| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 21.9.2005 |

Peking. Kabinetin pöytä on kukkasin koristettu ja seitsemälle hengelle kauniiksi katettu. He ovat etupäässä opiskelijoita ja olen heille velkaa vaivannäöstä. Sanon syöväni lihaa, paitsi apinoita.

Ensin hörpitään keittoa kulmikkailla posliinikauhoilla, joissa on töpökät varret. Pöydän keskellä on pyörivä muovilevy. Tarjoilija lastaa levylle vateja, patoja ja kulhoja, kukkurapäin sikaa, paprikaa, ankkaa, spagettia, perunaherkkuja, lammasta, monin tavoin valmistettua härkää, meriherkkuja ja lihan kaltaisia vihanneksia. Levyä pyöritetään ja astioista nappaillaan suupaloja liukkailla puikoilla. Riisi on henkilökohtainen, omissa kupposissa.

Tracy – hänen eurooppalainen nimensä – sanoo, että Kiinan lisäksi Ranskassakin on ruokakulttuuri ja ettei pelkkä ruoanlaitto, vaan myös syöminen on taidetta. Hän on pyöreämpi kuin muut tytöt ja puhuu englantia parhaiten. Hänellä on fiksuja mielipiteitä.

Minulle kiikutetaan olutta suurissa pulloissa. Tracy ja Vivian juovat myös olutta, loppuporukka vihreää teetä. Vivianilla on nahkainen lippalakki päässä.

Tracy sanoo, että Kantonissa syödään apinoita. Annan kauhistuksen hiipiä silmiini. Koiria! Lisää kauhua. Naurua. Kissoja! Peitän kasvoni. He innostuvat. Käärmeitä! Kabinetti täyttyy kikatuksesta. Matoja! Rottia!

Ruokaa kannetaan loputtomasti. Maksumiestä hirvittää ja sanon, ettei ruokaa saa jättää kuppeihin, purnukoihin, vadeille ja lautasille. He vakuuttavat, että kaikki tulee hyötykäyttöön, jämät viedään kämpille. Olemme mässäilleet kolme tuntia tauotta. Valkoinen pöytäliina on kohdallani täplittynyt eri väreillä pienten lipsahdusten johdosta. Alkaa olla kiire junalle. Ravintola jakaa pieniä styrox – laatikoita ylijääneen ruoan talteen ottamiseksi.

Lasku on 28.1 euroa. Yritän tarjota juomarahaksi 1.9 euroa, mutta tarjoilija kieltäytyy. Kiinassa ei oteta tippejä.

Olin Pekingissä myös vuonna 1994. Ajoimme mustilla autoilla, poliisisaattue edellä, valot vilkkuivat. Muuta liikennettä ei tarvinnut hätistää, autoja oli harvassa. Kaupungissa oli laajoja, hökkeleiden peittämiä alueita, joissa hiili oli kasoissa kaduilla ja polkupyörät nojasivat rapistuneisiin seiniin.

Nyt nousee uusi. Lasiset pilvenpiirtäjät yli Shanghain ja Pekingin, aamuruuhkat leveillä kaduilla, kansa farkuissa, kännykät korvalla. Juna Pekingistä Shanghaihin on moderni. Makuuvaunussa nukutaan kuuden porukoissa, kaikilla valkoiset, puhtaat lakanat ja tyynyliinat. Ykkösluokassa on vielä hienompaa.

Rakentaminen on mittavaa ja investointien pitää tuottaa nopeasti. Ehdotin alan ihmisille ”ekologisia” lähtökohtia ja sain koepallona Chongqingiin – 30 miljoonan kaupunkiin – kaavaillun alueellisen hankkeen. Siihen tulisi toimistotaloja. Hanketta kehittelevä gryndari on eurooppalaisen valtion kokoinen ja alueen pinta-ala on 50 km2. Voisiko siinä soveltaa ”ekologisia” periaatteita?

Muutos ei sykähdytä. Länsi on Kiinan johtotähti, vaikka maan pitäisi loikata ohitsemme, suoraan siihen seuraavaan, parempaan vaiheeseen.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 6.9.2005 |

Lähes samanaikaisesti kaksi onnettomuutta eri paikoissa, sama syyllinen. Shiiamuslimeja kuoli melkein tuhat, kun Bagdadissa syntyi paniikki ja yli tuhat New Orleansin ympäristössä, kun hirmumyrsky iski USA:n etelärannikkoon.

George W. Bush on syypää molempiin onnettomuuksiin.

Irakin sota ja miehitys sai alkunsa uskottelusta, että Irakissa on joukkotuhoaseita. Kun niitä ei löytynyt, aloitettiin sota, sillä Irak ei ollut riittävän innokas avustamaan niiden löytämisessä. Sittemmin todettiin, ettei aseita alun perin ollutkaan. Erehdystä ei pyydelty anteeksi, vaan keksittiin pommituksille jälkikäteen parempi syy, Saddam Husseinin kukistaminen. Pommittamalla Hussein löydettiin ja vangittiin, mutta oikeudenkäyntiä ei aloiteta, koska lopputuloksena olot varmaan huonontuvat vielä nykyisestään.

Olot ovat amerikkalaisen miehityksen jälkeen Irakissa kurjistuneet ja kaikkein kristillisimmät amerikkalaiset ehdottavat, että Venezuelan presidentistä pitäisi jatkossa päästä eroon kevyemmällä tykistöllä. Miten Bushin hallinnossa mahdettaisiin reagoida vastaaviin uhkauksiin, jos niitä vastapuolella esitettäisiin? Jos pidettäisiin kiinni periaatteesta, vietäisiin ehdotteleva pappi Guantanamon kuntoutuskeskukseen saamaan uudelleenkoulutusta. Mutta jos kysymys on yksipuolisesta hyödystä, lempeä moite riittänee. Riippumatta USA:n motiiveista, pitäisi tehdä tilinpäätös ja todeta, montako kuollutta Afganistanissa ja Irakissa on saatu aikaiseksi amerikkalaisen inhimillistämisen seurauksena ja montako on säästetty. Mutta projekti on kesken ja tase olisi ennenaikainen.

Oli miten oli, tuhat meni taas.

Hirmumyrsky Katrina on näennäisesti luonnonkatastrofi, johon kukaan ihminen ei ole syyllinen. Onneksi, sillä jos jotain ihmistä voitaisiin syyttää, saisimme varmaan kaikki pommeja niskaamme, opetukseksi ja vastaavien tihutöiden ennalta ehkäisemiseksi. Mutta Katrina on vain osittain ja näennäisesti luonnonkatastrofi. Havainnot osoittavat, että vastaavat onnettomuudet ovat lisääntyneet yli tilastollisesti merkittävien rajojen viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Olisiko tähän jokin taustalla oleva syy ja mikä se mahtaisi olla?

Sulkekaamme pois kaikki epäloogiset selitykset, kuten öljyn hinnan nousu tai EU:n perustuslain lykkääntyminen. Luonnonkatastrofien lisääntyminen ei voi johtua muusta kuin maapallon ilmaston muutoksesta. Tämä päätelmä ei edellytä syy-seuraus-suhteen seikkaperäistä tuntemista.

Maapallon ilmaston muutos johtuu hiilidioksidin päästämisestä ilmakehään. Hiilen ja öljyn polttoa pitäisi vähentää. Siitä ovat yksimielisiä maailman useimmat valtiot, mutta taas sama mies, tuo Bush, panee kapuloita rattaisiin. USA kaikkein merkittävimpänä valtiona ei ole allekirjoittanut Kioton sopimusta ja se lisää Katrinan kaltaisen katastrofien syntyä, tulvia ja hirmumyrskyjä, kuolleita, leskiä ja orpoja.

Vakavista asioistahan tässä on kysymys. Siitä syystä toistankin ehdotuksen, johon liian usein on suhtauduttu pilkallisesti ja leikkimielellä. Läntisen maailman tulisi arvioida tavoitteensa ja arvomaailmansa perusteellisesti uudelleen.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 10.8.2005 |

Kävin Lasipalatsin takapihalla katsomassa ranskalaisen Yann Arthus-Bertraudin valokuvista kootun näyttelyn Maa ilmasta. On korostettu, että se ei ole taidenäyttely.

Ymmärrän hyvin.

Eri puolilla maailmaa nykytaiteen museot ovat ottaneet asiakseen esittää taidetta, joissa tuhruisella videonauhalla joku kaivaa nenäänsä, hyppii alasti tai vääntelee naamaansa ja sitten nauha – pyörittyään viitisentoista minuuttia – palaa alkuun ja sama toistuu museon sulkemiseen saakka. Niissä on aina jokin syvällinen taka-ajatus, jota useimmiten en ole tavoittanut. Harri Manner kirjoittaa tästä taidemuodosta ja sen liepeillä palloilevista ihmisistä riemastuttavasti äsken ilmestyneessä kirjassaan Suuri performanssi.

Siispä en moiti, että Maa ilmasta – näyttelyn vastuulliset tahot haluavat pitää hajuraon ”taiteeseen”. Lasipalatsin takana oleva näyttely on kaikissa suhteissa suurenmoinen ja jokaisen kannattaa käydä sitä katsomassa.

Näyttelyn sanoma on tärkein mahdollinen, maapallon tila. Vaikka esillä ei olisi ainuttakaan valokuvaa, vaan ainoastaan paneelien päädyissä olevat tietoiskut, kannattaisi nuo lakoniset lauseet käydä lukemassa. Ne kertovat tiiviisti asiat, joista tiedotusvälineiden pitäisi pauhata lööpeissään ja pääkirjoituksissaan, kolumneissaan ja uutisissaan niin, että Putinin vierailut ja muut pikkujutut jäisivät sisäsivujen rihkama-aineistoksi. Tokaisuissa todetaan, mitä vedelle ja maalle tapahtuu, miten väestö kasvaa, kaupungit slummiutuvat, nälkä kasvaa ja mitä muille tietämisen arvoisille asioille tapahtuu.

Suurikokoiset valokuvat toimivat kaukaa katsottuina abstraktien maalausten lailla, värikylläisinä sommitelmina. Yksittäisinäkin, mutta ennen muuta kokonaisuutena ne suovat katsojalle säväyksiä, jotka houkuttelevat kyynisenkin esteetin lähemmäksi, katsomaan tarkemmin. Niinpä kävijä huomaa pian tarkastelevansa kuvia lähietäisyydeltä ja löytävänsä niistä ihmisiä, rakennuksia, viljapeltoja, kaatopaikkoja, metsiä ja jokia. Kuvat on otettu helikopterista, eri korkeuksilta.

Kun katsoja on vietelty näin pitkälle, hän väistämättä kiinnostuu kuvan asiasisällöstä. Jokaiseen kuvaan liittyy pieni selostus, jossa kerrotaan maasta ja olosuhteista, joita kuva esittää. Yksinkertainen ja nöyrä lähestyminen on kävijää palkitseva. Kuvaaja ei korosta näkemystään, vaan esittelee laajemmin kuvan taustaa. Se on välttämätöntä, sillä suuri osa kuvista on otettu kaukaisista maista, joiden olosuhteet ovat katsojalle tuntemattomia. Mukaan on päässyt myös eksoottinen Suomi, josta kerrotaan, että aurinko paistaa talvella säästeliäästi ja tomaattejakin pitää viljellä kasvihuoneessa.

Näyttelyn pystyttäjille tunnustus sen sijoittamisesta keskelle kaupunkia, kaikkien maksutta nähtäväksi. Ulkotila tukee esitettävää aihetta ja Mannerheimintieltä varomaton ohikulkija imaistaan takapihalle ennen kuin hän ehtii pelästyä joutumista nykytaiteen näyttelyyn. Suuri maailman kartta levittäytyy tasoksi, johon kuvauspaikat on merkitty. Auki syyskuun puoliväliin saakka.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 7.7.2005 |

Jos Metsäteollisuus ry olisi 30 vuotta sitten julistanut 6 viikon työsulun ja Jouko Ahosen mallinen mies olisi ollut vastapuolella, olisi suu pantu toisella lailla.

Silloin oli Neuvostoliitto tuolla puolen ja taistolaiset tällä puolen rajaa. Koko media Uutta Suomea ja Aamulehteä lukuun ottamatta olisi veisannut riistokapitalismin, taantumuksen, sortovallan ja porvarin vastaista virttä, yleislakon uhka ja kohtalokkaat seuraukset olivat todellisia, eikä SAK:n puheenjohtajalla ollut kanttia toppuutella työntekijöiden vaatimuksia.

Kun kansantalous kärsi ja vientiteollisuus otti työn seisauksista takkiinsa, devalvoitiin markkaa ja taas olivat asiat mallillaan. Suomalaisten firmojen siirtyminen ulkomaille ei ollut yksinkertaista eikä globalisaatiosta tietoa. Vahva työväenliike sai kommunistien tuella ajetuksi Suomeen palkkatason, jossa työntekijän palkka on parempi paperiteollisuudessa kuin terveydenhoidossa.

Paperitonnin hinta on viennissä noin 600 euroa, mutta siitä vain 100 euroa on työvoimakustannuksia. Tämä on yksi syy, joka on ajanut juuri paperiteollisuuden palkkatason ja edut työväen kannalta paremmiksi kuin esimerkiksi metallin tai rakennusalan. Koneitten pysäyttäminen ja käynnistäminen maksaa kohtuuttomasti verrattuna työväen pieniin lisäetuihin ja erillinen korotus on aina tullut halvemmaksi kuin työtaistelu. Palkka ei ole korkea työn vaativuuden, vaarallisuuden tai pitkän koulutuksen takia. Paperimiehen asema on hyvä, koska neuvotteluissa on voitu kiristää ruuvia. Suomalaisen paperimiehen palkka on Euroopan huippua.

Nythän ei ollut kysymys palkoista vaan tehtaiden toimintaedellytyksistä yleensä. Saavutettuja etuja piti karsia, kun kilpailu saksalaisten kanssa kävi vientimarkkinoilla liian tiukaksi. Maailma on muuttunut niin kummalliseksi, että suomalaisen työmiehen pahin peikko ei ole enää oma patruuna vaan virolainen tai kiinalainen työmies. Toinen muutos: metsäteollisuuden suhteellinen osuus viennistämme on kymmenessä vuodessa lähes puoliintunut. Muut alat kasvavat, mutta metsän määrä on vakio eikä jalostusastetta ole nostettu.

Meininki on toinen kuin Kekkosen aikaan. Markkinatalous toimii terveesti, kun puhtaasti taloudellisiin kysymyksiin ei sotketa ylen määrin poliittisia mausteita. Nykytilanteen etu on, että opitaan kantapään kautta vetämään yhtä köyttä. Suomalainen työntekijä ja työnantaja ovat rinnan eikä vastakkain – peruskysymyksissä.

Vielä pari sanaa eräästä ulkomaisesta kilpailijastamme, herra Berlusconista. Hän katsoi asiakseen mollata suomalaista silakkaa ja suomalaista naispresidenttiä. Kansanliike ehdotti, että pizzat ja pastat pannaan boikottiin, italialaiset ravintolat pitää kiertää ja Roomaan ottaa oma lenkkimakkara matkaan. Tämä on kaikki kannatettavaa ja isänmaallista.

Mutta missä viipyy Naisasialiike Unionin vetoomus sisarille siitä, että italialaiset miehet pitää panna boikottiin? Miksi epäröitte? Antakaa niiden maistaa suomalaisen feministin telaketjua. Onko silakan loukkaaminen vakavampi rikos kuin presidenttimme loukkaaminen?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 4.6.2005 |

Vihreiden puoluekokous nosti Kokkolassa aluepolitiikan erääksi puolueen sisäiseksi vedenjakajaksi. Kysymys liittyy muun muassa ympäristöön ja rahaan. Keskitetty vai hajautettu malli, tiivistettynä – ja kärjistettynä.

Monia rationaalisia perusteita löytyy sille asutusmallille, joka tyhjentää maaseudun ja tiivistää asutuksen harvalukuisten kasvukeskusten ympärille. Infrastruktuurin keskittäminen tiheille asuinalueille on tehokasta. Edestakaista liikkumista työpaikan, palvelujen ja asunnon välillä voidaan vähentää. Ihmiset kävelevät kauppaan ja huveihinsa. Joukkoliikenne toimii ja sille löytyy käyttäjiä. Luonto säästyy, kun asutaan kerrostaloissa ja tonttitehokkuus on korkea. Kaikki suomalaiset voidaan sijoittaa vaikka Kehä 3:n sisäpuolelle. Enemmän tilaa saataisiin, jos asuttaisiin viidessä suurimmassa kaupungissa.

Tämän mallin taustalla on eräs ideologia, joko tahattomana tai tietoisena. Yhteiskunta on kone ja kansalainen sen osa. Koneen pitää toimia vähillä kustannuksilla ja turbona. Kilpailukyky pidetään korkeana ja valtio on iskussa.

Edelliselle vastakkainen on määrätietoinen pyrkimys jarruttaa maaseudun tyhjenemistä ja suurten taajamien – erityisesti pääkaupunkiseudun – ruuhkautumista. Mutta: ihmisiä ei pidä eikä voida asuttaa väkisin sellaisiin paikkoihin, joissa he eivät halua asua. Maaseudulle ei myöskään kannata pystyttää tyhjää rakennuskantaa houkutukseksi, joten tehokkaimmin tätä kehitystä voi ohjata kaavoittamalla ruuhka-alueita kitsaasti. Jarrutuksen pitäisi olla aktiivista, koska ilman sitä tiivis asutusmalli toteutuu omia aikojaan, kritiikittä ja hallitsemattomasti.

Käytännön toimenpiteitä mallin toteuttamiseksi on paljon. Maakuntakaavoihin pitää jättää runsaasti rakentamattomia alueita, asemakaavojen pitää olla jäsenneltyjä siten, että ne eivät ole asutuksen mattoja, vaan eri toimintojen väljiä tikkutäkkejä, varuskunnilta tai muulta käytöltä vapautuvia alueita ei pidä rakentaa, kaupunkien purkutonteille on ensisijaisesti suunniteltava puistoja eikä taloja, merta ei täytetä rakennusmaaksi ja kaupungin malli on tähti sakaroineen eikä ihottuman kaltainen läntti.

Maaseudun toimivuutta voi parannella edellisen rinnalla eri keinoin. Merkittävimpiä ovat työpaikkojen hajauttaminen etätyön avulla, julkisten laitosten hajasijoitus ja tarvittavien palvelujen vaaliminen maan eri osissa.

Tämän mallin toteutus ei siis ole käytännön, vaan aatteen ongelma. Sitä ei voi perustella taloudellisena tai tehokkaana. Mallia on vaikea puolustella muutenkaan rationaalisesti, koska on paha tutkimatta edes väittää, että useimmat ihmiset asuvat mieluummin maalla kuin kaupungissa. Perustelu on tunneperäinen ja irrationaalinen, muttei silti välttämättä väärä.

Ihmiset muuttavat kaupunkiin usein työn perässä, eivätkä siksi, että kaupungissa viihtyisi paremmin. Joillekin muutto on muotia, he muuttavat koska monet muut muuttavat. Jos muuttajat aavistaisivat millaiseksi maaseudun voi kehittää ja tuntisivat kaupungin pimeän puolen, he jäisivät kehittämään kotiseutuaan. Toimiva maaseutu vaihtoehtona on itseisarvo, niin tunteelliselta kuin tämä kuulostaakin.

Tämänkin mallin voi kehittää koneeksi, mutta sen osa ei ole ihminen. Se on ihmistä varten.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 07.05.2005 |

Poliitikko on nykyisin ammatti, jolla jotkut ansaitsevat leipänsä. Jokaiseen ammattiin kuuluu ammattietiikka. Rikollisellakin on moraalinsa: ei vasikoida kytille. Toimittajalla: ei paljasteta lähteitä. Lääkärillä: potilaan luottamus velvoittaa. Urheilijalla: ei käytetä dopingaineita.

Mikä on poliitikon ammattimoraali? Perustasolla se on sama kuin muissakin ammateissa. Ihmisten on voitava luottaa siihen, että ammattiaan harjoittava on sitä, mitä kertoo olevansa, hän on ammattiaan harjoittaessaan aina luottamushenkilö. Rikollinen luottaa kaveriinsa, uutislähde toimittajaan, potilas lääkäriin ja penkkiurheilija idoliinsa. Miltä tuntuisi, jos potilaan pitäisi jatkuvasti epäillä lääkäriään siitä, että tämä yrittää vain kyniä häneltä rahaa? Samoin äänestäjän pitäisi luottaa poliitikkoon. Äänestäjä ei saisi epäillä, että hänen omaedustajansa tavoitteleekin vain omaa etuaan.

Poliitikko, joka tavoittelee ennen muuta etuaan karrieerin, palkkojen, aseman, niihin liittyvän vallan ja ei-aineellisen makeuden muodossa, on nimeltään pyrkyri. Yleensä hän peittää tämän äänestäjiltään, väittää ajavansa epäitsekkäästi jonkun laajemman joukon etua. On pyrkyryyden kanssa perustavasti ristiriitaista paljastaa tätä piirrettä. Siksi pyrkyri kieltää todelliset tavoitteensa viimeiseen saakka, selittelee asiaa paremmin päin, selittelee vielä selityksiään ja lopuksi vetoaa siihen tavalliseen: kaikkihan niin tekevät. Ja kiinni jäätyään vielä sanoo, että sehän on ainoa tapa pärjätä nykymaailmassa. Kuulostaako tutulta? Miten se menikään, kun suomalaiset hiihtäjät kärähtivät pari vuotta sitten?

Asiaan liittyy joitakin yleisiä näkökohtia, jotka on helpompi ymmärtää urheilun kuin politiikan kautta. Esimerkiksi, rikkeen salaaminen on yhteinen etu. Vihkiytyneet tietävät, että monet rikkovat ja tulkitsevat sääntöjä omaksi edukseen, kunhan se vain onnistuu ilman kiinni jäämistä. Monet ovat syyllisiä ja mukana olevat kieltävät rikkeen yhteen ääneen. Asia salataan juuri niiltä, joista säännön rikkojat ovat eniten riippuvaisia. Urheilijalle he ovat yleisö ja poliitikolle kannattajat. Jos joku sisäpiiriläinen vuotaa tässä kysymyksessä, häneen suhtaudutaan kuin rikollisjengiin solutettuun poliisiin.

Eräässä suhteessa urheilijat ja poliitikot poikkeavat toisistaan. Dopingaineista kärähtänyt urheilija pannaan armotta kilpailukieltoon. Asiaa valvotaan. Häntä eivät puolusta urheilutoimittajat, eivät johtajat, eikä yleisö. Hänen kunniaansa ei pyritä palauttamaan sillä, että hän on hyvä urheilija. Poliitikon pyrkyryys on venyvämpi juttu. Sitä ei voi todistaa verikokeella. Siksi kaikki, jotka pääsevät pyrkyripoliitikon liepeillä hyötymään, osallistuvat pyrkyryyden peittelyyn uskollisesti ja viimeiseen saakka. Pyrkyrille halutaan armoa ja ymmärtämystä. Sisäpiirin yhteinen etu on varjella salaisuutta niiltä, joilla on lopullinen valta, kannattajilta.

Ehdotukseni on: ei armoa pyrkyreille. Heidät pitää panna kilpailukieltoon kuten doping-urheilijatkin. Poliittisen toimittajan tärkein tehtävä ei ole selostaa kisoja, vaan erotella idealisteista ne, joille politiikka on vain hedelmäinen leipäpuu. Se ei ole kovin vaikeaa.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 09.04.2005 |

Tiedän, etten kirjoita tätä Onnellisuussanomiin vaan Taloussanomiin. Samoin, että EVA on elinkeinoelämän eikä elämänarvojen valtuuskunta. Siitä huolimatta seuraavat huomautukset.

EVA on julkaissut ansiokkaan ja mielenkiintoisen raportin ”Onnellisuuden vaikea yhtälö”, tekijöinä Kai Torvi ja Pentti Kiljunen. Siinä puhutaan vähän onnesta ja paljon rahasta. Raha ja onni eivät näytä liittyvän toisiinsa, siksi otsikon sanalle ”vaikea yhtälö” on perustelunsa, muuten ehkä ei olisi. On vaikea arvioida, onko viisi metriä enemmän kuin kuusi litraa.

Jos olisi haluttu puhua painokkaasti onnellisuudesta, olisi puhuttu vain vähän rahasta, arvoasemasta ja politiikasta. Vastaukset raportin kysymykseen numero 35 olisi valittu lähtökohdaksi, ei yhdeksi asiaksi muiden seassa. Kysymys 35 on: mikä vaikuttaa onneen? Sijalle 12 jää korkea elintaso, sijalle 13 mahdollisuus poliittiseen vaikuttamiseen ja 14 sosiaalinen arvostus. Ensiarvoisina pidettiin hyvää perhe-elämää ja terveyttä. Raportti paneutuu silti häntäpään kysymyksiin, noihin onnellisuuden marginaalisiin sivutekijöihin. Tekivätkö tutkijat johtopäätökset ensin ja niiden perusteella valitsivat painotukset?

Peruskysymyksen vastauksista voi päätellä, että yhteiskuntamme silmäätekevät metsästävät sähköjäniksiä, ei oikeata luonnonriistaa. Mutta ei nyt narista tämän enempää. Hyväksytään tavanomainen lähtökohta: sähköjänisten metsästys on tärkeää, puhutaan siitä.

Raportti on arvokas läpileikkaus suomalaisten suhtautumisesta kaikkein eniten esillä oleviin yhteiskunnallisiin kiistakysymyksiin. Erityisen kiinnostavaksi sen tekee moniulotteisuus. Raportissa käsitellään taloudellista tilannetta, ympäristöä, ulkomaalaisia, johtajien ominaisuuksia, tasa-arvoa, ulkopolitiikkaa ja lukuisia muita asioita. On tutkittu myös mielipiteiden jakaumaa väestön keskuudessa ja niiden kehitystä kuluneiden vuosien aikana. Se on kiinnostavaa luettavaa kenelle hyvänsä ja erinomainen opas sellaiselle poliitikolle, jolla ei ole omaa linjaa, joka haluaa vain kalastella ääniä sieltä mistä niitä parhaiten löytyy. Se rikkoo myös useita ennakkoluuloja. Se osoittaa, että suomalaiset eivät sittenkään ole julkisuudessa kailotettujen kantojen myötäilijöitä, kuten pahimmillaan näyttää.

En voi olla puuttumatta kuitenkaan viesteistä tärkeimpään. Onnellisuus pitäisi olla taloudellisen ja yhteiskunnallisen toiminnan perustavoite, ei sen häiriötekijä. Vain viidennes ajattelee, että olimme ennen onnettomampia kuin nyt ja vain kuudennes, että viiden vuoden kuluttua asiamme ovat paremmin kuin nyt. Valtaosa vastanneista on sitä mieltä, että pyrkimällä taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa ensin luonnon ja sitten itsensä.

Tulee mieleen, että vastaajat ovat olleet kysyjiä viisaampia. Jos yhteiskunnallisilla ratkaisuilla haluttaisiin onnea edistää, tulisi työkalupakin sisältö panna uusiksi. Tämä koskee talouselämää, mutta ennen muuta poliitikkoja ja heidän päällepäsmäriään, mediaa. Julkisuudessa käyty keskustelu koskettelee valtaosin joutavuuksia ja yhdentekeviä ihmisiä. Perusteluksi ei riitä eikä sovi, että annetaan mitä pyydetään.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 15.02.2005 |

Ihmiskunta tuottaa 90 % energiastaan fossiilisista polttoaineista; hiilestä, öljystä ja maakaasusta. Kun puhutaan maailman energiaongelmasta, voidaan muut energiamuodot siksi ja selkeyden vuoksi unohtaa. Fossiiliset polttoaineet muuttavat ilmakehäämme ja sitten loppuvat. Energiaongelmaan ei ole toistaiseksi esitetty hyväksyttyä ratkaisua. Maailmalla ei ole energiastrategiaa. Pitäisikö olla?

Tarkentakaamme huomio ensin tulevaan kehitykseen.

Maapallon väkiluku kasvaa vuoteen 2050 mennessä 8.9 miljardiin ja kasvu on silloin vielä 0.4 % vuodessa. Sen edemmäs ei väestönkasvua ole yleensä tohdittu ennustaa. Energian kulutuksen on ennustettu kasvavan 2 % vuodessa. Kasvusta seuraa kaksi asiaa.

Maapallon keskilämmön ennustetaan nousevan kasvihuoneilmiön vuoksi noin 5 astetta vuoteen 2050 mennessä. Lämpötilan nousun kaikkia välittömiä ja välillisiä seurauksia ei pystytä ennakoimaan, mutta suurin osa niistä on merkittäviä ja kielteisiä. Toinen juttu: ensin öljy, sitten maakaasu loppuu. Näin käy lähimpien vuosikymmenten kuluessa. Hiilivarannot riittävät vielä kaksisataa vuotta. Fossiilisten polttoaineiden hupeneminen johtaa moniin välittömiin ja välillisiin vakaviin ongelmiin. Kahteen edellä mainittuun pulmaan on yksi kunnon ratkaisu.

Ydinvoiman puolustajat haluavat korvata osan hiilenpoltosta ydinvoimalla, mutta he eivät kerro, kuinka monta vuotta kauemmas edelliset kaksi katastrofia – ilmaston lämpeneminen ja raaka-aineiden loppuminen – siirtyisivät silloin tulevaisuuteen. Siirtymä on kuukausia, ei vuosikymmeniä. Uraanin loppumista he eivät mainitse.

Ydinvoiman vastustajat esittävät erilaisia pienkeinoja hiilen polton vähentämiseksi. He eivät kerro, että tarvittaisiin jättikeinoja, jotta energiaongelma ratkaistaisiin pysyvästi ilman ydinvoimaa ja hiiltä. He haluavat miellyttää, he salaavat epämiellyttäviä totuuksia. Poliittinen suosio on heille rakas.

Fuusiovoimaloiden puolustajat ovat tiedemiehiä, jotka saavat leipänsä fuusioreaktoreita kehittämällä. He sanovat, että ydinfuusio ratkaisee energiaongelman kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Viidenkymmenen vuoden ajan he ovat ratkaisseet energiaongelman kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Jotkut tiedemiehet ovat puolustaneet myös hyötöreaktoreita. Viimeinenkin niistä suljettiin Ranskassa turvallisuussyistä.

Hiilen polttoa ei puolusta kukaan, mutta harvapa sanoo, että se pitää lopettaa, vaikka se olisi ainoa oikea johtopäätös. Samalla pitäisi hyväksyä veri, hiki ja kyyneleet. Kioton sopimus ei riitä alkuunkaan. Ainoa kestävä ja mahdollinen tie on kehittää tuulivoimaa, aurinkopaneeleja, rahoittaa näiden tutkimusta, investoida tehtaisiin ja automatiikkaan, luoda massateollisuus tämän energiamuodon ympärille, laajentaa tuotanto tuhatkertaiseksi, varata valtavat alueet tuottamaan uusiutuvaa energiaa, kehittää tarpeellinen infrastruktuuri ja ujuttaa alan koulutus kaikkiin oppilaitoksiin. Se tuo vain hitaita voittoja.

Tarvittaisiin poliittinen päätös, joka olisi paljon ankarampi kuin Kioton sopimus. Sitä ei synny, sillä sellaista ehdottamalla poliitikko vaarantaa karriäärinsä. Niinpä hän valitsee kahdesta pahasta pienemmän: antaa mennä kuten ennenkin.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 31.12.2004 |

Televisiossa on 28.12. suora lähetys pääministerin ja ulkoministerin tiedotustilaisuudesta. Siinä kerrotaan toimenpiteistä Intian valtamerellä sattuneen suuronnettomuuden johdosta. Tilaisuudessa ovat vastaamassa myös matkatoimistojen ja Punaisen Ristin edustajat.

Toimittajat eivät kysy, miten tiedotusvälineet voisivat olla avuksi kriisin ratkaisussa, vaan jäljittivät syyllistä. Loogista, että maanjäristykselläkin on syyllinen. Ellei onnettomuudella ole syyllistä, ainakin auttajat ovat vitkastelleet ja laiminlyöneet tehtävänsä. Heitä voidaan syyttää. Pitää vain keksiä miten. Se on toimittajan työtä.

Niinpä kysytään, miksi lehdissä oli tieto, ettei suomalaisilla ollut hätää, vaikka hätä oli. Kun selvää, ettei se ollut tieto, vaan tiedon väärä tulkinta, ei kyselyä asiasta jatketa. Arvostellaan UM:n tekniikkaa. Lähetys katkeilee tuon tuostakin, eikä YLE:n tekniikkaan kiinnitetä huomiota.

Kysytään, minkä kouluarvosanan pääministeri antaisi ulkoministerille. Kysytään, miksi kadonneiden nimiä ei julkaista Internetissä. Kysytään, miksi tiedotustilaisuus on vasta kaksi päivää onnettomuuden jälkeen. Ei kysytä sumeilematta, miksi hallitus, ulkoministeriö, Punainen Risti ja matkatoimistot toimittavat tehottomasti materiaalia medialle. Mutta sitä kysymyksillä tavoitellaan, se on rivien välissä.

Kun katsojalukuja ja levikkiä halutaan lisätä, on maanjäristys suuren terrori-iskun arvoinen juttu. Kaikkien pitäisi se ymmärtää ja avustaa projektissa. Onnettomuuden uhrit ja heidän auttamisensa eivät saisi viedä huomiota pääasialta.

Aavistuskin siitä, miten yksittäinen ihminen käyttäytyy katastrofipaikoissa, olisi karsinut kaikkein typerimmät kysymyksistä. Jokaisen on turvauduttava omaan neuvokkuuteensa, ei suomalaiseen viranomaiseen. Rantakohteet ovat täynnä sukeltajia, snorklaajia, uimareita ja pikkuveneitä, jotka ovat yllättäen joutuneet hirveän pyörityksen keskelle. Osa on kuollut heti, osa ajautunut liian syvälle, osa kauas rannikosta, osa ihmeen kaupalla selviytynyt. Ei heistä ole luetteloita samalla tavalla kuin lentokoneen matkustajista. Eivät he selviydyttyään kiiruhda pitämään lehdistötilaisuutta. Eikä sukeltamaan lähdettäessä varauduta hyökyaaltoihin, ei pidäkään varautua. On itsestään selvää, ettei uhrien lukumäärää tai nimiä voida vielä ilmoittaa. Mutta siitäkin yritettiin syyttää.

Media väittää tehtäväkseen informaation hankkimisen ja levittämisen. Kuinka moni toimittaja itse uskoo tuohon? Media näyttää yhä useammin olevan valtataistelun osapuoli, jossa tärkeintä ei ole tiedon jakaminen, vaan poliisina ja tuomarina esiintyminen. Asenne pitäisi tarkistaa.

Tiedotustilaisuudesta oli oikeatakin hyötyä. Ansio tästä kuuluu matkatoimiston edustajalle. Hän pyysi pelastuneita ilmoittautumaan matkan järjestäjälle, jotta kadonneita ei etsittäisi turhaan. TV:n toimittaja toisti ohjelman lopuksi katsojille tämän pyynnön. Siksi median kouluarvosanaksi ei tule pyöreätä nollaa vaan yksi miinus.