| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 07.06.2007 |

Tiedättekö pururadan, joka sijaitsee Tuusulassa, Maanpuolustuskorkeakoulun jatkotutkinto-osaston, entisen Taistelukoulun kohdalla, Järvenpään tien itäpuolella? Oletteko huomanneet, että se on hyvin siisti. Siisteys on minun ansiotani.

Yhteensä kahdeksan (8) kävelykierroksen aikana olen kerännyt radalta tyhjiä oluttölkkejä, käytettyjä paperinenäliinoja, muovipusseja, karamellipapereita ja muuta roskaa sylikaupalla, mutta erityisen huoleni kohde ovat olleet tupakantumpit. Vielä kahdeksannella kierroksella niitä löytyi neljä, seitsemällä edellisillä kierroksilla huomaamatta jääneitä tumppeja. Koko saldo oli 284 tumppia.

Tupakantumppien alkuperäisimmät heittelijät on saatu kiinni. He ovat kunnan työntekijöitä, jotka olivat viime vuonna siistimässä pururataa vesakoista. Kunta oli iskenyt haukansilmän radan reunoilla kasvavan puuston villiintymiseen, radan umpeutumiseen ja lähettänyt siistimisparin korjaamaan tätä epäkohtaa. Siistimispari osoittautui sotkemispariksi. Heidän työnsä jäljiltä pururadalla oli 102 tupakointipaikkaa, keskimäärin 18.6 metrin välein. Työvoimatoimiston analyysin mukaan he olivat pitäneet tupakkatauon 16 minuutin väliajoin. Toinen oli polttanut savukkeita keltaisilla ja toinen valkoisilla filttereillä. Valkoisten filttereiden mies oli hieman ahkerampi tupakoija ja tumppeja oli keskimäärin 4.3 taukopaikkaa kohden. Koskaan aikaisemmin pururata ei ole ollut niin sikamaisessa kunnossa. Suurin osa tumpeista korjattiin heidän jäljiltään jo viime vuonna.

Tutkimus on nyt kohdistunut uusiin tumpin heittelijöihin. Epäilyksen alaisia ovat kaksi koirankusettajaa, koska lenkkeilijät eivät koskaan juokse tupakka hampaissa. Heittelijöiden jätökset on lähetetty Lontoon Interpolin DNA-tutkimukseen ja on vain ajan kysymys, milloin rengas heidän ympärillään kiristyy lopullisesti. Sylki paljastaa. Olutpurkkien, paperinenäliinojen ja muun roskan heittelijät otetaan kiinni samalla menetelmällä ja pannaan vastuuseen myös. He oppivat vielä, ettei tumppeja pidä heitellä pururadalle vaan esimerkiksi naapurin parvekkeelle.

Pari viikkoa sitten sain siistimistalkooni päätökseen. Piilottelin roskat suurten kivien alle, pois silmistä, koska roskapönttöä ei ole. Lähdin Taivaallisen Siisteyden Pururadalta Kiinaan hoitamaan kiinalaisten ympäristöasioita. Taivaallisen Rauhan Aukiolla ei ollut tumppeja. Mutta palattuani Tuusulaan menin lenkille ja silmiini osui kaksi tuoretta tupakantumppia. Ne olivat keltafiltterisiä ja epäilty on tällä kertaa nainen. Hänetkin otetaan vielä kiinni.

Mutta ei niin suurta surua, ettei pientä iloakin. Tänään näin, että joku oli osallistunut siivoustalkoisiin ja korjannut toisen tuoreista tumpeista pois. Parhaat kiitokseni tuntemattomalle hyväntekijälle. Jätin toisen tumpin odottamaan omaa korjaajaansa.

Nyt siirryn rikostutkimuksen ja kansalaistoiminnan piiristä yhteiskunnallisen toiminnan piiriin. Tämä ei ole mikään pikku juttu, ei mitään siltarumpupolitiikkaa. Kehotan kuntaa pystyttämään pururadan alkukohtaan roskapöntön.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 04.02.2007 |

On suurenmoista, että Järvenpää on ennakkoluuloton ja asettanut selvitysmiehen selvittämään tuusulalaisen omaisuuden siirtämistä järvenpääläisille, vaikka tällainen asia yleensä kuuluu sisäasiainministeriölle. Hiiteen ministeriöt! Rivakkuutta osoittaa sekin, että Järvenpää on kiirehtinyt nimeämään myös selvitysmiehen. Jussi-Pekka Alasta pyydetään asialle. Alanen – kauan Tuusulassa asuneena – tuntee erittäin hyvin tuusulalaisen ihmisen arvomaailman ja ymmärtää siitä syystä hyvin, mikä tuusulalaiselle on parhaaksi ja miksi tuusulalainen haluaa antaa omaisuuttaan järvenpääläiselle.

Seuraan esimerkkiä. Selvitysmiehiä voi siis asettaa kuka hyvänsä ja pitääkin asettaa selvittämään minkälaisia asioita hyvänsä. Niinpä olen ajatellut asettaa selvitysmiehen tutkimaan Järvenpään kaupunginjohtaja Kukkosen sielunelämää ja hänen motiivejaan kun hän tahtoo kahmia lisää omaisuutta johtamalleen firmalle, Kiinteistöyritys Järvenpäälle. Selvitysmieheksi ehdotan eduskunnan jättävää valtiomies Tony Halmetta.

Selvitysmies Halmeen tehtäväksi aion antaa tarkennettuna ja yksityiskohtaisemmin kysymyksen johtaja Kukkosen ja eräiden muidenkin järvenpääläisten perimmäisistä elämänarvoista. Kenen asialla nämä ihmiset oikein ovat? Mitä he oikein elämässään tavoittelevat? Miksi juuri Järvenpäähän pitää haalia paljon ihmisiä? Onko tällä jotain tekemistä johtaja Kukkosen firman kasvutavoitteiden kanssa? Miksi johtaja Kukkonen haluaisi mieluummin johtaa suurta kuin pientä firmaa? Miksi Järvenpään pinta-ala ja ihmiset eivät riitä johtaja Kukkosen johdettaviksi? Haluaisiko Kukkonen alitajuisesti ollakin Mexico Cityn, New Yorkin tai Bejingin johtaja?

Sivistynyt ihminen ei kurkottele määrää vaan laatua. Sivistynyt ihminen pyrkisi tekemään Järvenpäästä korkeatasoisen (enkä tarkoita tällä korkeita rakennuksia) asuinalueen järvenpääläisille ihmisille. Hän ei jaa asuinalueita ”käpykyliksi” ja ”urbaaneiksi” vaan ymmärtää, että tuo ei ole ratkaiseva. Ratkaisu löytyy muualta. Hän ymmärtää myös, että järvenpääläisen ihmisen onni ei ole lisääntyvä ahtaus. Hän ymmärtää, että asiaa ei sillä korjaannu, että naapureilta valloitetaan lisää elintilaa ja täytetään se samalla tavalla kuin oma alue on jo täytetty.

Nämä asiat eivät ole markka-asioita eivätkä numerojuttuja, kuten Kukkonen ja eräät muut järvenpääläiset näyttävät luulevan. Ne ovat ennen muuta laadullisia arvokysymyksiä. Järvenpää ja Kerava ovat kolmanneksi ja neljänneksi ahtaimmat kunnat Suomessa. Vain Helsinki ja Kauniainen ovat vielä heikommassa jamassa. Ahtaus on seuraus siitä, että määrää on tuijotettu ja laatu unohdettu. Nyt nämä tuijottajat kohdistavat tuijotuksensa Tuusulaan, joka ei tähän tautiin ole vielä yhtä pahasti sairastunut.

Toivottavasti sisäasiainministeriöstä löytyy jonkin verran älliä. Kun Järvenpään idoli, suurkaupunki Helsinki halusi selvitysmiehen Sipoon kaappaukselleen, vedottiin lain edellyttämiin erityisiin perusteisiin. Ne eivät todellisuudessa passanneet silloinkaan ja vielä huonommin ne passaavat tähän yhteyteen. Järvenpää ei ole Helsinki, eikä Tuusula ole Sipoo. Tai sitten Jussi-Pekka Alanen on Tony Halme.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 21.08.2006 |

Tässäkin lehdessä on julkaistu ymmärtämättömiä kirjoituksia perustulosta, eikä mutkikasta asiaa voi näköjään liikaa selittää. Siispä vielä kerran ja rautalangasta, tuota tuoretta sanontaa käyttääkseni.

Liisa on 46-vuotias yksinhuoltaja, töissä vakituisesti siivoojana ja maksaa veroja. Liisan veroilla maksetaan Rikun perustulo. Riku on 38-vuotias valtiotieteen opiskelija eikä töissä. Riku on myös ajattelija ja keskustelija. Tämä toiminta on palkatonta. On oikeudenmukaista, että Liisa uhraa osan ajastaan töissä siivoojana, jotta Rikulle jää enemmän aikaa työhönsä. Näin toimii modernin yhteiskunnan työnjako. Sen avulla siivoustyötä voidaan muuntaa ajattelu- ja keskustelutyöksi.

Joku ehkä arvelee, että Liisan maksamille veroille olisi tarpeellisempaakin käyttöä kuin Rikun ajattelun tukeminen. Kumottakoon saman tien tuollaiset väärinkäsitykset.

Eräskin kriitikko antaisi rahat 58-vuotiaalle Ainolle, joka on omaishoitaja ja käyttää suuren osan ajastaan 86-vuotiaan äitinsä hoitamiseen, saamatta siitä mitään korvausta. Mutta Aino ei kuulu prekariaattiin, eikä polta taloja vaikka ei saakaan palkkaa. Aino on vaaraton ihminen, joten hänestä ei tarvitse välittää. Rikusta taas ei tiedä, mitä se saa päähänsä. Parempi antaa rahaa Rikulle.

Toinen arvostelija sijoittaisi rahat luonnonsuojelualueisiin. Rikun saamalla perustulolla voisi vuosien varrella ostaa useita hehtaareja halpaa metsää, joka tulevien sukupolvien iloksi kasvaisi ja muuttuisi asuinpaikaksi linnuille, muurahaisille ja oraville. Tällaisesta ratkaisusta olisi iloa muurahaisille ja tuleville sukupolville mutta ratkaisua kannattaa vain hölmö, joka ei tunne Suomen vaalilakia. Muurahaiset eivät äänestä.

Kolmas kitisijä antaisi rahat ghanalaiselle Mujeebille, joka on lahjakas 13-vuotias poika. Mujeebin vanhemmilla ei ole varaa kouluttaa Mujeebia, koska koulupukukin maksaa ja poika ajautuu olosuhteiden pakosta katulapseksi. Katulapset ovat Afrikassa prekariaattia, mutta joutuvat – päinvastoin kuin suomalaiset valtiotieteen opiskelijat – itse keksimään tavat elantonsa hankkimiseen. On itsestään selvää, että Suomen kansalainen Riku tarvitsee Liisan verorahat ennen Mujeebia. Perustuloa ei turhaan kutsuta myös kansalaispalkaksi.

Törkeimmät ehdotukset Liisan verorahojen käytöstä tulevat ahkerien ihmisten piiristä. Heidän mielestään Liisan verorahoilla pitäisi tukea valikoivasti sellaisia aloittelevia yrittäjiä, joiden ponnistelut ajan mittaan tuottavat työtä ja vaurautta paitsi heille itselleen, myös monille muille suomalaisille. Nämä yritykset saattaisivat toimia esimerkiksi ympäristötekniikan alalla, jolloin työllisyyttä lisäävä vaikutus samalla koituisi maapallon ja tulevien sukupolvien hyödyksi. Nämäkin höpertelyt on torjuttava päättäväisesti. Rikulle maksettu raha kuluu vastikkeetta heti ja tässä. Tulevaisuuteen investoitu raha katoaa ties minne, eikä hyödytä ketään. Jotain realismia sentään. Eivät tulevaisuuden ihmiset vielä äänestä.

Raha kuuluu Rikulle. Ellei Riku saa rahaa, hän joutuu poimimaan marjoja ja sieniä joidenkin ukrainalaisten jatkeeksi.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 04.05.2006 |

Susi syö lampaan ja lammas apilan. Susi on apilan paras ystävä, kuin Neuvostoliitto taistolaisen. Mehän kaikki muistamme, kuinka Björn Wahlroos ja Leif Salmén nostivat Suomea sorron yöstä ja taistelivat kansallismielistä riistokapitalistia vastaan. Sivustatukena oli suuri ja mahtava Neuvostoliitto. Nyt se hymyilyttää, silloin se otti pannuun.

Vierumäellä ennen vappua jouduin näkemään pienimuotoisena saman ilmiön. Siellä pidettiin Tuusulan valtuutettujen seminaari ja lopputulos oli joillekin valtuutetuille katkera kalkki. Siellä ei päädyttykään yhdistämään Tuusulaa Keravaan ja Järvenpäähän, vaikka noiden valtuutettujen mielestä Tuusulan asioita hoidettaisiin parhaiten Keravan ja Järvenpään valtuustoissa. He ovat usein Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) jäseniä. Ehdotan, että he ennen seuraavia kunnallisvaaleja kertovat tämän mielipiteensä reippaasti äänestäjille. Tunnustavat, että kun Tuusulan ja SDP:n edut ovat vastakkain, sitä pahempi Tuusulalle.

Kerava ja Järvenpää ovat siitä erikoisia paikkakuntia, että niiden asukastiheys on saavuttanut huikean luvun, 1000 henkeä/km2. Se on määrätietoisen kasvupolitiikan ja kunnianhimon lopputulos. Kerava pääsee asukastiheydessä pronssille ja Järvenpää neljänneksi Suomen kuntien kilpailussa. Vain Helsinki ja pieni Kauniainen ovat enää edellä. Turut, Tampereet, Espoot ja Vantaat on jätetty kauas taakse katselemaan Keravan ja Järvenpään perävaloja. Tämän ihanuuden perään haikailevat myös Tuusulan sosialidemokraatit. He haluaisivat myös paljon liikennettä, asfalttia, parkkialueita ja tornitaloja meidän kaikkien lähimaastoon. Ja kun oma valtuusto ei ymmärrä järkipuhetta, apua etsitään viisaammista valtuustoista, tiheään rakennettujen Keravan ja Järvenpään päättäjiltä. Noissa valtuustoissa Suomen Sosialidemokraattisella Puolueella on suurimmat valtuustoryhmät, ohimennen mainittuna.

Olen kuullut, että monet keravalaiset ja järvenpääläiset eivät pidä siitä, että heidän kaupunkeihinsa on haalittu niin paljon väkeä, että niistä on tullut ahtaita ja vihreät alueet ovat kutistuneet olemattomiksi. Monet tuusulalaiset katselevat säälien noita naapureitaan, öykkärimäisen kasvuintoilun tuottamia anomalioita. (Vältän tietoisesti suomenkielistä ilmaisua. Se on epäkohtelias.)

täkin kummallisempaa, että jotkut Tuusulan päättäjät haluaisivat saman sairauden Tuusulaan. Betonia, asfalttia, pakokaasuja, liikennemelua, pikkurikollisuutta, väkivaltaa ja vilkkuvia valoja. Siinä vasta kypsä kunnallispolitiikan tavoite. Tiedän, että nuo päättäjät ovat vähemmistö, mutta valitettavan puuhakas ja keinoja kaihtamaton. Sanottakoon taas kerran, että on väärin ja epärehellistä kunnan asukkaita kohtaan tehdä kaavaratkaisuja, joilla ajetaan kuntalaisiksi halukkaiden etuja kuntalaisten etujen kustannuksella. Yhtä suuri vääryys on jarruttaa, estää ja viivytellä sellaisia ratkaisuja, joilla turvattaisiin niin kuntalaisten kuin myöhemmin tänne muuttavien oikeudet.

Siispä taas kerran: missä viipyy Etelä-Tuusulan yleiskaava? Ei kai kukaan valtuutettu sitä vastusta?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 12.01.2006 |

Kaveri nimeltä Kerava kosii. Pikkuveli oli pyytämättä puhemiehenä. Miten tyttö nyt jalkansa asettelisi?

Tuusula – kaunis ja uhkea tyttö, hyvästä perheestä, rikkaasta talosta. Pellot niin viljavat, maisemat loistokkaat, vauraat talot, vedet kalaisat. Kerava kaupunkilaispoika, rehvakas mutta renttu, velkaantunut tuhlari. Asuu ahtaasti ja himoitsee avarampaa kortteeria. Autoillaan leuhkii ja junillaan. On tornitaloa, rautatieasemaa, nuorisovankilaa ja kävelykatua. Mainettakin on, mutta millaista? Entä kunniaa, onko lain?

*********

Asiassa tehdään alustavaa selvitystä, eikä kysymys olisi noussut edes keskusteluun ilman valtakunnallista, yleistä aloitetta. Kuntaliitoksia ei voi eikä pidä tehdä yleensäkään ilman kaikkien osapuolten suostumusta. Tässä tapauksessa tavoite on arveluttava jo siksi, että Kerava ja Tuusula ovat riittävän suuria yksiköitä itsenäisinäkin.

Kuntien identiteetti on itseisarvo. Järvenpään ja Keravan yhdistymisessä saattaisi olla jotain mieltä, koska molemmat ovat kaupunkeja ja radanvarren taajamia, tiheään asuttuja ja ylpeitä kaupunkilaisuudesta. Ne ovat luonteeltaan samanlaisia ja voisivat hyvin muodostaa Helsingin ja Vantaan umpisuolen kohti pohjoista. Salainen haavekin toteutuisi: ne olisivat osa metropolia.

Tuusula on toista maata. Se on aina pitänyt maaseutumaisuutta arvona ja eräänä tunnusmerkkinään. Tuusulalaisilla on vielä elintilaa 0.6 hehtaaria asukasta kohden. Keskimääräinen keravalainen ja järvenpääläinen ahtautuu 0.1 hehtaarin pläntille. Tämä on merkittävä elämänlaadun ero. Keravalaiset ja järvenpääläiset ovat itse halunneet tätä, aiheuttaneet ahdinkonsa. Onko ahneen loppu housuissa?

Helsingin levittäytyminen kehyskuntiin voisi ja sen pitäisi tapahtua sormimallin mukaan, jolloin liikenne suuntautuisi säteittäisesti kolmeen ilmansuuntaan. Rakentamisen tulisi keskittyä väylien varteen: Länsiväylän, Turuntien, Tampereentien, Lahdentien ja Porvoontien, mutta ennen muuta pääradan reunamille. Rakennettua tärkeämmät ovat sormien välit, joiden tulisi ulottua Keskuspuiston tavoin maaseutumaisina, leveinä ja väljinä ainakin Kehä I:n pintaan. Tuusulan pitää kynsin hampain puolustaa tilaansa ja asemaansa sormien välisessä kategoriassa.

Paha virhe tapahtuu, jos yhdistymistä aletaan ajaa vain hallinnolliseen tehokkuuteen vedoten. Saman edun voi saavuttaa muutenkin. Monia muitakin verukkeita tullaan varmaan esittämään. Suurin muutos halutaan varmasti pimittää ja peittää usvaan. Se liittyy juuri edellä mainittuihin 0.1 hehtaariin ja 0.6 hehtaariin. Kuntien yhdistyessä keravalaisella olisi äkkiä päätösvallassaan 0.35 hehtaaria ja tuusulalaisella samoin. Se tarkoittaisi, että siirrettäisiin päätösvalta noin 100 km2 alueen kaavoituksesta Tuusulalta Keravalle, ilmaiseksi varmaan. Tuusula ei enää määräisi oman alueensa tulevaisuudesta vaan siitä päättäisi myös uusi puoliso. Avioehtoa ei tehdä.

*********

Tuusulan pitää vastata kuten tyttö tanssiinkutsuun Runkomäen Iltamissa: ”te olette liian pieni ja haisette kuin sieni – ei tule kuuloonkaan”.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 03.01.2006 |

Hän on vastassa minua Nyalan lentokentällä. Lörpöttelemme sitä sun tätä englanniksi – en osaa hänen äidinkieltään arabiaa. Mustafa on musta, mukava mies, Nyalassa syntynyt. Asutko Helsingissä, hän kysyy ja kun kerron asuvani Tuusulassa, hän sanoo, että Hyrylässä on kiva tori viikonloppuisin. Saan tietää, että Mustafa on opiskellut Otaniemessä insinööriksi. Vaihdan keskustelun suomenkielelle.

Hän on poikkeus kavereittensa joukossa. Liian monet afrikkalaiset lähtevät ulkomaille opiskelemaan ja jäävät sille tielleen. Valitettava aivovuoto ei edistä maanosan kehitystä. Nyt hän on mukana Suomen Punaisen Ristin sairaalaprojektissa Nyalassa, Juhanin tiimissä. Juhani on yleislääkäri, porukan pomo ja opastaa sairaalan henkilökuntaa hallinnollisissa asioissa.

Tiimissä on heidän lisäkseen kaksi sairaanhoitajaa, Leena ja Tiitta, jotka eivät välittömästi hoida potilaita vaan kouluttavat sairaalan henkilökuntaa. Varsinaisen henkilökunnan lisäksi koulutettavia ovat potilaiden omaiset, jotka ovat leiriytyneet sairaalan pihalle, laittavat ruoan omalle potilaalleen, kävelyttävät häntä, syövät, nukkuvat ja rukoilevat pihalla. He ovat eräänlainen apuhoitajien joukko ja osallistuvat aktiivisesti hoitoon. Hygieniakysymykset ovat korkealla tärkeysjärjestyksessä. Kun ne opetetaan kaikille, saadaan hyvä tuotos paokseen nähden.

Sairaala ei toimi ilman perustekniikkaa. Kuuden hengen tiimissä ovat vielä suomalainen Ola ja ghanalainen Atte, rakennusalan yleismiehiä kumpikin. Käynnissä on sairaalan vesihuollon uusiminen. Parin hehtaarin sairaala-alueella on oma vesitorninsa, mutta nyt putket ovat rikkoutuneet ja koko laitos on ulkopuolelta, aasikyydillä saatavan vesiavun varassa. Ola ja Atte ovat uusimassa koko systeemiä, mutta opettavat samalla joukolle sudanilaisia tarpeellista perustekniikkaa. Vaikeuksia on paljon: materiaalipula, liitoskappaleiden kehittely, varaosien etsiminen ja vanhentuneen putkiston tuntematon asema.

Olen nähnyt Afrikassa ja muuallakin paljon huonoa kehitysapua. Liian usein arvioidaan väärin vastaanottajan mahdollisuudet. Tuodaan koneita, joille ei löydy korjaajaa tai varaosia, rakennetaan tietä, joka ei johda mistään minnekään tai pyritään väkisin tekemään autettavista kaltaisiamme. Usein lähtökohtana on usko länsimaisen kulttuurin ylivoimaisuuteen, itsestään selvänä pidetty kaikkinainen auttajan ylemmyys. Mutta kehitysavun tärkein päämäärä on tehdä itsensä tarpeettomaksi.

Siitä syystä on ilo nähdä hanke, jossa paikalliset ovat tiiviisti mukana, tulokset ovat konkreettisia ja ne juurrutetaan olevaan rakenteeseen, opetus on hankkeessa merkittävällä sijalla ja tulokset jäävät, vaikka auttajat lähtevät. Nyala on matalasti rakennettu miljoonakaupunki Darfurin keskellä. Sen välittömässä läheisyydessä on Kalma, Etelä-Darfurin suurin pakolaisleiri. Siellä on 100.000 asukasta ja se on poliittinen ruutitynnyri. Leirillä kerrotaan olevan 30.000 asetta. Suomalaisen hankkeen loistoa ei himmennä, että toimitaan hankalissa olosuhteissa. Parhaat onnitteluni.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 17.11.2005 |

Tuusulan valtuusto päätti 14.11. talousarvionsa. Se alkaa julistuksella Tuusulan Visio 2016, jonka ensimmäiset lauseet ovat: Tuusula on hallitusti kasvava, viihtyisä ja turvallinen kunta Helsingin seudulla. Tuusulan kuntamaisema vesistöinen perustuu kehittyvien keskusten ja vireän maaseudun vuorovaikutukseen.

Julistuksen on valtuusto hyväksynyt yksimielisesti. Lähes kaikissa ratkaisuissaan valtuuston näennäinen enemmistö päätyi kuitenkin seuraavan kaltaiseen visioon: Tuusula on holtittomasti kasvava, ahdistava tehokunta Helsingin seudulla. Tuusulan kuntamaisema vesistöineen katoaa ylikuormitettujen keskusten ja hiipuvan maaseudun vuorovaikutukseen.

Ruskelan koulu suljetaan, Hyryläänkään ei haluta yleiskaavaa ja liikenteen kasvua yli odotusten pidetään saavutuksena. Näitä ajoi näennäinen enemmistö, mutta todellisuudessa vain sen osa, joka on valtuuston vähemmistö. Valtuusto jakautui ja jakautuu aatteellisesti kahtia. Vasemmisto ja oikeisto eivät ole merkityksellisiä, tärkeämpi jako on toinen. Näennäinen enemmistö ratkoo asioita ikään kuin kunta olisi kone; mitä tehokkaampi, sen parempi. Se haluaa kehittää kuntaa kuin McLaren autojaan. Se tuijottaa kasvulukuja ja muita tunnuslukuja, joilla se mittaa suoritteita ja saavutuksia. Sille laatu on tuntematon käsite, määrä ja vauhti ratkaisevat. Sille kuntalaiset ovat vain koneen osia, jotka tuottavat veromarkkoja koneen kehittämiseen. Rahan pitää liikkua, sillä raha rasvaa koneen. Kone on itsetarkoitus, kuntalaiset väline.

Näennäiseen enemmistöön kuuluvat kokoomus ja demarit, 27 valtuutettua.

Näennäinen vähemmistö – valtuuston loppuosa – tukee paitsi juhlapuheissa, myös käytännön ratkaisuissaan julistusta Tuusulan Visio 2016. Mikä ero on näennäisellä enemmistöllä ja todellisella enemmistöllä? Eivätkö ne olekaan sama asia?

Siinäpä se. Näennäiseen enemmistöön kuuluu 27 valtuutettua, näennäiseen vähemmistöön 24 valtuutettua. Osa edellisistä – kokoomusta ja vasemmistoa – on sydämessään samaa mieltä kuin ne 24, jotka käytännössäkin ajavat julistusta Tuusulan Visio 2016. Jos nuo oikeinajattelijat tai vain kaksikin heistä uskaltaisi kapinoida omia ryhmäpäätöksiään vastaan, äänestää todellisen mielipiteensä mukaisesti, noudattaa arkenakin juhlapuheiden julistusta, kuunnella valitsijoidensa ääntä ja ajaa vilpittömästi kuntalaisten etua, kääntyisi tuuli. Nyt vähemmistö jyllää ja lampaat seuraavat. Jylläävä vähemmistö on näennäisen enemmistön valtaosa ja ajaa asiaansa ryhmäpäätöksillä. Näennäinen vähemmistö (24) ja näennäisen enemmistön oikeinajattelijat (2+) ovat yhdessä Todellinen Enemmistö.

Tähän voi kuntalainen vaikuttaa. Ala häiriköidä. Soita valtuutetullesi. Kirjoita lehteen. Mekkaloi ja vaadi kuntalaiskokouksia. Kysy valtuutetultasi, äänestääkö hän todellisen kantansa mukaan vai onko hän narussa laahattu pässi. Vaadi valtuutetultasi käytännössäkin juhlapäivän julistusten linjaa. Valvo lehmänkauppoja. Vetoa vaaleissa annettuihin lupauksiin. Puhu asioista kavereittesi kanssa. Villitse ihmisiä rettelöimään. Älä anna huijata itseäsi. Älä itse ole pässi.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 25.10.2005 |

Tuusulan kunnassa on vihdoin ymmärretty, että tulevaisuutemme avainkysymys on kunnan väkiluvun kasvu, että kunta voi ohjata sitä ja asiasta voi puhua. Keskustelun avauksena on esitetty joitakin hullunkurisia mielipiteitä, joihin puutun nyt.

On sanottu, että väkiluvun kasvu on kehitystä. Näin sanovat ne, jotka eivät laadullista kehitystä ymmärrä ja joille liikalihavuuskin on saavutus. Näin sanovat nekin, joille kunta ei ole kotiseutu, vaan tulolähde ja uudet asukkaat kassavirtaa tai ne, jotka omistavat maata ja odottavat hinnan nousua tai ne, joille kunnan koko ja kasvu sinänsä on sulka hattuun kuten firman johtajalle. Muille kasvu on kehitystä vain joskus, tarkoin hallittuna.

Jotkut sanovat, että Tuusulan kasvu on ollut ja on hallittua. Tämä on väärää kielenkäyttöä. Väkilukumme on kasvanut 50 vuodessa yli kolminkertaiseksi ja jos sama meininki jatkuu, asuu Tuusulassa sadan vuoden kuluttua 350.000 ihmistä. Väentiheys on nyt jo sellainen, että vastaavat alueet maailmassa ovat ajat sitten paneutuneet kysymykseen vakavana ongelmana. Muutos on hallitsematon eikä tietenkään toivottava – tuusulalaisten kannalta.

Joukossamme on myös epäitsekkyydellä ratsastavia päättäjiä, jotka Äiti Teresaa seuraten sulkevat syliinsä kaikki maailman ihmiset, toivottavat heidät tervetulleiksi tähän ihanaan pitäjään ja samalla tuhoavat tuon ihanuuden. Nämä henkilöt ja ryhmät ilmoittakoot ennen seuraavia kunnallisvaaleja, että he ajavat ensisijaisesti niiden etuja, joilla ei vielä ole kunnassa äänioikeutta.

Vielä yksi väärä väite. Uudet tulokkaat ovat muka kunnan taloudelle edullisia, koska he lisäävät verotuloja. Todellisuus on päinvastainen. Tulijoiden aiheuttama kulujen lisä ja tarvittaviin investointeihin menevät rahat ylittävät pitkään tulokkaiden maksamat verot.

Kun väki kasvaa kolminkertaiseksi, tieverkko, autojen määrä, liikennemelu, saasteet ja rakennusala kasvavat myös kolminkertaiseksi. Sienimetsät, peltoaukeat ja kala-apajat pienenevät vastaavasti. Tästä on laadussa kysymys.

Kasvu liittyy kaavoitukseen. Koko Helsingin seutu tulisi kaavoittaa sormimallin mukaisesti siten, että rakennetut alueet seuraavat pääväyliä ja rakentamattomat, väljät alueet ulottuvat näiden välissä pitkälle kohti ydintä: Laakson kentälle, Lauttasaareen ja Kulosaareen. Tämä ei riitä. Tuusulan tulisi ajoissa määritellä ne alueet, jotka jätetään ikuisesti rakentamatta. Kaavan pitää olla jäsennelty ja riekalemainen. Joka kodin läheltä pitää löytyä luonnonmaastoa.

Suurissa kaupungeissa keuhkojen arvo on tietysti tajuttu. New Yorkin asukkaat eivät tahdo rakentaa Keskuspuistoon ja helsinkiläiset haluavat säilyttää Kaivopuiston puistona. Tällaiset asiat ovat siellä itsestään selviä. Tuusulassa ei. Meillä ei ole edes ajan tasalla olevaa, oikeusvaikutteista yleiskaavaa, jossa voitaisiin ja pitäisi pian määritellä rakentamattomat alueet. Sitä ei myöskään näillä näkymin saada, koska juuri kasvua hamuavat tahot eivät sitäkään halua. Ne haluavat Tuusulan ylle harmaan ja betonisen, kaiken kattavan kudoksen.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 23.8.2005 |

Ensin Antti Kalliomäki alkoi ratkaista asuntopulaa sanomalla, että kuntien pitäisi tarjota riittävästi tontteja rakennusmaaksi. Sitten Matti Vanhanen jatkoi, että pitää säätää laki pakollisesta kaavoituksesta. Leikki leikkinä, mutta jos puheet ovat tarkoitetut vakavasti otettaviksi, ne eivät ole harkittuja.

Kirjaimellisesti tämä merkitsisi, että kunnat menettäisivät tärkeimmän oikeutensa, monopolin kaavoitukseen. Suomi saisi valtion monopolin kaavoituksessa.

Pohditaanpa, millainen laki pakkokaavoituksesta syntyisi. Sen pitäisi tietysti kohdistua samalla tavoin kaikkiin kuntiin. Suurin osa Suomen kunnista on sellaisia, ettei mitään käytännön syitä kaavoitukselle ole, kunnat ovat harvaan asuttuja ja jokainen uusi muuttaja kuntaan on tervetullut. Lähtijöitä vain toppuutellaan. Nuo kunnat eivät pakkokaavoitusta tarvitse. Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat ruuhkaisinta aluetta, verkkainen kasvu on niille eduksi ja pakkokaavoitus haittaisi selvästi noissa kaupungeissa jo asuvia ihmisiä.

Niinpä pakkokaavoitus on tähdätty joidenkin kehyskuntien päänmenoksi. Näistä radanvarsikunnat, kuten Kerava ja Järvenpää ovat ajat sitten muuttuneet kaupunkimaisiksi. Tämä on kokonaisuuden kannalta hyvä, koska sillä tavoin rakennettu ympäristömme jäsentyy eikä leviä ihottuman lailla samanlaisena kaikkialle. Noissa kunnissa asuvat ihmiset keskittyvät kaupunkimaisille alueille, ovat poissa muualta. Sen sijaan Sipoo, Tuusula, Nurmijärvi, Kirkkonummi ja Vihti ovat pakkokaavoittajan tähtäimessä. Valtakunnallinen päättäjä näkee nämä potentiaalisena rakennusmaana, joiden rakentaminen ratkaisisi erään lyhyen tähtäyksen ongelman.

Yksinkertaisten asioiden selittäminen on joskus vaikeaa. Pääkaupunkiseudun ei pidä kasvaa lainkaan, vaan kehittyä muulla tavoin. Tuo kasvu on haitaksi niin ahtautuvalle Uudellemaalle kuin tyhjentyvälle maaseudullekin. Mutta jos kasvua ei saada estetyksi millään, sen pitäisi ainakin olla jäsentynyttä ja sormimaista siten, että rakentamattomat alueet työntyisivät yhtenäisinä nimekkeinä varsinaiselta maaseudulta aina Töölönlahdelle saakka. Mattona kaikkialle leviävä rakennusmassa on ympäristömme kauhuskenaario. Pitää rakentaa vain sormiin.

Erityisen ajankohtainen tämä asia on Tuusulassa. Varuskunnan lähtö vapauttaa uuteen käyttöön valtaisan alueen. Sinne innokkaimmat ovat työntämässä 10.000 ihmisen asuinaluetta. Tuo ei ole tyhmyyttä, vaan idiotismia.

Kun Tuusula nyt perustaa työryhmän pohtimaan vapautuvien alueiden tulevaisuutta, olisi kaksi asiaa paikallaan. Ensinnäkin, maat tulisi lunastaa kunnan käyttöön. Kun kuntaa on ensin rokotettu varuskunnan lakkauttamisella, on kohtuullista suoda kunnalle kaikki hyöty alueen käytöstä. Toiseksi, laaja kansalaiskeskustelu alueen käytöstä on välttämättömyys. Mitään päätöksiä ei pidä tehdä kuulematta ensin kuntalaisten mielipidettä. Tämä saattaisi johtaa ideakilpailuun, jolloin suunnittelijoille tulisi antaa vapaat kädet esittää erilaisia käyttömahdollisuuksia.

Anttilan virhe ei saa toistua. Vaihtoehdot on nostettava ajoissa pöydälle.