| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Elonkehän pääkirjoituksessa 12.05.2006 |

Tiedättehän, että filosofiassa kutsutaan olioiksi lähes mitä hyvänsä, josta jotain voidaan sanoa. Ihmiskunta ja teknosfääri ovat hyvin konkreettisia olioita. Seuraava koskee näiden olioiden suhdetta.

Ihmiskuntaa ei tarvinne määritellä, mutta teknosfääristä on syytä sanoa jotain täsmentävää. Teknosfäärillä tarkoitan kaikkien ihmisten – siis ihmiskunnan – rakentaminen vempeleitten kokonaisuutta. Siihen kuuluvat Eiffel-torni ja kirjoituskoneeni, mutta myös se näkymätön sähkömagneettisen säteilyn ilotulitus, jolla ihmiset lähettelevät viestejä toisilleen. Siihen kuuluvat Mona Lisaa kuvaava maalaus Louvressa, laitumella märehtivä lehmä ja kaatopaikan jäte.

Sain kimmokkeen tähän kirjoitukseen Timo Airaksisen erinomaisesta kirjasta Ihmiskoneen tulevaisuus, jossa hän oikeutetusti puhuu järjestelmien järjestelmästä, tarkoittaen sillä osapuilleen samaa kuin minä teknosfäärillä. Olen hänen ajatuksestaan ”tekniikka ei ole ihmisen työkalu” eri mieltä ja haluan pohtia tätä kysymystä lisää. Suurentelen asiaa samalla vähän. Mikä on ihmiskunnan suhde teknosfääriin? Mikä sen pitäisi olla? Onko ja pitäisikö teknosfäärin olla ihmiskunnan työkalu? Onko oikeutettua väittää, että ihminen on biokone ja osa koneiden maailmaa? Silloin ihmiskunta olisi suuri biokoneiden järjestelmä, teknosfääri vielä tarkoittamaani suurempi kokonaisuus ja ihmiskunta tämän kokonaisuuden osa. Onko näin ja pitäisikö näin olla?

Myönnän, että nykyaikaisessa teknoympäristössä elävä ihminen on syvästi erilainen kuin Afrikan sademetsässä asuva pygmi. Myönnän myös, että tekniikalla on ratkaiseva osuus tähän eroon. Olen huomannut itsessäni tämän vaikutuksen. Jos asun alkeellisissa oloissa muutamankin päivän, alan muuttua pygmiksi. Samalla tavoin teknosfääri on muovannut ratkaisevasti ihmiskuntaa. En tarkoita tällä nyt ihmisten aineellisia mahdollisuuksia, vaan ennen muuta heidän tavoitteitaan ja arvojaan. En siis väitä, että kahden tarkastellun olion – teknosfäärin ja ihmiskunnan – vaikutukset olisivat yksisuuntaiset. Mutta tämä ei vielä oikeuta sanomaan, ettei teknosfääri ole ihmiskunnan työkalu. Työkalu vaikuttaa aina käyttäjäänsä. Ihminen jälkeen kivikirveen oli uudistunut olento.

Teknosfääri muuttuu työkalua fiinimmäksi olioksi vasta, kun sillä on oma tahto tai se noudattaa jonkun kolmannen osapuolen tahtoa, ihmiskunnan tahdon vastaisesti. Näin ei toistaiseksi ole. Vai oletteko huomanneet jonkun kolmannen osapuolen näpelöivän tätä suhdetta? Oletteko huomanneet teknosfäärillä olevan jotain ei-ihmiskunta-lähtöisiä, omaperäisiä pyrkimyksiä? Oletteko huomanneet, että ihmiskunnan pitäisi suostutella tuota toista oliota kuin rakastettua tai kauppakumppania?

Arvaan vastaväitteenne!

Te sanotte, että teknosfääri on aiheuttanut paljon surua ja onnettomuutta ihmiskunnalle. Entä sitten?

Viinaako pitää syyttää Jepen juomisesta? Kirvestäkö Pyhän Henrikin kuolemasta? Teknosfääri on ihmiskunnan luomus, eivätkä sen vaikutukset ole edes yllättäviä. Jokainen teknosfäärin detalji – olipa se hyvä tai paha – on ihmiskäden aikaansaannos ja ihmisaivojen valinta. Ihmiskunta voi koko ajan kehittää teknosfääriä haluamaansa suuntaan. Kaikesta pahasta, minkä se aiheuttaa ihmiskunnalle – ja muillekin – saa ihmiskunta syyttää itseään ja ne muut ihmiskuntaa. Siksi teknosfääri on ihmiskunnan valmistama ja käyttämä työkalu, huono tai hyvä. Myönnetään: se ei ole huono tai hyvä, se on huono ja hyvä.

Hyvä renki, huono isäntä.

Tämän hyväksyy jokainen, joka kehottaa ihmiskuntaa parantamaan tuota työkalua. Eli: jos olet joskus kritisoinut tekniikkaa, vaatinut sen purkamista, pohtinut sen parantamista, haaveillut paluusta sen entiseen muotoon tai haluat intohimoisesti muuttaa sitä johonkin suuntaan, hyväksyt sen työkalumaisuuden. Jos et pidä teknosfääriä työkaluna, vaan omaehtoisena toimijana, voit nostaa tassut pystyyn ja katsella maailman menoa kuin toimintaelokuvaa.

En kannata teknosfäärin hävittämistä. Jos se aiheuttaisi enemmän pahaa kuin hyvää, olisivat asiat ilman sitä paremmin kuin sen rinnalla. Tämä vastauksena teille, jotka haluaisivat sen yksioikoisesti tappaa. Tiedän teitäkin olevan. Pohtikaa, montako tuntia pysyisitte hengissä ilman ensimmäistäkään työkalua, vaatekappaletta ja viljeltyä ruokapalaa. Montako päivää kestäisi, ennen kuin alkaisitte värkkäillä sitä ensimmäistä kivikirvestä? Jos pohditte yksioikoisesti teknosfäärin palauttamista jollekin aikaisemmalle historian tasolle, miettikää tarkoin seurauksia. Miten ihmeessä joku aikaisempi vaihe sisältäisi kaiken hyvän ja kaikki paha olisi tullut tuon ajankohdan jälkeen? Mielestäni teknosfääriä ei pidä purkaa, mutta peruskorjaus, kunnon remontti on välttämätön.

Mikä pitäisi olla ihmiskunnan ja teknosfäärin suhde? Teknosfäärin pitää olla työkalu, mutta hyvä ja hyödyllinen. Työkalua ei tehdä ilman tarkoitusta. Ei työkalu ole mitään sinällään, vaan jo sitä tehtäessä pitää olla suunnitelma sen käytöstä. Tätä ei tässä tapauksessa ole. Ihmiskunta ei koskaan, missään kokoonpanossa, hetkeäkään, ei edes ohimennen, ole miettinyt mikä on teknosfäärin tarkoitus, mitä sillä halutaan kokonaisuutena saada aikaan. Se on tehty ja sitten käytetty siihen, mihin se sopii.

Palaan hetkeksi kivikirveeseen. Sitä on pidetty ihmisen mittana. Olento ei määritelmän mukaan ole ihminen olematta ensin insinööri. Kehityksen järjestys on: eläin – insinööri – ihminen.

Mitä aivoissa tapahtuu, kun olento alkaa tehdä kivikirvestä? Kaikki lähtee ongelmasta. Olennolla on ongelma, vaikkapa lihan paloittelu. Se toteaa, ettei omin avuin, omilla sormillaan saa ongelmaa ratkaistuksi. Sitten olento hapuilee esineitä ympärillään. Niilläkään hänen ongelmansa ei ratkea, koska ne eivät luonnostaan sovellu ongelman ratkaisuksi. Välähtävä oivallus syntyy, kun olento tajuaa voivansa muokata luonnonesinettä niin, että muokkauksen jälkeinen keinoesine soveltuu sormia ja luonnonesinettä paremmin ongelman ratkaisuun. Olento ryhtyy pitkäjänteiseksi, kuvittelee ja suunnittelee prosessin, lopputuloksen ja myös tilanteen sen jälkeen. Hän päättelee, että asiat jälkeen ovat paremmin kuin asiat ennen ja ryhtyy toimeen. Näin käy ihanteellisessa tapauksessa.

Mutta kivikirves on saattanut syntyä toisellakin tavalla. Vuosimiljoonien aikana apinat sormeilivat kaikkea ympärillään. Koska yksilöitä oli paljon ja aikaa riitti, tulivat apinat hakanneeksi myös kiviä toisiaan vasten. Kun ne kolkuttelivat niitä, ne sattumalta hakkasivat jostain kivestä alkeellisen kivikirveen. Sitten ne ottivat tuon uuden luonnonesineen käteensä ja huomasivat, että se sopi lihanleikkuuseen. Ne käyttivät uutta kiveä kaikkeen, mihin se tuntui soveltuvan. Koska uudesta kivestä oli hyötyä, he alkoivat muistella, miten se oli syntynyt. Ongelma on sama kuin minulla hukattuani avaimeni. Ponnistelen muistaakseni, missä olen liikkunut. Ne hukkuvat usein ja niiden etsiminen on ylivoimaista.

Niinpä apinat yrittivät summanmutikassa tehdä toisen kivikirveen ja onnistuivat aikaisempaa nopeammin, kuten minä etsiessäni tuhannennen kerran avaimiani. Vaihe vaiheelta prosessi muuttui suunnitelmalliseksi. Vaihe vaiheelta apinat ymmärsivät itsekin, että kysymys oli parhaimmillaan suunnittelusta, tulevaisuuden kuvittelusta ja toteutuksesta. Niistä oli tullut ihmisiä.

Kumpi edellisistä prosesseista kuvaa ihmiskunnan ja teknosfäärin suhdetta?

Sanoin sen jo aikaisemmin. Teknosfääri on syntynyt kuin kivikirves, johon sukupolvi toisensa jälkeen on lyönyt lommon. Siitä on tullut mitä on tullakseen ja sitä käytetään sattumanvaraisesti, hajanaisesti ja mihin se milloinkin soveltuu. Se ei ole pelkkä tuhon väline. Jos tuho olisi sen tarkoitus, ei enää olisi kiveä kiven, ei luuta luun päällä. Se ei myöskään ole oman kasvunsa sokea toteuttaja. Jos tuo väittämä olisi totta, olisivat maailman metsät jo niitetyt ja niityt asfaltoidut. Mutta muistaa täytyy: se ei ainakaan ole pelkkä hyvien tavoitteiden väline.

Se on ilman kokonaissuunnitelmaa muuttuva olio, jonka toivotaan monen satunnaistekijän summana palvelevan kohtalaisesti tuota toista oliota, ihmiskuntaa, tuon toisen olion toiveita noudatellen. Se muuttuu eräitä keskiarvoja seuraillen. Keskiarvot syntyvät demokratiasta, pörssikursseista, median homogeenisesta pauhusta ja näiden yhteisestä, virheellisestä tavoitteesta.

Ihmiskunnan pitää – muodossa tai toisessa – paneutua kysymykseen, millaista maapalloa tavoitellaan. Kun tämä on selvillä, vaikkapa vain sadan vuoden tähtäyksellä, on jatkokin itsestään selvä. Teknosfääri on parannettava sellaiseksi, että se palvelee juuri tuota päämäärää. Teknosfääri ei saa olla vain työkalu, vaan oikeita asioita toteuttava työkalu. Jos ihmiskunta toimisi näin, se toimisi kuin kehittynyt kivikirveen tekijä. Se ottaisi ainutkertaisen, ensimmäisen askeleen kohti uudenlaista parisuhdetta tuon itse rakentamansa toisen olion kanssa. Ehkä ei ole liioiteltua sanoa, että vasta silloin ihmiskunta olisi ihmisten kooste.

Maapallon voi muuttaa onnelliseksi planeetaksi, avaruuden suureksi taideteokseksi. Silloin sen pinnalla elävät rinnan viisas ihminen ja monimuotoinen luonto. Loppu ei häämötä koko ajan seuraavan kulman, tulevan vuosikymmenen takana. Ihmisen kehittämä tekniikka palvelee tämän taideteoksen ajallista muutosta, mutta aina perustavista tavoitteesta tinkimättä. Teknosfääri on kunnon kivikirves, älykkäästi suunniteltu, tehty ja käytetty.

Lopuksi haluaisin vaientaa ne epäilijät, jotka kuorossa ja aina ovat maukumassa, että miten unelmat käytännössä hoidetaan, eivät ihmiset niihin kuitenkaan suostu, intressit ovat niin moninaiset, politiikka on tärkeintä, markkinavoimat määrää, ei hyvä ole ennenkään onnistunut, valta ratkaisee, demokratiaa ei saa uhata, talouskasvulle ei mahda mitään, paha aina palkitaan ja runsaasti palkitaankin, millekään ei mahda mitään ja sitä virttä. Historioitsijat ovat tämän ihmislajin perusjoukkoa ja politiikan historioitsijat mitalisteja. He muka tietävät, että valtapolitiikalle ei voi mitään. He muka tietävät, miten vallankäyttäjät aina käyttäytyvät. He ennustavat entisen jatkuvan. Tosiasiassa he toivovat sen jatkuvan, koska vanhan jatkuminen osoittaa heidän olevan oikeassa. Valitettavasti tässä jos missä, ennusteet pyrkivät toteuttamaan itsensä.

En väitä heidän olevan väärässä, mutta olisivatpa kerrankin hiljaa.