| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 27. 8. 2000 |

Puutun kommentissani seikkoihin, joita asiassa on ehkä vaikea heti huomata.

Ajankohdasta ensin. Esitystä ei tehdä heti vaalien jälkeen, koska se vaikuttaisi ahneelta ja tökeröltä. Lisäksi uudet kansanedustajat eivät silloin vielä ole oppineet talon tavoille ja voisivat aiheuttaa hankaluuksia touhukkaalla idealismilla. Toisaalta seuraaviin vaaleihin pitää olla aikaa, jotta äänestäjät ehtivät niellä katkeruutensa. Ajankohta on valittu niin, että ns. poliittinen vastuu on minimissä. Tämä viittaa siihen, että eduskunta itsekin epäilee esityksen luonnetta.

Sitten esittäjistä. Esityksen tekijäksi valittiin puolueettomalta näyttävä toimikunta, joka kuitenkin on olennaisissa suhteissa pahasti vinoutunut. Jokaisella sen kolmesta jäsenestä on elämän mittainen hallinnollinen ura takanaan, kiinteä henkinen kytkentä poliitikkoihin yleensä ja ikää sen verran, ettei yltiöpäisyydestä ole pelkoa. Toimikuntaan ei valittu työläistä, yksityisyrittäjää, maanviljelijää eikä opiskelijaa. Toimikunta ei siis edusta kansaa, vaan on leipäpoliitikon peilikuva. Oli takeet kiltistä esityksestä.

Niinpä tehdyssä esityksessä vertaillaan kansanedustajien palkkoja muiden maiden vastaaviin ja huippupalkkoihin yhteiskunnassa yleensä. Ratkaisua perustellaan “tehtävän arvolla” ja katsotaan, että se “tukee kansanedustajien itsenäisyyttä ja riippumattomuutta”. Ehdotuksessa ei ole analysoitu kansanedustajien kaikkia etuja, todellista työmäärää tai palkan vaikutusta tehtävän tavoitteluun. Ehdotuksessa ei myöskään ole eritelty usein mainittua poliittista vastuuta eikä verrattu sitä esimerkiksi yksityisyrittäjän taloudelliseen vastuuseen.

Aloitan viimeisestä näkökohdasta. Vaaleissa ei näy merkkejä siitä, että kansanedustajan työtä vieroksuttaisiin sen huonon palkan takia. Päinvastoin: jotkut ehdokkaat panevat toistakin miljoonaa likoon vaali vaalilta saadakseen edes pienen mahdollisuuden tuosta palkkakurjuudesta nauttimiseen. En muista myöskään, että tavallisia riviedustajia olisi tarvinnut kovasti painostaa valiokuntien puheenjohtajiksi, puhemiehiksi tai ryhmien puheenjohtajiksi. Tunkua on ollut lisääntyneestä työmäärästä huolimatta eikä rahalla ole näkyviin asemiin tarvinnut houkutella. Poliittinen vastuu taas on tyhjänpäiväinen fraasi. Se merkitsee vain eduskunnasta pois jäämistä, jokaisen luonnollista kohtaloa ennen pitkää. Jotkut jäävät pois jopa oma-alotteisesti.

Todellista työn määrää olen analysoinnut eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani. Se oli ennen avustajia 15 tuntia viikossa ja pitkien lomien vuoksi 500 tuntia vuodessa. Eräät selviävät paljon vähemmälläkin, mutta silloin on kyse lintsauksesta. Eräät ahkeroivat enemmän, tietoisesti turhaa työtä tehden. Harha syntyy ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin, työmäärän kannalta marginaaliset yöistunnot istuntokausien lopussa saavat paljon julkisuutta osakseen. Toiseksi, kansanedustajan “työksi” lasketaan virheellisesti kaikki poliittinen puuhastelu ja edustuksellinen kekkulointi, jolla ei ole mitään tekemistä lainsäädännön kanssa. Se on vaalityötä ja tähtää vain uudelleen valintaan. Kolmanneksi, istuntosali on aina tavallista paljon täydempi, kun istunto televisioidaan.

Kulukorvauksia ei Helsingissä tai Uudellamaalla asuva kansanedustaja tarvitse lainkaan. Se on pimeään tuloon verrattavaa rahaa. Kun se muutetaan vastaavaksi veronalaiseksi tuloksi, tulee uusmaalaisen kansanedustajan vuosipalkaksi etuineen vähän yli puoli miljoonaa markkaa. Kun tämä muutetaan tuntiansioksi, saadaan lopulta tulos, johon valitsija voi verrata omia ansioitaan.

Se on alimmillaan 1000 markkaa tunnissa. Koska palkattujen avustajien ainakin pitäisi vähentää edustajien työtaakkaa, on palkka nykyisin laskettava korkeammaksi, ehkä 1500 markaksi tunnilta. Olen aina ollut sitä mieltä, että tasapalkkaisuus ei ole oikeudenmukaista vaan kapea tulojakauma riistää kyvykkäitä ja ahkeria ihmisiä. Oletan, että eduskunnassa on paljon samalla tavoin ajattelevia. Jos he pitävät kansanedustajia muuta väestöä huomattavasti kyvykkäämpinä ja ahkerampina, ei heillä ole ongelmia hyväksyä uutta palkkaansa. Jos he eivät ole tätä mieltä, he voivat lahjoittaa palkankorotuksensa valitsemaansa kohteeseen.

Mutta sitten. Eduskunnassa on myös sellaisia, jotka vuosikaudet ovat hankkineet kannatuksensa itkeä tyrskimällä huono- osaisten puolesta, paasaamalla puhujakorokkeelta etuoikeutettuja vastaan, taivastelemalla hyvätuloisten moraalittomuutta, mutta kuitenkin … tarkemmin harkittuaan … kaikki näkökohdat huomioon ottaen … poikkeuksethan vahvistavat säännön … kallistuvat pitkin hampain … ottamaan vastaan uuden palkkansa.

Tämä viimeinen tekopyhien luikureiden joukko pitäisi noukkia parlamentista kuin kirput paviaanin turkista, mutta se on valitettavasti livahtanut piiloon. Kesäkuumilla hyväksyttiin liukkaasti laki, jonka mukaan asiasta ei vanhaan tapaan äänestetäkään salissa, vaan poliittinen vastuu vältetään täysin. Palkkiotoimikunnan valitsivat puhemiehet ja sen esitys menee kansliatoimikuntaan, jossa ovat taas puhemiehet ja heidän lisäksensä neljä muuta kansanedustajaa. Lakia pitäisi alkaa noudattaa viikon kuluttua ja hylkääminen johtaisi hallinnollisiin hankaluuksiin. Homma haisee, ja valitettavan tutulle.