| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 25.4.2012 |

Viime vuosina ovat Helsingin ympäristössä alkaneet metelöidä ihmiset, jotka tähän saakka ovat tyytyneet kutsumaan itseään maalaisen vastakohtana kaupunkilaisiksi. Heidän itsetunnolleen tuo ei enää riitä, vaan pitäisi olla hienompia. Pitäisi saada uudeksi arvonimeksi metropolilainen, suomennettuna ”äitikaupunkilainen”.
Useimmat metelöitsijöistä eivät ole käyneet Mexico Cityssä, Pekingissä ja Lagosissa. He tarvitsevat hieman valaistusta näistä paikoista – oikeista metropoleista. Noilla ihannepaikkakunnilla ei koskaan ole tylsää hiljaisuutta, vaan ympäristön kiinnostavuutta lisää liikennemelu. Niissä ei tarvitse liikkua paikasta toiseen, koska tiellä on aina tekniikan voitto, henkilöautojen miljoonat. Ilma ei noiden kaupunkien kaduilla ole tylsän hajutonta, vaan vahvasti hajustettua. Paikat ovat toisistaan näkösuojeltuja, koska ilma ei ole väritöntä vaan usein vahvan harmaaksi sävytettyä ja intimiteetti lisääntyy. Korkeat rakennukset vahvistavat suojattua tunnelmaa. Tavoitellun arvonimen lisäksi nämä näkökohdat ovat oivia perusteluja, kun metropolilaisuutta tavoitellaan.
On syytä muistaa, että kaupungistuminen – fiinimmin urbanisoituminen – on koko maailman tauti, ilman sen kummempaa omaperäisyyttä. Siihen ovat ajaneet väestönkasvu, tuotantorakenteen muutokset ja arvojen vääristyminen. Mutta propaganda on kääntänyt onnettomuuden voitoksi. Eikä ole eka kerta.
Esitän kaksi epäkorrektia mielipidettä.
Maailmassa ei tarvitse huolehtia niistä alueista, jotka joka tapauksessa rakennetaan täyteen. Tärkeintä tiheästi asutuilla seuduilla – kuten pääkaupunkiseudulla – on huolehtia siitä, että väliin, sekaan, juoviksi, täpliksi ja puumaisesti haarautuviksi kokonaisuuksiksi jää riittävästi sellaista maata, jonne koskaan ei rakenneta mitään. Se on syvällisen ja sivistyneen porukan meininkiä. Jopa New Yorkissa on keskuspuisto. Helsingin ympäristö pitää suojella viheralueiden viuhkalla siten, että tulevaisuudessa jokaisen rakennetun alueen lähellä on metsää, peltoa tai puistoa. Tuon ratkaisun arvo nousee vuosikymmen vuosikymmeneltä. Elämän keitaiden väliin voi sitten rakentaa betonista helminauhoja, jotka haarautuvat eri suuntiin sormimaisesti.
Lisäksi pari lausetta vallasta. Helsinkiä ei pidä yhdistää lähikuntiin, vaan hajottaa pienemmiksi kipaleiksi. Saman voi tehdä Vantaalle ja Espoolle. Tuusulan kokoinen kunta on ihanne. Pienissä kunnissa syntyy hallinnollista tyhjäkäyntiä, koska lakimääräisiä tehtäviä varten pitää olla viranhaltijat. Ei pidä luoda yksiköitä, jossa kuntalaista kohden tarvitaan liikaa haltijoita. Liian suurissa yksiköissä kuntalainen taas etääntyy päättäjästä, eri alueiden ominaispiirteitä ei osata ottaa huomioon, eikä lähidemokratiasta ole hajuakaan. Syntyy keskustajohdettua yksinvaltaa.
Lontoo koostuu kymmenistä kylistä ja Helsinki voisi olla 30 kunnan kokonaisuus. Osilla olisi itsenäinen valta päättää asioista, jotka tukevat alueen omalaimaisuutta. Asiantuntijoita ovat kunnan asukkaat. Metropoli olisi helminauhojen viuhka, välissä vihreät kunnaat. Ja se hieno arvonimi tulisi bonuksena.