Avainsana /Keski-Uusimaa

yllapito

Energiaongelma

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 22.6. 2004 |

Jesse Ausubel, New Yorkin Rockefeller-yliopiston elinympäristön tutkimusosaston johtaja esitti Helsingin Sanomissa 15.6. käsityksenään, että maapallon energiakriisi pitää ratkaista ydinvoimalla ja maakaasulla. Hänen perustelunsa olivat mielestäni oikeat, johtopäätökset väärät. Vääristä johtopäätöksistä ensin ne, joiden perusteella ydinvoima tai maakaasu eivät käy pysyviksi ratkaisuiksi.

On monia epärehellisiä argumentteja, joilla ydinvoimaa on vastustettu ja joita esittämällä ydinvoiman vastustajat ovat saaneet enemmän vastustajia itselleen kuin vastustamalleen asialle. Kuitenkin: seuraavia kahta vastaväitettä en ole nähnyt missään kumottavan.

Ensimmäinen on aavistamattoman, karkean vaurion tai virheen ongelma. Sellaisena voidaan pitää esimerkiksi terrorismia. Kuka olisi aavistanut, että matkustajakone törmää World Trade Centeriin? Tällaiseen ei voida pureutua varmuusanalyysillä, koska se perustuu tilastoihin ja todennäköisyyksiin. Odottamattomilla asioilla ei ole todennäköisyyksiä.

Toinen vastaväite on uraanin loppuminen. Käytetty polttoaine on rajallinen, joten ydinvoima nykyisessä muodossaan ei ratkaise ongelmaa pysyvästi vaan väliaikaisesti. Se on tällä tavoin aspiriinia, jolla lievitetään oireita, ei ratkaista ongelmaa. Mitä kauemmin sen varaan tuudittaudutaan, sitä vaikeammaksi pysyvien energialähteiden käyttöön otto tulee.

Maakaasu lisää myös ilman hiilidioksidipitoisuutta, tosin vähemmän tuotettua energiayksikköä kohden kuin hiili tai öljy. Ilmakehä saastuisi siitä syystä hitaammin, jos poltettaisiin maakaasua hiilen asemesta. Maapallon historiassa kumpikin tapahtuma on hetkellinen. Maakaasu loppuisi myös seuraavien vuosikymmenien kuluessa. Sekään ei ole pysyvä ratkaisu. Sekin on aspiriinia. Mitä enemmän siihen panostetaan, sitä kauemmaksi pysyvät energiaratkaisut siirtyvät.

Jesse Ausubel ei ajattele asioita riittävän pitkällä tähtäyksellä. Hän vastustaa tuuli- ja aurinkoenergiaa, tavanomaisin perustein.

On totta, että tuulivoimalat pilaavat maisemaa. On totta, että niihin varastoituu metalleja. On totta, että ne vievät tilaa. On totta, että aurinkovoimalat ovat kalliita.

Pysyvä energiaratkaisu vuosisatojen tähtäyksellä voi kuitenkin perustua vain niihin tai sitten utopistiseen fuusioenergiaan. Jätän jälkimmäisen nyt laskuista.

Kun aurinko- ja tuulivoimaloita aletaan rakentaa, asia pitää toteuttaa tosissaan eikä harrastelijamaisena näpertelynä. Pitää olla selkeät poliittiset päätökset tästä toteuttamisesta. Silloin teollisuus uskaltaa investoida niihin. Silloin niiden valmistus saadaan yhtä automaattiseksi kuin esimerkiksi autojen. Niiden tuotanto pitää tuhatkertaistaa nykyisestä. Silloin niiden hinnat laskevat. Energialähde aurinko on käytännöllisesti katsoen ikuinen.

Totta kai ne vievät tilaa. Mutta ne vievät tilaa saman verran kuin rakennukset ja paljon vähemmän kuin maatalous tai talousmetsät. Ne pitää sijoittaa laajoiksi kentiksi, pois ihmisten silmistä, joutomaalle. Noiden kenttien pitää toimia automaattisesti ja niissä pitää olla sekä tuulivoimaloita, että aurinkopaneeleja. Metalleja ei kulu niihin vaan metallit varastoidaan niihin. Kaikki osat ovat kierrätettäviä.

Minulle ei koskaan ole esitetty ainuttakaan vakavaa vastaväitettä edellisiin käsityksiini.

yllapito

Roskapostia

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 24. 5. 2004 |

Taiteilijat luovuttivat viime viikolla kulttuuriministeri Karpelalle vetoomuksen Suomen metsien puolesta. Tuossa yhteydessä kirjailija Eeva Kilpi sanoi kärsivänsä, kun hänen kirjoissaan käytetyn paperin tuottamiseksi kaadetaan metsää. Olisivatpa kaikki yhtä herkkiä ja vastuuntuntoisia.

Postilaatikkooni pamahtaa kerran viikossa puolen kilon paketti Kellokasta ja muuta postimyyntiluetteloa, jota en ole pyytänyt. Tuo roina on niin sanottua ilmaisjakelukamaa. Siitä ei ole minulle suurta välitöntä haittaa, koska jätepaperisäiliö on lähellä postilaatikkoa. Oletan, että valtaosa vastaanottajista pääsee roskapostista eroon yhtä vaivattomasti. Kuin painaisi Del-näppäintä tietokoneessa.

Tietokoneen roskaposti on vähemmän haitallista kuin käsin kosketeltava roskaposti. Lasketaanpa vähän massoja. Postia jaetaan maassamme noin 2 miljoonaan talouteen. Vuodessa on pyöreästi 50 viikkoa. Yhteensä tätä tauhkaa kiertää siis 50 000 000 kiloa vuosittain. Jotta raaka-aine tähän toimintaan olisi koko ajan saatavilla, pitää varata 100 000 hehtaarin suuruinen ala. Selvyyden vuoksi vielä: metsää noin 10 kilometrin levyinen ja 100 kilometriä pitkä suikale. Eeva Kilvellä olisi enemmän aihetta huoleen tästä tuotantomuodosta kuin runokirjoistaan.

Suurin osa ihmisistä ei tietenkään lue ilmaisjakelutuotteita. Normaali reaktio on hylkivä, alitajuinen torjunta kaikelle tuputetulle tekstille. Ei mainoksia – kiitos! Ihminen tajuaa, että joku haluaa hyötyä hänestä. Mutta käsitys lienee väärä. Näiden painotuotteiden valmistaja ei piittaa kovinkaan paljon siitä, selaileeko joku niitä vai ei. Hänelle vain kahdella luvulla on merkitystä. Tärkein on tietysti ilmoitustulot ja toinen levikki, jolla rehennellään ilmoituksia kaupatessa. Hyväuskoisille ja reippaille pienyrittäjille uskotellaan sanoman ja tiedon leviävän laajoille lukijapiireille. Visusti jätetään mainitsematta, että levikin ollessa esimerkiksi 40 000, lukijamäärä on noin 400. Postilaatikosta jätepaperisäilöön heittäjiä lienee noin 36 600.

Niin sanottu panos/tuotos – suhde on heikohko, mutta se ei häiritse tavaran tuottajaa. Pääasia, että homma pyörii, paperia jaellaan, ja optimistisia ilmoittajia riittää.

Olisi virhe luulla, että tällaisen toiminnan ympäristöhaitat rajoittuvat metsien kaatamiseen. Tavaraa kuljetetaan ja bensaa palaa. Ensin puutavara sellutehtaalle, siellä kulutetaan aikaa, energiaa ja saastutetaan ilmaa, edelleen paperitehtaalle, sama juttu uudestaan, sitten painotaloon, painomustettakin tuhlataan, sieltä pikkukuljetuksina postilaatikkoihin ja sitten … jätepaperisäiliöön … edelleen jäteauton kyytiin, ja jos oikein hyvin käy saavuttaa kierto ainoan hyödyllisen kohtansa, kun paperi poltetaan ja siitä saadaan energiaa. Usein realiteetti lienee, että massa kuormittaa vielä kaatopaikkojakin.

Parempi olisi polttaa puutavara suoraan. Vielä parempi olisi jättää se metsään. Edellä mainittu alue, 100 000 hehtaaria, olisi ratkaiseva lisä maamme luonnonsuojelualueisiin. Älä sure, Eeva Kilpi, sinua huonompia ihmisiä on olemassa.

yllapito

Ympäristöhaittoja

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 2. 3. 2004|

Kerron teille nyt henkilökohtaisia asioitani. Olen vuoden alusta kantanut kalanperkeet laiturin päähän. Aikaisemmin panin ne kompostiin, mutta keväällä ne mätänevät, ruokkivat kärpästen toukkia ja haisevat. Ne ovat niin sanottu ympäristöhaitta.

Nyt olen useamman viikon ajan tarkastellut jälkiä lumessa, jotka johtavat laiturin päähän kalanperkeitten pariin ja sieltä erilaisiin koloihin, mm. lasikuistin alle. Ne ovat kissan jäljiksi pieniä. Eilen tapasin jälkien jättäjän, mustan minkin. Kun kevät tulee se on voimistunut ja saanut ehkä jälkeläisiä. Se on kettutyttöjen vapautusarmeijan peruja ja tullut tontillemme jäädäkseen. Kun kevät tulee, se syö linnunpoikasia. Villiminkki on suurempi ympäristöhaitta kuin tarhaminkki, joka ei syö linnunpoikasia.

Minkki pitää tappaa ja sen aion tehdä.

Lähistöllä on muitakin ympäristöhaittoja. Vieressäni olevalla golfkentällä on kesäisin mielenkiintoisia otuksia. Niillä on jalassaan erityiset kengät, jotka rapisevat tai litsahtelevat hassusti kun niillä kävelee kivilattialla. Toisessa kädessään niillä on jonkinlainen rukkanen, mutta – uskokaa tai älkää – vain vasemmassa kädessä. Ne vetävät perässään samanlaisia kärryjä, kuin Tallinnasta palaavat oluenostajat. Kärryissä on pyörät ja niitä vedetään usein juuri vasemmalla rukkaskädellä. Kärryissä ei ole olutta, vaan metallipuikkoja, joiden toisessa päässä on eräänlainen koukku.

Otuksia kutsutaan golfaajiksi. Ne kävelevät päämäärättömästi pitkin laajaa nurmikkoa ja ovat siististi pukeutuneita. Vaikka olisi aurinkoista, ei koskaan näe bikineihin tai yläosattomaan uimapukuun pukeutunutta golfaajaa, puhumattakaan alastomasta. Niiden kävely on vain näennäisen tarkoituksetonta ja tarkkaan katsoessa kulussa huomaa tietyn idean. Golfaaja ei kävele pilviä tai maisemaa katsellen, vaan määrätietoisesti etukumarassa ja tuijottaa pientä valkoista palloa, joka usein vain pilkistää nurmikon seasta. Golfaaja kulkee viivasuoraan pisteestä toiseen.

Hassuinta on golfaajan lajikäyttäytyminen pallon luona. Voisi kuvitella, että löydettyään pallon, golfaaja ottaa sen ja lähtee kotiin. Mutta ei. Se alkaa huitoa ilmaa kärryistä poimimallaan puikolla. Puikon koukkupäällä on ilmeinen tarkoitus lyödä palloa, mutta golfaaja ei yleensä osu palloon ensimmäisellä lyönnillään vaan vasta toisella tai kolmannella ja pallo lentää silloin laajassa kaaressa nurmikon yli. Golfaajan kaula piirtää metkan kaaren, kun se seuraa katseellaan palloa. Näyttää olevan tärkeää tietää minne pallo lentää. Ellei tietäisi prosessin jatkoa, ei ymmärtäisi asiaa. Mutta tarkoituksena on juuri pallon vuoroittainen hukkaaminen ja jälleenlöytäminen. Välillä se hukataan nurmikossa olevaan kuoppaan.

Golfaajat ovat myös ympäristöhaitta, vaikka eivät syökään linnunpoikasia keväällä. Ne kaatavat hehtaareittain metsää, hävittävät kokonaisia pesäpuita ja autioittavat laajoja alueita sieniltä ja mustikoilta. Ne ovat pahempia kuin villiminkit. Niitä ei pidä silti tappaa, ne ovat omalla tavallaan hauskoja.

yllapito

Hyvä, Järvenpää!

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 8. 1. 2004 |

Hyvä, Järvenpää!

Järvenpää seuraa Tuusulan esimerkkiä ilmoittaessaan, että kakstonniset asettavat omat, puolueista riippumattomat ehdokkaansa kunnallisvaaleihin. Siinä on järkeä. Jo aikaisemmin eräät Tuusulan kunnallispoliitikot muodostivat oman Tuusulan Puolesta – yhdistyksensä, johon liittyi kuntalaisia läpi puoluekentän.

Poliittisesti aktiivinen suomalainen äänestää nykyisin neljissä vaaleissa. Kun presidentinvaalit unohdetaan, jäävät jäljelle edustajien valinnat EU-parlamenttiin, eduskuntaan ja omaan kunnanvaltuustoon.

EU:n parlamenttivaaleissa on jo aikaisemmin huomattu, että esimerkiksi perussuomalaisilla ja RKP:llä ei pidä olla omia listojaan. Millaista politiikkaa ne mahtaisivat Brysselissä ajaa? EU:ssa ja Suomessa kiistellään eri asioista, eri tasoilla. Logiikka toimii kumpaankin suuntaan. Suomessa on omia, meille tärkeitä kysymyksiä, jotka ovat muita kuin esimerkiksi Portugalissa tai Sloveniassa. Olisi mieletöntä sitoutua Suomen eduskuntavaaleissa äänestämään vain niitä puolueita, joilla on edustuksensa EU-parlamentissa. Silloin suomalaiset erityisongelmat unohdettaisiin ja meidät valettaisiin samaan keskimääräiseen muottiin kuin muut eurooppalaiset.

Sama pätee, kun verrataan eduskuntavaaleja ja kunnallisvaaleja.

Jos kaikissa kunnissa sitouduttaisiin äänestämään vain niiden puolueiden ehdokkaita, joilla on ehdokkaansa eduskuntavaaleissa, jäisivät kuntien kuntakohtaiset erityisongelmat taka-alalle ja kuntalaiset joutuisivat tyytymään jostain puoluetoimistosta jaeltuihin yleisohjeisiin omia, heille läheisempiä ja tärkeämpiä kysymyksiä ratkaistessaan. Tuusulan osalta voidaan heti mainita Anttilan alueen kaavaratkaisut, Järvenpään osalta Pro Pellot – yhdistys ja sen tavoitteet. Mitä näistä asioista ymmärtää helsinkiläisillä tai rovaniemeläisillä miehitetty puoluetoimisto? Mitä tekemistä noilla organisaatioilla on edes tällaisten asioiden kanssa? Näissä asioissa mielipiteet halkaisevat eduskuntapuolueet ja on tietysti oikein, että samanmieliset vetävät yhtä köyttä pikemmin kunnalle keskeisissä kysymyksissä kuin esimerkiksi yhdistyvät sillä perusteella, saako Suomen ravintoloiden baaritiskeillä tupakoida vai ei.

Selvää on, että politrukit eivät tällaisesta menosta tykkää. Osa vihreistä oli mukana Tuusulan Puolesta – yhdistyksen perustamiskokouksessa. Tämä johti siihen, että puoluetoimisto lähetti oman pikku opettajansa torumaan asiasta Tuusulan Vihreiden syyskokoukseen. Oletan, että muissa puolueissa ollaan yhtä suvaitsemattomia kuin vihreissä.

Kysymys on tietysti vallan hunajasta.

Puoluetoimistojen väki on usein joukkoa, joilla ei politiikan ulkopuolella ole kovinkaan paljon käyttöä. Siitä syystä ollaan huolestuneita pienestäkin lohkaisusta, joka irrottaa murenen siitä ainoasta; puoluetoimiston käyttämästä vallasta. Väliä hällä, mitä asioita missäkin kunnassa ajetaan, kunhan ajetaan niitä asioita, joka lisää eikä vähennä juuri meidän kannatustamme. Pelätään, että hajaannus vie ääniä eduskuntavaaleissakin.

yllapito

Kansanäänestyksiä

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 30.10. 2003 |

Suomen perustuslain mukaan voi neuvoa-antavan kansanäänestyksen järjestää eduskunnan valitsemasta aiheesta. Mutta kaikista asioista ei silti pidä järjestää kansanäänestystä

Sopivia aiheita on kahdenlaisia. Aihe voi olla tavalliselle tallustajalle läheinen, ymmärrettävä ja lisäksi puolueet halkova. Äänestys kieltolaista oli tällainen. Mutta ei ole oikein, että suuren joukon vähäisiä intressejä punnitaan ”ääni ja mies” -periaatteella pienen joukon keskeisiä intressejä vastaan. Homojen oikeuksista ei esimerkiksi pidä järjestää kansanäänestyksiä.

Läheisen ja ymmärrettävän aiheen lisäksi sopiva kansanäänestyksen aihe on maailmaa syleilevä. Liittyminen EU:iin oli sellainen. Tällaistakin asiaa on paha eritellä vain rationaalisesti ja puolueiden sisällä mielipiteet vaihtelevat. Talouskasvun Politiikka vastaan Elämän Laadun Politiikka voisi olla tällainen periaatekysymys. Mutta monet isot ja etäiset asiat eivät kuitenkaan sovi kansanäänestyksen aiheiksi. Niistä pienimpien kohdalla kansanäänestys on yksinkertaisesti tehotonta päättämistä. Miksi miljoonien ihmisten pitäisi perehtyä vaikkapa maataloustukijärjestelmään, kun he ovat palkanneet edustajat pohtimaan tällaisia asioita?

Sitten on joitakin laajoja kysymyksiä, joista eräät päättäjät hyvinkin innokkaasti ovat järjestämässä kansanäänestyksiä, esimerkkeinä viides ydinvoimala ja EU:n perustuslaki. Heidän innostuksensa selittyy helposti, silti ne ovat vihonviimeisiä kansanäänestyksen kohteita. Miksi?

Ensin pari sanaa tuosta innostuksesta. Nuo päättäjät ajavat kansanäänestystä kysymyksissä, joissa kuvittelevat kansan mielipiteen olevan sama kuin heidän omansa, mutta poikkeavan esimerkiksi eduskunnan mielipiteestä. He ajattelevat, että valitut edustajat voidaan juuri tässä erityisessä kysymyksessä sivuuttaa ja nojata suoraan kansan tahtoon. Tai sitten he haluavat piiloutua, eivät halua kannattajien tietävän todellista kantaansa. Nämä ehdotukset ovat erittäin moraalittomia, mutta eivät vain tavanomaisin perustein. Tavallisestihan sanotaan, että edustaja pakenee vastuutaan. Tämä on niin selvää, että edustaja ei oikeastaan pakene vastuutaan vaan vastuuta siirtäessään ottaa juuri poliittisen vastuun tuosta pakenemisestaan.

Ne ovat moraalittomia toisesta syystä. Nämä ehdottajat tietävät, että kysymys on monipiippuisista ja mutkikkaista asioista, jotka vaativat tietoa ja näkemystä eri vaihtoehdoista ja seurauksista. Nämä asiat ovat kysymykseen palkallisesti ja työläästi perehtyneille 200 edustajallekin vaikeita hahmottaa. Mutta ehdottajat veisaavat vähät siitä, että lopputulos olisi perusteltu, rationaalinen ja todella kansanvaltainen. Heille sopii hyvin, että kansakunnan tärkeimmät asiat ratkaistaan ennakkoluulojen, luulojen ja tunteiden pohjalta tai valtamedian massiivisella aivopesulla. Pääasia näille ehdottelijoille on ”poliittinen voitto”, ylvästely sillä, että he tällaisella kikkailulla onnistuvat ajamaan läpi henkilökohtaisen kantansa tai salaamaan häpeiltävän kantansa. Valitettavasti.

yllapito

Anttilan koukerot

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 21. 9. 2003 |

Anttilan osto

Tuusulaan valitaan vuoden 1993 alusta uusi valtuusto ja hallitus. Hallituksen puheenjohtajaksi tulee Klaus Koivunen. Kunnanjohtaja on Markku Andersson ja kaavapäällikkö Ritva Laine. Anttilan tila Tuusulanjärven länsirannalla on Novera Oy:n konkurssipesän omistuksessa ja sitä on tarjottu kunnalle aikaisemmin 8 miljoonalla: 280 hehtaaria arvokasta maata, 1, 8 km rantaviivaa ja 51 000 m3 rakennuksia. Kunta on kieltäytynyt tarjouksesta.

Niinpä sen ostaa Minorum Oy, omistustaustaltaan epäselvä bulvaani, jonka jäljet johtavat Sveitsiin. Kauppahinta on 12.5 miljoonaa. Ostajan mukaan tilasta on tarkoitus tehdä kansainvälinen koulutus- ja virkistyskeskus. Olemassa olevat rakennukset säilyvät, uutta ei tarvitse rakentaa. Yleiskaavassa alue on osoitettu pääosin maa- ja metsätalousalueeksi sekä virkistys- ja suojelutarkoituksiin.

Kunnanhallituksen Veli-Pekka Kiviharju puuttuu kauppaan. Hän ehdottaa kunnan etuosto-oikeutta ja laskee, että osto ei sisällä riskejä eikä lisää kunnan menoja. Hallitus myöntyy, vastustajiksi jäävät Matti Färling ja Esko Palmu, parivaljakko Jokelasta. Valtuusto hyväksyy esityksen 23. 8. 1993 päättäen samalla laatia osayleiskaavan Tuusulanjärvestä länteen ja käyttää Anttilan maita laajemminkin asuntoihin, virkistykseen, suojeluun. Asunnoille palveluineen on kaavassa varattu 67 hehtaaria.

Suunnittelu 1993–2001

Seuraavan kahdeksan vuoden aikana kunnanvaltuusto ja kunnanjohtaja vaihtuvat kahdesti, kunnanhallitus neljästi. Kaavoittaja toisensa jälkeen lähtee kälppimään mutta uusia tulee tilalle. Anttilan suunnittelu etenee henkilövaihdosten häiritsemättä.

Osayleiskaavaa aletaan laatia ja se nimetään Hyrylän Laajentumissuunniksi, lyhennettynä HyLa. Se koskee myös Anttilan aluetta. Suurin osa Anttilan alueesta on siinä varattu maa- ja metsätalous-, suojelu- ja virkistystarkoituksiin. Kaavoittajan perustarkoitus on suojella laajat alueet rakentamiselta, säilyttää Anttilan avaruus. Korkeatasoiselle asumiselle varataan tonttimaata järven eteläpäässä ja alue saa lempinimen kultahammasrannikko. Kunta yrittää saada tonteilla takaisin ostoon käytetyn rahan. Suunnittelu on avointa ja kuntalaisia kuullaan usein vuosina 1994–1998.

Kari Lindström tekee Anttilan tilan käytöstä selvityksen ja toteaa, että tilakeskus voi säilyä, maisemaa ei turmella ja olevaa rakennuskantaa voi käyttää monipuolisesti.

HyLa saa kaikissa portaissa hyväksyvän vastaanoton. Asukaskysely, joka järjestetään 6. 5. 1997, kartoittaa kattavasti ja selkeästi asukkaiden toiveet. Kiistattomin vastaus tulee kysymykseen, jossa tiedustellaan asukkaiden halukkuutta saada kunnalta tietoa. Vastaajista 94 % ilmoittaa haluavansa lisää tiedotustilaisuuksia. Vain jyrkkä kerrostalojen vastustaminen kilpailee tämän toiveen kanssa.Kaavoittajalle toivotetaan tsemppiä.

Avoin ja kuntalaisten mielipiteet huomioon ottava politiikka toimii Tuusulassa. Kunnan perinteistä, jo paljon aikaisemmin määriteltyä omaa kuvaa ”Tuusula on avara, maaseutumainen ja perinteitä kunnioittava kunta…”halutaan noudattaa. On lottovoitto olla tuusulalainen.

Kaavoittajat luovuttavat työnsä 12. 9. 2000. Muodollinen oikaisukehotus tulee Uudenmaan Ympäristökeskukselta, joka viivästyttää prosessia vähän, huomautus koskee Naturan rajauksia. Valtuusto vahvistaa osayleiskaavan 9. 4. 2001. Kaavasta ei valiteta. Siitä tulee oikeusvaikutteinen. Se sitoo asemakaavoituksen, ohittaa rakennusjärjestyksen ja kumoutuu vain valtuuston uudella päätöksellä. Loppupäätelmä on, että alue voidaan säilyttää rakentamatta ainakin 20 vuotta ilman ongelmia.

Mitä sitten tapahtuu?

Vuoden 2001 alussa tulee uusi valtuusto, uusi hallitus, ja uusi hallituksen puheenjohtaja, Sjöblomin Jussi. Kuntaan tulee vilskettä.

– Kunnanjohtaja Hämäläinen häipyy 2. 9. 2001.

– Kaavapäällikkö Lea Varpanen saa tarpeekseen 13.9.2002.

– Kaavasuunnittelija Anita Pihala lähtee 1. 7. 2001.

– Kaava-arkkitehti Ulla-Maija Upola lähtee 1. 9. 2001.

– Hannu Joensivu aloittaa 1. 12. 2001 ja Kalle Loukamo 1. 1. 2002.

Anttila joutuu järjestyksen kouriin. Uudenmaan Liitto on alkuvuodesta 2002 luonnostellut maakuntakaavan ja siitä pyydetään Tuusulan lausuntoa. Seminaariin 27 .2. 2002 kutsutaan kymmeniä päättäjiä. Lea Varpanen alustaa tilaisuudessa ja toteaa, ettei maakuntaliiton esitys Anttilan osalta ole ristiriidassa HyLan kanssa ja se voidaan hyväksyä.

Perustetaan työryhmä värkkäämään vastausta Uudenmaan Liitolle. Se on määrä jättää parissa kuukaudessa. Työryhmän puheenjohtaja on Matti Arola, jäsenet Lasse Laaksonen, Olavi Lamberg ja Lea Varpanen. Lea Varpanen joutuu sairaslomalle, ja asiallinen vastuu työryhmän työstä jää sijaiselle, kaavoituksen asiantuntija Kalle Loukamolle.

Kalle Loukamo on arkkitehti Helsingistä, Juhani Sjöblomin vanha tuttu. Hän on tullut kuntaan vuosiksi 2002–2003. Loukamo on kaavoituksen kova ammattilainen, mutta näkemyksiltään outo lintu Tuusulassa. Hän luonnostelee Tuusulan vastineen, jossa otetaan kantaa maakuntaliiton esitykseen. Luonnoksessa ei piitata pätkääkään edeltävien vuosien työstä, ei HyLasta, ei myöskään vuosikymmenten strategisista linjauksista. Tuusulan Oma Kuva on Loukamolle tuntematon. Lea Varpanen ehtii moittia lausuntoa, muttei jätä kirjattua eriävää mielipidettä. Lausunnossa on järven länsirannan kannalta olennainen lause: Hyrylä-Riihikallion taajatoimintojen alue pohjoisessa on laajennettava Tuusulanjärven länsipuolella Seittelinlahden tasolle asti. Tämä on ratkaiseva muutos vuosikymmenten harkittuun kehitykseen, nopeasti ja kevyesti heitettynä. Mutta sen seuraukset saattavat olla kohtalokkaat.

Kunnanjohtaja Joensivu jättää Loukamon luonnoksen kunnanhallitukselle. Joensivu ja kunnanhallitus ovat Loukamon mankelissa samettia ja hallitus hyväksyy äänin 7-3 luonnoksen. Vastustajia ovat Anttila, Sorri ja Torppa. Valtuutetut puuttuvat ryhmissään asiaan. Enemmistö valtuutetuista ei hyväksy menettelyä, vaan vaatii 6. 5. 2002 valtuuston puheenjohtajalta, Merja Kuusistolta, että asia pitää tuoda valtuustoon. Näin tapahtuukin, valtuusto käsittelee asian 13. 5. 2002, kunnanhallituksen välistäveto estetään, lausuntoa muutetaan ratkaisevasti ja Uudenmaan Liittoon lähetetään korjattu, valtuuston hyväksymä lausunto. Aikaisempi lausunto joutuu paperinkierrätykseen ja uusi lausunto edustaa nyt kunnan kantaa. Se ei enää ole ristiriidassa HyLa:n kanssa.

Voisi kuvitella, että kuntalaiset saavat nukkua yönsä rauhassa.

Se on liian hyväuskoista. Kaavapäällikkö Lea Varpanen lähtee. Virkamiehet Joensivu, Kyyhkynen (uusi kaavapäällikkö) ja voimahahmo Loukamo – nuo muualta tulleet miehet – ovat junttivaltuustoa viisaampia ja kokouksissa Uudenmaan Liiton edustajien kanssa, salassa julkisuudelta he vakuuttavat maakuntaliiton siitä, että ymmärtävät valtuustoa paremmin mitä tehdä. Kun Tuija Reinikainen kysyy asiasta myöhemmin, Hannu Joensivu Merja Kuusiston sivustatuella vaikenee tapahtuneesta. Maakuntaliitossa ei huomata palaneen käryä ja liiton ”kaavaluonnos” muutetaan. Vanha rakentamishinku palaa ja virkistysalueen puolikas muutetaan rakentamiselle myötämieliseksi. Kunnassa nousee äläkkä ja maakuntaliitossa palataan alkuperäiseen luonnokseen. Maakuntaliiton hallitus päättää asiasta lopullisesti huomenna – maanantaina.

Vehkeily ei lopu tähän. Kun keskusteluissa on maakuntaliitto ensin vakuutettu siitä, että Tuusulassa ei päätä valtuusto eivätkä kuntalaiset, vaan muualta muuttaneet virkamiehet, painetaan kaasua. Loukamo päättää tilata arkkitehdeiltä suunnitelmia alueen rakentamiseksi. Kolme toimistoa saa tarjouspyynnön suunnittelusta 18. 2. 2003 vaikka kunnanhallitus hyväksyykin rakennemallien tilaamisen äänin 6–5 vasta 31. 3. 2003. Anttilan alue on valmiiksi paloiteltu neljään kappaleeseen ja arkkitehdeiltä tilataan suunnitelmat kustakin alueesta erikseen. Kieroa.

Oikea, kuntalaisten ja aikaisempien kaavoittajien työtä kunnioittava eteneminen olisi toinen. Lähdettäisiin liikkeelle puhtaalta pöydältä. Pyydettäisiin kolmelta maisemasuunnittelijalta suunnitelma koko alueen käytöstä ilman reunaehtoja, lähtökohtana vain valtuuston hyväksymä maakuntakaavan luonnos ja tietysti HyLa. Nyt lähtökohtina ovat epävirallisissa keskusteluissa annetut suulliset ohjeet, joiden mukaan koko alueelle halutaan rakennuksia. Tämä juuri on kunnan todellisten tavoitteiden vastaista. Jakamalla alue kolmeen kappaleeseen varmistetaan, että jokainen tilauksen saanut arkkitehti ehdottaa paljon rakentamista omalle kaistaleelleen. Onhan odotettavissa, että sama toimisto saa myöhemmin rasvaisen siivun, itse rakennusten suunnittelun tehtäväkseen.

Kun luonnokset tulevat, virkamiesten vehkeily tuottaa hedelmän. Arkkitehdit ehdottavat massiivista rakentamista koko alueelle. Suunnitelmana on kaavoittaa Tuusulanjärven länsirannalle noin 400 asuintaloa, karkeasti kymmenkertainen määrä siihen nähden, mitä HyLassa oli ajateltu. Tuusulan Omakuva häipyy roskikseen näissä aatoksissa.

Virkamiehet ovat ehkä – unohtaessaan valtuuston päätökset ja Tuusulan Omakuvan – unohtaneet myös maankäyttölain ja kuntalain. Molemmat edellyttävät kuntalaisten kuulemista ja korostavat avoimuutta. Salakähmäisyys ja suunnittelun välistävedot ovat laittomuutta. Pohjanoteerauksen lajissa tekee kaavalautakunnan pj. Petri Ahonen Hyrylän kirjastossa 18. 9. 2003. Hän estää yleiskeskustelun sitä varten paikalle tulleilta kuntalaisilta huutamalla kuin laiva. Esitettyjä piirustuksia hän kutsuu ”rakennemalliksi”. Se ei ole yhtään mitään. Samalla niistä puhutaan kuin suunnitelmista. Kaksinaamaisuus ja luikurointi ei ole virkamiesten yksinoikeus, myös eräät luottamushenkilöt joutuvat turvaamaan niihin.

yllapito

Kirjeenvaihtoa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 23.12. 2002 |

Viikko sitten sain Norsunluurannikolta sähköpostissa kirjeen William Dabohilta. Se alkoi näin:

Dear sir,
On ilomme kirjoittaa Teille perusteellisen harkinnan jälkeen, vaikka emme voi tavata vielä henkilökohtaisesti. Olen isäni ainoa poika…

Sitten kirjeessä kerrottiin, kuinka William, 25, ja hänen nuorempi sisarensa Suzy olivat jääneet orvoiksi. Heidän isänsä Dougla Daboh, joka oli toiminut kaakaon, puutavaran, kullan ja timanttien kauppiaana Etelä-Afrikassa, oli murhattu yhdessä heidän äitinsä kanssa Norsunluurannikolla. Äiti kuoli heti, isä viiden päivän kuluttua sairaalassa.

Ennen kuolemaansa oli isä ehtinyt kertoa lapsilleen, että oli tallettanut 15.5 miljoonan dollarin summan pankkiin Abidjanissa, ja isä olisi halunnut sijoittaa sen ulkomaille liikeystävän välityksellä. Hän ehti antaa lapsille kuitin talletuksesta ja neuvoi näitä etsimään luotettavan liikekumppanin ulkomailta, jotta he voisivat heti sijoittaa rahat pitkäaikaisesti ja edullisesti.

William pyysi apuani ja vetosi siihen, että olen sisarusten elämän ainoa oljenkorsi. Hän pyysi avaamaan tilin kotimaassani, jotta he voisivat välittömästi siirtää summan turvaan. He pyysivät, että turvallisuussyistä pitäisin yhteydenottoa luottamuksellisena ja muistuttivat, että saisin sopivan komission avustani.

Kirje loppuu: Parhain terveisin, William Daboh

Vastasin heti sähköpostilla ja kysyin mistä he olivat saaneet osoitteeni, miksi kirjoittivat juuri minulle ja montako kirjettä he ovat lähettäneet. Ystäväni täällä sanoi, että vastaaminen oli varomatonta.

Uudessa kirjeessä kerrottiin, että he eivät ole kirjoittaneet kenellekään muulle, eivät uskalla etsiä omasta maastaan kumppania ja ovat saaneet osoitteeni Abidjanin kauppakamarista. He korostivat edelleen orpouttaan, kokemattomuuttaan ja toivoivat, että ottaisin heidät perheeni uusiksi jäseniksi. William kirjoitti olevansa nyt pikkusiskonsa isä ja vastaavansa siitä, että heidän ainoa turvansa, todelliselta isävainajalta jäänyt perintö, ei joutuisi vääriin käsiin vaan tulisi sijoitetuksi sisarusten parhaaksi. Raha pitää saada siirrettyä ennen vuodenvaihdetta. Kirjeen lopussa William ja Suzy toivottavat Jumalan siunausta.

Vastauksessani kysyin, mitä muuta he toivovat minulta kuin tilin avaamista. Ystäväni täällä sanoi, että olen harvinaisen lapsellinen tyyppi.

William sen sijaan kiitti myötämielisestä suhtautumisesta, kehotti avaamaan tilin heti ja ilmoittamaan puhelin- ja fax-numeron, jotta voisimme olla kiinteämmässä yhteydessä. Hän sanoi odottavansa välitöntä vastausta.

Vastasinkin heti ja kerroin, että suomalainen pankki voi kyllä ottaa tilille tuollaisen summan, muttei pysty maksamaan summaa ulos ilman vakuuttavaa todistusta siitä, että rahat on laillisesti hankittu. Kehotin Williamia hankkimaan todisteet ja matkustamaan niiden kanssa Suomeen, jolloin voisin auttaa häntä tilin avaamisessa. Ystäväni sanoi, että suomalaisilta on huijattu satoja miljoonia Nigeriaan.

William sen sijaan kirjoitti, ettei pääse Suomeen vielä, mutta kiitti minua myötämielisestä suhtautumisesta. Hän sanoi, ettei minun pidä kantaa pienintäkään huolta rahojen alkuperästä, joka selviää aikanaan lailliseksi ja lupasi matkustaa Suzyn kanssa Suomeen heti, kun rahat on siirretty, jotta voisimme yhdessä pohtia rahoille sopivaa sijoituskohdetta. Hän kehotti minua kiirehtimään asian kanssa, koska tilanne Norsunluurannikolla on epävakaa ja sekä Suzy että hän pelkäävät henkensä edestä. Kirje loppuu: Parhain terveisin, William ja Suzy.

Kerroin joutuvani vankilaan jos otan vastaan rahoja, joiden alkuperää ei ole selvitetty. Ystäväni muistutti, että olen yhteydessä järjestäytyneisiin rikollisiin.

William vastasi, ettei kirjeeni sisältö ollut rohkaiseva. Hän kirjoitti, että minun tuli vain seurata hänen ohjeitaan, ilmoittaa yhteystietoni ja pankkitilini numero, minun ei tulisi kantaa huolta rahojen alkuperästä, koska kysymyksessä oli hänen laillinen perintönsä ja kaikki sujuisi kyllä hyvin. Hän kiitti jälleen myötämielisyydestäni ja halustani auttaa, toivottaen lopuksi Jumalan siunausta minulle ja koko perheelleni.

Vastasin eilen Williamille, etten noudata hänen ohjeitaan vaan hänen tulisi noudattaa minun ohjeitani. Hänen tulisi matkustaa Norsunluurannikon naapurimaahan Ghanaan, mennä siellä Accraan High Streetille, jossa sijaitsee erästä parkkipaikkaa vastapäätä Barcley pankki. Hänen tulisi mennä siellä jonkun pankinjohtajan puheille ja selittää koko juttu tälle. Tämän tehtyään hänen tulisi toimittaa minulle tuon pankinjohtajan täydelliset yhteystiedot ja voisimme jatkaa keskustelua hänen rahojensa edullisesta sijoittamisesta.

William vastasi minulle juuri, kun olin lähettämässä tätä kirjoitusta lehteen. Hän kehottaa minua aluksi muuttamaan ajatteluani oman etuni nimissä. Sitten hän sanoo, etteivät ehdottamani toimenpiteet johda edistykseen asiassa, vaan minun tulisi noudattaa hänen suuntaviivojaan: pankkitili ja yhteystiedot! Hän odottaa nopeaa ja myönteistä päätöstäni asiassa.

Mitä ihmettä tässä tekisi?

yllapito

Kansanedustajien palkat

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 27. 8. 2000 |

Puutun kommentissani seikkoihin, joita asiassa on ehkä vaikea heti huomata.

Ajankohdasta ensin. Esitystä ei tehdä heti vaalien jälkeen, koska se vaikuttaisi ahneelta ja tökeröltä. Lisäksi uudet kansanedustajat eivät silloin vielä ole oppineet talon tavoille ja voisivat aiheuttaa hankaluuksia touhukkaalla idealismilla. Toisaalta seuraaviin vaaleihin pitää olla aikaa, jotta äänestäjät ehtivät niellä katkeruutensa. Ajankohta on valittu niin, että ns. poliittinen vastuu on minimissä. Tämä viittaa siihen, että eduskunta itsekin epäilee esityksen luonnetta.

Sitten esittäjistä. Esityksen tekijäksi valittiin puolueettomalta näyttävä toimikunta, joka kuitenkin on olennaisissa suhteissa pahasti vinoutunut. Jokaisella sen kolmesta jäsenestä on elämän mittainen hallinnollinen ura takanaan, kiinteä henkinen kytkentä poliitikkoihin yleensä ja ikää sen verran, ettei yltiöpäisyydestä ole pelkoa. Toimikuntaan ei valittu työläistä, yksityisyrittäjää, maanviljelijää eikä opiskelijaa. Toimikunta ei siis edusta kansaa, vaan on leipäpoliitikon peilikuva. Oli takeet kiltistä esityksestä.

Niinpä tehdyssä esityksessä vertaillaan kansanedustajien palkkoja muiden maiden vastaaviin ja huippupalkkoihin yhteiskunnassa yleensä. Ratkaisua perustellaan “tehtävän arvolla” ja katsotaan, että se “tukee kansanedustajien itsenäisyyttä ja riippumattomuutta”. Ehdotuksessa ei ole analysoitu kansanedustajien kaikkia etuja, todellista työmäärää tai palkan vaikutusta tehtävän tavoitteluun. Ehdotuksessa ei myöskään ole eritelty usein mainittua poliittista vastuuta eikä verrattu sitä esimerkiksi yksityisyrittäjän taloudelliseen vastuuseen.

Aloitan viimeisestä näkökohdasta. Vaaleissa ei näy merkkejä siitä, että kansanedustajan työtä vieroksuttaisiin sen huonon palkan takia. Päinvastoin: jotkut ehdokkaat panevat toistakin miljoonaa likoon vaali vaalilta saadakseen edes pienen mahdollisuuden tuosta palkkakurjuudesta nauttimiseen. En muista myöskään, että tavallisia riviedustajia olisi tarvinnut kovasti painostaa valiokuntien puheenjohtajiksi, puhemiehiksi tai ryhmien puheenjohtajiksi. Tunkua on ollut lisääntyneestä työmäärästä huolimatta eikä rahalla ole näkyviin asemiin tarvinnut houkutella. Poliittinen vastuu taas on tyhjänpäiväinen fraasi. Se merkitsee vain eduskunnasta pois jäämistä, jokaisen luonnollista kohtaloa ennen pitkää. Jotkut jäävät pois jopa oma-alotteisesti.

Todellista työn määrää olen analysoinnut eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani. Se oli ennen avustajia 15 tuntia viikossa ja pitkien lomien vuoksi 500 tuntia vuodessa. Eräät selviävät paljon vähemmälläkin, mutta silloin on kyse lintsauksesta. Eräät ahkeroivat enemmän, tietoisesti turhaa työtä tehden. Harha syntyy ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin, työmäärän kannalta marginaaliset yöistunnot istuntokausien lopussa saavat paljon julkisuutta osakseen. Toiseksi, kansanedustajan “työksi” lasketaan virheellisesti kaikki poliittinen puuhastelu ja edustuksellinen kekkulointi, jolla ei ole mitään tekemistä lainsäädännön kanssa. Se on vaalityötä ja tähtää vain uudelleen valintaan. Kolmanneksi, istuntosali on aina tavallista paljon täydempi, kun istunto televisioidaan.

Kulukorvauksia ei Helsingissä tai Uudellamaalla asuva kansanedustaja tarvitse lainkaan. Se on pimeään tuloon verrattavaa rahaa. Kun se muutetaan vastaavaksi veronalaiseksi tuloksi, tulee uusmaalaisen kansanedustajan vuosipalkaksi etuineen vähän yli puoli miljoonaa markkaa. Kun tämä muutetaan tuntiansioksi, saadaan lopulta tulos, johon valitsija voi verrata omia ansioitaan.

Se on alimmillaan 1000 markkaa tunnissa. Koska palkattujen avustajien ainakin pitäisi vähentää edustajien työtaakkaa, on palkka nykyisin laskettava korkeammaksi, ehkä 1500 markaksi tunnilta. Olen aina ollut sitä mieltä, että tasapalkkaisuus ei ole oikeudenmukaista vaan kapea tulojakauma riistää kyvykkäitä ja ahkeria ihmisiä. Oletan, että eduskunnassa on paljon samalla tavoin ajattelevia. Jos he pitävät kansanedustajia muuta väestöä huomattavasti kyvykkäämpinä ja ahkerampina, ei heillä ole ongelmia hyväksyä uutta palkkaansa. Jos he eivät ole tätä mieltä, he voivat lahjoittaa palkankorotuksensa valitsemaansa kohteeseen.

Mutta sitten. Eduskunnassa on myös sellaisia, jotka vuosikaudet ovat hankkineet kannatuksensa itkeä tyrskimällä huono- osaisten puolesta, paasaamalla puhujakorokkeelta etuoikeutettuja vastaan, taivastelemalla hyvätuloisten moraalittomuutta, mutta kuitenkin … tarkemmin harkittuaan … kaikki näkökohdat huomioon ottaen … poikkeuksethan vahvistavat säännön … kallistuvat pitkin hampain … ottamaan vastaan uuden palkkansa.

Tämä viimeinen tekopyhien luikureiden joukko pitäisi noukkia parlamentista kuin kirput paviaanin turkista, mutta se on valitettavasti livahtanut piiloon. Kesäkuumilla hyväksyttiin liukkaasti laki, jonka mukaan asiasta ei vanhaan tapaan äänestetäkään salissa, vaan poliittinen vastuu vältetään täysin. Palkkiotoimikunnan valitsivat puhemiehet ja sen esitys menee kansliatoimikuntaan, jossa ovat taas puhemiehet ja heidän lisäksensä neljä muuta kansanedustajaa. Lakia pitäisi alkaa noudattaa viikon kuluttua ja hylkääminen johtaisi hallinnollisiin hankaluuksiin. Homma haisee, ja valitettavan tutulle.

yllapito

Kansanedustajien palkat

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 27. 8. 2000 |

Puutun kommentissani seikkoihin, joita asiassa on ehkä vaikea heti huomata.

Ajankohdasta ensin. Esitystä ei tehdä heti vaalien jälkeen, koska se vaikuttaisi ahneelta ja tökeröltä. Lisäksi uudet kansanedustajat eivät silloin vielä ole oppineet talon tavoille ja voisivat aiheuttaa hankaluuksia touhukkaalla idealismilla. Toisaalta seuraaviin vaaleihin pitää olla aikaa, jotta äänestäjät ehtivät niellä katkeruutensa. Ajankohta on valittu niin, että ns. poliittinen vastuu on minimissä. Tämä viittaa siihen, että eduskunta itsekin epäilee esityksen luonnetta.

Sitten esittäjistä. Esityksen tekijäksi valittiin puolueettomalta näyttävä toimikunta, joka kuitenkin on olennaisissa suhteissa pahasti vinoutunut. Jokaisella sen kolmesta jäsenestä on elämän mittainen hallinnollinen ura takanaan, kiinteä henkinen kytkentä poliitikkoihin yleensä ja ikää sen verran, ettei yltiöpäisyydestä ole pelkoa. Toimikuntaan ei valittu työläistä, yksityisyrittäjää, maanviljelijää eikä opiskelijaa. Toimikunta ei siis edusta kansaa, vaan on leipäpoliitikon peilikuva. Oli takeet kiltistä esityksestä.

Niinpä tehdyssä esityksessä vertaillaan kansanedustajien palkkoja muiden maiden vastaaviin ja huippupalkkoihin yhteiskunnassa yleensä. Ratkaisua perustellaan “tehtävän arvolla” ja katsotaan, että se “tukee kansanedustajien itsenäisyyttä ja riippumattomuutta”. Ehdotuksessa ei ole analysoitu kansanedustajien kaikkia etuja, todellista työmäärää tai palkan vaikutusta tehtävän tavoitteluun. Ehdotuksessa ei myöskään ole eritelty usein mainittua poliittista vastuuta eikä verrattu sitä esimerkiksi yksityisyrittäjän taloudelliseen vastuuseen.

Aloitan viimeisestä näkökohdasta. Vaaleissa ei näy merkkejä siitä, että kansanedustajan työtä vieroksuttaisiin sen huonon palkan takia. Päinvastoin: jotkut ehdokkaat panevat toistakin miljoonaa likoon vaali vaalilta saadakseen edes pienen mahdollisuuden tuosta palkkakurjuudesta nauttimiseen. En muista myöskään, että tavallisia riviedustajia olisi tarvinnut kovasti painostaa valiokuntien puheenjohtajiksi, puhemiehiksi tai ryhmien puheenjohtajiksi. Tunkua on ollut lisääntyneestä työmäärästä huolimatta eikä rahalla ole näkyviin asemiin tarvinnut houkutella. Poliittinen vastuu taas on tyhjänpäiväinen fraasi. Se merkitsee vain eduskunnasta pois jäämistä, jokaisen luonnollista kohtaloa ennen pitkää. Jotkut jäävät pois jopa oma-alotteisesti.

Todellista työn määrää olen analysoinnut eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani. Se oli ennen avustajia 15 tuntia viikossa ja pitkien lomien vuoksi 500 tuntia vuodessa. Eräät selviävät paljon vähemmälläkin, mutta silloin on kyse lintsauksesta. Eräät ahkeroivat enemmän, tietoisesti turhaa työtä tehden. Harha syntyy ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin, työmäärän kannalta marginaaliset yöistunnot istuntokausien lopussa saavat paljon julkisuutta osakseen. Toiseksi, kansanedustajan “työksi” lasketaan virheellisesti kaikki poliittinen puuhastelu ja edustuksellinen kekkulointi, jolla ei ole mitään tekemistä lainsäädännön kanssa. Se on vaalityötä ja tähtää vain uudelleen valintaan. Kolmanneksi, istuntosali on aina tavallista paljon täydempi, kun istunto televisioidaan.

Kulukorvauksia ei Helsingissä tai Uudellamaalla asuva kansanedustaja tarvitse lainkaan. Se on pimeään tuloon verrattavaa rahaa. Kun se muutetaan vastaavaksi veronalaiseksi tuloksi, tulee uusmaalaisen kansanedustajan vuosipalkaksi etuineen vähän yli puoli miljoonaa markkaa. Kun tämä muutetaan tuntiansioksi, saadaan lopulta tulos, johon valitsija voi verrata omia ansioitaan.

Se on alimmillaan 1000 markkaa tunnissa. Koska palkattujen avustajien ainakin pitäisi vähentää edustajien työtaakkaa, on palkka nykyisin laskettava korkeammaksi, ehkä 1500 markaksi tunnilta. Olen aina ollut sitä mieltä, että tasapalkkaisuus ei ole oikeudenmukaista vaan kapea tulojakauma riistää kyvykkäitä ja ahkeria ihmisiä. Oletan, että eduskunnassa on paljon samalla tavoin ajattelevia. Jos he pitävät kansanedustajia muuta väestöä huomattavasti kyvykkäämpinä ja ahkerampina, ei heillä ole ongelmia hyväksyä uutta palkkaansa. Jos he eivät ole tätä mieltä, he voivat lahjoittaa palkankorotuksensa valitsemaansa kohteeseen.

Mutta sitten. Eduskunnassa on myös sellaisia, jotka vuosikaudet ovat hankkineet kannatuksensa itkeä tyrskimällä huono- osaisten puolesta, paasaamalla puhujakorokkeelta etuoikeutettuja vastaan, taivastelemalla hyvätuloisten moraalittomuutta, mutta kuitenkin … tarkemmin harkittuaan … kaikki näkökohdat huomioon ottaen … poikkeuksethan vahvistavat säännön … kallistuvat pitkin hampain … ottamaan vastaan uuden palkkansa.

Tämä viimeinen tekopyhien luikureiden joukko pitäisi noukkia parlamentista kuin kirput paviaanin turkista, mutta se on valitettavasti livahtanut piiloon. Kesäkuumilla hyväksyttiin liukkaasti laki, jonka mukaan asiasta ei vanhaan tapaan äänestetäkään salissa, vaan poliittinen vastuu vältetään täysin. Palkkiotoimikunnan valitsivat puhemiehet ja sen esitys menee kansliatoimikuntaan, jossa ovat taas puhemiehet ja heidän lisäksensä neljä muuta kansanedustajaa. Lakia pitäisi alkaa noudattaa viikon kuluttua ja hylkääminen johtaisi hallinnollisiin hankaluuksiin. Homma haisee, ja valitettavan tutulle.