Seniorikansalainen, jolla on 2-vuotias lapsenlapsi, saattaa joulun aikoihin päätyä lukemaan lastenkirjaa. Harri Mannerin Humpatti etsii kotia osui näin käteeni. Olin haltioissani.

Nykyään on valttia, että lastenkirjoissa on pieni ripaus todellista elämää, juuri sen verran, että puhumaan opetteleva ei saa liian kaunisteltua kuvaa maailmasta. Nuoren aikuisen iässä olevat kirjoittajat ja kirjojen arvioijat haluavat rehellistä kuvausta sairaasta maailmastamme. Hirvittävyyksiä ei lastenkirjoihin silti pidä ujuttaa, riittää kun pikkulapselle ei anna virheellistä, sievisteltyä kuvaa asioista. Todellisuutta pitää olla sen verran, että aikuisten maailma avautuu. Harri Manner ei vääntäydy tuohon kehikkoon.

Muistutanpa nyt aikuisille, millainen on se realistinen maailma, joka meille median kohteille avautuu toistuvasti jok’ikinen päivä: kaaos ilman alkeellistakaan suunnitelmaa, täynnä sotia ja verilöylyjä, terrorismia aamusta seuraavaan aamuun, huijauksia ja valehtelua, massojen laahautumista maasta toiseen, poliitikkojen oman edun ajamista, taloushuijauksia ja veroparatiiseja, kiirettä ja sairauksia, tarpeetonta roinaa ja hyödytöntä ajankäyttöä, saasteita ja jätteitä. Vai onko joku eri mieltä?

Sairaassa maailmassa on sairas hyvinvointivaltiomme. Se on paljon lähempänä meitä, näemme sen itse. Meillä ei leikata kurkkuja eivätkä pommit pauku päivittäin kadunkulmissa. Me tyydymme yksitoikkoisuuden ehkäisyssä mietoihin lääkkeisiin. Niitä ovat liiallinen alkoholin käyttö, avioerojen tavanomaisuus, huumeiden sallittavuus, herkkyys työpaikkojen ja kotiseudun vaihtamisessa, itsemurhat, pikaoleskelut vankilassa, kaikkinainen epävarmuus ja poukkoilevuus. Ei riitä, että tätä on ja sallitaan. Tätä myös ylistetään. Ei kukaan halua olla fossiili, joka nykymenoa paheksuu.

Humpatti iskee oikealla suoralla edellisen kanveesiin. Se on lempeästi piirretty ja väritetty, yksinkertainen ja kaunis tarina, vailla ilkeyksiä ja kyynisyyttä. Siitä tulee lapselle ja aikuisellekin hyvä mieli. Eikä edes iskua kanveesiin huomaa kuin vähän fiksumpi lukija.

Pitkähkön tauon jälkeen osallistuin äskettäin poliittiseen kokoukseen Tuusulassa, jossa keskusteltiin kunnan johtamisen luonteesta. Tämä on salaisuus, älkää kertoko kellekään. Keskiössä oli, pitääkö Tuusulalla olla pormestari kunnanjohtajan asemesta. Arv. lukijoille tiedoksi, että ongelma ei ole titteli, vaan se miten vakaa tämän satraapin asema on. Pormestari valittaisiin neljäksi vuodeksi kuntavaalien yhteydessä poliittisin perustein, kunnanjohtaja on pysyvä virka.

Sitten vankka käsitykseni asiasta. Luottamushenkilöiden ja virkahenkilöiden keskinäinen työnjako ontuu pahasti. Luottamushenkilöt (valtuutetut, kunnanhallituksen ja lautakuntien jäsenet) valitaan vaaleissa ja niiden pohjalta. Heidän tulisi luotsata kuntaa aatteelliselta pohjalta, näköalaa vaativissa valinnoissa. Virkahenkilöt toteuttaisivat yksityiskohtia. Heillä ei saisi olla omaa poliittista suuntaansa tekijöinä, he eivät ole linjoista päättäjiä. Tämä koskee myös kunnanjohtajaa.

Näin ei Tuusulassa ole. On päinvastoin. Valtuusto ja muut luottamushenkilöt pakertavat nippeliasioissa, käyttäen tuhottomasti aikaa kysymyksiin, jotka kuuluvat virkamiehille. Kun valtuusto on kyvytön käymään laaja-alaista ja syvällistä keskustelua, isot asiat kaatuvat automaattisesti virkahenkilöiden, lähinnä kunnanjohtajan niskaan. Ne eivät ole hänen tehtävänsä. Niinpä kuntaa ei johdeta aatteellisesti lainkaan. Asiat poukkoilevat poliittisten etujen ja päiväkohtaisten hätätilanteiden myrskyssä eteenpäin, taaksepäin, sivuille, ylös, alas. Tärkeimpänä motiivina on aina jonkun puolueen tai muun eturyhmän etu.

Aikanaan Tuusulassa oli keksintö, jota kutsuttiin Omakuvaksi, eräänlainen moraalinen perustuslaki. Se ohjaisi kuntaa tärkeimmissä asioissa jopa vaalikausien yli, poliittisia suhdanteita pysyvämpänä aatteellisena pohjana. Sellainen pitäisi olla jopa valtakunnallisena käytäntönä. Kunta voisi siinä määritellä pitkän tähtäimen tavoitteensa, oman erinomaisuutensa, luonteensa ja laajemmat näköalansa. Pikkusieluista poukkoilua ei tarvita. Jalusta kiviselle kuntarakenteelle on välttämätön.

Pariisin terrori-iskut ovat asia sinänsä ja reaktiot niihin ovat jatko-osa. Edelliseen emme voi vaikuttaa, jälkimmäiseen kyllä. Keskuudessamme on joukko äänekkäitä ihmisiä, jotka opettavat jatkuvasti meille muille, miten asioihin pitää suhtautua. Näiden ihmisten suurin huoli tuntuu olevan, että ymmärtämättömät aikalaiset eivät pysty säilyttämään malttiaan tapahtumien keskellä. Ei pelkoa, ei vihaa, ei huolta – he neuvovat.

He kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi ja syyttelevät kaikesta tapahtuneesta yhtäläisesti erilaisia, toisiaan vastustavia ääriasenteita. He ovat suvaitsemattomia kaikelle muulle kuin omalle suvaitsevaisuudelleen. He – esimerkkinä vain – etsivät rasismiakin mikroskoopilla kaikista koloista ja pitävät löydöistään yltiöpäistä rähinää. Heille yksittäisen suomalaisen blogikirjoitus ja Pariisin tapahtumat ovat yhtä kauhisteltavia asioita. He eivät huomaa, että heidän liioitteleva suvaitsevaisuutensa on kiihkoilua muiden ääriliikkeiden malliin. Ehdotan heille itsetutkiskelua.

Heidän ylenpalttinen ymmärtämyksensä ja opettamishalunsa ärsyttää ja luultavasti lisää kavahdettujen ääriliikkeiden vimmaa. Lenin kutsui näitä kilttejä ihmisiä hyödyllisiksi idiooteiksi. Olisi parempi nähdä ja hyväksyä se todellisuus, että maailma ei ole mustavalkoinen, vaan kirjava. Olisi helpottavaa, että pariisilaisen hirmuteon uhrien omaiset ja hieman kauempanakin olevat ihmiset saisivat huutaa äänensä käheiksi raivosta ja heitä ymmärrettäisiin.

On ylimielistä ja kohtuutonta, jos suvaitsevaisuuden nimissä kaikkein innokkain reaktio on opettaa hirmutekojen seurauksena uhrien omaisille ja heidän puolustajilleen malttia. Siitä syntyy patoutumia, jotka purkautuvat aikanaan. Voisi arvata, että itsemurhaajiakin ajavat melkoiset paineet; tuskin iskuja viihteenä harrastetaan.

Väkivalta synnyttää väkivaltaa. Mutta toisen posken kääntäminen loputtomasti ei aina vähennä väkivaltaa, vaan liioiteltuna rohkaisee siihen. Olisi parempi ennakoida tulevaa kuin ajautua siihen huomaamattaan. Juuri ajautuminen on Euroopan viime vuosikymmenien ongelma. Mahtavatko äärimaltilliset tämän kummallisuuden ymmärtää?

Keski-Uusimaa julkaisi viikko sitten (3.11.) vieraskynäkirjoituksen, jossa arvioitiin poliitikkojen motiiveja. Seuraavana päivänä ilmestyi Internetiin (unite-the-armies.org) sivusto, jossa ehdotetaan maailman armeijoiden yhdistämistä ekokatastrofin torjumiseksi. Kannustin ystäväpiiriäni yhtymään vetoomukseen. Arvaatte varmaan, että kysymyksessä on ihmiskunnan poikkeuksellisen valistunut otos. Suuri osa jopa asuu Keski-Uudellamaalla.

Yleistän otoksen reaktion nyt koko ihmiskunnan suhtautumiseksi. Mainittu eliittijoukko on tuon tuostakin huokailemassa ”miksi kukaan ei tee mitään” – hokemaa. Arvelin, että he sankoin joukoin yhtyvät vetoomukseen maailman pelastamiseksi. Mutta valtaosalla usutetuista allekirjoittajista olikin päteviä syitä olla yhtymättä.

Arkkitehtuuria opiskellut henkilö piti sivustoa visuaalisesti amatöörimäisenä ja torjui sen esteettisistä syistä. Ymmärretään. Eihän maailmaa voi pelastaa epäesteettisesti. Kaivataan ehkä ISIS-järjestön omaksumaa estetiikkaa.

Toinen toi lörpöttelevän puhelinkeskustelun aikana esiin tavattomat kiireensä. Hän ei ole vakituisessa työssä. Ymmärretään. Eihän maailmaa ehdi pelastaa voittamattomien kiireiden keskellä. Pitää keskittyä tärkeisiin asioihin.

Kolmas, hieman uskovainen ilmoitti, ettei ihmisen pitäisi puuttua noin isoihin asioihin. Ne ovat korkeammassa kädessä ja menee ehkä jumalanpilkan puolelle, jos puuhastelee liian mittavien projektien kimpussa. Ymmärretään. Evoluution tuotteen on pysyttävä lestissään.

Neljäs sanoi, että hän tekee itsensä naurunalaiseksi, jos nimi yhdistetään täysin epärealististen hankkeiden höpertelyihin. Hän on merkittävässä asemassa. Ymmärretään. Ei merkittävässä asemassa oleva henkilö voi pilata uraansa hömpötyksillä.

Oletan, että ihmiskunta ei pelasta maailmaa. On noita kiireitä ja pahinta jos ihmiskunta joutuisi naurunalaiseksi. Kiitän ja ylistän kaikkia niitä rämäpäitä, uhkarohkeita, uljaita ystäviäni ja myös tuntemattomia, jotka heti ensimmäisellä viikolla kannattivat tyhjänpäiväistä vetoomusta ja uhmasivat mainitsemiani vaaroja.

Heidän nimensä säilyvät tuleville sukupolville.  Ne kysyvät joskus: ”miksi kukaan ei tehnyt mitään?”

Viimeisinä vuosina on läheisessä tuttavapiirissäni sattunut toistakymmentä hoitovirhettä lääkärikäyntien yhteydessä. Joukossa on yksi kuolemaan johtanut virhe, yksi itsemurhaan osavaikuttanut prosessi ja yksi läheltä-piti tapaus. Tietääkseni yksikään näistä ei ole vienyt asiaa oikeuteen, eikä nostanut asiaa esiin julkisuudessa. Olisiko pitänyt?

Onneksi emme ole USA, jossa erikoistunut lakimiesten joukko vaanii virheitä tekeviä lääkäreitä, oikeuskäsittelyt ovat arkipäivää ja vakuutusyhtiöt iskevät sellaiset latingit lekuriparkojen turvaksi, että turva muuttuu rasitteeksi. Vastaus on ehdoton EI.

En varmasti ole mikään erikoistapaus, eivätkä tuttavapiirini ihmiset poikkeuksellisen sairaita. Oletan silti, että pikkuruinen otos viittaa laajempaan kokonaisuuteen. Asiaa on syytä hämmästellä, mutta syyttely lienee silti väärä reaktio. Useat seikat eivät ole hoitohenkilöiden aiheuttamia, vaikka kasvattavat väärien diagnoosien ja väärien hoitotoimien määrää. Sellaisia ovat väestön keski-iän nousu, jolloin sairastavien prosentuaalinen määrä kasvaa, uusien tutkimattomien sairauksien paljastuminen – esimerkkeinä borrelioosi ja sähköyliherkkyys – mutta viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä: hyvinvointiyhteiskunnan vääristynyt arvomaailma.

Aikanaan lääketieteelliseen päässeet olivat ylioppilaiden aatelia ja kaikkia lääkäreitä kumarreltiin tohtoreina. Nyt lääkikseen hakijoista hyväksytään noin 7 %, näyttelijöiksi himoavista 1 %. Tämä on oire nuorison ihanteista. Lääkäri on hyödyllinen mutta tylsä, filmitähti viihteellinen ja hauska. Kuka haluaisi olla mieluummin tylsä kuin hauska?

Hyvinvointivaltion koko tiedotuskone soittaa samaa laulua: tylsät töihin, hauskat näkyviin. Vain pieni osa hauskaksi haluavista pääsee filmitähdiksi ja loput nielevät tappionsa idols-tuomareina, BB-julkkiksina tai alastontreffit alttarilla tähtinä. Viimemainittu ei ole vielä TV-ohjelma. Tämä peli ei vetele, kun on tosi kysymyksessä ja kansa hädässä. On lisättävä duunareita ja vähennettävä viihdepellejä. Nyt syödään ylensyöneen yhteiskunnan oksennusta. Tähän tautiin tarvitaan lääkäri.

Juha Sipilä, me olemme molemmat diplomi-insinöörejä ja minä olen meistä vanhempi. Ehdotan sinuttelua. Sopiiko? Hienoa, se on yksinkertaisempaa tällaista kirjettä skrivatessa.

Olen ihaillut otteitasi hallitusta muodostettaessa ja sen jälkeenkin. Siinä on ollut vanhoille teekkareille ominaista poikki/halki/pinoon-meininkiä, joka kriittisenä aikana on välttämätöntä. Nyt näyttää siltä, että siellä elinkeinoelämän puolellakin aletaan ymmärtää, ettei kysymys ole kiusanteosta. On tosin ollut huvittavaa seurata meidän insinöörien mollaamista, johon nuo valtiotieteilijät ja muut höpönassut katsomon puolella ovat yltyneet. Annetaan heidän sitten taas hallita, jos joskus päästään tyynemmille vesille, kun edustaminen ja kapulakieli jälleen riittävät ministeriyteen.

Sitten tulee se kuuluisa mutta. Taisit tehdä erään pikku erehdyksen ja luulenpa, että itsekin sen jo myönnät. Olit hyväsydäminen ja avasit kotisi maailmankiertäjille ja muukalaisille. Hyvä niin. Et kuitenkaan huomannut punnita tekosi seurauksia. Asia levisi hetkessä kansainväliseksi mediassa ja puskaradion sekä kännyköiden kautta koko matkalla olevaan joukkoon. Monet, jotka eivät aiemmin olleet kuulletkaan Finlandista, ohittivat Saksan, Tanskan ja Ruotsin ja suunnistivat Satumaahan ja Tornioon. Sitä innostusta tässä nyt ratkotaan.

Olen vähän kateellinen. Eduskuntavuosinani pääsin räjähtäviin otsikkoihin tarjoamalla Ruokolahden leijonalle kotiani Tuusulassa. Yritykseni lässähti pahasti. Leijona livahti näkymättömiin, puhumattakaan siitä, että Suomi olisi saanut Afrikasta 50.000 leijonaa sijoitettaviksi hyväsydämisten nurkkakuntalaisten saunakamareihin, tyhjille kasarmialueille tai tulokaita varten pystytettäviin turvatarhoihin. Myönnän tappioni. Voitit 50.000 – 0.

Jotkut jaksavat natkuttaa kaikenlaisista pikkujutuista. Eilenkin, Hyrylän uimahallin (miesten) saunassa sain kuulla noita valituksia. Tämä hyväntekeväisyys kuulemma maksaa satoja miljoonia. Ne kuulemma otetaan saunojien palkkarahoista. Mutta ei nyt olla tosikkoja. Tosikot ovat tunnetusti tylsää joukkoa.

Miten jakaisit ihmiset jos heidät pitäisi jakaa kahteen tärkeimpään ryhmään? Naisiin/miehiin tai lapsiin/aikuisiin? Vai haluatko tulla haukutuksi rasistiksi ja jakaa ihmiset mustiin/valkoisiin tai ylennetyksi politrukiksi ja jakaa heidät oikeistoon/vasemmistoon? Entä kaupunkilaisiin/maalaisiin? Voi voi sentään. Kaikki meni pieleen. Oikea jako on: kiltteihin ja rehellisiin.

Kiltit eivät voi olla rehellisiä, koska silloin he eivät enää ole kittejä. Samasta syystä, mutta päinvastoin, rehelliset eivät voi olla kilttejä.

Rehelliset ihmiset sanovat suoraan mitä ajattelevat ja kaikkinainen kohteliaisuus on heille synti. He syyllistävät ja syyttävät jos siihen on aihetta ja yleistävät jos se on perusteltua. He pitävät kiinni loogisista johtopäätöksistään vaikka ne olisivat vaaraksi heidän omillekin ennakkoluuloilleen. He pyrkivät arvioimaan tulevaisuutta realistisesti. Tapakulttuuri ja poliittinen korrektius ovat kuorrutusta. Hyväuskoisuus on pahe. Rotta on rotta, vaikka sen sivelisi hunajalla. Kaiken tämän vuoksi rehellisellä on vähän mutta oikeita ystäviä.

Kiltit ihmiset ovat kivoja. He eivät halua pahoittaa kenenkään mieltä. Hyvä ilmapiiri on tärkeä, ikävien tosiseikkojen jankkaaminen tylsää. He puolustavat jokaista, sillä kukaan ei koskaan ole syyllinen mihinkään, vaan todellinen syyllisyys häipyy taustaan. Kiltit eivät ole kostonhaluisia vaan haluavat uskoa, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Jos tosiseikat pääsevät joskus yllättämään heidän ennakkokäsityksensä niin silloin saa tosiseikka kyytiä. Rottakin muuttuu hunajapupuksi kun sen vaan voitelee hunajalla. Niin asiat pitää jokaisen nähdä. Kiltillä on paljon ystäviä.

Me suomalaiset olemme jakautuneet maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä terävästi kahteen joukkueeseen: kiltteihin ja rehellisiin. Ongelma on Suomen tulevaisuuden kannalta keskeinen. Kiistan voittaja ratkeaa vasta parinkymmenen vuoden kuluttua ja arvion tekee silloin seuraava sukupolvi. Toinen näistä joukkueista – luulen, että kiltit – kirotaan silloin maanrakoon samalla tavalla kuin me kiroamme erinäiset aikaisempien sukupolvien edustajat.

Ralliautossa istuu kaksi: kartanlukija ja kuski. Jos ralliauto olisi hyvinvointivaltio, siinä istuisi näiden lisäksi kaksi henkilöä takapenkillä. He ovat takapenkin tantat. Heillä on suuret luulot itsestään.

Kartanlukijan takana oleva tantta höpöttää alati edessä istuvan korvaan. Hän yrittää kiinnittää kartanlukijan huomion omasta mielestään tärkeisiin yksityiskohtiin reitin varrella, esimerkiksi puun latvassa istuvaan harakkaan ja ojaan sammuneeseen juoppoon. Sen lisäksi hän arvostelee lakkaamatta kartanlukijan reitinvalintoja. Tämä oikeanpuoleinen täti, nimeltään Tantta 1, häiriköi ja natkuttaa kartanlukijalle siinä määrin, että urheilutoimittajaa epäilyttää hänen toimiensa hyödyllisyys. Näyttää, että tuo huomauttelija ei pysty erottamaan olennaista tyhjänpäiväisestä. Mutta hän saa palkkionsa höpöpuheista.

Vasemmalla, kuljettajan takana istuu myös varttunut henkilö, Tantta 2. Hän saa palkkansa varovaisuudesta. Hän huutelee kuskille jatkuvasti, ettei tämä tunne liikennesääntöjä, kehottaa tätä painamaan jarruja, varoittelee ja taivastelee. Jos tien varressa on nopeusrajoitus, alkaa kuljettajan takana istuskeleva täti huutaa kuin laiva sumussa. Pahinta on, että Tantta 2 on kiinnitetty liimalla istuimeensa, häntä ei voi heittää autosta ulos jossain sopivassa kurvissa. Urheilutoimittajalle tulee mieleen, mahtaako Tantta 2 lopulta edistää mitaleille pääsyä kisassa.

Me elämme ylikypsässä hyvinvointivaltiossa, joka sijaitsee ylikypsässä hyvinvointimaanosassa. Eurooppa kilpailee raadollisissa asioissa Kiinan, USA:n ja kohta myös Afrikan kanssa. Silloin olisi tärkeää, että yhteiskunnan eri toimijat – siis poliitikot, elinkeinoelämä, media ja virkakoneisto – kantaisivat kaikki puita samaan nuotioon. Vähiten on hyödyksi, jos osa meistä kantaa puita ja osa vettä. Eduksi ei ole myöskään harhaluulo, että me emme tarvitse ketään, vaan meidän pitää auttaa kaikkia.

Lopuksi urheilutoimittajan arvoitus lukijalle. Jaa ralliauton roolihahmot, Kartturi, Kuski, Tantta 1 ja Tantta 2 oikealla tavalla yhteiskunnan toimijoille. Kuka on Elinkeinoelämä, Media, Poliitikot, Virkamiehet?

Poliitikot ovat viime aikoina olleet kovin innokkaita todistelemaan, että tiivis (Osmo Soininvaara) ja väljä (Matti Vanhanen) rakentamistapa ovat kumpikin toinen toistaan parempia, mitä ympäristöarvoihin tulee. Älkää uskoko tässä asiassa muita kuin itseänne. Esitän nyt joitakin perusteluja tälle ultraradikaalille ja epäpoliittiselle kannanotolleni.

Kaupunki muistuttaa suuresti elollista olentoa. Sillä on aineenvaihduntansa. Se syö materiaaleja ja ulostaa jätettä. Se käyttää ulkopuolelta saamaansa energiaa. Sillä on hermoverkko, joka jakautuu tietoiseen osaan, esimerkiksi televisioihin ja kännyköihin ja tämän taustalla piilevä alitajunta, joka tarkkailee, säätelee ja ohjailee huomaamattamme kaupungin toimintoja. Kaupungilla on luuranko: kiviset talot, kadut ja torit. Sillä on elämänvaiheensa, nuoruutensa ja vanhuutensa sekä näiden rinnalla muistina historiansa ja unelmina tulevaisuutensa. Kaupunki on persoonallisuus. Varoitan perusvirheestä 1: älkää pitäkö kaupunkia sieluttomana koneena.

Kun puhutaan ympäristöarvoista, tarkoitetaan nykyisin liian usein ja vain hiilijalanjälkeä. Käsite on paljon laajempi. Ympäristöarvoihin kuuluvat kaikki vaikutukset – välittömät ja välilliset – jotka heijastuvat päästöinä, saasteina ja luonnonvarojen tuhlauksena myös kaupunkialueen ympärille: veteen, maahan ja ilmaan. Melu esimerkiksi kuuluu näihin asioihin. Ei myöskään pidä kuvitella, että arvot ovat vain aineellisia. Kaupungilla on henkensä, kuten jokaisella yksilöllä. Perusvirhe 2: asiaa tarkastellaan piinallisella tarkkuudella, mutta vain yhden kapean rakosen läpi.

Ei ole kloonattuja neropatteja, mutta ei myöskään jostain kopioituja ihannekaupunkeja. Kirjassa Världens Hufvudstäder (1892) esitellään 24 tuon ajan suurkaupunkia eri maanosissa. Sen sivuilla erilaisuuden ja monikulttuurin rikkaus loistaa, kun nykyinen mankeli ei vielä ole latistanut kaupunkien persoonallisuutta. Joten lopuksi perusvirhe 3: tehdään kaupungit samalla laskentakaavalla ja kuvitellaan, että niiden asukkaat ovat tasapaksua mössöä ja viihtyvät siellä missä mössön määrätään viihtyä.

Suomi on pari viikkoa metelöinyt kansanedustajan 25.7. kirjoittamasta Facebook päivityksestä. Helsingin Sanomien pääkirjoitus 8.8., jossa käsiteltiin Afrikan väestönkasvun seurauksia, taas jäänee ilman vastineita. Kannustan maltillisesti pohtimaan tuota jälkimäistä juttua ja lopettamaan se mekastus yksityisen ihmisen jorinoista.  

Afrikan väestön ennustetaan kasvavan vuoteen 2050 mennessä 1,3 miljardilla ihmisellä. HS:n pääkirjoituksessa sanotaan, että vaikutukset voivat olla myönteisiä. Se on poliittisesti korrektia puhetta, mutta juuri siksi silkkaa hölynpölyä. Tähän pitäisi reagoida vähintään raivolla, mutta mieluiten kieltämällä lailla tällaiset puheet ja viemällä ne jatkossa poliisin tutkintaan.

Afrikka on se maanosa, missä vielä on suuria nisäkkäitä joitakin yksilöitä. Lähimpiä sukulaisiamme, vuorigorilloja on maailmassa noin 600, yksi gorilla kymmentä miljoonaa ihmistä kohden. Pohtikaapa päinvastaista tilannetta: vuorigorilloja olisi 10 miljoonaa jokaista ihmistä kohden ja gorillat tuumisivat, että heidän väkimääränsä kasvu on myönteistä kehitystä. Mitä arvelette Afrikan suojelualueille tapahtuvan, kun väkiluku kasvaa nykyisestä noin 2,5 – kertaiseksi?

Entä miten reagoi Eurooppa, kun vuosittainen muuttovirta Välimeren yli kasvaa nykyisestä noin 10 miljoonaan vuodessa? Otetaanko täällä esiliinat levällään tulijat vastaan? Olisiko se mukavaa jo nyt ylikansoitetulle maanosallemme? 

Nigeria on Afrikan intohimoisin väkiluvun kasvattaja. Lagos on maanosan vaarallisimpia kaupunkeja ja kasvaisi vuoteen 2050 mennessä sadan miljoonan ihmisen keskittymäksi. Siinäpä esikuva meidänkin metropoli-haaveilijoillemme. Arveletteko, että rikollisuus, väkivalta ja taudit vähenevät tuon myönteisen kasvun seurauksena?     

Kasvumaanikoille lopuksi vielä yksi muistutus. Maapallon väkiluvun kasvattaminen ei ole vaikeaa, mutta väkiluvun palauttaminen kestävälle tasolle jollain inhimillisellä keinolla vie useita vuosisatoja. Sitä vaihetta tämä planeetta ei kestä. Voimme vain poliittisen korrektiuden hengessä toivottaa tuleville sukupolville viihtyisää maailmanloppua.