Mitä yhteistä on oikean jalan kengälläni ja Louis Vuittonin museolla Pariisissa?
Oikean jalan kenkäni on ostettu helsinkiläisestä tavaratalosta ja sen on valmistanut itseään kehuva firma. Firman myyntivaltti on henkilökohtainen lesti. Asiakkaan jalkojen erityisominaisuudet ja niiden erot otetaan valmistaessa huomioon. Sain kumpaankin jalkaani heidän kenkänsä vuosia sitten. Kenkien pohjat näyttivät paksuilta ja vettä pitäviltä.
Pohjat kuluivat ja saan nuhaa, koska erityisesti oikea jalkani kastuu keväisin ja syksyisin. Suutari ei pysty tekemään uusia pohjia, sillä pohjiin on etsitty korjauskelvoton materiaali. Asiakas joutuu ostamaan uudet kengät kun ohuet, paksupohjaisiksi naamioidut pohjat kuluvat ja imevät vettä. Muuta vikaa kenkiin ei ole suunniteltu. Yksi ominaisuus riittää pitämään yllä kysyntää, vaikka muu kestäisi.
Pariisin uuden nykytaiteen museon on rahoittanut Louis Vuittonin säätiö, jonka rahat on kerätty käsilaukuilla. Museon arkkitehti on kanadalainen Frank Gehry, joka tunnetaan wau-arkkitehtuurin kärkinimenä. Rakennusta leimaavat purjemaiset siivekkeet, joiden keskelle itse laatikkomainen talo piiloutuu. Siivekkeillä ei ole mitään teknistä tai toiminnallista virkaa. Sisältä rakennus on suorakulmaisen tylsä. Tuulivoimien vuoksi ovat siivekkeet tuetut keskellä olevaan rakennukseen teräsprofiilien ja liimapuupalkkien sekamelskalla. Valokuvissa risukasoja ei näytetä. Talo on kuin purjevene, jonka purjeet on kiinnitetty betonimastoon kasalla ratakiskoja ja koolinkeja. Rakennesuunnittelija on ilmeisen heikkolahjainen. Olisipa ottanut esikuvakseen vaikka Gustave Eiffelin sadan vuoden takaa.
Museon ja kenkäni yhdistää yhteinen Jumala: lyhytikäisiin tarpeettomuuksiin keskittyvä huomiotalous. Sen muodoista kiistellään, mutta sen kasvua palvovat kaikki. Ylipappeja ovat talousviisaat. Uskonsotia käydään jatkuvasti. Eikä tuo kasvu ei ole onnen väline, vaan itseisarvo. Ja seurakunta olemme me, hyödylliset idiootit.