| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 30.3.2012 |

Äskeisen Dragsvik-kiistan yhteydessä esitettiin jännittävältä kuuluva lause: ”yksikielisyys tukee kaksikielisyyttä ja kaksikielisyys yksikielisyyttä”. Lauseen on kuulemma esittänyt ensimmäisenä Christoffer Taxell ja sitä kutsutaan Taxellin paradoksiksi. Se tarkoittaa, että kaksikielisessä ympäristössä vähemmistön kieli näivettyy ajan oloon, kun taas yksikieliset yksiköt pitävät yllä koko maassa kahden kielen rikkautta.
Ei tuo mikään ennen näkemätön filosofinen oivallus ole, mutta lienee totta. Se on vain erityistapaus paljon laajemmasta ja vielä tärkeämmästä asiasta. Tuo laajempi paradoksi kuuluu: ”monikulttuurisuus edistää monokulttuurisuutta ja monokulttuurisuus monikulttuurisuutta”. Jälkimmäinen iskulause tarkoittaa maailmaa, edellinen vain pikku Suomea.
Varmuuden vuoksi vähän selittelyä. Monikulttuurisuudella viitataan arkikielessä katukahvilaan, jossa solkataan huonoa englantia ja jossa istuskelee kaiken näköisiä ihmisiä. Se on niin ihanaa. Tällaisia katukahviloita alkaa maailma olla pullollaan ja niiden samanlaisuus joka puolella on tylsää ja yksitoikkoista – monokulttuuria. Mono ei tässä viittaa jalkineeseen. Tylsyyttäkö siis tavoitellaan? Jokainen ymmärtää varmaan vastakohdan: useiden kielien ja erilaisten perinteiden mosaiikki vaikkapa vain Euroopassa maasta toiseen matkustettaessa säilyttää todellisen, maanosan laajuisen monikulttuurisuuden.
Uskon Christoffer Taxellin tukevan ensimmäistä edellä esitetyistä paradokseista, ja oletan sen koko RKP:n linjaukseksi. Itsekin kannatan oikeata kaksikielisyyttä Suomessa, jota parhaiten näyttää tukevan Ahvenanmaa, suomenkieltä raivokkaasti vastustavalla politiikallaan. Se on rikkautta, kuten RKP väsymättä on toistanut. Mutta sitten.
Miksi nämä suomenruotsalaiset pitävät päävihollisenaan kotimaansa perusarvoja tiukimmin puolustavia kansalaisia, perussuomalaisia? Hehän käyvät juuri samaa kamppailua Suomen perinteiden ja suomenkielen puolesta tässä mössöytyvässä maailmassa kuin RKP puolustaessaan ”helan går” – laulua ja ruotsinkieltä Suomessa. Näillä kahdella asialla on vain mittakaavaero.
Toivon olevani väärässä, mutta epäilen motiiveja. Tavaton monikulttuurisuuden ihailu on todellisuudessa piilevää vihaa suomenkielistä enemmistöä kohtaan. Ristiriitainen suhtautuminen kahteen edellä esitettyyn paradoksiin ei oikein muulla tavoin selity. Jos Suomeen virtaa roppakaupalla monenkielistä joukkoa, ei prosessi vahvista ruotsinkielen asemaa Suomessa, mutta kiistatta heikentää suomenkielen asemaa. Yhä yleisemmäksi tulee nykyesperanto, siis mongertava englanti, joka ei ole kieltä, vaan apinoiden mölinää. Se on niin kosmopoliittista!
Siispä Astrid Thors ja kumppanit. Oletteko samaa mieltä kanssani siitä, että todellinen monikulttuurisuus on tavoiteltavaa rikkautta? Puolustakaa silloin kanssani rinta rinnan ruotsinkieltä Ahvenanmaalla, ranskankieltä Ranskassa, puolalaisuutta Puolassa, mutta ennen muuta suomalaisuuden traditioita ja suomen kieltä tässä Sven Dufvien runebergiläisessä maassa.