| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 05.01.2006 |

Syksyn menestyskirjassa Viiden vuoden yksinäisyys kertoo Sauli Niinistö tarinan Kanadan matkalla pohditusta polkupyörän sisärengasongelmasta ja mainitsee minutkin siinä yhteydessä. Kirjan lukijat ovat kääntyneet puoleeni eri tilanteissa tämän jutun johdosta. Siksi asiaa on syytä valaista hieman lisää ja korjata eräs virhe.

Polkupyörän sisärenkaaseen kohdistuva ongelma on niin vaikea, että matkalla olleista Niinistö ainoana pystyi sen ratkaisemaan. Mukana oli muitakin tulevia presidenttiehdokkaita ja useita myöhempien aikojen ministereitä. Tehtävää voi perustellusti pitää vaativampana kuin esimerkiksi presidentin tai ministerin virassa eteen tulevia pulmia. Tästä voi päätellä, että Niinistö on ylilahjakas hoitelemaan Tasavallan Presidentin tehtäviä.

Ilmeisesti Niinistö on itsekin huomannut tämän, eikä siitä syystä kerro sisärengasjutusta koko totuutta. Hän jättää mainitsematta oman ainutkertaisuutensa matkalaisten joukossa ja vähättelee muutenkin saavutustaan. Hän väittää pohtineensa pulmaa useita päiviä ja voin vannoa, ettei tämä pidä paikkaansa. Kävelimme erään kanadalaisen vankilan pihalla, eikä kestänyt edes tuntia kun nykyisen presidenttiehdokkaan silmiin syttyi oivalluksen palo ja hän esitti ongelmalle täysin oikean ratkaisun.

Niinistöllä näyttää siis olevan vaatimattomuus luonnevikanaan tai hän bluffaa. Hän yrittää päästä tässä suhteessa tasaveroiseksi Rouva Tavallisen ja Herra Harmaan kanssa. Mitättömyys ja itsensä vähättely on muotia näissä vaaleissa. Se on ehdottomasti virhe. Suurimman suomalaisen valinnassa pääsivät mitalisijoille entiset presidentit Mannerheim ja Kekkonen, eikä kumpaakaan voi syyttää kansan kumartelusta tai omien ansioittensa unohtelusta.

Yleisradiokin näyttää tarttuneen tähän nöyristelytrendiin. Alkavalla viikolla eräs liuhupartainen kloppi – en muista nimeä, eikä sillä ole väliäkään – järjestää ehdokastenttejä presidentiksi pyrkiville ja on kopioinut tenttien formaatin yhdistelmänä Heikoin Lenkki ja Idols ohjelmista. Näiden esikuvien ideana on, että vapaaehtoiset masokistit menevät pilkattavaksi ja nöyryytettäväksi televisioon tyydyttääkseen julkisuuden hinkuaan edes hetken, hinnalla millä hyvänsä. Olen aina ihmetellyt, miksi noihin ohjelmiin menijät eivät pistä luuta kurkkuun haastattelijoilleen.

Nyt ei enää ihmetytä. Kun tuleva presidentti – olipa se sitten kuka hyvänsä – kumartelee linkkuveitsenä mediaa, antaa haastattelijan limboilla mielin määrin epä-älyllisten argumenttiensa parissa ja pilkata sivistymättömästi itseään, vastaa kaikkeen lehmän kärsivällisyydellä ja toimii nöyristelyn kärkihahmona, niin kansa seuraa johtajaa. Presidentillä on sellainen kansa, jonka hän ansaitsee.

Olen lähes menettänyt toivoni. Onneksi on yksi sitoutumaton ehdokas, jonka ei tarvitse jälkikäteen selitellä huonoa käytöstään puoluehallituksessa tai rahoittajilleen. Arto Lahti voisi halutessaan potkaista aisan yli, käyttäytyä normaalin ihmisen tavoin ja antaa liuhuparralle kyytiä. Siitä tulisi lisää ääniäkin. Kansa on kyllästynyt mataliin profiileihin.