Kategoria /Artikkelit ja esitelmät

yllapito

Olioiden suhde

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksessa 12.05.2006 |

Tiedättehän, että filosofiassa kutsutaan olioiksi lähes mitä hyvänsä, josta jotain voidaan sanoa. Ihmiskunta ja teknosfääri ovat hyvin konkreettisia olioita. Seuraava koskee näiden olioiden suhdetta.

Ihmiskuntaa ei tarvinne määritellä, mutta teknosfääristä on syytä sanoa jotain täsmentävää. Teknosfäärillä tarkoitan kaikkien ihmisten – siis ihmiskunnan – rakentaminen vempeleitten kokonaisuutta. Siihen kuuluvat Eiffel-torni ja kirjoituskoneeni, mutta myös se näkymätön sähkömagneettisen säteilyn ilotulitus, jolla ihmiset lähettelevät viestejä toisilleen. Siihen kuuluvat Mona Lisaa kuvaava maalaus Louvressa, laitumella märehtivä lehmä ja kaatopaikan jäte.

Sain kimmokkeen tähän kirjoitukseen Timo Airaksisen erinomaisesta kirjasta Ihmiskoneen tulevaisuus, jossa hän oikeutetusti puhuu järjestelmien järjestelmästä, tarkoittaen sillä osapuilleen samaa kuin minä teknosfäärillä. Olen hänen ajatuksestaan ”tekniikka ei ole ihmisen työkalu” eri mieltä ja haluan pohtia tätä kysymystä lisää. Suurentelen asiaa samalla vähän. Mikä on ihmiskunnan suhde teknosfääriin? Mikä sen pitäisi olla? Onko ja pitäisikö teknosfäärin olla ihmiskunnan työkalu? Onko oikeutettua väittää, että ihminen on biokone ja osa koneiden maailmaa? Silloin ihmiskunta olisi suuri biokoneiden järjestelmä, teknosfääri vielä tarkoittamaani suurempi kokonaisuus ja ihmiskunta tämän kokonaisuuden osa. Onko näin ja pitäisikö näin olla?

Myönnän, että nykyaikaisessa teknoympäristössä elävä ihminen on syvästi erilainen kuin Afrikan sademetsässä asuva pygmi. Myönnän myös, että tekniikalla on ratkaiseva osuus tähän eroon. Olen huomannut itsessäni tämän vaikutuksen. Jos asun alkeellisissa oloissa muutamankin päivän, alan muuttua pygmiksi. Samalla tavoin teknosfääri on muovannut ratkaisevasti ihmiskuntaa. En tarkoita tällä nyt ihmisten aineellisia mahdollisuuksia, vaan ennen muuta heidän tavoitteitaan ja arvojaan. En siis väitä, että kahden tarkastellun olion – teknosfäärin ja ihmiskunnan – vaikutukset olisivat yksisuuntaiset. Mutta tämä ei vielä oikeuta sanomaan, ettei teknosfääri ole ihmiskunnan työkalu. Työkalu vaikuttaa aina käyttäjäänsä. Ihminen jälkeen kivikirveen oli uudistunut olento.

Teknosfääri muuttuu työkalua fiinimmäksi olioksi vasta, kun sillä on oma tahto tai se noudattaa jonkun kolmannen osapuolen tahtoa, ihmiskunnan tahdon vastaisesti. Näin ei toistaiseksi ole. Vai oletteko huomanneet jonkun kolmannen osapuolen näpelöivän tätä suhdetta? Oletteko huomanneet teknosfäärillä olevan jotain ei-ihmiskunta-lähtöisiä, omaperäisiä pyrkimyksiä? Oletteko huomanneet, että ihmiskunnan pitäisi suostutella tuota toista oliota kuin rakastettua tai kauppakumppania?

Arvaan vastaväitteenne!

Te sanotte, että teknosfääri on aiheuttanut paljon surua ja onnettomuutta ihmiskunnalle. Entä sitten?

Viinaako pitää syyttää Jepen juomisesta? Kirvestäkö Pyhän Henrikin kuolemasta? Teknosfääri on ihmiskunnan luomus, eivätkä sen vaikutukset ole edes yllättäviä. Jokainen teknosfäärin detalji – olipa se hyvä tai paha – on ihmiskäden aikaansaannos ja ihmisaivojen valinta. Ihmiskunta voi koko ajan kehittää teknosfääriä haluamaansa suuntaan. Kaikesta pahasta, minkä se aiheuttaa ihmiskunnalle – ja muillekin – saa ihmiskunta syyttää itseään ja ne muut ihmiskuntaa. Siksi teknosfääri on ihmiskunnan valmistama ja käyttämä työkalu, huono tai hyvä. Myönnetään: se ei ole huono tai hyvä, se on huono ja hyvä.

Hyvä renki, huono isäntä.

Tämän hyväksyy jokainen, joka kehottaa ihmiskuntaa parantamaan tuota työkalua. Eli: jos olet joskus kritisoinut tekniikkaa, vaatinut sen purkamista, pohtinut sen parantamista, haaveillut paluusta sen entiseen muotoon tai haluat intohimoisesti muuttaa sitä johonkin suuntaan, hyväksyt sen työkalumaisuuden. Jos et pidä teknosfääriä työkaluna, vaan omaehtoisena toimijana, voit nostaa tassut pystyyn ja katsella maailman menoa kuin toimintaelokuvaa.

En kannata teknosfäärin hävittämistä. Jos se aiheuttaisi enemmän pahaa kuin hyvää, olisivat asiat ilman sitä paremmin kuin sen rinnalla. Tämä vastauksena teille, jotka haluaisivat sen yksioikoisesti tappaa. Tiedän teitäkin olevan. Pohtikaa, montako tuntia pysyisitte hengissä ilman ensimmäistäkään työkalua, vaatekappaletta ja viljeltyä ruokapalaa. Montako päivää kestäisi, ennen kuin alkaisitte värkkäillä sitä ensimmäistä kivikirvestä? Jos pohditte yksioikoisesti teknosfäärin palauttamista jollekin aikaisemmalle historian tasolle, miettikää tarkoin seurauksia. Miten ihmeessä joku aikaisempi vaihe sisältäisi kaiken hyvän ja kaikki paha olisi tullut tuon ajankohdan jälkeen? Mielestäni teknosfääriä ei pidä purkaa, mutta peruskorjaus, kunnon remontti on välttämätön.

Mikä pitäisi olla ihmiskunnan ja teknosfäärin suhde? Teknosfäärin pitää olla työkalu, mutta hyvä ja hyödyllinen. Työkalua ei tehdä ilman tarkoitusta. Ei työkalu ole mitään sinällään, vaan jo sitä tehtäessä pitää olla suunnitelma sen käytöstä. Tätä ei tässä tapauksessa ole. Ihmiskunta ei koskaan, missään kokoonpanossa, hetkeäkään, ei edes ohimennen, ole miettinyt mikä on teknosfäärin tarkoitus, mitä sillä halutaan kokonaisuutena saada aikaan. Se on tehty ja sitten käytetty siihen, mihin se sopii.

Palaan hetkeksi kivikirveeseen. Sitä on pidetty ihmisen mittana. Olento ei määritelmän mukaan ole ihminen olematta ensin insinööri. Kehityksen järjestys on: eläin – insinööri – ihminen.

Mitä aivoissa tapahtuu, kun olento alkaa tehdä kivikirvestä? Kaikki lähtee ongelmasta. Olennolla on ongelma, vaikkapa lihan paloittelu. Se toteaa, ettei omin avuin, omilla sormillaan saa ongelmaa ratkaistuksi. Sitten olento hapuilee esineitä ympärillään. Niilläkään hänen ongelmansa ei ratkea, koska ne eivät luonnostaan sovellu ongelman ratkaisuksi. Välähtävä oivallus syntyy, kun olento tajuaa voivansa muokata luonnonesinettä niin, että muokkauksen jälkeinen keinoesine soveltuu sormia ja luonnonesinettä paremmin ongelman ratkaisuun. Olento ryhtyy pitkäjänteiseksi, kuvittelee ja suunnittelee prosessin, lopputuloksen ja myös tilanteen sen jälkeen. Hän päättelee, että asiat jälkeen ovat paremmin kuin asiat ennen ja ryhtyy toimeen. Näin käy ihanteellisessa tapauksessa.

Mutta kivikirves on saattanut syntyä toisellakin tavalla. Vuosimiljoonien aikana apinat sormeilivat kaikkea ympärillään. Koska yksilöitä oli paljon ja aikaa riitti, tulivat apinat hakanneeksi myös kiviä toisiaan vasten. Kun ne kolkuttelivat niitä, ne sattumalta hakkasivat jostain kivestä alkeellisen kivikirveen. Sitten ne ottivat tuon uuden luonnonesineen käteensä ja huomasivat, että se sopi lihanleikkuuseen. Ne käyttivät uutta kiveä kaikkeen, mihin se tuntui soveltuvan. Koska uudesta kivestä oli hyötyä, he alkoivat muistella, miten se oli syntynyt. Ongelma on sama kuin minulla hukattuani avaimeni. Ponnistelen muistaakseni, missä olen liikkunut. Ne hukkuvat usein ja niiden etsiminen on ylivoimaista.

Niinpä apinat yrittivät summanmutikassa tehdä toisen kivikirveen ja onnistuivat aikaisempaa nopeammin, kuten minä etsiessäni tuhannennen kerran avaimiani. Vaihe vaiheelta prosessi muuttui suunnitelmalliseksi. Vaihe vaiheelta apinat ymmärsivät itsekin, että kysymys oli parhaimmillaan suunnittelusta, tulevaisuuden kuvittelusta ja toteutuksesta. Niistä oli tullut ihmisiä.

Kumpi edellisistä prosesseista kuvaa ihmiskunnan ja teknosfäärin suhdetta?

Sanoin sen jo aikaisemmin. Teknosfääri on syntynyt kuin kivikirves, johon sukupolvi toisensa jälkeen on lyönyt lommon. Siitä on tullut mitä on tullakseen ja sitä käytetään sattumanvaraisesti, hajanaisesti ja mihin se milloinkin soveltuu. Se ei ole pelkkä tuhon väline. Jos tuho olisi sen tarkoitus, ei enää olisi kiveä kiven, ei luuta luun päällä. Se ei myöskään ole oman kasvunsa sokea toteuttaja. Jos tuo väittämä olisi totta, olisivat maailman metsät jo niitetyt ja niityt asfaltoidut. Mutta muistaa täytyy: se ei ainakaan ole pelkkä hyvien tavoitteiden väline.

Se on ilman kokonaissuunnitelmaa muuttuva olio, jonka toivotaan monen satunnaistekijän summana palvelevan kohtalaisesti tuota toista oliota, ihmiskuntaa, tuon toisen olion toiveita noudatellen. Se muuttuu eräitä keskiarvoja seuraillen. Keskiarvot syntyvät demokratiasta, pörssikursseista, median homogeenisesta pauhusta ja näiden yhteisestä, virheellisestä tavoitteesta.

Ihmiskunnan pitää – muodossa tai toisessa – paneutua kysymykseen, millaista maapalloa tavoitellaan. Kun tämä on selvillä, vaikkapa vain sadan vuoden tähtäyksellä, on jatkokin itsestään selvä. Teknosfääri on parannettava sellaiseksi, että se palvelee juuri tuota päämäärää. Teknosfääri ei saa olla vain työkalu, vaan oikeita asioita toteuttava työkalu. Jos ihmiskunta toimisi näin, se toimisi kuin kehittynyt kivikirveen tekijä. Se ottaisi ainutkertaisen, ensimmäisen askeleen kohti uudenlaista parisuhdetta tuon itse rakentamansa toisen olion kanssa. Ehkä ei ole liioiteltua sanoa, että vasta silloin ihmiskunta olisi ihmisten kooste.

Maapallon voi muuttaa onnelliseksi planeetaksi, avaruuden suureksi taideteokseksi. Silloin sen pinnalla elävät rinnan viisas ihminen ja monimuotoinen luonto. Loppu ei häämötä koko ajan seuraavan kulman, tulevan vuosikymmenen takana. Ihmisen kehittämä tekniikka palvelee tämän taideteoksen ajallista muutosta, mutta aina perustavista tavoitteesta tinkimättä. Teknosfääri on kunnon kivikirves, älykkäästi suunniteltu, tehty ja käytetty.

Lopuksi haluaisin vaientaa ne epäilijät, jotka kuorossa ja aina ovat maukumassa, että miten unelmat käytännössä hoidetaan, eivät ihmiset niihin kuitenkaan suostu, intressit ovat niin moninaiset, politiikka on tärkeintä, markkinavoimat määrää, ei hyvä ole ennenkään onnistunut, valta ratkaisee, demokratiaa ei saa uhata, talouskasvulle ei mahda mitään, paha aina palkitaan ja runsaasti palkitaankin, millekään ei mahda mitään ja sitä virttä. Historioitsijat ovat tämän ihmislajin perusjoukkoa ja politiikan historioitsijat mitalisteja. He muka tietävät, että valtapolitiikalle ei voi mitään. He muka tietävät, miten vallankäyttäjät aina käyttäytyvät. He ennustavat entisen jatkuvan. Tosiasiassa he toivovat sen jatkuvan, koska vanhan jatkuminen osoittaa heidän olevan oikeassa. Valitettavasti tässä jos missä, ennusteet pyrkivät toteuttamaan itsensä.

En väitä heidän olevan väärässä, mutta olisivatpa kerrankin hiljaa.

yllapito

Apilan ystävä

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 04.05.2006 |

Susi syö lampaan ja lammas apilan. Susi on apilan paras ystävä, kuin Neuvostoliitto taistolaisen. Mehän kaikki muistamme, kuinka Björn Wahlroos ja Leif Salmén nostivat Suomea sorron yöstä ja taistelivat kansallismielistä riistokapitalistia vastaan. Sivustatukena oli suuri ja mahtava Neuvostoliitto. Nyt se hymyilyttää, silloin se otti pannuun.

Vierumäellä ennen vappua jouduin näkemään pienimuotoisena saman ilmiön. Siellä pidettiin Tuusulan valtuutettujen seminaari ja lopputulos oli joillekin valtuutetuille katkera kalkki. Siellä ei päädyttykään yhdistämään Tuusulaa Keravaan ja Järvenpäähän, vaikka noiden valtuutettujen mielestä Tuusulan asioita hoidettaisiin parhaiten Keravan ja Järvenpään valtuustoissa. He ovat usein Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) jäseniä. Ehdotan, että he ennen seuraavia kunnallisvaaleja kertovat tämän mielipiteensä reippaasti äänestäjille. Tunnustavat, että kun Tuusulan ja SDP:n edut ovat vastakkain, sitä pahempi Tuusulalle.

Kerava ja Järvenpää ovat siitä erikoisia paikkakuntia, että niiden asukastiheys on saavuttanut huikean luvun, 1000 henkeä/km2. Se on määrätietoisen kasvupolitiikan ja kunnianhimon lopputulos. Kerava pääsee asukastiheydessä pronssille ja Järvenpää neljänneksi Suomen kuntien kilpailussa. Vain Helsinki ja pieni Kauniainen ovat enää edellä. Turut, Tampereet, Espoot ja Vantaat on jätetty kauas taakse katselemaan Keravan ja Järvenpään perävaloja. Tämän ihanuuden perään haikailevat myös Tuusulan sosialidemokraatit. He haluaisivat myös paljon liikennettä, asfalttia, parkkialueita ja tornitaloja meidän kaikkien lähimaastoon. Ja kun oma valtuusto ei ymmärrä järkipuhetta, apua etsitään viisaammista valtuustoista, tiheään rakennettujen Keravan ja Järvenpään päättäjiltä. Noissa valtuustoissa Suomen Sosialidemokraattisella Puolueella on suurimmat valtuustoryhmät, ohimennen mainittuna.

Olen kuullut, että monet keravalaiset ja järvenpääläiset eivät pidä siitä, että heidän kaupunkeihinsa on haalittu niin paljon väkeä, että niistä on tullut ahtaita ja vihreät alueet ovat kutistuneet olemattomiksi. Monet tuusulalaiset katselevat säälien noita naapureitaan, öykkärimäisen kasvuintoilun tuottamia anomalioita. (Vältän tietoisesti suomenkielistä ilmaisua. Se on epäkohtelias.)

täkin kummallisempaa, että jotkut Tuusulan päättäjät haluaisivat saman sairauden Tuusulaan. Betonia, asfalttia, pakokaasuja, liikennemelua, pikkurikollisuutta, väkivaltaa ja vilkkuvia valoja. Siinä vasta kypsä kunnallispolitiikan tavoite. Tiedän, että nuo päättäjät ovat vähemmistö, mutta valitettavan puuhakas ja keinoja kaihtamaton. Sanottakoon taas kerran, että on väärin ja epärehellistä kunnan asukkaita kohtaan tehdä kaavaratkaisuja, joilla ajetaan kuntalaisiksi halukkaiden etuja kuntalaisten etujen kustannuksella. Yhtä suuri vääryys on jarruttaa, estää ja viivytellä sellaisia ratkaisuja, joilla turvattaisiin niin kuntalaisten kuin myöhemmin tänne muuttavien oikeudet.

Siispä taas kerran: missä viipyy Etelä-Tuusulan yleiskaava? Ei kai kukaan valtuutettu sitä vastusta?

yllapito

Tekojen aika

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksessa 20.01.2006 |

Ensimmäinen Rooman Klubille tehty raportti on kulmakivi. Oli vuosi 1972. Oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Rachel Carsonin kirja Hiljainen kevät ilmestyi. Pentti Linkolan Unelmat paremmasta maailmasta julkaistiin 1971. Näiden jälkeen on painettu kymmenittäin teoksia ja tuhansittain artikkeleita, joissa maailman tilaa analysoidaan eri näkökulmista.

Enää ei ole vakavasti otettavia ihmisiä tai tahoja, jotka kiistäisivät noiden analyysien perusviestin. Ihmiskunta elää syvässä kriisissä ja planeetan tila romahtaa kuolettavaa vauhtia. Kohtaamme tästä uusia, odottamattomia merkkejä vuosittain. Pyörremyrskyt USA:n etelärannikolla ovat viimeisin esimerkki tästä.

Silti suurin osa niistäkin ihmisistä, jotka myöntävät oireiden merkityksen, suhtautuu maailman tilaan ja sen muutokseen oudon passiivisesti. Tämän tulisi muuttua. Analyysit on tehty, detaljeita ei tarvitse enää tutkia, johtopäätökset ovat selkeät, on tekojen aika.

En usko yksittäisten ihmisten ruohonjuuritason toimiin. Ne tuottavat tietysti tekijälleen hyvää mieltä, mutta sillä ei ole laajempaa kantavuutta. Vapaaehtoisuus johtaa siihen, että hyvät uhrautuvat, pahat porskuttavat.

Yksilön teoilla on myös esimerkin vaikutus, mutta sen avulla ei massoja houkutella. Millainen olisi sosiaaliturvamme tänään, jos se perustuisi vapaaehtoisiin almuihin? Yhdysvalloissa tuota linjaa on pidetty yllä, siellä hyväntekeväisyys on muotia. Entä tulokset? Pohjoismainen hyvinvointi perustuu pakkoon, veroihin ja tukiaisiin. Se on tuossa asiassa toimivampi. Ympäristöasioissa pitää ottaa siitä mallia. Lisää kieltoja ja määräyksiä!

En usko myöskään niitä, jotka odottavat ihmiskunnan valaistumista. Heitä on paljon. Heidän mielestään mitään ei tapahdu, ellei oikeaa eettistä asennetta ole ensin omaksuttu yleisesti. Se on joskus toiminut, mutta hitaasti. Kristillisen etiikan leviämiseen meni parituhatta vuotta. Vaikka elämäkeskinen etiikka leviäisi perustavaksi aatteeksi nykyään nopeammin, ei siihenkään ole aikaa. Muutos pitää saada aikaan huolimatta siitä, että ihminen on perusluonteeltaan ahne, itsekäs, epärehellinen ja pelkuri. Lainsäädännössä nuo ominaisuudet on otettava huomioon ja käännettävä voitoksi, kuin judossa vastustajan voima. Ei ole aikaa odottaa ihmisen muuttumista.

Uskon ylikansallisiin, tiukkoihin rajoituksiin ja sopimuksiin. Toistaiseksi ne ovat aivan liian lepsuja. Mikään laskelma ei vielä osoita, että maailma niiden avulla pelastuisi. Päinvastoin: maailman tila huononee niistä huolimatta koko ajan. Mutta kukaan ei yritäkään väittää, että maailman pelastamiseksi olisi kehitetty uskottava strategia ja tarpeelliset toimet otettu käyttöön. Edes vaatimusta tällaisesta strategiasta ei ole kuultu. Sen esittäminen lienee poliittisesti epäviisasta. Siksi kaikilla niillä järjestöillä ja ihmisillä, jotka alalla vaikuttavat ja tilanteen tuntevat, on yksi tehtävä yli muiden. Heidän on vaadittava poliitikoilta niitä tekoja, jotka riittävät maailman pelastamiseen. Vähempään ei saa tyytyä.

Korulauseet eivät riitä. Ei pidä tyytyä vain oikeaan suuntaan ja riittämättömään määrään. Ei pidä uskoa verukkeita, joilla ikävät, mutta tarpeelliset toimet vesitetään. Niitä ovat vetoaminen demokratiaan, ihmisoikeuksiin, hyvinvointiin, tasa-arvoon, taloudelliseen kasvuun ja länsimaiseen kulttuuriin. Monille jokainen noista arvoista on tärkeämpi kuin planeetan pelastaminen. Tuhoutukoon maailma, kunhan tuhoutuu demokraattisesti! Menköön kaikki muu, kunhan talouskasvu säilyy! Tuntuuko tutulta?

Passiivinen pahuus – sivusta katsominen, tekemättömyys ja katseen kääntäminen toisaalle – on raukkamaista. Siinä suhteessa, mutta vain siinä suhteessa se poikkeaa tosiroistojen toimista.

yllapito

Tulevaisuutemme vaihtoehtoja

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän kirja-arvioissa 21.12.2005 |

Pentti Kähkönen on kirjoittanut 44 sivun kirjasen Luonto ja kulttuuri. Kirjan alkuosa on julkaistu Elonkehässä ja siitä on esitetty mielipiteitä. Olen käynyt Kähkösen kanssa hänen kirjastaan kolme puhelinkeskustelua. Muuten en häntä tunne.

Kähkösen kirjassa on mielipiteitä ja faktoja. Mielipiteistä näkyvät kirjoittajan mieltymykset, faktojen tulisi olla neutraaleja. Myös kirjoitustyyli paljastaa kirjoittajasta jotain. Aluksi eräitä henkilökohtaisia vaikutelmiani edellisistä asioista.

Kirjoittajan käyttämä tyylilaji on tehoton: ”Tyypillinen kaupunkilainen on raihnainen rääpäle, tylsämielinen tollikka, surkea poropeukalo ja moraaliton roisto.” Lause kääntyy itseään vastaan, tekee kirjoittajasta hieman huvittavan. Tämä toistuu usein. Askeesi olisi purrut paremmin. Jokaisella sivulla on useita mielipiteitä, joihin minulla olisi paljon vastaväitteitä, täydennyksiä ja muuta huomautettavaa. Asiavirheitäkin löytyy.

Mutta kirjaa ei tee huonoksi, että tyylilaji ei miellytä minua tai mielipiteet eivät vastaa omiani. Hairahdukset faktoissakin voi antaa anteeksi. Vakavampaa on sen sijaan seuraava.

Luonto ja kulttuuri ei kytkeydy maailman tilasta ja ratkaisuista aikaisemmin käytyyn keskusteluun. Kähkösen kirjaa lukiessa tulee mieleen Linkolan 20 vuotta sitten kirjoittama Vihreän Liikkeen tavoiteohjelma. Molemmat kirjat ovat vihkosia, kummassakin käydään läpi yhteiskunnan eri osa-alueita yksityiskohtaisesti. Aatteellisesti ja ratkaisuiltaan ne ovat lähellä toisiaan. Jopa vihkojen koko ja vihkosissa käytetty fontti on sama. Olisi asiallista viitata aikaisempaan julkaisuun.

Kähkönen esittää kirjassaan utopian maailmasta vuonna 3000. Se ei ole ennuste eikä suunnitelma, vaan mahdollisuus. Utopia olisi uskottavampi, ellei se muistuttaisi kovasti maailmaa 1800-luvun alussa. Mielikuvituksettomuus häiritsee. Miksi vuonna 3000 käytetään radiopuhelinta eikä kännykkää tai jotain kännykän vielä keksimätöntä tehoversiota? Miksi höyrykoneita? Miksi kalkkilaasti sallitaan, mutta sementti kielletään? Millä saadaan ihminen luopumaan kekseliäisyydestään? On väärin ajatella, että uudempi tekniikka on väistämättä myös luontoa tuhoavampaa tekniikkaa.

Uusia yhteiskuntamalleja ei kannata suunnitella olennolle, jota ei ole. Malleja suunnitellessa pitäisi muistaa, että ihminen on itsekäs, ahne, epärehellinen ja pelkuri. Yhteiskunta pitää saada toimimaan tuosta huolimatta. Pitää olla pakkoa ja määräyksiä. Eikä saa unohtaa, että ihminen on kekseliäs ja kunnianhimoinen. Pitää olla muutoksia ja vaihtelua. Kähkösen mallille vuonna 3000 ei ole mitään teknisiä esteitä, mutta psykologiset esteet ovat ylivoimaisia.

Kaikista reunahuomautuksista huolimatta pidän Kähkösen kirjaa hyvin arvokkaana. Sen merkittävin ansio on piittaamattomuus totunnaisista mielipiteistä. Kirjaa tulisi lukea kirjain kirjaimelta, ei kauhistella epäsovinnaisuuksia tai poikkeamia nykytrendeistä. On kysyttävä vilpittömästi ja ilman ennakkoluuloja sisällön täsmällistä merkitystä. Esimerkkejä: ”Sukupuolinen rotusekoitus on geenimanipulointia, joka tuottaa luonnottomia tuloksia” tai ”Lapsille säädetty oppivelvollisuus on länsimaisen kulttuurin törkeä moraaliharha”. Älkää hätkähtäkö tai hurskastelko, pohtikaa rauhassa. Arvioikaa omia motiivejanne. Lähes jokainen lause on pohja laajalle arvokeskustelulle.

Kiistaton ansio on kirjan aihe. Kähkönen ottaa käsiteltäväkseen maapallon suurimmat ongelmat, erittelee ne ensin ja esittää sen jälkeen pitkän tähtäyksen ratkaisunsa. Tässä vertailussa putoavat useimmat Tieto-Finlandia-kandidaatit vähäisiksi näprääjiksi.

Kirjan perussanomaan yhdyn vilpittömästi ja täysin rinnoin. Elämme maailmanlaajuista kriisiä ja ravisteleva uudistus on välttämätön. Ehdotukset ihmiskunnan perustuslaista, maailmanhallituksesta ja maailmanarmeijasta ovat järkeviä ja luultavasti toteutuvatkin jossain muodossa seuraavien vuosikymmenten aikana. Kirjassa esitetty tulevaisuuden utopia on kaunis ja levollinen. Se olisi ihmiselle paljon onnellisempi olotila kuin nykyinen. Kirja haastaa pohtimaan perimmäisiä kysymyksiä, kumoaa ajattelun luutumia, huutaa vastuuseen tulevien sukupolvien puolesta.

Suosittelen kirjaa kaikkien luettavaksi.

yllapito

Uusälymystön diktatuuri

| Eero Paloheimon kirjoitus julkaistaan Elonkehän pääkirjoituksessa 05.06.2005 |

Tieteitten Talolla 23.4. järjestetyn symposiumin jälkimainingeissa on minulta kysytty sekä yksityisesti että puolijulkisesti (mm. virkamies Juhani Pekkola) konkreettista vaihtoehtoa demokratialle. Kysymys on esitetty siinä äänilajissa, että vastaamista pidetään mahdottomana.

En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka kieltäytyvät keskustelemasta demokratian haitoista ja vaihtoehdoista. Heiltä puuttuu luovuus ja mielikuvitus. En myöskään anna paljon arvoa näiden samojen tahojen viisastelulle, jonka mukaan heillä olisi ”yhteiskunnallisia” näkemyksiä enemmän kuin niillä, jotka ennakkoluuloitta kritisoivat vallitsevia malleja.

Demokratian eräs haitta on sen tehottomuus ja hitaus, sopimattomuus sovellettavaksi kriiseissä. Toinen kiistaton haitta on valittujen edustajien riippuvuus puolueellisesta ja taloudellisesti ohjatusta mediasta. Demokraattisesti valittava edustaja hännystelee jatkuvasti mediaa, koska media – ei suinkaan kansa – ratkaisee hänen valintansa uudelleen. On vain urautunutta ja sovinnaista kiistää tai sulkea silmänsä näiltä haitoilta.

Puhuttaessa maailmanlaajuisesta älymystön diktatuurista, pidän esimerkiksi seuraavaa mallia demokratiaa parempana. Älkää takertuko yksityiskohtiin, se osoittaa vain suppeutta.

Poliitikot (ketkäpä muutkaan) valitsevat 12 viisaan ryhmän päättämään tärkeimmistä maailman asioista ja sitoutuvat etukäteen alistumaan näiden päätöksiin. Viisaitten ihmisten ryhmässä on puolet naisia ja puolet miehiä. Heidän pitää olla eri puolilta maailmaa valittuja ja heidän pitää kaikkien olla kiistatta ansioituneita muun kuin politiikan saralta. Heillä pitää olla kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin, mutta he eivät saa olla aktiivipoliitikkoja. He eivät saa hyötyä mitään tekemistään ratkaisuista. Heitä ei valita mihinkään muuhun tehtävään koskaan, eivätkä he saa ratkaisustaan muuta kuin hyvän omatunnon. He käyttävät asiantuntijoinaan valitsemiaan ihmisiä.

Periaate on sama kuin eduskunnan soveltama malli kansanedustajien palkkoja ratkaistaessa.

Tällaiselle ryhmälle annetaan täydet valtuudet päättää kaikista suurista tulevaisuuden kysymyksistä. Sellaisia ovat esimerkiksi väestönkasvu ja sen säätely, ilmakehän laatu ja toimenpiteet sen hallitsemiseksi sekä biosfäärin lajirikkauden säilyttäminen maapallolla. Nämä ovat vain esimerkkejä, kaikkiaan vastaavia kysymyksiä on kymmenittäin. Oletan, että ryhmän työskentely tuottaisi nopeammin hyviä tuloksia kuin esimerkiksi Rion tai Kioton massakokoukset. Olisin itse valmis jättämään oman ja jälkeläisteni tulevaisuuden tuollaisen ryhmän päätettäväksi. Rion ja Kioton päätöksiä pidän onnettomina kompromisseina. Lopputuloksena ryhmän työstä ovat sitovat periaatteet, yksityiskohdat jäävät poliitikkojen huoleksi. Poliitikot saavat suurissa kysymyksissä vain virkamiesten toteuttavan vastuun ja tehtävän. Pikkuasioissa he voivat säilyttää täydellisen päätösvaltansa.

Lopuksi suojaudun typerimmältä vastaväitteeltä. Älkää tulko selittelemään, että tällainen ratkaisu on epärealistinen, koska poliitikot haluavat pitää vallan itsellään. En minä sitä kiistä. Mutta älkää sanoko, että ratkaisu siitä syystä on huonompi kuin nykyinen demokratia. Älkää myöskään jauhako, että demokratia on hyvä, koska demokratia on demokraattinen. Arvioikaa ennakkoluulottomasti todennäköisiä tuloksia. Älkää juuttuko vanhoihin luutuneisiin käsityksiinne. Olkaa luovia – edes tämän ainoan kerran – kapulakielisessä maailmassanne.

yllapito

Laki ja oikeus

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksena 06.05.2005 |

Lakeja laaditaan, jotta oikeus voittaisi eikä aina vahvempi.

Niin ovat syntyneet sosiaalinen lainsäädäntö, verotus ja yhteisiä etuja tavoittelevat lait. Naisille on annettu äänioikeus ja vähemmistöjä varjellaan. Kuolemanrangaistus on pannassa. Kurjimpiakin suojellaan. Tästä vallitsee enemmistön yksimielisyys, vaikka kurjin olisi yksin vähemmistössä. Periaatetta ei aseteta kyseenalaiseksi.

On kaksi joukkoa, joita harvemmin muistetaan, vaikka jokainen laki koskettaa niitä ainakin välillisesti. Näin siksi, että lakien vaikutus on suunnattu kokonaan toiselle joukolle, elossa oleville ihmisille. Kaksi tarkoittamaani joukkoa ovat syntymättömät sukupolvet ja muut elolliset kuin ihmiset, muut tuntevat olennot. Ei niin mitätöntä lakia, ettei se koskettaisi myös näitä.

Demokratiassa lakeja säätää eduskunta ja kansanedustajat valitaan äänestämällä. Edellä mainituilla kahdella ryhmällä ei ole äänioikeutta. Niistä ei tarvitse piitata, kun ääniä kalastellaan.

Elossa olevat ihmiset ovat vahvempi osapuoli, tulevat ihmiset ja muut elolliset heikompi. Lainsäädännön yleinen etiikka vaatii, että tuon heikommankin osapuolen etuja pitää kunnioittaa. Tämän tärkeimmän kysymyksen kohdalla yleisestä periaatteesta lipsutaan, koska sorretut eivät pysty valittamaan, ovat voimattomia. Toinen kysymys: miten niiden huomioon ottaminen voisi käytännössä toimia?

Periaate olisi hyvin yksinkertainen ja malli siihen on olemassa. Kaikissa demokratioissa on hyväksytty oikeudenkäynnin pohjaksi, että varattomallekin syytetylle yhteiskunta tarjoaa asianajajan, jonka moraalinen velvollisuus ei ole toimia puolueettomasti, vaan puolustaa päämiehensä etuja. Asianajajan eduilla ei ole merkitystä. Sama periaate tulisi hyväksyä lakeja laadittaessa.

Niinpä eduskuntavaaleissa tulisi vaikka puolet kansanedustajista valita nykyihmisen puolustajiksi, puolet taas velvoittaa jokaisen ratkaisun kohdalla ajamaan tuon heikomman, äänestyskelvottoman osapuolen etua. Suomessa se tarkoittaisi, että 100 kansanedustajaa ottaisi jokaisessa valinnassa asiakseen pohtia, mitä ratkaisu merkitsee esimerkiksi sammakoille, kanoille, siileille, karhuille ja 200 vuoden kuluttua syntyville ihmisille.

Tärkeää olisi, että nuo kansanedustajat eläytyisivät puolustettavan rooliin. Hyvä näyttelijä ei näyttele, vaan eläytyy. Hän ei esitä kerjäläistä tai kuningasta, vaan muuttuu mielessään kerjäläiseksi tai kuninkaaksi roolihahmoaan seuraten. Samoin kansanedustajan tulisi eläytyä puolustamansa osapuolen asemaan. Ei tässä ole mitään kummallista. Nytkin lainlaatija paneutuu parhaimmillaan eri osapuolten näkökohtiin, vierassieluisuuden filosofisen vaikeuden sivuuttaen.

Lopuksi on paikallaan kertoa, että odotan ehdotukseni herättävän paljon iloa, hupia ja pilkkaa. Samoin kävi aikanaan Darwinille, kun hän kertoi ihmisen polveutuvan apinasta ja kaikille niille, jotka ajoivat naisten äänioikeutta sekä niille, jotka selittivät maan olevan pelkkä planeetta muiden planeettojen joukossa. Mitä enemmän nauratte, sitä paremmassa seurassa tunnen olevani.

yllapito

Rakenne puusta

| Eero Paloheimon artikkeli tulee julkaistavaksi kirjassa ”Arkkitehtuuria Puusta” |

Me rakentajat innostumme helposti. Milloin me ylistämme tilankäytöltään ylivoimaista tasakattoa, milloin niin rehellistä karheaa betonipintaa, milloin taas elementtiä, tuota teollisen rakentamisen turbotuotetta. Mutta kaikki tuo on ohitettu, jäänyt väliaikaiseksi.

Seuraavassa kehun puurakenteita. Tämä on eri juttu kuin aikaisemmat, trendeinä katoavat arviot. Tämä ei ole hetken huumaa. Puinen rakennus on osa Suomea, kuten metsät, sahat, tervanpoltto ja tukinuitto. Älkää naurako.

Puu ei-kantavissa rakenteissa

Puu puhuu kaikille aisteille. Sen synnyttämä akustiikka on pehmeämpi kuin kovien kivipintojen, mutta se ei silti ime ääniä pehmeiden tekstiilien tavoin. Kun esine puulattialle putoaa, se kopsahtaa. Se ei kalahda kuten laatoitukselle tai löpsähdä kuten kokolattiamatolle. Puinen äänimaailma on pehmeä mutta rikas, niin ulkona kuin sisälläkin.

Puu tuoksuu.

Puu ei lämpene liikaa, kuten ruostumattomasta teräksestä tai marmorista tehdyt saunanlauteet. Siksi jälkimmäiset ovatkin harvinaisia. Puisella terassilla on miellyttävä kävellä paljain jaloin kuumallakin auringonpaahteella. Puinen kaide ei ole metallisen lailla kolkko käteen, pakkasellakaan. Puinen rakennus ei seuraile lämpötilojen vaihtelua orjallisesti vaan varaa maltillisesti pidemmän ajanjakson keskilämmön. Puu hemmottelee asujaa ja astujaa.

Puisen rakenteen struktuuri paljastaa tuotantoprosessin, rakenteen iän ja raaka-aineen lähteen. Se ei sano vain mitä on, vaan myös mitä oli, mitä tapahtui ja mitä on ollut. Herkemmin kuin muista materiaaleista muokatut rakenteet, puinen esine ja puinen pinta kertovat tarinan.

Joskus se kertoo kesäisestä haavikosta ja piilukirveellä veistävästä miehestä, menneitten vuosikymmenten askelista kynnyksen pinnassa, auringon paahteesta ja kuivumisesta, oksista, jotka kannattivat valoa yhteyttävää lehvästöä, kuljettivat vettä ja energiaa, olivat osa elävää olentoa. Joskus rakenne kertoo vaneritehtaasta, jossa koivupölli on pyörinyt akselinsa ympäri vanerisorvin karoissa ja siitä on leikattu viilumattoa, joka edelleen ristiin liimattuna muodostaa kestävän, molemmissa suunnissa lujan levyn ja jossa prosessi heijastuu tapettimaisena sykkivästä kuviosta oksineen ja vuosirenkaineen. Puulla on lapsuutensa ja vanhuutensa, mutta myös kuolemanjälkeinen elämä.

Tekniikan kehittyessä puiset tuotteet menettävät luonnollisuuttaan. Jo sorvattu hirsi on käsiteltyä puuta. Lisää kulttuuria kappaleeseen tuo sahaus, viilutus ja liimaus, lastujen ja purun survominen yhtenäiseksi levyksi, perusmateriaalin käsittely kuumentamalla, puristamalla sekä maustamalla sitä vierasaineilla. Tulevaisuudessa geenejä manipuloidaan, kloonataan ja puututaan puun koko elämään. Niin luodaan satoja erilaisia puutuotteita, joiden tekniset ominaisuudet – kovuus, säänkestävyys, lujuus, väri, työstettävyys – räätälöidään jo siemenessä vastaamaan tarpeita. Luonnon villi puu muovataan näin askel askeleelta teolliseksi materiaaliksi.

Me vieroksumme keinotekoista ja ihailemme luonnonmukaista. Kehitystä ohjaavat – valitettavasti – raha ja siihen kytketty tuotanto, kuluttajien mainonnalla terästetyt lyhyen tähtäyksen pyyteet, pinnalliset arvostukset, muotivillitykset, näiden pohjalta rakentuvat tehtaat ja tekniikka sekä lopulta kaikkea tuota ruokkiva koulutus ja muu propaganda. Siitä syystä pelkään, että saamme vilkuttaa sekä luonnonmetsille että luonnonpuisille rakennuksille kuin horisonttiin häviävälle laivalle. Sinne ne katoavat.

Toivon, etteivät ne katoa lopullisesti. Toivon myös, että kaikki tulevaisuudenkin puutuotteet kertovat synkän menneisyytensä rehellisesti, mitään salaamatta ja mitään muuttamatta. Silloin ne ihmiset, jotka vastaisuudessakin antavat luonnonmateriaalille sille kuuluvan arvon ja ovat valmiita maksamaan siitä, saavat säilyttää vanhanaikaiset tapansa ja arvostuksensa. Onhan aidolla maalauksellakin korkeampi hinta kuin jäljennöksellä.

Kun kirjoitan puusta ei-kantavissa rakenteissa, tarkoitan ensisijaisesti sisätilojen seiniä, julkisivuja, lattioita ja kattopintoja, mutta myös monia yksityiskohtia, kuten ikkunoiden karmeja, ovia, kaiteita tai ovenkahvoja. Osa näistä maalataan ja puun luonnollinen väri katoaa. Ei luonnonmukaisuudella silloin niin paljon väliä ole. Mutta maali ei aina ole tarpeen ja usein pahasta. Kun materiaalin perusilme säilytetään, on kaikella edellisellä merkityksensä. On valittava puulaji, syiden suunnat, oksaisuus ja tietysti tarpeelliset tekniset ominaisuudet. Luonnonmukaisen ja teollisen tuotteen välillä on syytä tehdä perusteellinen arvoanalyysi.

Joillakin kuvanveistäjillä on herkkä tuntuma puuhun. Mauno Hartmannin ja Kain Tapperin veistoksissa se näkyy, niiden moninaisesta vastakkaisuudesta huolimatta. Niistä oppii yhtä ja toista puun luonteesta.

Puu kantavissa rakenteissa

Aineen ominaisuuksia

Puinen kantava rakenne eroaa olennaisesti betoni- ja teräsrakenteesta, materiaalin ominaisuuksien vuoksi.

Puu on anisotroppinen materiaali. Sen ominaisuudet riippuvat vuosirenkaista – ovat erilaiset pituus-, leveys- ja korkeussuunnassa. Samaa ongelmaa ei ole teräksellä tai betonilla. Teräksinen levy tai betonilaatta toimii samalla tavoin pituus- ja leveyssuunnassa. Puu täytyy muokata keinotekoisesti vaneriksi, jotta saavutetaan edes kahdessa suunnassa sama lopputulos. Liimaa tarvitaan.

Betoni ja teräs ovat tunteettomia kosteuden vaihteluille, puu taas ei. Siitä syystä puun kosteustilaa on tarkkailtava koko tuotantoprosessin ajan. Valmiiden rakenneosien kosteusvaihtelut on joko pidettävä kurissa tai otettava ne muuten huomioon. Edellisen vastapainona betoni- ja teräsrakenteiden suunnittelua rajoittavat lämpötilavaihtelu, koska se edellyttää liikuntasaumoja. Puurakenteissa lämpötilavaihtelun voi normaalisti unohtaa. Orgaanisuutensa vuoksi puu onnettomissa olosuhteissa lahoaa, niin kantavat kuin ei-kantavatkin rakenteet. Tämä vie puun tarkkailuluokalle. Homeongelma sen sijaan on yhtäläinen materiaalille kuin materiaalille ja puu saa sikäli istua samalla luokalla betonin ja teräksen kanssa.

Tässä välissä on mainittava eräs puurakenteitten rajoitus, johon en puutu sen enempää, muistutanpa vain. Puurakenteiden syttymisherkkyys on otettava huomioon. Niinpä paloturvallisuus kohoaa merkittäväksi tekijäksi puisten rakennusten suunnittelussa, keskeisemmäksi kuin muiden materiaalien kohdalla.

Koska luonnonpuu on elävän organismin jäsen, on käsillä epähomogeeninen materiaali. Sen kaikki tekniset ominaisuudet – lujuudet, kimmoisuudet, kosteuslaajenemiset, kovuus, säänkestävyys – vaihtelevat paitsi eri suunnissa, myös riippuen ratkaisevasti puulajista ja siitä, onko puu oksaton tai muuten tasalaatuinen. Juuri tähän ongelmaan on pyritty vastaamaan kehittämällä vaneri, liimapuu tai kertopuu. Yksittäiset heikkoudet tasaantuvat silloin.

Viimeisenä puun ominaisuutena on yllätys. Kun suunnitellaan pitkien jännevälien rakennuksia, on rakenteen oma paino olennainen. Lujuuden ja ominaispainon suhde on ratkaiseva ja tätä voidaan yksinkertaisimmin luonnehtia ripustetulla, tasapaksulla sauvalla – kysymällä, kuinka pitkä sauva kantaa oman painonsa. Koivun vetolujuus verrattuna sen ominaispainoon on suurempi kuin tavallisen teräksen ja tietysti ylivoimainen verrattuna betoniin. Koivusta saa pidemmän sauvan kuin teräksestä. Tämä oikeuttaa johtopäätöksen: puu on erinomainen materiaali pitkien jännevälien rakenteisiin.

Liitokset

Puumateriaalin luonne johtaa ensimmäiseen yleiseen johtopäätökseen, joka liittyy rakenteiden muotoon. Puusta ei voi valaa massiivisia kappaleita kuten betonista eikä puuta voi hitsata tai juottaa kuten terästä.

Puun voi kiinnittää liimaamalla tai metallisilla liitoskappaleilla. Liimaus onnistuu teknisesti, jos puun anisotrooppinen luonne otetaan huomioon. Tämä perusehto täyttyy vanerissa, liimapuupalkeissa tai sormiliitoksissa. Liimaa on tällöin laajoilla pinnoilla ja liimattavien puuosien syyt ovat sopivassa kulmassa toisiinsa nähden.

Rajoitus on, että puista sekundaaria tai ylipäänsä palkin päätä ei voi liimata toisen palkin kylkeen. Betonirakenteissa vastaava ei ole ongelma, koska sekundaari valetaan suoraan kiinni primaaripalkkiin. Puuristikon sauvoja ei myöskään voi liimata suoraan toisen sauvan kylkeen. Näin voidaan tehdä teräsristikossa, kun sauvat hitsataan monoliittiseksi rakenteeksi. Puusta on myös luonnotonta rakentaa arinaa, koska liitoskohdassa toisen suunnan palkisto joudutaan katkaisemaan. Betonisissa, massiivisissa rakenteissa tämäkään ei ole ongelma.

Säänkestävyydestä johtuen puisten, ei-kantavien rakenteiden olennainen sivujuonne ovat maalit. Vastaavasti kantavien puurakenteiden lisäpiirre ovat liimat. Vielä puuttuu halpa, nopeasti kiinnittyvä, säälle tunteeton ja ulkotiloissa käytettävä liima, jolla voidaan kaksi puurakennetta nopeasti ja kätevästi liittää toisiinsa ilman kovaa puristusta ja ylimääräisiä instrumentteja. Tämä tekniikka laahaa hieman jäljessä. Vaikka tekniikka kehittyisi, ei kylkeen liimaaminen ratkea, puun anisotrooppisuudesta johtuen. Puun kyljestä vain lohkeaisi silloin palanen. Rakenne ei murtuisi liimatusta kohdasta.

Kaikista edellä mainituista syistä liitokset ovat kantavien puurakenteiden olennainen yksityiskohta. Liitokset ovat pieniä juhlia. Ne on syytä tehdä metallista ja maalata kirkkaalla värillä.

Tavallisin ja tutuin liitos on ristikoissa käytetty, standardisoitu naulalevy. Se on ruma ja syntynyt puhtaasti teknisin, taloudellisin ja tuotannollisin perustein. Tämän sukulaisia ovat erilaiset, rautakaupassa myytävät pikku hyllyt, joiden avulla sekundaarikannattaja liitetään primaarikannattajan kylkeen. Puurakenteet janoavat kokonaista sarjaa kauniita, teknisesti kelvollisia ja kohtuuhintaisia liitoskappaleita, joiden avulla normaaleja pikkurakenteita voitaisiin näkyvästi liittää toisiinsa.

Suuriin rakenteisiin, kaariin, kehiin ja kupoleihin voidaan aina räätälöidä vaikka valetusta teräksestä hienot liitokset. Ne on suunniteltava samalla huolellisuudella kuin autojen lyhdyt tai ovenkahvat. Ne ovat rakennuksen polttopisteitä ja kohokohtia.

Itse rakenteet

Liitosten tarve ja aineen isotrooppisuus aiheuttavat, että tietyt muodot sopivat puurakenteille paremmin kuin muut. En erottele massiivipuuta, liimapuuta tai kertopuuta nyt toisistaan. Seuraava pitää paikkansa tuosta jaottelusta riippumatta.

Yksinkertaisinta ja ekologisesti perusteltua on tehdä massiivisia puurakenteita, hirsiseiniä ja laattamaisia lattioita, latoa ja sitoa parrua vieri viereen. Se ei ole eleganttia, sillä materiaalia kuluu tai pikemminkin varastoituu rakennuksiin. Juuri se on tarkoituskin. Rakennuksiin varastoitu hiili on poissa ilmakehästä.

Mutta menkäämme elegantteihin rakenteisiin.

Ristikko on teräksestä tehtynä mielekäs, koska jokainen nurkkaliitos voidaan tehdä hitsaten. Puusta tehty ristikko, jossa nurkat on liitetty teollisesti tuotetuilla naulalevyillä on piilotettuna kelvollinen, mutta tyylikkäitä liitoksia käytettäessä parempi on ansas. Ristikko sekin, mutta liitoksia on vähemmän. Silloin on hyvä käyttää vetotankoina terässauvoja. Liimapuusta kootut kaksi- tai kolminiveliset kehät ovat myös sopivia ja nurkka voidaan luontevasti taivuttaa kaarelle.

Sekundaari liittyy primaariin luonnollisimmin siten, että se yksinkertaisesti asetetaan jälkimmäisen päälle. Jos korkeus asettaa rajoituksia, voidaan sekundaari kiinnittää eräänlaisella hyllyllä primaarikannattajan kylkeen. Näiden hyllyjen tyylikkyydestä oli edellä puhetta.

Entä sitten kahdessa suunnassa kantavat pitkien jännevälien rakenteet? Nehän on teräksestä tapana tehdä kaartuvina avaruusristikkoina ja betonista kuorirakenteina.

Jos puinen rakenne taivutetaan kuoreksi, se ei todellisuudessa ole kuori, sillä lautoja erottavat saumat. Kaareva puinen avaruusristikko taas johtaa ongelmiin liitosten paljouden vuoksi. Siitä syystä puinen rakenne ei ole kuori tai ristikko, vaan verkkorakenne. Se on yhdessä tai kahdessa suunnassa kaareutuva verkko. Sen muoto voi olla hyperbolinen paraboloidi, ns. viivoitinpinta tai ellipsoidi, pallon, sylinterin tai kartion osa. Se muodostuu silloin kahdessa suunnassa kaarevien puukannattajien verkosta, jotka yhdessä luovat kuorta muistuttavan, tehokkaasti kantavan pinnan.

Suurien jännevälien ylittävinä nämä muodot ovat puurakenteiden kauneinta tulevaisuutta.

yllapito

Gorillat

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Ilta-Sanomien Plussa-liitteessä 03.04.2005 |

Kauppiaitten huuto, autontorvet, kattiloiden kolina ja boda-boda-mopojen vilinä alkaa, kun Kampalan päivä valkenee. Boda – boda on tarakalla varustettu vuokramopo, johon joskus mahtuu kaksikin matkustajaa. Istun yhteen rinkka selässä ja ajamme UWA:aan.

UWA, Uganda Wildlife Authority on matalassa parakissa keskellä kaupunkia. Siellä pitää ilmoittautua kuukausia aikaisemmin, jos mielii katsomaan sumuisten vuorten gorilloja, sanoo Lonely Planet – matkaopas. Paikat ovat hyvin varattuja. On maanantai.

– Minä päivänä haluaisitte mennä?

– Heti.

Naurua.

– Mahdotonta. Aikaisintaan keskiviikkona.

– En voi odottaa. Vuokraan auton ja lähden.

– Täyttäkää sitten kaavakkeet. Saanko passin?

Tunnin kuluttua olemme matkalla Bwindiin, Albert ja minä.

Matka kestää 10 tuntia, aluksi asfalttia, viimeiset tunnit kuoppaista kinttupolkua. Vastaan tulleita rekkoja on poikittain ja ojassa kaatuneina. On satanut, tiellä on liejua.

– Ne ovat matkalla Kongoon, sanoo Albert.

Hämärtää, olemme kahden kilometrin korkeudessa merenpinnasta. Laaksoissa sumu makaa kuin maito.

– Noiden vuorten takana on Kongo, sanoo Albert.

Yövyn yksinkertaisessa majatalossa. Ruokasalissa palaa kynttilöitä. Olen ainoa vieras. Aamulla on herätys seitsemältä ja sitten käskynjako. Jo edellisenä iltana henkilöllisyydet on tarkastettu ja kaavakkeet täytetty. Niissä sitoudutaan noudattamaan ohjeita.

Puiston johtaja kertoo, että gorilloja oli 320 viimeisessä laskennassa vuonna 1997 Bwindissä ja saman verran Mgahingassa. Ne ovat maailman ainoat jäljellä olevat vuorigorillat (Gorilla beringei beringei). Nairobissa kuulen, että Itä-Afrikassa ei enää syödä gorillanlihaa, koska gorillaa pidetään liian läheisenä lajina. Länsi-Afrikassa syödään. Se on kuulemma herkullista.

Porukka jaetaan kahteen ryhmään ja kaikille annetaan pitkät kepit. Toiseen ryhmään kuuluu kaksi saksalaista ja kaksi brittiä. Toinen ryhmä olen minä.

Sitten johtaja kysyy, tarvitaanko kantajia ja varottaa, että nousut ja laskut ovat rasittavia. Jos väsyttää, pitää keskeyttää. Kukaan ei halua kantajia. Sitten annetaan muita käytösohjeita. Jokainen pääsee lähelle gorillaperhettä, mutta ei ole takeita pääseekö niitä näkemään. Ne voivat olla puskissa piilossa. Niiden lähellä saa olla tunnin eikä 7 metriä lähemmäs saa mennä. Puhua pitää kuiskaten. Jos aivastuttaa, pitää kääntyä pois gorilloista. Jos joku on sairas, se pitää ilmoittaa ja matka peruuntuu. Etenkään flunssassa ei saa lähteä. Jos on tarpeita, pitää kaivaa kuoppa, tehdä tarpeet siihen ja peittää kuoppa. Gorillojen terveyttä varjellaan.

Ryhmien mukaan tulee kolme sotilasta rynnäkkökiväärit mukanaan. Matkailijoita suojellaan, sillä maaliskuussa 1999 ruandalaiset sissit ampuivat täällä kahdeksan turistia. Mutta sotilaista ei silti kannata huolestua, hän sanoo. Sitten hän toivottaa meille kaikille onnistunutta gorillavaellusta.

Puisto on 300 km2 laajuinen ja siellä on kolme valmennettua gorillaperhettä. Loput gorillat ovat villejä ja ihmisarkoja eikä niitä voi lähestyä. Gorillojen valmennus kestää kaksi vuotta: jäljittäjät lähestyvät metri metriltä perhettä ja saavat sen tottumaan ihmisen läheisyyteen. Joka aamu auringon noustua samat, perheelle tutut jäljittäjät etsivät sen seuraamalla perheen jälkiä siitä paikasta, johon se edellisenä päivänä on jäänyt. Sitten he ilmoittavat radiopuhelimella keskukseen, missä gorillaperhe on ja turistit viedään mahdollisimman mutkattomasti siihen kohtaan metsää.

Ajamme autolla Albertin kanssa 30 kilometrin matkan, puiston toiselle laidalle. Opas ja sotilaat tulevat toisella autolla.

Sitten lähdetään maastoon. Ensimmäisenä kävelee pyssymies, hänen jälkeensä opas Augustine, minä ja viimeisenä letkassa taas kaksi turvamiestä. Perillä meitä odottavat jäljittäjät, joihin Augustine on tuon tuostakin yhteydessä walkie-talkiellaan.

Vaellus on raskas. Laskeudumme ja nousemme jyrkkiä, sateesta ja savesta liukkaita polkuja, jotka kiemurtelevat välillä tiheiköissä, välillä korkeassa ruohikossa ja korkeus tekee tepposensa. Alan läähättää, hikoilla, liukastella, kärsiä nestehukasta, huohottaa, kompuroida ja kiroilla. Reidet kipeytyvät. Muu porukka etenee iloisesti rupatellen. Välillä pysähdyn vetämään henkeä, nojaan keppiini ja pyydän heitä odottamaan. Onneksi ei ole tuttuja näkemässä. Erityisen hankalaa on laskeutuminen. Välillä lyön keppini pystyyn ja tukeudun siihen, etten kaatuisi jyrkässä alamäessä selälleni. Silloin tällöin Augustine ojentaa kätensä avuksi. Hyvin nöyryyttävää. Sitten hän puhuu jäljittäjille, jotka kertovat, että ”eläimet” ovat menneet pesiinsä päivälevolle. Senkin spesistit.

Lopulta olemme perillä ja tapaamme jäljittäjät pusikossa istuskelemassa. Toinen esittäytyy Josamiksi, Itä-Afrikan parhaaksi jäljittäjäksi. Gorillaperhe on lopettanut taukonsa ja levittäytynyt kuivuneen joenuoman varteen syömään. Ne ovat laajalla alueella, laitimmaiset parinsadan metrin päässä toisistaan. Sotilaat ja muut jättäytyvät taakseni.

Minua onnistaa ja laskeudun uoman jyrkkää, liukasta rinnettä kohtaan, jossa voin nojata puuhun. Vastapäätä istuu gorilloista suurin ja vanhin – hopeaselkä, perheen pää. Tapitamme toisiamme silmiin. Sillä on mustat silmät, yötä tummemmat. Meidän geeneistämme 98.5 % on samoja. Välillämme on kuiva uoma ja kymmenisen metriä. Olen sille ilmeisen kiinnostamaton otus. Se keskittyy syömään, ruohoa ja pensaiden lehtiä, se syö herkeämättä. Onpa roteva kasvissyöjä. Augustine patistaa minua lähtemään eteenpäin, katsomaan muita gorilloja.

Sanon pysyväni koko sallitun tunnin johtajan tuntumassa. Sen nimi on Rwansigazi ja se on 28 vuoden ikäinen. Rwansigazi tarkoittaa ”murrosikäistä” ja se on saanut nimensä vuosia sitten. Nyt se on keski-ikäinen herra. Välillä se valpastuu, kääntää terävästi päätään epäilyttävän äänen suuntaan, jää tuijottamaan, mutta havaittuaan tilanteen vaarattomaksi, jatkaa syömistään. Kun lähes tunti on kulunut, se keikauttaa itsensä istuma-asennosta neljälle raajalle ja lähtee selkä notkolla, valtavat hartialihakset turkin alla muljahdellen seuraamaan perhettään, joukon viimeisenä. Ne liikehtivät kaikki hiljalleen rinnettä ylös, luonnonpuiston ja viljelysmaan rajamailla.

Ryhmän nimi on Habinyanja, lyhennettynä ryhmä H. Siinä on 18 gorillaa. Se on suurin kolmesta nähtävästä ryhmästä. Muissa on kymmenkunta yksilöä kummassakin.

Rwanzigazin lisäksi perheessä on kolme mustaselkää, nuorempia uroksia, joitakin naaraita ja kolme poikasta. Yksi naaraista kantaa poikastaan koko ajan selässään ja jotkut nuorukaiset kiipeävät puihin. Perhe kaveeraa joskus toisen ihmisiin tottuneen perheen kanssa. Toisen perheen pomo on Rwanzigazin veli ja veljekset tulevat hyvin juttuun keskenään. Villien gorillojen kanssa syntyy kahnauksia, jos ne sattuvat samalle alueelle. Samoin puiston ympärillä asuvat ihmiset ovat harmiksi. Ne pyrkivät käyttämään puiston ympärillä olevia maita esimerkiksi viljelyksiin. Paineita tulee joka suunnalta.

Laahustus takaisin on tuloakin raskaampi. Albert on hoidellut asioita ja pääsemme lähtemään Kampalaan takaisin iltapäivällä. Ajamme Albertin kanssa vuoronperää ja olemme perillä ennen puoltayötä.

Menen seuraavana aamuna – keskiviikkona – UWA:aan ja kerron, että minulla on idea:

Koska jokainen gorillayksilö on arvokkaampi kuin ihminen, pitää jokaisella gorillalapsilla olla kummi. Kummeiksi pääsevät vain hyvin kuuluisat ja rikkaat henkilöt. Se on erityinen kunnianosoitus. Kummisetä tai -täti saa antaa pienokaiselle nimen, kummeista pidetään luetteloa ja kummilapsen edistymisestä raportoidaan kummisedälle vuosittain. Kummisedän pitää antaa kummilapselleen lahjaksi rahaa, jolla ostetaan maata puskurivyöhykkeeksi puiston ympäriltä.

Ehdotan ideani vetonaulana, että ensimmäiseksi kummisedäksi pyydettäisiin Marlon Brandoa. Hän eli silloin. Mutta he eivät UWA:ssa ole koskaan kuulleet sen nimisestä henkilöstä.

yllapito

Hyvin vointi valtiossa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 05.03.2005 |

Ruotsissa on kauhisteltu maahanmuuttajien 130 apaattista lasta, jotka ovat kuolemanvaarassa. He ovat heittäytyneet puhumattomiksi, syömättömiksi ja juomattomiksi. Ongelma ilmenee juuri Ruotsissa, maailman hyvinvointivaltioiden ykkösmaassa. Mekään emme ole vielä Ruotsin tasolla.

Kettutytöt vapauttavat minkkejä häkeistään, vaikka minkit saavat turvapaikassaan hyvää ruokaa vaivatta, eivät palele ja ovat suojassa metsästäjiltä ja koirilta. Häkkieläimiä yleensä säälitään, vaikka niiden asiat ovat hyvin. Uudenaikaisessa sikalassa sian ei tarvitse rasittua liikkumalla ja palvelu pelaa muutenkin: ruoka tuodaan kärsän alle, sisätiloissa ei vilustu, eivätkä petoeläimet uhkaa. Siitä huolimatta syöttösikoja ei kadehdita. Puhutaan jopa eläinten stressaantumisesta liian yksitoikkoisissa, turvallisissa ja tylsissä oloissa.

Syytä apaattisten lasten ongelmaan on etsitty ruotsalaisen yhteiskunnan kyynisyydestä, ulkomaalaisten torjunnasta tai lasten järkyttävistä kokemuksista omassa maassaan. Kumpikaan selitys ei ole tyhjentävä. Ruotsalainen yhteiskunta ei torju ulkomaalaisia eikä ongelmaa esiinny muissa maissa. Syy on siis ainakin osittain Ruotsissa, mutta missä Ruotsin ominaisuudessa?

Syytä ei ole etsitty ruotsalaisen yhteiskunnan todellisista erityispiirteistä, eikä ole tultu ajatelleeksi, että maahanmuuttajien ongelma saattaa osin olla jäävuoren huippu, laajemman asiantilan oire. Muitakin oireita on, jos asiaa tarkastellaan ilman vääristäviä silmälaseja. Sosiologien pitäisi lähestyä asiaa puolueettomasti, mutta heidän on vaikea olla kriittisiä omia aikaansaannoksiaan kohtaan.

Ehdotan ajatusleikkinä pohdittavaksi, mihin johtaisi yhteiskunta, josta olisi poistettu kaikki haasteet ja eriarvoisuus, riskit ja yllätykset, piikittely ja ilkeydet, todellinen tuska ja kärsimys, nälkä, jano ja väsymys, turvattomuuden tunne ja saman tien tulevaisuuden unelmat. Haaste on osallistuminen tositelevision ohjelmaan, kärsimys hammaslääkärin puudutuspiikki ja eksotiikkaa lounas etnisessä ravintolassa. Kuinka lähellä Ruotsi on näin täydellistä yhteiskuntaa? Onko ihminen siellä lajityypillisessä ympäristössään vai minkkinä häkissä? Hymyilevä pahuus on pahuuksista julmin.

Miksi hyvinvointivaltiossa tehdään itsemurhia? Miksi meillä on paljon avioeroja? Mistä ennätyksellinen masentuneisuus? Miksi jo lapset tarvitsevat psykiatrista hoitoa? Miksi keskustelua ryydittää virtuaalinen maailma? Miksi juontajat haastattelevat juontajia? Miksi teollisuus tuottaa tarpeettomuuksia? Miksi tarpeita luodaan? Miksi lainsäädäntö näpertelee joutavuuksien parissa? Viihdymmekö sokeriliemessä?

Gorillat oireilevat eläintarhoissa, koska niillä on liian hyvä olla. Meidän geeneistämme 98.5 % on samoja kuin gorilloilla. Emme ole etääntyneet niin kauas Afrikan esivanhemmistamme, ettei keinotekoisuus ja tylsyys meitä järkyttäisi. Olemme edelleen myös biologisia olentoja, ja meillä on samat perustarpeet kuin 2 miljoonaa vuotta sitten. Se pitäisi hyvinvoinnin mainosmiesten muistaa.

yllapito

Beige Liiton valinnat

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksena 03.03.2005 |

Puolue nimeltään Vihreä Liitto on tehnyt valintoja. Heidi Hautala ylipuhuttiin presidenttiehdokkaaksi ja Osmo Soininvaara taipui vielä kerran puheenjohtajaksi. Hyödylliset Idiootit hurrasivat ympärillä.

Karski mies toi minulle viime viikolla englantilaisen Independent-lehden artikkelin, joka oli otsikoitu: Tuomiopäivä on nyt: ihmiskunta kävelee unissaan kohti maailmanloppua. Artikkelissa kerrottiin seikkaperäisesti tiedemiesten havaitsemista ongelmista, joihin ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Todettiin, ettei aikaa enää ole. Independent ei ole syväekologian vaihtoehtolehdykkä, vaan arvostettu brittiläinen sanomalehti.

Miten nämä kaksi uutista liittyvät toisiinsa, beigen-väristen ”vihreiden” valinnat ja maailmanloppu? Valitettavasti niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Heidi Hautala on mukava, Tarja Halonen samoin. Kamppaillessaan presidenttiydestä heillä ei ole erimielisyyksiä. He nyökyttelevät ihmisoikeuksille, maahanmuuttajien eduille, naisten asemalle eri maissa, Suomen suhteelle Natoon, prostituution torjunnalle ja tupakanpolton kieltämiselle ravintoloissa. He ovat lähes kaikesta lähes samaa mieltä. Beige Liitto syventää profiiliaan vihreiden, punaisten, sinisten ja harmaiden asioiden ajajana. Beige Liitto ei torju maailmanloppua, mutta edustaja näkyy televisiossa. Hurraa!

Osmo Soininvaaralle henkilökohtaisen vallan kuvitelma on tärkeä ja puolueenkin valta sen apuvälineenä. Hän ilmoitti, että tavoite on vaalivoitto seuraavissa eduskuntavaaleissa. Hän jätti sanomatta, että se on välitavoite ja varsinainen tavoite on kauempana: Soininvaarasta ministeri. Sitten ei tule mitään. Tavoitteena on asema, ei asia. Vihreät ovat hallitusneuvotteluissa helppo nakki, koska Soininvaara suostuu kaikkeen ministerikiima silmissä ja se tiedetään muissa puolueissa. Ei asioilla ole väliä, tuoli on itsetarkoitus. Hurraa!

Sukupolvi sitten olin perustamassa Vihreitä Suomeen. Valistuneet ihmiset olivat jo silloin tietoisia maailman merkittävistä ongelmista. Kuviteltiin, että Vihreät voisivat olla voima, joka nostaisi poliittiseenkin keskusteluun ne karmivat kysymykset, joiden edessä karski suomalainen mies nyt kalpenee Independent-lehti kädessä. Aikaa oli silloin sukupolvi enemmän.

Totean lopputuloksen. Nykyiselle Vihreälle Liitolle elollinen luonto ja ympäristö sen laajennuksena on reunadetalji, hymähdetty ”yksi asia”. Siitä muistutetaan, kun halutaan pitää sumpussa alkuperäistenkin kannattajien äänet. Tärkeämpiä ovat sukupuolisten vähemmistöjen probleemat, maahanmuuttajien tuki, sosiaaliavun laajentaminen kansalaisille, saivartelu huumekysymyksissä, äänestysmenettelyt ja loputon muiden nippeliasioiden kirjo, joista kehdataan paasata vakavalla naamalla. Maailmanloppu hoitunee siinä ohessa.

Alkuperäiset idealistit ovat kaikonneet. Tilalle ovat toisesta ovesta luikahtaneet pyrkyrit ja Hyödylliset Idiootit. Uudet tulokkaat ymmärtävät mediamyönteistä valtapolitiikkaa. Väkeä haalitaan muista puolueista. Asialla ei niinkään väliä, kunhan saadaan ääniä. Vihreät ovat yleispuolue. Miksi puolue ei muuta nimeään Beige Liitoksi? Se viittaa yleisväriin ja löytyy vauvan vaipoista.

Tähyilkäämme vielä aikaa sukupolven kuluttua, vuosia 2030 – 2040.

Mahtavatko nykyisten ”vihreiden” jälkeläiset silloin ylistää vanhempiensa töitä? Arvioivatko he, että nykyiset ”vihreiden” kellokkaat ja heidän kannattajansa panivat itsensä likoon jotta maailma pelastuisi, vähät välittivät omasta poliittisesta urastaan, suosiostaan tiedotusvälineissä, näennäisistä voitoista vaaleissa tai hallituspaikoista, että he tinkimättä ajoivat asioita, jotka tiesivät tärkeiksi, piittaamatta vastoinkäymisistä, pilkasta ja tappioista?

Vai leuhkivatko jälkeläiset, että ”minun isoäitini oli presidenttiehdokas”? Ylpeilevätkö he sillä, että ”setäni oli kansanedustaja”? Kehtaavatko he ylvästellä tuoleilla ja titteleillä, kun maailma kaatuu päälle, halkeamat repeilevät leveämmiksi, kaikkialta kuuluu ritinää ja uhkaavia pamahduksia, viimeinen päivä kääntyy iltaan ja avunhuudot lukitsevat korvat, kun mikään ei enää auta, vaan sortumat etenevät ja julmuus, itsekkyys, nälkäkuolemat ja oikeutettu terrorismi ovat arkipäivää?

Paras tapa vesittää asia on ottaa se hoitaakseen. Silloin voi varmistaa, ettei kukaan siihen sotkeudu. Voi huolehtia, että asia jää hoitamatta.