| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 16.10.2012 |

Olen muutamia kuukausia sitten tullut töräyttäneeksi jonkun haastattelun yhteydessä, että hyvinvointivaltiomme alkaa olla ylikypsä, jopa mädäntyvässä vaiheessa. Eräät viime kuukausien tapahtumat eivät ole muuttaneet mieltäni, pikemmin saaneet minut olemaan enemmän tuota mieltä. Poimittakoon seuraavat esimerkit kymmenien joukosta:
1. Presidentti Niinistön asettama työryhmä julkaisi raporttinsa ”Ihan tavallisia asioita”. Sen ideana oli, että tuolla tunnetulla ruohonjuuritasolla olisi yhtä ja toista tekemistä syrjäytyneiden nuorten hyväksi. Jokaisen lasten ystävän olisi luullut hurraavan. Mutta eikös pullamössöt kiiruhtaneet lipunkantajansa Arhinmäen johdolla sormi sojossa opastamaan, ettei kokoomuslaisen presidentin pidä arjen asioihin puuttuman, vaan ongelma on laajemmissa, hallinnollisissa ja rakenteellisissa kiemuroissa, jonka hallintomaailma kyllä hoitelee kunhan kiireiltään ehtii. Joopa joo. Väärin opastettu Herra Tasavallan Presidentti! Me elämme hyvinvointia, eikä kansalaisen pidä itse puuttua oloonsa. Yhteiskunta tietää paremmin.
2. Kuntavaalien merkittävimmäksi teemaksi on noussut kuntauudistus, kuntien yhdistäminen. Sen tarkoitus on byrokratian keventäminen ja hallinnon leikkaukset. Joku virkahenkilö kehtaa urputtaa Hesarin yleisönosastossa, ettei hallintoa voida supistaa. Höpöhöpö. Jokainen päivä – maanantaista perjantaihin – Suomessa istuu noin 50.000 viranhaltijaa tyhjän panttina kokouksissa pelkästään siksi, etteivät he tuntisi oloaan syrjäytyneeksi. Se on organisoinnin kyvyttömyyttä, eikä tämä ole ainoa esimerkki julkisen sektorin tehottomuudesta. Panisitte pelottoman saneeraajan kampaamaan koko letka, niin lopputulos olisi ilmeisen hätkähdyttävä. Jos hallituksen kantti riittäisi, se ei yrittäisi hoitaa asiaa kiertoilmaisuilla vaan nostaisi kissan pöydälle ilman tahdikkuutta. Se sanoisi ruman sanan niin kuin se on. Mutta hyvinvointivaltiossa on tabuja, joiden varjeleminen kuuluu korrektiin kutyymiin, maksoi mitä maksoi.
3. Naapurimaamme, Venäjän väki on hermostunut hyvinvointivaltiomme otteista lasten huostaanoton asioissa. Tässähän on paljonkin puuttumisen paikkaa. Opettajat valittavat koulurauhan jatkuvasta häirinnästä. Jotkut perheet ovat huomanneet, että heidän pilttinsä suorastaan hakeutuvat kavereittensa seuraan huostaan otettaviksi. Kuntien budjetit leviävät käsiin, suurelta osin tämän erinomaisen uudistuksen vuoksi. Taaskaan ei kehdata kertoa asian todellista laitaa. Pankaa holtittomat vanhemmat seinää vasten. Älkää sievistelkö. Ja lopettakaa tuo kelvoton lainsäädäntö, jonka sisältönä on: ”kenenkään ei tarvitse vastata koskaan itse mistään”.
Meidän on helppo taivastella tekoja ja asenteita vuosikymmeniä sitten. Aina silloin tällöin kannattaisi viettää totuuden hetki, miettiä mitä kymmenien vuosien kuluttua tästä omasta ajastamme sanotaan. Rehellisyyden nimissä: epäilenpä, etteivät arviot ole niin ylistäviä kuin juhlapuheissa nykyisin usein vakuutellaan.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 26.6.2012 |

Luen paraikaa Frank Furedin kirjaa Where have all the Intellectuals gone?, vapaasti suomennettuna “Minne älymystöon luikahtanut?”. Kirjan keskeisenä huolena on, että nykyisessä keskustelussa tosiseikoilla ja niistä tehtävillä johtopäätöksillä ei ole painoarvoa, vaan ne jäävät poliittisten ja talouselämää tukevien mielipiteiden varjoon. Olen vuosia ollut samaa mieltä.
Viime päivinä käyty keskustelu Jussi Halla-ahon kirjoituksista on vahvistanut käsitystäni. En ole huomannut, että kukaan olisi kiistänyt tosiseikkoja, joihin Halla-aho arvionsa perustaa, en myöskään johtopäätösten johdonmukaisuutta. En myöskään ole huomannut, että kukaan olisi kieltänyt kansalaisia näkemästä tosiseikkoja tai tekemästä loogisia johtopäätöksiä. Oikeuslaitos, eduskunta ja puolueet hyväksyvät, että kansalaiset edelleen panevat tosiseikkoja merkille ja pyrkivät päättelemään niiden perusteella jotain. Sen sijaan yhtenäinen rintama näyttää kieltävän, tuomitsevan ja rankaisevan kansalaisen, joka rohkenee kertoa muille tästä sopimattomasta toiminnastaan. Pitäkööt mölyt mahassaan, jos tosiseikat ovat ristiriidassa poliittisesti korrektien käsitysten kanssa! Sanotaan, että sananvapaus ei oikeuta loukkaamaan ketään. Olen Furedin lailla huolissani siitä, mihin tämä asenne voi johtaa.
Fakta on eri asia kuin mielipide. Johtopäätöskään ei ole mielipide, jos se perustuu faktoihin ja johdonmukaiseen ajatteluun. Faktat voivat olla oikeita tai vääriä, niiden pohjalta tehdyt johtopäätökset taas perusteltuja tai sitten huolimattoman päättelyn, jopa tavoitteellisen kieroilun tuloksia. Ne ovat yhteistä tavaraa. Pitäisi arvostaa tätä. Mielipiteet ovat jokaisen henkilökohtaisia ja eräänlaista yksityisomaisuutta. Niitä ei voi väittää vääriksi, korkeintaan omituisiksi. Oikeuslaitoksen, eduskunnan ja puolueiden tulisi ymmärtää, että esittämällä oikeita faktoja tai niiden perusteella tehtyjä johdonmukaisia päätelmiä, ei voi loukata ketään. Jos joku tosiseikka loukkaa lähimmäistä, on syy tosiseikan, ei huomauttajan. Faktojen tai johtopäätösten esittämistä ei voi edes kutsua sananvapauden käytöksi, vaan vielä perustavammiksi ihmisen oikeudeksi. Tätä Halla-ahon oikeutta on rikottu ja hyödylliset idiootit hurraavat taas kerran.
Meillä Suomessa tunnetaan syvää aristelua tosiasioiden kertomista ja itsenäisten mielipiteiden paukuttelua kohtaan. Sairaus puhkesi 60-luvulla, jolloin Neuvostoliiton lipittely oli kansalaishyve. Muu käytös tuomittiin loukkaavaksi ja vahingolliseksi. Sitä kutsuttiin suomettumiseksi. Sama näyttää jatkuvan toisessa muodossa.
Lopuksi joitakin mielipiteitä mielipiteistä. Mielipidevapautta ei voi kahlehtia. Sananvapautta voi rajata ja on hyväkin rajata, koska sana – paljastaessaan mielipiteen – loukkaa joskus toista ihmistä, aiheuttaa kohtuuttomasti pahaa mieltä. Koko asia näivettyy kuitenkin tekopyhäksi lätinäksi, ellei tämän oikeuden vaalimisessa ja rajauksissa olla tiukan tasapuolisia. Enemmistö ei voi yksittäisissä tapauksissa päättää loukkaavuudesta, ellei se sovella päätöstään kaikissa vastaavissa tapauksissa. Median tulisi puolustaa kansalaisen sananvapautta yhtä innokkaasti, kuin puuttuessaan esimerkiksi yksittäisen toimittajan sananvapauden uhkaan. Julkiset instanssit, vallan kolmijaon osapuolet eivät saa langettaa tuomioitaan viettiensä vallassa. Vaikka Halla-ahon kirjoitukset olisivat vain mielipiteitä, ei tällaisia periaatteita ole nyt kunnioitettu.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 8.5.2012 |

Muistatteko vielä, kun kokoomuksen Ilkka Kanervalta kysyttiin, onko hän koskaan käyttänyt sanaa ”neukku”. Ilkka vastasi, ettei sellaista saisi oikein kysyäkään, kun tuo sana kuulostaa niin rumalta. Ryssittely oli ymmärretty kieltää jo vuosikymmeniä aikaisemmin, erään Kekkosen toimesta. Jääkiekko-otteluiden selostajalta meinasi kieli mennä solmuun, kun koko ajan piti kälättää neuvostoliittolaispuolustajista ja neuvostoliittolaishyökkäyksistä.
Muistatteko vielä ajan, kun joitakin ihmisiä teititeltiin, siis muitakin kuin Tasavallan Presidenttiä, itäsuomalaisia mummoja ja Matti Klingeä? Sitten se tuli, ruotsinlaivojen ja tasa-arvoisuuden myötä, tuo suurenmoinen sinuttelun buumi, joka levisi kulkutaudin lailla yhä laajempiin kansankerroksiin ja saavutti ikääntyneemmätkin ihmiset, kaappasi valtaansa seudun toisensa jälkeen ja hivuttautui uskaliaasti kohti itärajaa. Nyt on niin vaikeaa, kun suomenkieltä taitavat, kohteliaat kiinalaiset eivät osaa kuin teititellä.
Onneksi kieltä rikastutetaan nykyisin harmaalla, ketään loukkaamattomalla kapulalla. Sanat ”kehittää”, ”suorittaa” ja ”edistää” ovat valttia, niitä on syytä sirotella joka rakoon. Ne ovat myönteisiä ilmaisuja, eikä niistä joudu koskaan vastuuseen. Ne eivät velvoita mihinkään. Ne eivät tarkoita mitään. Ne eivät tuo käyttäjälleen syytettä lakitupaan. ”Suorittakaamme edistyksellisiä toimenpiteitä kuntamme kehittämiseksi” on hieno ilmaisu.
Kiellettyjen sanojen lista pitenee sitä mukaa, kun kriittinen massa kokee jonkun sanan loukkaavaksi. Tiedätte varmaan, ettei saa sanoa: heimo, hintti, tyttö, eskimo, merkonomi, muija, lappalainen, kääpiö, insinööri, neekeri, lihava, ukkeli, rotu tai merimies. Jokaiselle löytyy käyttökelpoinen vastine. ”Pyylevän oloinen, etniseltä taustaltaan Pohjois-Suomesta kotoisin oleva tummaihoinen merihenkilö” on esimerkki korrektista ilmaisusta.
Kieltä ei kuitenkaan ole vielä kurinalaistettu niin paljon, ettei ulkonäöltään, taustaltaan ja ammatiltaan mielivaltaista ihmistä saisi kutsua idiootiksi. Siinä ei ole mitään loukkaavaa. Toinen myönteinen uutinen. Suomen kielen toiseksi yleisintä sanaa ”ja” ei ole kielletty ja yleisin sana ”vittu” on myös sallittujen joukossa. Viimeksi mainittu käsite on eräiden kansalaispiirien ja ikäluokkien piirissä kohonnut useimmin käytetyksi sanonnaksi, ylivoimaiseksi kultamitalistiksi. Sana kohottaa sanojan itsensä tarkasti aikaansa seuraavien, uraa uurtavien kansalaisten joukkoon.
Kielen uusia, monikulttuurisia sanontoja ja käsitteitä on jokaisen ajan tasalla olevan ihmishenkilön syytä käyttää ahkerasti. On sivistynyttä sanoa keskustelukumppanille silloin tällöin ”kamoon” tai ”fakjuu”. Mikäli edellisten sanontojen lausuminen on vaikeaa, voi puutteen korvata merkityksellisillä ilmaisuilla ”aivaan”, ”nääinon” tai ”joopajoo”. Vielä yksi tärkeä ohje: ei koskaan pidä sanoa ”erittäin hyvä”, ”oikein hyvä” tai ”varsin hyvä”. Pitää sanoa ”todella makee” tai ”sikamakee” tai hieman vanhahtavasti ”tosihyvä”.
Paljon on jo noustu kalevalaisesta rappiotilasta, mutta tekemistä riittää.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 25.4.2012 |

Viime vuosina ovat Helsingin ympäristössä alkaneet metelöidä ihmiset, jotka tähän saakka ovat tyytyneet kutsumaan itseään maalaisen vastakohtana kaupunkilaisiksi. Heidän itsetunnolleen tuo ei enää riitä, vaan pitäisi olla hienompia. Pitäisi saada uudeksi arvonimeksi metropolilainen, suomennettuna ”äitikaupunkilainen”.
Useimmat metelöitsijöistä eivät ole käyneet Mexico Cityssä, Pekingissä ja Lagosissa. He tarvitsevat hieman valaistusta näistä paikoista – oikeista metropoleista. Noilla ihannepaikkakunnilla ei koskaan ole tylsää hiljaisuutta, vaan ympäristön kiinnostavuutta lisää liikennemelu. Niissä ei tarvitse liikkua paikasta toiseen, koska tiellä on aina tekniikan voitto, henkilöautojen miljoonat. Ilma ei noiden kaupunkien kaduilla ole tylsän hajutonta, vaan vahvasti hajustettua. Paikat ovat toisistaan näkösuojeltuja, koska ilma ei ole väritöntä vaan usein vahvan harmaaksi sävytettyä ja intimiteetti lisääntyy. Korkeat rakennukset vahvistavat suojattua tunnelmaa. Tavoitellun arvonimen lisäksi nämä näkökohdat ovat oivia perusteluja, kun metropolilaisuutta tavoitellaan.
On syytä muistaa, että kaupungistuminen – fiinimmin urbanisoituminen – on koko maailman tauti, ilman sen kummempaa omaperäisyyttä. Siihen ovat ajaneet väestönkasvu, tuotantorakenteen muutokset ja arvojen vääristyminen. Mutta propaganda on kääntänyt onnettomuuden voitoksi. Eikä ole eka kerta.
Esitän kaksi epäkorrektia mielipidettä.
Maailmassa ei tarvitse huolehtia niistä alueista, jotka joka tapauksessa rakennetaan täyteen. Tärkeintä tiheästi asutuilla seuduilla – kuten pääkaupunkiseudulla – on huolehtia siitä, että väliin, sekaan, juoviksi, täpliksi ja puumaisesti haarautuviksi kokonaisuuksiksi jää riittävästi sellaista maata, jonne koskaan ei rakenneta mitään. Se on syvällisen ja sivistyneen porukan meininkiä. Jopa New Yorkissa on keskuspuisto. Helsingin ympäristö pitää suojella viheralueiden viuhkalla siten, että tulevaisuudessa jokaisen rakennetun alueen lähellä on metsää, peltoa tai puistoa. Tuon ratkaisun arvo nousee vuosikymmen vuosikymmeneltä. Elämän keitaiden väliin voi sitten rakentaa betonista helminauhoja, jotka haarautuvat eri suuntiin sormimaisesti.
Lisäksi pari lausetta vallasta. Helsinkiä ei pidä yhdistää lähikuntiin, vaan hajottaa pienemmiksi kipaleiksi. Saman voi tehdä Vantaalle ja Espoolle. Tuusulan kokoinen kunta on ihanne. Pienissä kunnissa syntyy hallinnollista tyhjäkäyntiä, koska lakimääräisiä tehtäviä varten pitää olla viranhaltijat. Ei pidä luoda yksiköitä, jossa kuntalaista kohden tarvitaan liikaa haltijoita. Liian suurissa yksiköissä kuntalainen taas etääntyy päättäjästä, eri alueiden ominaispiirteitä ei osata ottaa huomioon, eikä lähidemokratiasta ole hajuakaan. Syntyy keskustajohdettua yksinvaltaa.
Lontoo koostuu kymmenistä kylistä ja Helsinki voisi olla 30 kunnan kokonaisuus. Osilla olisi itsenäinen valta päättää asioista, jotka tukevat alueen omalaimaisuutta. Asiantuntijoita ovat kunnan asukkaat. Metropoli olisi helminauhojen viuhka, välissä vihreät kunnaat. Ja se hieno arvonimi tulisi bonuksena.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 10.4.2012 |

On annettu ymmärtää, että kuntien yhdistäminen suuremmiksi yksiköiksi olisi maan asioille eduksi. Tästä käydään hallituksen ja opposition välillä sivistynyttä sananvaihtoa. Mistä todellisuudessa on kysymys? Otetaanpa esimerkki, Tuusula.
Vuonna 1950 nykyiseen Tuusulaan kuului myös Järvenpää ja tätä kokonaisuutta kutsuttiin silloin Tuusulaksi. Tuossa kunnassa oli noin 50 viranhaltijaa ja väkeä puolet nykyisen Tuusulan väestä. Tuusulassa on nykyisin viranhaltijoita noin 2000. Eikä Tuusula ole poikkeus. Muutos saattaa hämmästyttää sellaistakin, joka ei pikku juttuihin tavallisesti paneudu.
Osa tästä epäsuhdasta johtuu kuntien uusista tehtävistä. Esimerkiksi opettajia ei 1950 laskettu kunnan viranhaltijoiksi. En siis väitä, että muutos kokonaisuudessaan olisi kummastelun aihe. Sen sijaan väitän, että muutos väestön määrän ja julkiselle sektorille palkatun porukan keskinäisessä suhteessa on tämän kuuluisan hyvinvointivaltion kehityksen kehittyessä kehittynyt epäterveeksi. Haistan hommien hoidossa huomattavaa epätehokkuutta. Sama velttoilu ei yksityisellä vetelisi.
Voi että. Monilla viranhaltijoilla nousevat karvat pystyyn tällaisesta solvaamisesta. Älkää silti kaikki käykö kimppuuni.
Kuntien ja ministeriöiden ylin johto on omistajien edustajien – siis ministereiden ja lautakuntien – suorassa kontrollissa. Heitä ovat kansliapäälliköt, kunnanjohtajat ja kourallinen korkeimpia virkamiehiä. Jos he vetelehtivät, saa omistaja syyttää valitsemiaan luottamushenkilöitä, siis itseään. Osa taas on vielä tarkemmassa syynissä, koska he joutuvat kuntalaisten kanssa kasvotusten. Heitä ovat opettajat, sairaanhoitajat, lääkärit ja päiväkotien lastenhoitajat. Ellei kuntalainen reagoi lintsailuun, syyttäköön itseään.
Sitten ytimeen. Näiden puskureiden väliin jää harmaa ja huoleton hallinnon massa, johon omistajalla – siis kansalaisella – ei ole suoraa kosketusta. Tuo porukka voi loputtomasti siirrellä papereita toisilleen, kirjoitella lausuntoja, vastineita lausunnoista, istuskella kokouksissa, koulutuspäivillä ja seminaareissa, piileskellä sairaslomilla, lusmuilla ja luikerrella ilman, että kukaan elättäjä, verojaan maksava ihmisyksilö pääsisi tyhjäntoimitukseen kiinni.
Puuttuminen on poliittista epäkorrektiutta. Niinpä esimerkiksi valtuuston kokouksissa kohteliaskin huomautus viranhaltijoiden toimista herättää aina joissakin valtuutetuissa halun miellyttää viranhaltijoita, hehän ovat kuntalaisina aina silloin tällöin näistä riippuvaisia. Ja voi sitä jeesustelua ja vaikerrusta. Nolo juttu, kun häntä heiluttaa koiraa.
Kun kuntia halutaan yhdistää, pyritään tehokkuuteen. Kun ollaan poliittisen korrektiuden vankeja, ei uskalleta suoraan sanoa: kammataan kuntien ja valtion hallinto tyhjäkäynnistä. Nyt yritetään piilottaa varsinainen pyrkimys naamion taakse ja jankutetaan yhdistämisestä. Unohdetaan, että tehokkain on noin 30.000 asukkaan kunta. Pienempiä voi yhdistää ja isompia jakaa. Mutta itse tehokkuus ei pelkästään sillä parane. Pitää tehdä muutakin.
Hallitus ja oppositio, ravistelkaa harteiltanne aristelun aave ja käykää asian ytimeen suoraan eikä kierrellen. Uusi kuntajako sopivan kokoisiksi kunniksi voi auttaa vähän, mutta ongelma ei sillä yksin parane – nostakaa kissa pöydälle!

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 30.3.2012 |

Äskeisen Dragsvik-kiistan yhteydessä esitettiin jännittävältä kuuluva lause: ”yksikielisyys tukee kaksikielisyyttä ja kaksikielisyys yksikielisyyttä”. Lauseen on kuulemma esittänyt ensimmäisenä Christoffer Taxell ja sitä kutsutaan Taxellin paradoksiksi. Se tarkoittaa, että kaksikielisessä ympäristössä vähemmistön kieli näivettyy ajan oloon, kun taas yksikieliset yksiköt pitävät yllä koko maassa kahden kielen rikkautta.
Ei tuo mikään ennen näkemätön filosofinen oivallus ole, mutta lienee totta. Se on vain erityistapaus paljon laajemmasta ja vielä tärkeämmästä asiasta. Tuo laajempi paradoksi kuuluu: ”monikulttuurisuus edistää monokulttuurisuutta ja monokulttuurisuus monikulttuurisuutta”. Jälkimmäinen iskulause tarkoittaa maailmaa, edellinen vain pikku Suomea.
Varmuuden vuoksi vähän selittelyä. Monikulttuurisuudella viitataan arkikielessä katukahvilaan, jossa solkataan huonoa englantia ja jossa istuskelee kaiken näköisiä ihmisiä. Se on niin ihanaa. Tällaisia katukahviloita alkaa maailma olla pullollaan ja niiden samanlaisuus joka puolella on tylsää ja yksitoikkoista – monokulttuuria. Mono ei tässä viittaa jalkineeseen. Tylsyyttäkö siis tavoitellaan? Jokainen ymmärtää varmaan vastakohdan: useiden kielien ja erilaisten perinteiden mosaiikki vaikkapa vain Euroopassa maasta toiseen matkustettaessa säilyttää todellisen, maanosan laajuisen monikulttuurisuuden.
Uskon Christoffer Taxellin tukevan ensimmäistä edellä esitetyistä paradokseista, ja oletan sen koko RKP:n linjaukseksi. Itsekin kannatan oikeata kaksikielisyyttä Suomessa, jota parhaiten näyttää tukevan Ahvenanmaa, suomenkieltä raivokkaasti vastustavalla politiikallaan. Se on rikkautta, kuten RKP väsymättä on toistanut. Mutta sitten.
Miksi nämä suomenruotsalaiset pitävät päävihollisenaan kotimaansa perusarvoja tiukimmin puolustavia kansalaisia, perussuomalaisia? Hehän käyvät juuri samaa kamppailua Suomen perinteiden ja suomenkielen puolesta tässä mössöytyvässä maailmassa kuin RKP puolustaessaan ”helan går” – laulua ja ruotsinkieltä Suomessa. Näillä kahdella asialla on vain mittakaavaero.
Toivon olevani väärässä, mutta epäilen motiiveja. Tavaton monikulttuurisuuden ihailu on todellisuudessa piilevää vihaa suomenkielistä enemmistöä kohtaan. Ristiriitainen suhtautuminen kahteen edellä esitettyyn paradoksiin ei oikein muulla tavoin selity. Jos Suomeen virtaa roppakaupalla monenkielistä joukkoa, ei prosessi vahvista ruotsinkielen asemaa Suomessa, mutta kiistatta heikentää suomenkielen asemaa. Yhä yleisemmäksi tulee nykyesperanto, siis mongertava englanti, joka ei ole kieltä, vaan apinoiden mölinää. Se on niin kosmopoliittista!
Siispä Astrid Thors ja kumppanit. Oletteko samaa mieltä kanssani siitä, että todellinen monikulttuurisuus on tavoiteltavaa rikkautta? Puolustakaa silloin kanssani rinta rinnan ruotsinkieltä Ahvenanmaalla, ranskankieltä Ranskassa, puolalaisuutta Puolassa, mutta ennen muuta suomalaisuuden traditioita ja suomen kieltä tässä Sven Dufvien runebergiläisessä maassa.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 29.1.2012 |

Urheilussa liitetään joskus toisiinsa lajeja, jotka eivät ainakaan tue toisiaan. Ampumahiihto on sellainen ja tuloksen ratkaisee yhdistetty saavutus. Mutta miten suhtautuisitte sellaiseen ampumahiihtoon, jossa ammuntatulosten perusteella valittaisiin urheilija edustamaan maata olympialaisten hiihtokilpailussa? Sellainen kilpailu meillä on nyt käynnissä politiikan urheilukentällä. Presidentinvaalissa menestyminen on menestymistä vaaleja edeltävissä ohjelmissa, ei itse tehtävässä. Se ei takaa, että valittu olisi paras presidentti. Ne ovat kaksi eri lajia. Vaalissa pärjäämiseen tarvitaan lavasäihkettä, itse hommassa vakavampia ja arkisempia kykyjä. Onko tullut äänestyskopissa mieleen?
Arvostan molempia toiselle kierrokselle valittuja. Niinistöä ainakin siksi, että hän on kahdesti kieltäytynyt merkittävästä hänelle tarjotusta asemasta ja siksi, ettei hän puhemiehenä pelästynyt kansanedustajien kiukuttelua. Haavistoa ainakin siksi, että hän rohkeni kertoa homoutensa yleistä reaktiota aristelematta ja siksi, että hän on oma-aloitteisesti ottanut vihreiden useisiin hölmöilyihin etäisyyttä. Kannustan niitä, jotka äänestävät toisellakin kierroksella ja ihmettelen niitä, jotka jättävät äänestämättä. En siis ota kantaa ehdokkaisiin.
Kiinnitän tässä yhteydessä huomiota siihen, että presidentti Koivisto perui kantansa, joka painokkaasti esitettiin vaalien ensimmäisen kierroksen suuressa vaalikeskustelussa ja koski presidentin valtaoikeuksien supistamista. Koivisto arveli ensin, että valtaoikeuksia on ehkä supistettu liikaa. Nähtyään vaalikeskustelun hän arvioi, että ehkä on parempi, ettei valtaa panna liiemmälti jakeluun. Mielipiteen muutos saattaa liittyä juuri valintatapaan.
Tämän narinan jälkeen lienee paikallaan esittää joitakin rakentavia ehdotuksia.
Ehdotan poistettavaksi julkisista vaaliohjelmista kaikki sirkuksen piirteet. Ehdotan, että media ei yrittäisi niin kovasti saada lukijamääriä kohotetuiksi tai katsojamääriä kasvatetuiksi. Ehdokkaita ei pidä kutsua viihdeohjelmiin pelleilemään. Ehdokkaita ei tule asettaa kävely-, uinti-, soutu- tai painikilpailuihin. Ehdokkailta ei saa kysellä intiimejä asioita, kuten seksisuoritusten mahtavuutta. Ehdokkaiden sukulaisia, kavereita tai lemmikkieläimiä ei pidä korottaa jalustalle hämmästeltäviksi. Jos katsojat ja lukijat pitkästyvät, niin vaihtakoot aviisia tai kanavaa. Järjestettäköön muita kilpailuja noiden asioiden puitteissa.
Ehdotan tulevien vaaliohjelmien suunnittelijoiksi rekrytoinnin ammattilaisia. Heidän hommansa on valita tehtäviin ihmisiä, jotka pärjäävät siinä työssä, johon heitä ollaan palkkaamassa. Vain ammattitaidoton valitsee työtehtävään hakijan, joka lipevimmin häntä miellyttää työhaastattelussa. Ehdotan, että jokaisen ehdokkaan perustiedot testataan julkisessa tentissä. Ehdotan, että ehdokkaan neuvottelutaidot koetellaan oikeita kriisitilanteita simuloivissa tilanteissa, joihin ei voi ennalta valmistautua. Ehdotan, että jokaisen ehdokkaan entiset tekemiset poliittisissa ratkaisuissa syynätään katu-uskottavuuden varmistamiseksi.
Yhteenvetona: jos presidenttiä valitaan, ei pidä testata komeljanttarin taitoja.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 16.05.2011 |

Kaupunginjohtaja Erkki Kukkosen ääni väreili ylpeydestä, kun hän sanoi: ”kuusisataa tonnia”.
Näin siis Järvenpäässä vuosi sitten järjestetyssä tilaisuudessa, jossa piti keskusteltaman Tuusulanjärven tilasta ja hoitokeinoista. Tuon määrän kalaa ovat hoitokalastajat nostaneet järvestä 12 vuoden aikana, siis 50.000 kiloa vuodessa.
Palatkaamme ajassa taaksepäin.
1980-luvun alussa soitin riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokseen ja kysyin, paljonko Suomen järvistä voidaan kalastaa vähentämättä kalakantaa. Tarkoitukseni oli selvittää, oliko Suomi omavarainen perusravinnon suhteen. Vastaaja ei tiennyt missä asuin.
Minulle kerrottiin, että vuosittainen määrä hehtaarille vaihtelee, mutta karuimmissa järvissä voidaan kohtuusaaliiksi arvioida 10 kg/ha, parhaissa järvissä 25 kg/ha. Ja sitten sain mielenkiintoista tietoa. Vastaaja kertoi, että tilastoissa on yksi poikkeus: Tuusulanjärvi, josta voidaan nostaa 40 kg/ha.
Olin ilahtunut mutta en yllättynyt.
Pikkupojasta lähtien olin kalastanut järvellä ja saaliit olivat lisääntyneet vuosi vuodelta. Erilaisten kalojen kirjo oli rikastunut istutusten ansiosta. Tultaessa 80-luvulle aloin käyttää suurisilmäisiä verkkoja ja nostin metrin mittaisia haukia ja kuhia tuon tuostakin. Syötäviä kaloja oli yhdeksää sorttia: haukia, ahvenia, kuhia, karppeja, ankeriaita, toutaimia, kirjolohia, mateita ja lahnoja. Suurin saamani kuha on vuodelta 1993. Se painoi 12,1 kg. En ilmoittanut sitä mihinkään kilpailuun. Sadan koukun pitkäsiimaan tarttui keskimäärin kerrallaan viisi muhkeata ankeriasta viime vuosisadan loppupuolella. Hauet olivat parhaimmillaan pienen sukellusveneen kokoisia, karpit valtavia möhkäleitä, mateet pursuilivat mätiä, toutaimet graaveina kuin herkullista siikaa, lahnat savustettuina huippuherkkua ja kirjolohet kultaa.
Oi niitä aikoja.
Nyt saavat kadehtijat nauraa räkänaurujaan. Vuonna 1997 alkanut operaatio liittyy järven puhdistamiseen, joka sinänsä on hyväksyttävä tavoite. Sinilevä levisi noihin aikoihin haisevaksi peitteeksi järven pintaan ja rantoihin. Oli päiviä, jolloin uiminen järvessä oli vähintään vastenmielistä. Myönnetään tämä.
Mutta sitten. Kun järven keskisyvyys on vähäinen, ala noin 600 hehtaaria ja hoitokalastuksen kohteena oleva alue alle 500 hehtaaria, on nuotattu vuotuinen keskisaalis yli 100 kg/ha. Se on 2,5-kertainen verrattuna siihen ennätykselliseen suositukseenkin, jonka riista- ja kalatalouden laitos ilmoitti 1980-luvun alussa. Olosuhteet ovat tuosta muuttuneet korkeintaan niin, että jo nyt tasapaino säilyisi paljon vähemmällä, koska kalakanta on ilmeisesti pienentynyt. Ei harjoiteta hoitokalastusta vaan roistokalastusta. En viittaa tällä saaliiseen, vaan saalistajaan.
Ohimennen mainittakoon, mitä kalastuslain 1. pykälän 1. luvussa sanotaan: on vältettävä sellaisia toimenpiteitä, jotka voivat vaikuttaa haitallisesti luontoon tai sen tasapainoon. Eikö kalakannan romahtaminen olemattomaksi tai lajirikkauden surkastuminen ruutanoiksi ja suutareiksi ole haitallista luonnon tasapainolle?
Viimeisten vuosien aikana ovat kalansaaliit porrasmaisesti vähentyneet talvi talvelta. Viime talvi oli ylivoimaisesti onnettomin kaikista. Useimmilla käynneillä ei verkoissa ollut mitään. Yhtään haukea ei tullut aikaisemmin varmalta haukipaikalta, kuhia taisi tulla yksi. Viimeisellä kokemisella jäi saaliiksi kaksi kilon painoista ruutanaa. Söin toisen. Se maistui pahalle, kuten ruutanat kai yleensäkin, valmistusmenetelmästä riippumatta. Erkki Kukkostakin varmaan naurattaa.
Vertaan sitten arkisia havaintojani tutkimustuloksiin, joita on vuosilta 2000 – 2007. Ne ovat ristiriidassa keskenään. Pidän tutkimusmetodia kelvollisena enkä kiistä tutkimuksissa saatuja tuloksia. Tutkimustulosten mukaan kalakannat eivät ole pienentyneet, ainakaan vuoteen 2007 mennessä. Tähän ristiriitaan on vain yksi selitys. Tutkimustulokset eivät anna kelvollista käsitystä niiden kalojen määristä, jotka jäävät 55-millin tai niitä suurisilmäisempiin verkkoihin. Tutkijat käyttävät pienisilmäisempiä verkkoja, kalastajat suurisilmäisempiä. Verkot kohtaavat olemattomassa määrin juuri 55-millisten kohdalla ja nuo, lukumäärältään vähäiset tulokset ovat tilastollisesti merkityksettömiä.
Hoitokalastukseen liittyvän tutkimuksen tulisi antaa myös kalastajille hyödyllisiä tuloksia. Heidän kannaltaan olisi olennaista paneutua isojen kalojen määriin ja niihin syihin, jotka ovat romahduttaneet suurien kalojen kannat järvessä. Hoitokalastus tulisi heti lopettaa toistaiseksi ja etsiä vastaus tähän kysymykseen. Vasta sitten voisi miettiä, miten järven kunnostusta on syytä jatkaa.
Yksi riemun aihe tässäkin asiassa on. Se on Tuomaalan kalastuskunta ja erityisesti Matti Vainio. Hän on sinnikkäästi kieltänyt hoitokalastuksen alueella. On ilmeistä, että tuota sankarillista viivytystaistelua saamme kiittää siitä, että järvestä vielä joskus, kovalla uurastamisella, saattaa nousta muidenkin kalastuskuntien alueilla jokunen sintti. Kalathan eivät tiedä, millä alueella niiden uiminen on sallittua.

| Keski-Uusimaa 15.4.2010 |

Olen onnellinen, että sain elää monikulttuurisessa maailmassa, jota maahanmuuton intomieliset asiahenkilöt olleet vielä pilanneet.
Sain vetää rikshaa Kalkutan pääkadulla ja nähdä alan miesten nauravan kippurassa jalkakäytävällä tuolle epätavalliselle, huvittavalle näylle ja kuinka ratkiriemukasta meillä kaikilla olikaan, sain vavahtaa leijonan räjähtävää karjahdusta Amboselin kansallispuistossa, muutaman metrin päästä teltastamme pilkkopimeänä yönä, kun lehtien rauhoittava kahina oli sitä ennen ollut ainoa ääni, sain kuunnella Pohjois-Karjalassa tuntikausia Hellin-nimisen emännän kertomuksia aamupuuroa syötäessä, heinätöihin valmistauduttaessa, kun jok’ikinen lause oli kalevalaista runoutta, jota ei enää pääse kuulemaan, sain pelätä viidakkoveitsillä huitelevaa kahta miestä Vera Cruzin pilkkopimeällä syrjäisellä sivukadulla ja nipin napin paeta kuitenkin tilanteesta ja sain 17-vuotiaana tavata Lontoossa ranskalaisen Moniquen, joka oli minua kolme vuotta vanhempi ja asui naapurihuoneessa, eikä pitänyt minua pikkupoikana. Se oli rikas maailma – kuinka ihanaa!
Nyt ovat tehosekoittajat vauhdissa. He eivät pelkästään kaada kylmää vettä lämpimään maitoon, saadakseen haaleaa, harmaata litkua. He haluavat saada litkunsa nopeasti. He kieriskelevät monikulttuuriksi kutsumassaan kiimassa ja innostuvat, kun Pakistanista paennut pizzalähetti soittaa ovikelloa, kun naapurin tyttö käyttää mustavalko-ruudullista palestiinalaishuivia tai taksikuski murtaa suomea venäläisittäin. Se ei ole monikulttuuria. Se on monokulttuurista mössöä, entropiaa.
On ihmisiä, jotka varjelevat moni-ilmeistä luontoa itseisarvona ja jotka surevat lajien kuolemista sukupuuttoon tai järjestävät mielenosoituksia, kun sademetsiä parturoidaan eukalyptuspelloiksi. He puolustavat luonnon monimuotoisuutta, biodiversiteettiä. Heidän mielestään monimuotoinen maailma on rikas maailma. Olen samaa mieltä heidän kanssaan – tässä asiassa. Luonto, ympäristö ja kulttuuri nivoutuvat toisiinsa.
Valitettavasti nämä samat ihmiset toimivatkin kulttuurin puolella usein kuin pahimmat sellunkeittäjät. Heidän selityksensä ontuvat. Ei puolustukseksi riitä, että maailma tuhoutuu kuitenkin. Sillä selityksellä voi puolustella mitä hyvänsä rikollisuutta. Asioita voi aina vastustaa, hidastaa, kiihdyttää tai taistella niiden puolesta. Ei auta selitellä, että Columbus tämän sotkemisen aloitti.
En puhu nyt niin sanotusta korkeakulttuurista, vaan kansankulttuurista. Nämä ymmärtämättömät ihmiset, latistaessaan maailman kulttuurin monimuotoisuutta, eivät ehkä ole pahoja, vaan ajattelemattomia. Oletan, ettei heille ole pälkähtänyt päähän, että tämä muuttoliikkeen hetkellinen, sinänsä virkistävä kirjavuus väljähtyy muutaman sukupolven aikana samaksi pysyväksi harmaudeksi kaikkialla maailmassa.
Se ei palaudu koskaan, kuten eivät palaudu sukupuuttoon kuolleet lajitkaan. He eivät ajattele, minkä tylsyyden jätämme jälkeläisillemme. Jos he jotakin ajattelevat, niin itseään ja lyhyeksi jääviä, pintapuolisia ilojaan.