| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 02.08.07 |

Eduskuntavaaleissa SDP oli päättänyt mainostaa puoluettaan lihavalla miehellä, joka heitteli ruoanjätteitä olkansa yli värikylläisen ruokapöydän takana ja siniharmaalla laihalla pojalla, joka ei päässyt ovesta sisään. Ei tässä mitään, saahan mainoksissa vähän liioitella.

Kuvaelmat eivät kuitenkaan innostaneet tarpeeksi hyvinvointivaltion kansalaisia. Demareille tuli vähän takkiin. Ei tässäkään mitään, vaalithan ovat nollasummapeli ja liioittelua harrastetaan kaikissa puolueissa.

Vaalien jälkeen pystytettiin Kalliomäen johtama totuuskomissio pohtimaan, miksi vetävät ja hauskat mainokset eivät innostaneetkaan äänestäjiä. Pohtimista kesti pitkään, kului aikaa ja kaffetta ja varmaan useat politiikan tutkijatkin kantoivat painavan kortensa kekoon. Ei tässäkään mitään, saavathan puolueet pohtia, onko puoluetoimisto lähestynyt äänestäjiä tarpeeksi vetävästi.

Kun demarit saivat pitkän jahkailun jälkeen totuuspaperinsa valmiiksi, tuloksia käsiteltiin julkisuudessa laajasti ja perusteellisesti. Media pohti totisena, mikä mahtoi mennä pieleen ja oliko totuuspaperissa totuus vai puolitotuus. Politiikan toimittajat osallistuivat tutkimukseen. Kirjoiteltiin ja puhuttiin, ikään kuin ongelmassa olisi jotain substanssiakin. Tässä onkin jo pohtimisen aihetta.

On ajauduttu siihen, että puolueet mainostavat itseään kuten kahvin tai bensan kauppiaat. Ennen vaaleja käydään – ihan tosissaan – keskusteluja siitä, kenen mainokset ovat houkuttelevimmat. Vaaleja ei käydäkään puolueiden ajaminen asioiden välillä, vaan mainostoimistojen keskinäisenä kilpailuna. Niinpä menestys vaaleissa ei olekaan aatteen tai ehdokkaan menestystä, vaan mainostoimiston menestystä kilpailijoittensa rinnalla.

Sama jatkuu tappion ja voiton analysoinnissa. Mainoksissahan aina huijataan ihmisiä. Eivät ne ole puolueettomia tuoteselosteita. Niinpä ei aseteta kyseenalaiseksi, onko myös vaalimainoksissa oikein huijata ihmisiä, sillä mainos kuin mainos. Nytkin pohdittiin kovasti, oliko oikein vai väärin huijattu. Päädyttiin ilmeisesti siihen, että väärin oli huijattu: överiksi lipsahti. Ei puhuttu niinkään linjasta vaan vaalitaktiikasta. Ja politiikan toimittajat ottivat mallia urheilutoimittajista. Eihän jalkapallo-ottelun selostaja saa sanoa, että koko touhu on sanonko mistä. Politiikan toimittajat ja tutkijat sitoutuivat toimenkuviinsa ja pohtivat pelin taitamattomuutta, ei pelin olemusta sinänsä. Joka pohtii poliittisen pelin olemusta, on tosikko, kirkasotsainen ja auttamattoman lapsellinen.

Politiikan tekijät, tutkijat ja toimittajat ovat tietyssä suhteessa yhtenäinen joukko, vaikka kuinka yrittäisivät kirkastaa roolejaan. He ovat eräänlainen salaseura, joka niissä kysymyksissä, joissa oma leipä on vaarassa, vaalii keskinäistä omertaansa. Pelin turhanpäiväisyyteen ei puututa, koska silloin paljastuisi liikaa. Liian monta suojatyöpaikkaa, nollatutkimuksen apurahaa ja tuottoisaa lööppiä menisi sivu suun. Tuota tabua varjellaan kansalta viimeiseen saakka. Tietääköhän kansa?