| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 10.4.2012 |

On annettu ymmärtää, että kuntien yhdistäminen suuremmiksi yksiköiksi olisi maan asioille eduksi. Tästä käydään hallituksen ja opposition välillä sivistynyttä sananvaihtoa. Mistä todellisuudessa on kysymys? Otetaanpa esimerkki, Tuusula.
Vuonna 1950 nykyiseen Tuusulaan kuului myös Järvenpää ja tätä kokonaisuutta kutsuttiin silloin Tuusulaksi. Tuossa kunnassa oli noin 50 viranhaltijaa ja väkeä puolet nykyisen Tuusulan väestä. Tuusulassa on nykyisin viranhaltijoita noin 2000. Eikä Tuusula ole poikkeus. Muutos saattaa hämmästyttää sellaistakin, joka ei pikku juttuihin tavallisesti paneudu.
Osa tästä epäsuhdasta johtuu kuntien uusista tehtävistä. Esimerkiksi opettajia ei 1950 laskettu kunnan viranhaltijoiksi. En siis väitä, että muutos kokonaisuudessaan olisi kummastelun aihe. Sen sijaan väitän, että muutos väestön määrän ja julkiselle sektorille palkatun porukan keskinäisessä suhteessa on tämän kuuluisan hyvinvointivaltion kehityksen kehittyessä kehittynyt epäterveeksi. Haistan hommien hoidossa huomattavaa epätehokkuutta. Sama velttoilu ei yksityisellä vetelisi.
Voi että. Monilla viranhaltijoilla nousevat karvat pystyyn tällaisesta solvaamisesta. Älkää silti kaikki käykö kimppuuni.
Kuntien ja ministeriöiden ylin johto on omistajien edustajien – siis ministereiden ja lautakuntien – suorassa kontrollissa. Heitä ovat kansliapäälliköt, kunnanjohtajat ja kourallinen korkeimpia virkamiehiä. Jos he vetelehtivät, saa omistaja syyttää valitsemiaan luottamushenkilöitä, siis itseään. Osa taas on vielä tarkemmassa syynissä, koska he joutuvat kuntalaisten kanssa kasvotusten. Heitä ovat opettajat, sairaanhoitajat, lääkärit ja päiväkotien lastenhoitajat. Ellei kuntalainen reagoi lintsailuun, syyttäköön itseään.
Sitten ytimeen. Näiden puskureiden väliin jää harmaa ja huoleton hallinnon massa, johon omistajalla – siis kansalaisella – ei ole suoraa kosketusta. Tuo porukka voi loputtomasti siirrellä papereita toisilleen, kirjoitella lausuntoja, vastineita lausunnoista, istuskella kokouksissa, koulutuspäivillä ja seminaareissa, piileskellä sairaslomilla, lusmuilla ja luikerrella ilman, että kukaan elättäjä, verojaan maksava ihmisyksilö pääsisi tyhjäntoimitukseen kiinni.
Puuttuminen on poliittista epäkorrektiutta. Niinpä esimerkiksi valtuuston kokouksissa kohteliaskin huomautus viranhaltijoiden toimista herättää aina joissakin valtuutetuissa halun miellyttää viranhaltijoita, hehän ovat kuntalaisina aina silloin tällöin näistä riippuvaisia. Ja voi sitä jeesustelua ja vaikerrusta. Nolo juttu, kun häntä heiluttaa koiraa.
Kun kuntia halutaan yhdistää, pyritään tehokkuuteen. Kun ollaan poliittisen korrektiuden vankeja, ei uskalleta suoraan sanoa: kammataan kuntien ja valtion hallinto tyhjäkäynnistä. Nyt yritetään piilottaa varsinainen pyrkimys naamion taakse ja jankutetaan yhdistämisestä. Unohdetaan, että tehokkain on noin 30.000 asukkaan kunta. Pienempiä voi yhdistää ja isompia jakaa. Mutta itse tehokkuus ei pelkästään sillä parane. Pitää tehdä muutakin.
Hallitus ja oppositio, ravistelkaa harteiltanne aristelun aave ja käykää asian ytimeen suoraan eikä kierrellen. Uusi kuntajako sopivan kokoisiksi kunniksi voi auttaa vähän, mutta ongelma ei sillä yksin parane – nostakaa kissa pöydälle!