekisteröityjä tietolähteitä.
Vasta viikon kuluttua! Olisipa ollut tärkeää, että ministeri olisi saanut tuon tiedon aikaisemmin, niin hän olisi ehtinyt jo panna asiat järjestykseen. Mitähän ministeri olisi tuolla tiedolla viikkoa aikaisemmin tehnyt?
Julkisuudesta saamiemme tietojen perusteella – median tietolähteitä tietenkään paljastamatta – olemme ymmärtäneet, että ministeri epäilee poliisilla olevan rekisteröimättömiä tietolähteitä ja haluaisi päästä niiden jäljille. Ministeri itse haluaisi kai puuttua huumerikoksiin ruohonjuuritasolla, saada käsiinsä vasikat, mahdollisesti kertoa niistä muille ministereille tai avustajilleen, ehkäpä lehdistöllekin ja tällä tavoin vuodattaa tiedot myös rikollisjärjestöille. Eihän ministeri tällaisia asioita pelkästä uteliaisuudesta tivaa. Vai haluaako ministeri mennä kuulustelemaan vasikoita lempeästi itse, koska pelkää rikollisjärjestöjen kuulusteluissa käyttämää mahdollista epälempeyttä?
Juolahtaako ministerille mieleen, että huumepoliisin työssä tarvitaan vähän samanlaista lähdesuojaa kuin toimittajien työssä? Erona on tietysti, että edellisessä lähdesuojassa on henki kyseessä, jälkimmäisessä vain työnantajan tai naapurin kiukku. Tai on se toinenkin ero: media on poliitikon uudelleenvalinnan kannalta tärkeämpi kuin poliisi.
Juolahtaako ministerille mieleen, että huumepoliisi ei voi paljastaa vasikoitaan edes parhaalle kaverilleen, eettisistä syistä? Tiukka poliisietiikka estää puhumisen myös esimiehelle, vaimolle tai toiselle vasikalle, puhumattakaan sellaisesta löyhyydestä, että tieto pantaisiin johonkin rekisteriin, erilaisten hakkereiden ja urkkijoiden ulottuville ja sitä kautta facebookiin. Juolahtaako ministerille mieleen, että varma ja julkinen tieto vasikkarekisterin olemassa olostakin voi synnyttää kiristystä, epäilyjä ja vaaratilanteita? Vai eikö tällä ole väliä?

Onko tässä asiassa olennaisinta, että seuraillaan marssijärjestystä eikä loukata ministerin herkkiä tunteita tai auktoriteettia? Ajaako virkahenkisyys etiikan ohi, kristillisdemokraatti Räsänen? Ehdotan ministerille eroamista tehtävästään, ja syynä on merkittävin mahdollinen: piittaamattomuus perimmäisistä eettisistä arvoista.
Poliisiylijohtaja Paaterolle haluan lähettää kunnioittavimmat terveiseni, paitsi viran hoidosta, myös hillitystä käyttäytymisestä. Ei ole helppoa kätkeä myötähäpeäänsä keskustelukumppanin höperön käytöksen johdosta, kun naama pitää säilyttää peruslukemilla telkkarikameroiden paisteessa. Älkää Paatero, edes harkitko eroamista.
Lopuksi joitakin yleisiä aatoksia avoimuudesta ja salassapidosta.
Avoimuudesta on tullut yhteiskunnallisessa keskustelussa samanlainen hyvän synonyymi kuin tasa-arvosta, ihmisoikeuksista, kestävästä kehityksestä tai sananvapaudesta. Kaikkiin näihin iskusanoihin on syytä suhtautua melkoisella kriittisyydellä. Liiassa käytössä ja ehdottomina ohjeina ne voivat joskus saada aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Ne kääntyvät helposti itseään vastaan. Ollaan tarkkana.

| Keski-Uusimaa 14.11.2013 |

Yli ryhmien rajojen on Tuusulan kunnanvaltuustosta löytynyt porukka, joka haluaisi erottaa kunnanjohtaja Hannu Joensivun. Toimeliaisuus on sinänsä erittäin kannatettavaa. Olen seuraillut kolmen vuosikymmenen ajan eri näkövinkkeleistä kunnan toimintoja ja yksi perusongelma on vaivannut sitä kaiken aikaa: valtuusto ei ymmärrä tehtäväänsä.
Valtuuston tehtävä ei ole ruotia nippeleitä vaan vetää isoja linjoja. Se edellyttää, että valtuustossa olisi riittävä määrä henkilöitä, joiden kantti riittää laajoihin, näkemyksellisiin kannanottoihin. On liioiteltua toivoa, että kaikki valtuutetut tähän kykenisivät, mutta se ei ole edes tarpeellista. Jo kourallinen olisi tyydyttävä. Parikymmentä olisi ehdoton Suomen ennätys.
Ellei tällaista pohjaa ole, valtuusto tyytyy muun tekemisen puutteessa riitelemään detaljeista. Näin on juuri käynyt. Valtuutetut ovat vapaaehtoisesti ottaneet nilkin roolin. Koska jossain pitää niitä suuria linjojakin vetää, on asia kaatunut sinne, minne se ei missään tapauksessa kuulu: virkamiehille. Demokratia toimii huonosti.
Olen välittömien havaintojeni ja joidenkin syväkurkkujeni kautta vakuuttunut siitä, että Tuusulaa vaivaa sama tauti kuin koko julkista hallintoa. Sen keskellä piileskelee hallinnollista puuroa keittelevä virkamiesten joukko, johon ei päästä käsiksi miltään taholta. Se kokoustaa, laususkelee laususkeluista, koulutuspäiväilee, virkamatkailee, kehittelee, selvittelee, selvittelee kehittelyjä ja kehittelee selvittelyjä.
Tämän joukon turha toiminta maksaa Suomelle noin 5 miljardia euroa vuodessa.
Tätä tautia yritettiin parantaa Tuusulassa purkamalla ja leikkauksilla viime vuonna. Purkajaksi pantiin tämä joukko itse. Purkajat keksivät leikata hyödyllisiä toimia ja oikeita töitä. Oikeat työt – siis kaikkien opettajien, lääkäreiden, poliisin jne. hommat – koskettavat äänestäjiä, kansalaisia ja median toimittajia. Hallinnoijien harmaa joukko säilyi suojassa. Tulos oli odotettu ja tavoiteltu: kauhistelu, jeesustelu ja peljästys.
Palaan kunnanjohtajan erottamisvaatimukseen. Käsitykseni on, että Tuusulan kunnanjohtaja Hannu Joensivu ei ole syyllinen edellä kuvattuun, epäterveeseen rakennelmaan. Joensivu ei pysty yksin runnomaan läpi tarpeellista ja mahdollista tervehdyttämistä, vaan tarvitsee taakseen luotettavan poliittisen tuen. Jos sitä ei ole, joutuu kunnanjohtaja ahtaaseen kuristukseen. Häntä pidetään pahiksena, joka saa niskoilleen kaiken sen epämukavuuden, joka edellä kuvatun prosessin seurauksena kaadetaan kuntalaisten niskaan eri muodoissa. Kuntalaisten rahoja ei käytetä tehokkaasti kuntalaisten hyväksi.
Kunnanjohtajan erottajat eivät ole kertoneet selkeää yhteistä perustelua erottamisvaatimukselleen. Epäilen, että taustalla on yksi yhteinen motiivi, mutta sitä ei kehdata kertoa. ”Me ei niinku totanoin diggata sen feissiä”. Saisinko kohteliaasti huomauttaa, että tuo ei riitä.
Aloitteessa on kuitenkin positiivinen puolensa ja siihen on tartuttava. On käytävä perusteellinen keskustelu kunnan eri elinten rooleista, valtuuston, hallituksen, lautakuntien ja eritasoisten virkamiesten tehtävien mielekkyydestä. Aloite suo tällaiseen keskusteluun mahdollisuuden. Sitä on odotettu pitkään.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 16.10.2012 |

Olen muutamia kuukausia sitten tullut töräyttäneeksi jonkun haastattelun yhteydessä, että hyvinvointivaltiomme alkaa olla ylikypsä, jopa mädäntyvässä vaiheessa. Eräät viime kuukausien tapahtumat eivät ole muuttaneet mieltäni, pikemmin saaneet minut olemaan enemmän tuota mieltä. Poimittakoon seuraavat esimerkit kymmenien joukosta:
1. Presidentti Niinistön asettama työryhmä julkaisi raporttinsa ”Ihan tavallisia asioita”. Sen ideana oli, että tuolla tunnetulla ruohonjuuritasolla olisi yhtä ja toista tekemistä syrjäytyneiden nuorten hyväksi. Jokaisen lasten ystävän olisi luullut hurraavan. Mutta eikös pullamössöt kiiruhtaneet lipunkantajansa Arhinmäen johdolla sormi sojossa opastamaan, ettei kokoomuslaisen presidentin pidä arjen asioihin puuttuman, vaan ongelma on laajemmissa, hallinnollisissa ja rakenteellisissa kiemuroissa, jonka hallintomaailma kyllä hoitelee kunhan kiireiltään ehtii. Joopa joo. Väärin opastettu Herra Tasavallan Presidentti! Me elämme hyvinvointia, eikä kansalaisen pidä itse puuttua oloonsa. Yhteiskunta tietää paremmin.
2. Kuntavaalien merkittävimmäksi teemaksi on noussut kuntauudistus, kuntien yhdistäminen. Sen tarkoitus on byrokratian keventäminen ja hallinnon leikkaukset. Joku virkahenkilö kehtaa urputtaa Hesarin yleisönosastossa, ettei hallintoa voida supistaa. Höpöhöpö. Jokainen päivä – maanantaista perjantaihin – Suomessa istuu noin 50.000 viranhaltijaa tyhjän panttina kokouksissa pelkästään siksi, etteivät he tuntisi oloaan syrjäytyneeksi. Se on organisoinnin kyvyttömyyttä, eikä tämä ole ainoa esimerkki julkisen sektorin tehottomuudesta. Panisitte pelottoman saneeraajan kampaamaan koko letka, niin lopputulos olisi ilmeisen hätkähdyttävä. Jos hallituksen kantti riittäisi, se ei yrittäisi hoitaa asiaa kiertoilmaisuilla vaan nostaisi kissan pöydälle ilman tahdikkuutta. Se sanoisi ruman sanan niin kuin se on. Mutta hyvinvointivaltiossa on tabuja, joiden varjeleminen kuuluu korrektiin kutyymiin, maksoi mitä maksoi.
3. Naapurimaamme, Venäjän väki on hermostunut hyvinvointivaltiomme otteista lasten huostaanoton asioissa. Tässähän on paljonkin puuttumisen paikkaa. Opettajat valittavat koulurauhan jatkuvasta häirinnästä. Jotkut perheet ovat huomanneet, että heidän pilttinsä suorastaan hakeutuvat kavereittensa seuraan huostaan otettaviksi. Kuntien budjetit leviävät käsiin, suurelta osin tämän erinomaisen uudistuksen vuoksi. Taaskaan ei kehdata kertoa asian todellista laitaa. Pankaa holtittomat vanhemmat seinää vasten. Älkää sievistelkö. Ja lopettakaa tuo kelvoton lainsäädäntö, jonka sisältönä on: ”kenenkään ei tarvitse vastata koskaan itse mistään”.
Meidän on helppo taivastella tekoja ja asenteita vuosikymmeniä sitten. Aina silloin tällöin kannattaisi viettää totuuden hetki, miettiä mitä kymmenien vuosien kuluttua tästä omasta ajastamme sanotaan. Rehellisyyden nimissä: epäilenpä, etteivät arviot ole niin ylistäviä kuin juhlapuheissa nykyisin usein vakuutellaan.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 26.6.2012 |

Luen paraikaa Frank Furedin kirjaa Where have all the Intellectuals gone?, vapaasti suomennettuna “Minne älymystöon luikahtanut?”. Kirjan keskeisenä huolena on, että nykyisessä keskustelussa tosiseikoilla ja niistä tehtävillä johtopäätöksillä ei ole painoarvoa, vaan ne jäävät poliittisten ja talouselämää tukevien mielipiteiden varjoon. Olen vuosia ollut samaa mieltä.
Viime päivinä käyty keskustelu Jussi Halla-ahon kirjoituksista on vahvistanut käsitystäni. En ole huomannut, että kukaan olisi kiistänyt tosiseikkoja, joihin Halla-aho arvionsa perustaa, en myöskään johtopäätösten johdonmukaisuutta. En myöskään ole huomannut, että kukaan olisi kieltänyt kansalaisia näkemästä tosiseikkoja tai tekemästä loogisia johtopäätöksiä. Oikeuslaitos, eduskunta ja puolueet hyväksyvät, että kansalaiset edelleen panevat tosiseikkoja merkille ja pyrkivät päättelemään niiden perusteella jotain. Sen sijaan yhtenäinen rintama näyttää kieltävän, tuomitsevan ja rankaisevan kansalaisen, joka rohkenee kertoa muille tästä sopimattomasta toiminnastaan. Pitäkööt mölyt mahassaan, jos tosiseikat ovat ristiriidassa poliittisesti korrektien käsitysten kanssa! Sanotaan, että sananvapaus ei oikeuta loukkaamaan ketään. Olen Furedin lailla huolissani siitä, mihin tämä asenne voi johtaa.
Fakta on eri asia kuin mielipide. Johtopäätöskään ei ole mielipide, jos se perustuu faktoihin ja johdonmukaiseen ajatteluun. Faktat voivat olla oikeita tai vääriä, niiden pohjalta tehdyt johtopäätökset taas perusteltuja tai sitten huolimattoman päättelyn, jopa tavoitteellisen kieroilun tuloksia. Ne ovat yhteistä tavaraa. Pitäisi arvostaa tätä. Mielipiteet ovat jokaisen henkilökohtaisia ja eräänlaista yksityisomaisuutta. Niitä ei voi väittää vääriksi, korkeintaan omituisiksi. Oikeuslaitoksen, eduskunnan ja puolueiden tulisi ymmärtää, että esittämällä oikeita faktoja tai niiden perusteella tehtyjä johdonmukaisia päätelmiä, ei voi loukata ketään. Jos joku tosiseikka loukkaa lähimmäistä, on syy tosiseikan, ei huomauttajan. Faktojen tai johtopäätösten esittämistä ei voi edes kutsua sananvapauden käytöksi, vaan vielä perustavammiksi ihmisen oikeudeksi. Tätä Halla-ahon oikeutta on rikottu ja hyödylliset idiootit hurraavat taas kerran.
Meillä Suomessa tunnetaan syvää aristelua tosiasioiden kertomista ja itsenäisten mielipiteiden paukuttelua kohtaan. Sairaus puhkesi 60-luvulla, jolloin Neuvostoliiton lipittely oli kansalaishyve. Muu käytös tuomittiin loukkaavaksi ja vahingolliseksi. Sitä kutsuttiin suomettumiseksi. Sama näyttää jatkuvan toisessa muodossa.
Lopuksi joitakin mielipiteitä mielipiteistä. Mielipidevapautta ei voi kahlehtia. Sananvapautta voi rajata ja on hyväkin rajata, koska sana – paljastaessaan mielipiteen – loukkaa joskus toista ihmistä, aiheuttaa kohtuuttomasti pahaa mieltä. Koko asia näivettyy kuitenkin tekopyhäksi lätinäksi, ellei tämän oikeuden vaalimisessa ja rajauksissa olla tiukan tasapuolisia. Enemmistö ei voi yksittäisissä tapauksissa päättää loukkaavuudesta, ellei se sovella päätöstään kaikissa vastaavissa tapauksissa. Median tulisi puolustaa kansalaisen sananvapautta yhtä innokkaasti, kuin puuttuessaan esimerkiksi yksittäisen toimittajan sananvapauden uhkaan. Julkiset instanssit, vallan kolmijaon osapuolet eivät saa langettaa tuomioitaan viettiensä vallassa. Vaikka Halla-ahon kirjoitukset olisivat vain mielipiteitä, ei tällaisia periaatteita ole nyt kunnioitettu.