| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 30. 4. 2004 |

Kun WTC tunnettuna syyskuun päivänä oli luhistunut, tuli USA:n presidentti kuvaruutuun ja kutsui kaappauksen tehneitä terroristeja pelkureiksi. Lausunto televisioitiin koko maailmaan. Onnettomammin ei olisi voinut sanaansa valita. Heitä olisi voinut kutsua kymmenillä muilla haukkumasanoilla, esimerkiksi iljettäviksi, sydämettömiksi tai roistoiksi. Mutta pelkureiksi? Tämä arvio ei riipu siitä, miten itse asiaan suhtautuu.

Sananvalintaa ei voi puolustella esimerkiksi sillä, että haluttiin nostaa amerikkalaisia mielialoja liioittelemalla. Jokainen voi vaihtaa mielessään teon motiivit, olosuhteet ja tavoitteet hyväksyttäviksi, kuvitella sitten itsensä tekijäksi ja pohtia, mitä ominaisuuksia teko ihmiseltä vaatii. Sen jälkeen voi arvioida sanan ”pelkuri” osuvuutta. Se oli bumerangi, koska vähä-älyinenkin päättelee, ettei presidentti Bush rakasta totuutta.

Mehän kaikki muistamme, miten Bushista tuli presidentti.

Sitten alettiin pommittaa Afganistania. Pommituksen tarkoituksena oli etsiä Osama bin Ladenia. Osumatarkkuudessa oli heikkouksia, koska Osama bin Laden ei kuollut eikä löytynyt pommittamalla. Siviilejä kuoli operaatiossa paljon enemmän kuin WTC:ssä, mutta heidän kuolemansa johdosta Suomen eduskunta ei noussut seisomaan ja viettänyt hiljaista muistohetkeä. Moni kiihkeä Bushin kannattaja oli sillä kannalla, että olisi pitänyt pommittaa enemmän ja tappaa enemmän. En usko, että Osama bin Laden olisi löytynyt sen helpommin.

Huomio suunnattiin pois Afganistanista, kun keksittiin ”pahan akseli” ja toinen roisto, Saddam Hussein. Bushin faijalla oli jo ollut huonot välit Saddamin kanssa ja vanhoja kalavelkoja maksettavana. Saddam Husseinilla sanottiin olevan joukkotuhoaseita. Viitattiin biologisiin, kemiallisiin ja ydinaseisiin. Rummutus oli niin vahvaa, että Suomessakin jokainen tiesi niitä Irakissa olevan. YK.n tarkkailijat etsivät noita aseita. Jos niitä olisi löytynyt, olisi alettu pommittaa Irakia. Koska niitä ei löytynyt, alettiin pommittaa Irakia. Löytymättömyyden sanottiin johtuvan siitä, ettei Irak auttanut tarpeeksi tehokkaasti aseiden löytämisessä.

No mitä pienistä. Irakin pommittaminen selitettiin oikeutetuksi, koska oltiin pelastamassa ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Uskooko joku?

Hieman tästä kohteesta länteen sijaitsee Sudan, jossa on menossa kansanmurha. Miksi USA ei ala pommittaa Sudania? Eikö Bush ole huomannut, että siellä olisi hyväntekijälle hommia? Kannattaako yleensäkään uskoa, mitä Bush sanoo? Viettääkö eduskunta sudanilaisten muistolle hiljaisen tuokion? Ihaileeko Tarja Halonen Bushia? Mitä Penttiläkin urputtaa?

Vähän aikaa sitten tuli julkisuuteen tieto neuvottelutarjouksesta, jonka sanottiin tulleen Osama bin Ladenilta. Se hylättiin, eikä siksi, että olisi epäilty sen aitoutta, ehtoja pidetty kohtuuttomina tai vastapuolen sanaan ei olisi luotettu. Tarjous hylättiin auktoriteettisyistä. Mutta auktoriteettisyyt eivät estäneet äskettäin Tony Blairia matkustamasta Libyaan ja Gaddafia Belgiaan.

Niin on miltä näyttää. Eikä hyvältä näytä.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 1. 4. 2004 |

Suomen rakennuskanta, tiet, rautatiet, lentokentät ja muut rakennelmat, rakennusmaa ja rakentajien käyttämät koneet muodostavat yhdessä noin 75% maamme kansanvarallisuudesta, pyöreästi 400 miljardin euron omaisuusmassan, 75 000 euroa per lärvi. Tämän kokonaisuuden merkittävin osa ovat asunnot.

Ei ole yhdentekevää, miten tätä varallisuutta hoidetaan.

Tämän omaisuuden käyttökelpoinen ikä on jo huomion arvoinen seikka. Lyhytikäisimmät rakennelmat kestävät 20 vuotta, eikä niitä usein ole pidemmäksi ajaksi suunniteltukaan. Kestävämmät säilyvät helposti 200 vuotta ilman suuria korjauksia ja – kuten tunnettua – maailmassa on 2000 vuottakin vanhoja rakennuksia. Asuntojen keski-iäksi pitäisi saada ainakin 100 vuotta. Valtaosa rakennuskannastamme on nykyisin alle sadan vuoden ikäistä.

Rakennustekniikan tuntijat tietävät, että uhraamalla suunnitteluun pieniä lisäpanoksia, edellä mainitun rakennusmassan keski-ikä voidaan nostaa 1,5-kertaiseksi nykyisestä. Tärkeä on teknisen kestävyyden ohella toiminnallinen kestävyys. Rakennukset tulisi suunnitella siten, että vaikka niiden funktio muuttuisi tulevaisuudessa, suuria remontteja ei silti tarvitse tehdä. Esteettinen kestävyys taas edellyttää, että jokaiseen arkkitehtuurin muotivillitykseen ei pidä hairahtua. Kustannuksista sanottakoon, että tässä lajissa säästäminen tulee kalliiksi. Mitä rakennusten keski-iän pidentyminen merkitsisi ympäristöllemme, entä mitkä olisivat taloudelliset vaikutukset?

Kaupunkimme alkaisivat muistuttaa nykyistä enemmän keskieurooppalaisia kaupunkeja, vanhoja rakennuksia olisi kaikkialla enemmän. Kirkonkylämme eivät enää olisi aaltopeltihallien, kevytbetonisten parakkien, vanhan puukirkon, elementtitalojen, mökkien ja bensa-aseman yhdistelmiä vaan yhtenäisiä kokonaisuuksia. Miljöön kannalta tuollainen muutos olisi ilmeisen toivottava.

Rakennuskantamme keski-ikää ei tunneta, mutta olettakaamme se vaikka 80 vuodeksi. Miten menot muuttuisivat, jos tuo luku voitaisiin kasvattaa 120 vuoteen? Vuosittainen rakentamisen volyymi pienenisi noin kolmanneksella ja säästöön jäisi 1,5 miljardia euroa vuodessa. Sillä rahalla saisi työllistetyksi melkoisen liudan suunnittelijoita, joiden tehtävänä olisi vain pidentää uuden rakennuskannan ikää tuon tarvittavan 40 vuoden verran. Jonkin verran nykyistä enemmän resursseja pitäisi tietysti kohdistaa rakennusten ylläpitoon ja huoltoon.

Kun rakentamisen volyymi vähenisi kolmanneksella, uhkaisi syntyä työttömyyttä. Ohimennen on tietysti syytä muistaa, ettei työllisyyttä pidä yleensäkään hoitaa tarpeettomuuksia tuottamalla. Tässä tapauksessa ongelman voisi ratkaista kehittämällä alaa vientivoittoisemmaksi. Venäjän markkinat kasvavat lähimpien vuosikymmenten aikana. Koulutukseen ja markkinointiin kohdistetuilla ponnistuksilla ei olisi vaikeata saada rakentajien vajaatyöllistetty ammattikunta hyödyllisesti aktivoitua.

Suomen Rakennusinsinöörien Liitto julkistaa huhtikuun alussa oman arvionsa suomalaisen rakentamisen tulevaisuudesta. Saattaa olla, että siinäkin on kiinnitetty huomiota edellä mainittuihin kysymyksiin.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 6. 3. 2004

Mitä vikaa Ville Itälässä on?

Silloin tällöin meillä Suomessakin on poliitikkoja, joilla on kanttia lausua diftongi ”ei”. Sauli Niinistö on yksi heistä. Hän kieltäytyi mm. puolueensa puheenjohtajuudesta, Suomen Pankin johtajan paikasta ja presidenttiehdokkuudesta, eikä yrittänyt ratkaista muitakaan asioita lyhytnäköisen suosion pohjalta. Tupajumien tuomitseminen oli kapea-alaista, mutta annetaan Sauli anteeksi. Niinistö sai niskavoiton mediasta ja luottamuksen yli puoluerajojen.

Seuraajaksi tuli Itälä. Itälää on syytetty ties mistä: turkulaisesta murteesta, epävarmasta esiintymisestä, uskottavuuden puutteesta, naurettavista sanonnoista, puolueen kannatuksen kadottamisesta ja viimeksi huonosta poliittisesta pelisilmästä. Mutta Itälää ei ole syytetty epärehelliseksi, ei narautettu takinkäännöstä, eikä hänen julistamaansa pehmeää ja sosiaalista linjaustakaan ole moitittu. Päinvastoin: kokoomuksessa on toistettu mantraa, että linjaeroja ei ole. Nyt kokoomus antoi savustaa Itälän ulos, reagoimatta ärhäkästi syiden pinnallisuuteen. Toistaiseksi (4.3) ainoa haastaja on Martin Saarikangas. Saarikangaskaan ei kelpaa medialle.

Mitä vikaa on Martin Saarikankaassa?

Saarikangas on kuulemma liian vanha ja poliittisesti kokematon. Se ei ole trendikästä. Saarikangas on nyt 11 vuotta nuorempi kuin Kekkonen tullessaan valituksi neljännen kerran presidentiksi tai 9 vuotta nuorempi kuin Paasikivi tullessaan valituksi ensimmäisen kerran. Onko ihmislaji muuttunut niin, että aikaisemmin vanhat olivat sopivia päättäjiksi, nykyisin nuoret? Ei ole, mutta kriiseissä on pakko turvautua vanhempiin ja luotettaviin. Yhdentekevissä tilanteissa voi riskeerata nuoriin ja nätteihin. Kokoomuksen kriisi on pelkkä kannatuskriisi, kysymys ei ole oikeista asioista.

Poliittinen kokemattomuus tarkoittaa, ettei osaa kieroilla riittävästi, sanoo jotain pelkän puhumisen asemesta, ei ymmärrä politiikan toimittajien ylivertaista asemaa, pitää tyhmänylpeästi kiinni puheistaan ja käyttäytyy muutenkin kuin tavallinen kunniallinen ihminen. Mitä sanoisi urheilutoimittaja kiekonheittäjästä, joka ilmoittaisi, että naurettavan limpun paiskomisella ei ole mitään merkitystä ja tapahtuman selostaminen se vasta idiootin hommaa onkin? Sama juttu. Media haluaa poliitikkoja, jotka hyväksyvät henkilökysymysten, kannatuslukujen, pinnallisuuksien, pelaamisen ja yksityisasioiden tonkimisen arvon. Ymmärtävät pelin hengen, kokeneita ammattipoliitikkoja.

Kokoomuksen kriisi on yhdentekevä asia. Jos kokoomuksen kannatus nousee tai laskee joillakin prosenttiyksiköillä seuraavissa vaaleissa, maailmanloppu ei tule yhtään hitaammin. Suomalaisen elämä ei paljoa muuttuisi, vaikka Itälä olisi nyt pääministeri Vanhasen asemesta. Jos Ben Zyskowicz olisi hävinnyt ryhmänjohtajan vaalit, se olisi merkinnyt saman verran kuin HIFK:n voitto jääkiekossa vaikkapa Tapparasta. Onks välii?

Kokoomuksen kriisi on pelkkää viihdettä. Siksi TV:n viihdeohjelmatkin saavat ratkaisussa merkittävän roolin. Mutta ehkä kukaan ei muuta ajattelekaan.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 30. 1. 2004 |

Kiina-ilmiö ei olekaan enää ydinreaktorin sulamista ja painumista maan lävitse toiselle puolelle planeettaa. Sanonnalla on uusi sisältö: suomalainen yritys siirtää toimintojaan halvan palkkatason maahan, esimerkiksi Kiinaan. Tätä paheksutaan, ikään kuin tapahtumaa ei olisi ennakoitu jo vuosia sitten. Pahin meteli nousi kemijärveläisen Salcompin siirtymisestä viime syksynä.

Salcomp ei ole Kemijärven sosiaalitoimisto, ei sitä voi syyttää.

Sosiaalitanttoja voi syyttää. Juolahtiko mieleen teille kansalaispalkka-intoilijoille, joiden tavoite oli ylimitoitettu, kaiken kattava ja perusteeton sosiaaliturva, että sen lopputulos on Kiina-ilmiö? Oivalsitteko te hyvinvointivaltion paisuttajat, jotka kilpaa keksitte julkisia menoja verorahojen kuluttamiseen, että elinkeinoelämä voi muutakin kuin alistua? Teidän kohtuuttomuutenne oli mahdollinen säätelytalouden ja taustalla olevan uhan, Neuvostoliiton turvin.

Kyllä nyt kelpaa säälitellä kemijärveläisten kohtaloa, kun on sen ensin aiheuttanut. Miettisitte ehdotustenne välillisiä seurauksia myöskin. Teidän oli aikakin saada pikku näpäytys.

Perusteeton, korkea sosiaaliturva hävittää kannustavuuden tai ajaa alimmat palkat niin korkeiksi, ettei pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Yhtiöiden ja korkeiden tulojen ankara verotus ei ajan mittaan kestä kansainvälisissä oloissa, vaan etsitään suotuisampi ympäristö. Nyt Euroopan valtiot kilpailevat siitä, kuka luo yrityksille ja huippuasiantuntijoille parhaat toimintapuitteet. Eräs väistämätön osa tätä kilpailua on sallia toimintojen siirtäminen halvan työvoiman maihin. Kiinalle ja muille matalapalkkaisille maille se on haluttua, luonnollisinta ja terveintä kehitysapua.

Edellinen on pienen mittakaavan pohdintaa. Laajemmin ja pitkällä aikavälillä ajatellen on kaksi vaihtoehtoa.

Todennäköinen kehitys on, että maailma jakautuu nykyistäkin selkeämmin kahtia. Silloin teollistunut osa maailmasta – johon Kiinakin tulee kuulumaan – hyödyntää muuta maailmaa halvan työvoiman ja massamarkkinoinnin kohteena. Teolliset maat säilyttävät itsellään kaikki tuotannon tärkeimmät avaimet: patentit sekä tuotantoprosessien ja tuotteiden asiantuntemuksen, sekä jokaiseen tuotteeseen sisältyvän, yhä suuremmaksi muodostuvan ei-aineellisen arvon. Pienikokoisten tuotteiden kuljetuskustannukset eivät ratkaise mitään. Maailmassa ei enää ole banaanivaltioita, vaan kokonainen banaanipuolisko.

Toivottavaa taas olisi, että Kiinan jäljessä esimerkiksi Intia ja Afrikka pystyisivät asteittain luopumaan epäterveestä ja passivoivasta kehitysavusta. Merkittävimpiä mahdollisuuksia tässä kehityksessä on juuri Kiina-ilmiö. Mitä enemmän yhtiöiden ja ihmisten välinen luonteva, suora yhteistyö etenee, mitä vähemmän prosessiin sisältyy hellämielisyyttä ja hyväntekeväisyyttä, sen parempi ns. kehitysmaille. Se on reilua kauppaa.

Olen viime vuosina käynyt monessa Afrikan maassa, myös pienillä paikkakunnilla. Pikkukaupunkien Internet-kahvilat ovat iltaisin täynnä innostunutta, nuorta väkeä. Pelkästään sen näkeminen saisi suomalaisen sosiaalitantan mietteliääksi. Siunattu olkoon Kiina-ilmiö.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 17. 12. 2003|

Jos kansalaisella on taloudenhoitaja, sihteeri, lähetti tai nämä kaikki, ei hänelle kerry kokemusta itsepalveluyhteiskunnan olennaisesta tuntomerkistä, jonosta. Hän vain ihmettelee, missä henkilökunta luuhaa, kun pienenkin asian hoitamiseen kuluu runsaasti aikaa ja palkka raksuttaa.

Jos kansalainen hoitaa itse asioitaan, kokemus kertyy pian. Soitin yhteisen yhtiömme F:n lentolippujen varaukseen, jossa vastasi automaatti yksi. Paina yksi. Sitten soi musiikki. Sitten automaatti kaksi, lupasi henkilökohtaista palvelua. Sitten automaatti kolme. Kuuntelin sen toistuvaa ilmoitusta ”kaikki virkailijamme ovat varattuja, odottakaa hetki” kahden minuutin välein, kolmella kielellä. Kun olin odottanut kaksikymmentä minuuttia kestäneen hetken, suljin puhelimen ja soitin asiakaspalautteeseen. Kerroin siellä vastaavalle olennolle, että olin juuri ollut heidän palveluksessaan kaksikymmentä minuuttia saamatta palkkaa. Hän sanoi, että monet ovat olleet tunninkin eikä asiassa ole mitään epänormaalia. Kerroin kirjoittavani Taloussanomiin heidän asiakaspalvelustaan ja olento lupasi pikaisesti palata asiaan. Viiden minuutin kuluttua minulle soitti ihminen ja kysyi miten voisi palvella.

F. ei ole ainoa laatuaan. Pankit, apteekit, postit, lääkäriasemat, tietokoneiden korjaajat, verottajat, viskaalit, satraapit ja ennen muuta marketit luovat kustannussäästöjä jonotuttamalla asiakkaitaan tuntitolkulla maksamatta näille korvausta. Asiakkaat ovat liian pöljiä kiinnittääkseen palkattomaan rekrytointiin huomiota. Oletko koskaan käynyt jonovapaassa marketissa?

Laskelmieni mukaan 100.000 suomalaista seisoo tai istuu jonoissa kahdeksan tuntia päivässä palkatta. Tai on väärin sanoa palkatta, koska heidän saamiensa palvelujen pitäisi halveta hieman, kun palvelupisteet säästävät henkilökunnan palkoissa. Eikä tarvitse katsella luppoaikaa viettävää marketin kassaa. Tai on sittenkin väärin sanoa hintojen halpenevan, koska asiakas maksaa verorahoistaan palkan niille työttömille, jotka voisivat olla pisteen palveluksessa. Samalla palvelut paranisivat. Meitä riistetään.

Iltapäivälehdille tämä on tuhoisaa, koska jonossa ehtii lukea molemmat iltapäivälehdet ja panna ne sitten takaisin telineeseen. Luulisi lehtien puuttuvan epäkohtaan oman etunsa nimissä.

On turha napista työttömyydestä, kun kolmannes työttömistä saisi työpaikan jonoissa. Eikä meidän pitäisi kavahtaa kengänkiillottajayhteiskuntaa kun elämme jonottajayhteiskunnassa. Kenkien kiillottaminen on hyödyllistä, jonottaminen ei. Likaisimmatkaan monot eivät työllistä ihmisiä niin kuin jonot. Mutta emmehän me voi palkata satojen tuhansien työttömien armeijaa ammattimaisiksi sijaisjonottajiksi.

Jotain voisimme kuitenkin tehdä. Voisimme vaatia, että työttömille maksettujen verorahojen asemesta palvelupisteet palkkaisivat samat ihmiset töihin. Emme enää kuluttaisi aikaamme jonoissa. Suuntaisimme nyt työttömyyskorvauksiin työnnetyt rahat lisättyyn henkilökuntaan. Käynnistäkäämme vallankumouksellinen ”jont pois” – kansanliike. Rytmikästä huutoa ja plakaatteja markettien kassoille.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 4. 11. 2003|

Monikyltyyri, monikyltyyri, se huuto on Suomessa suuri. Mut mitä se on, se monikyltyyri?

Kävelen Costa Rican pikkukaupungin katua ja vastaani tulee kaksi amerikkalaista voimanostajaa. Kysyn espanjaksi urheiluvälinekauppaa. Kysytty kääntyy kaverinsa puoleen ja kysyy amerikaksi: mitä hiton kieltä toi jätkä oikein puhuu?

Kysyn helsinkiläisen ravintolan baarissa suomeksi, mitä gintonic maksaa. Brittiläinen baarimikko vastaa englanniksi. En ole ymmärtävinäni. Toistan kysymyksen ja hän vastaa kangertelevalla suomella, mutta oikein. Kannustan häntä jatkamaan kieliopintojaan.

Amerikkalaiset voimanostajat ja brittiläinen baarimikko ovat monikulttuurisuuden edustajia. Heidän mielestään Costa Ricassa pitäisi puhua muutakin kuin espanjaa ja Suomessa muutakin kuin suomea. Monikulttuurisuus on englannin kieltä kaikkialla.

Vielä yksi juttu. Suurkaupungin kansainvälisen lentokentän transit-hallin ravintolan tarjoilija ei suostu ymmärtämään tilaustani englanniksi. Hän suostuu puhumaan vain ranskaa. Arvaa mikä kaupunki, oikea vastaus jutun lopussa. Mutta oliko tuo tarjoilija monikulttuurisuuden vastustaja vai puolustaja?

Opetin joitakin vuosia Otaniemen TKK:ssa opiskelijoita kaikkialta maailmasta. Vain harvojen äidinkieli oli englanti. Viimeisinä vuosina pidin luennot vain englanniksi, koska ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä oli suuri ja englantia saattoi arvella useimpien edes vähän ymmärtävän. Opetus kärsi tästä monikulttuurisuudesta kovasti.

Ruotsalaisessa pikkukaupungissa ei enää ole ruotsalaista ravintolaa. Niissä on kaikissa vain etnisiä ravintoloita, niitä samoja ruotsalais-etnisiä Oskarshamnista Bastuträskiin. Suuremmissa taajamissa on varaa sellaiseenkin erikoisuuteen kuin ruotsalainen ravintola. Ruotsi on aina ollut Suomen lippulaiva ja meillä hengitetään tässä asiassa Svea-mamman niskaan.

Minkälaisesta rautalangasta monikulttuurisuuden puolustajille pitää asiat vääntää?

Monikulttuurisuus on hieno asia harmaantuvassa maailmassa, mutta monikulttuurisuuden puolustajat ovat jälkeenjääneitä juntteja. He eivät ymmärrä, että monikulttuurisuus säilyy sukupolvesta toiseen vain sitkeän puolustustaistelun avulla Maailma on joka tapauksessa kulttuurientropian kynsissä. Entropia on sitä, että kuuma ja kylmä vesi samassa lasissa väljähtyvät haaleiksi. Tämä väljähtyminen näkyy selvästi kaikissa suurkaupungeissa, ne muuttuvat toistensa kaltaisiksi. Se heijastuu koko maailman taiteessa, arkkitehtuurissa, tavoissa, pukeutumisessa, kielessä, ihmisten ulkonäössä, urheiluharrastuksissa, arvoissa, etiikassa ja koirien käyttäytymisessä.

Mutta haitanneeko tuo mittään?

Ei se haittaa, jos rakastaa asioiden muuttumista tylsemmiksi ja yllätyksettömiksi matkustettaessa minne tahansa, jos rakastaa turvaa, tuttuutta, harmautta ja arkipäivää. Sellaiselle ihmiselle monikulttuurisuus on mukavaa ja hän edistää sitä innokkaasti. Hänelle McDonald’s on monikulttuuria. Todellinen, aito rikkaus ja oikeat vaihtoehdot tietysti katoavat tuossa tehosekoittajassa. Ne katoaisivat hitaammin, mikäli panisimme edes vähän hanttiin.

Vastaus: Montreal.

| Eero Paloheimon kolumni on julkaistu Taloussanomissa 7. 10. 2003 |

Kehittyneessä yhteiskunnassa on epämiellyttäviäkin töitä. Kaikki ottaisivat mieluummin rahaa vastikkeetta kuin ryhtyisivät niihin hommiin. Ne eivät sovi koneille, vaikka ne eivät edellytä koulutusta. Hyöty niistä ei koidu tekijälle, kuten koti- tai järjestötöistä. Ne ovat sanonko-mistä-hommia. Silti ne pitää hoitaa. En yksilöi niitä, vaan menen suoraan ongelman teoreettisiin ratkaisuihin – etuineen ja haittoineen.

Maksetaan kurjista hommista niin hyvää palkkaa, että tekijöitä riittää. Työt tulevat tehdyiksi, työvoima riittää, mutta koulutetut napisevat, koska osaamista ei korvata rahalla ja he muuttavat maasta.

Tai maksetaan vain toimeentulotuen tasoinen palkka ja uskotaan, että jotkut tekevät vastenmielisiäkin töitä mieluummin kuin lököilevät tukien varassa. Vastuuntuntoiset kansalaiset uhrautuvat ja heitä rangaistaan antamalla luikureiden elää heidän siivellään.

Tai sitten: maksetaan palkka, joka vastaa toimeentulotukea, mutta teetetään työ maahanmuuttajilla, eikä oteta heitä Suomen tukien piiriin. Työt tulevat tehdyiksi, suomalaiset elävät mukavasti työttöminäkin, mutta maahan syntyy kansallisuuteen kytketty luokkajako.

Voidaan myös pudottaa sosiaalituki niin, että työnteko kannattaa huonollakin palkalla ja patistetaan töihin kaikki vähänkin kykenevät. Työt tehdään, kansa rikastuu, tukien kärkkyjiä ei tarvitse pelätä, mutta yhteiskunta ei huolehdi kunnolla hädänalaisista ja hyvinvointiyhteiskunta kuolee.

Määrätään kaksi sosiaalitukea, syyperusteinen ja yleinen. Syyperusteisella – minimipalkan tasoisella – huolehditaan todella hädänalaisista. Työtä vieroksuvat jäävät pienemmän tuen varaan. Kannustetaan työhön, mutta hyväksytään vaihtoehtoelämä, tosin ilman työtä tekevien mukavuuksia. Syntyy ulkopuolinen ryhmä, joka nauttii peruseduista; esimerkiksi koulutuksesta ja infrastruktuurista vastikkeetta.

Vaihtoehtona edelliselle maksetaan vain yhtä, minimipalkan suuruista sosiaalitukea. Tuen saavat vastikkeetta työkyvyttömät, mutta muut velvoitetaan töihin, jotka eivät muuten hoidu. Työt tulevat tehdyiksi omin voimin. Kansalaiset ovat tasa-arvoisia, siipeilevää elämänmuotoa ei kannusteta vaan kaikki patistetaan työn pariin.

Tai amerikkalaisittain: jätetään ikävät hommat yksityiselle sektorille. Annetaan markkinavoimien ratkaista palkat yksityisten sairaalojen, koulujen ja vartiointiliikkeiden hinnoittelun mukaan. Työt tehdään tehokkaasti, verot laskevat, mutta laadusta ei ole takeita. Hyvinvointiyhteiskunta romuttuu. Eläköön USA!

Tai kiinalaisittain: velvoitetaan jokainen pakkotalkoisiin ja maksetaan siitä pienehköä palkkaa. Kansalaisen velvollisuudet eivät jää koulupakkoon, asevelvollisuuteen ja veronmaksuun vaan saadaan lisää perusvelvollisuuksia. Työt tulevat tasa-arvoisesti tehdyiksi eikä vaihtoehtoelämää tueta. Eläköön Kiina!

Joskus on vain huonoja vaihtoehtoja. Vai onko tarkoituskaan löytää ratkaisua? Näitä kysymyksiä eräät päättäjät vuorovuosin viilailevat ja paikkailevat loputtomiin. Niin he työllistävät itsensä.