| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksessa 20.01.2006 |

Ensimmäinen Rooman Klubille tehty raportti on kulmakivi. Oli vuosi 1972. Oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Rachel Carsonin kirja Hiljainen kevät ilmestyi. Pentti Linkolan Unelmat paremmasta maailmasta julkaistiin 1971. Näiden jälkeen on painettu kymmenittäin teoksia ja tuhansittain artikkeleita, joissa maailman tilaa analysoidaan eri näkökulmista.

Enää ei ole vakavasti otettavia ihmisiä tai tahoja, jotka kiistäisivät noiden analyysien perusviestin. Ihmiskunta elää syvässä kriisissä ja planeetan tila romahtaa kuolettavaa vauhtia. Kohtaamme tästä uusia, odottamattomia merkkejä vuosittain. Pyörremyrskyt USA:n etelärannikolla ovat viimeisin esimerkki tästä.

Silti suurin osa niistäkin ihmisistä, jotka myöntävät oireiden merkityksen, suhtautuu maailman tilaan ja sen muutokseen oudon passiivisesti. Tämän tulisi muuttua. Analyysit on tehty, detaljeita ei tarvitse enää tutkia, johtopäätökset ovat selkeät, on tekojen aika.

En usko yksittäisten ihmisten ruohonjuuritason toimiin. Ne tuottavat tietysti tekijälleen hyvää mieltä, mutta sillä ei ole laajempaa kantavuutta. Vapaaehtoisuus johtaa siihen, että hyvät uhrautuvat, pahat porskuttavat.

Yksilön teoilla on myös esimerkin vaikutus, mutta sen avulla ei massoja houkutella. Millainen olisi sosiaaliturvamme tänään, jos se perustuisi vapaaehtoisiin almuihin? Yhdysvalloissa tuota linjaa on pidetty yllä, siellä hyväntekeväisyys on muotia. Entä tulokset? Pohjoismainen hyvinvointi perustuu pakkoon, veroihin ja tukiaisiin. Se on tuossa asiassa toimivampi. Ympäristöasioissa pitää ottaa siitä mallia. Lisää kieltoja ja määräyksiä!

En usko myöskään niitä, jotka odottavat ihmiskunnan valaistumista. Heitä on paljon. Heidän mielestään mitään ei tapahdu, ellei oikeaa eettistä asennetta ole ensin omaksuttu yleisesti. Se on joskus toiminut, mutta hitaasti. Kristillisen etiikan leviämiseen meni parituhatta vuotta. Vaikka elämäkeskinen etiikka leviäisi perustavaksi aatteeksi nykyään nopeammin, ei siihenkään ole aikaa. Muutos pitää saada aikaan huolimatta siitä, että ihminen on perusluonteeltaan ahne, itsekäs, epärehellinen ja pelkuri. Lainsäädännössä nuo ominaisuudet on otettava huomioon ja käännettävä voitoksi, kuin judossa vastustajan voima. Ei ole aikaa odottaa ihmisen muuttumista.

Uskon ylikansallisiin, tiukkoihin rajoituksiin ja sopimuksiin. Toistaiseksi ne ovat aivan liian lepsuja. Mikään laskelma ei vielä osoita, että maailma niiden avulla pelastuisi. Päinvastoin: maailman tila huononee niistä huolimatta koko ajan. Mutta kukaan ei yritäkään väittää, että maailman pelastamiseksi olisi kehitetty uskottava strategia ja tarpeelliset toimet otettu käyttöön. Edes vaatimusta tällaisesta strategiasta ei ole kuultu. Sen esittäminen lienee poliittisesti epäviisasta. Siksi kaikilla niillä järjestöillä ja ihmisillä, jotka alalla vaikuttavat ja tilanteen tuntevat, on yksi tehtävä yli muiden. Heidän on vaadittava poliitikoilta niitä tekoja, jotka riittävät maailman pelastamiseen. Vähempään ei saa tyytyä.

Korulauseet eivät riitä. Ei pidä tyytyä vain oikeaan suuntaan ja riittämättömään määrään. Ei pidä uskoa verukkeita, joilla ikävät, mutta tarpeelliset toimet vesitetään. Niitä ovat vetoaminen demokratiaan, ihmisoikeuksiin, hyvinvointiin, tasa-arvoon, taloudelliseen kasvuun ja länsimaiseen kulttuuriin. Monille jokainen noista arvoista on tärkeämpi kuin planeetan pelastaminen. Tuhoutukoon maailma, kunhan tuhoutuu demokraattisesti! Menköön kaikki muu, kunhan talouskasvu säilyy! Tuntuuko tutulta?

Passiivinen pahuus – sivusta katsominen, tekemättömyys ja katseen kääntäminen toisaalle – on raukkamaista. Siinä suhteessa, mutta vain siinä suhteessa se poikkeaa tosiroistojen toimista.