Ympäristötekniikkaa Kiinassa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 22.05.2007 |

Suomen tulevaisuutta pohtineet lukuisat työryhmät ovat vuosikausia miettineet, mitä suomalainen elinkeinoelämä tekee sitten, kun paperi ei mene enää hyvällä hinnalla kaupaksi ja maailma on kyllästetty kännyköillä. On etsitty uusia aluevaltauksia, joille löytyisi markkinoita. Ujous ja uskalluksen puute on monesti ollut uusien ideoiden esteenä.

Nyt VTT on ottanut askeleen, jota tuskin tarvitsee katua. Olen vähän jäävi tässä asiassa. Mutta väliäkö hällä, kun tärkeästä asiasta on kysymys? VTT järjesti huhtikuun lopulla ympäristötekniikkaa käsittelevän seminaarin Kiinan Tianjinissa ja sai osakseen ylipursuilevan innostuneen vastaanoton. Ehkä on aihetta selittää tarkemmin, mitä ympäristötekniikka tarkoittaa. Se ei ole viherpiperrystä.

Ympäristötekniikka on kaikki tuotannonalat läpäisevä erilaisten ratkaisujen kirjo, pikemmin perusasenne kuin erilaisten keksintöjen kokonaisuus. Sitä leimaa kaksi tärkeätä pyrkimystä: säästäväisyys ja saasteettomuus. Molemmat luonnehtivat koko tuotantoprosessia, mutta toinen keskittyy tuotannon alkuun, toinen loppuun. Alussa luonnonvaroja – materiaalia ja energiaa – käytetään säästeliäästi, lopussa jätteet kerätään ja ohjataan uudelleen kiertoon. Prosessissa ympäristöön ei päästetä ympäristöä saastuttavia nesteitä tai kaasuja. Eri sektoreilla se johtaa sektorikohtaisiin ratkaisuihin. Tekniikan osuus on merkittävä, koska modernia tekniikkaa ei kavahdeta, vaan se valjastetaan rengiksi.

Materiaalien säästöä syntyy, kun kierrätys ja tavaroiden uudelleenkäyttö on tuotannon ja kulutuksen peruspiirre. Parhaimmillaan ei suunnitella tuotteita, vaan materiaalin kiertoprosesseja. Jokainen tuote suunnitellaan niin, että myös tuotteen hajottaminen ja osien palauttaminen prosessiin otetaan huomion alusta lähtien. Uskotaan aineen häviämättömyyden luonnonlakiin.

Energia tuotetaan saasteettomasti, käyttäen hyväksi tuulta, auringon säteilyä ja maalämpöä. Bioenergian käyttö sallitaan siten, että kasvihuonekaasuja ei lisätä, vaan hiili niellään takaisin kasvattamalla uutta polttoainetta. Toistaiseksi näiden ratkaisujen esteenä on pidetty hintaa, mutta sarjatuotanto pudottaa tulevaisuudessa hintoja ratkaisevasti. Puhtaan energian tarve lisääntyy maailmassa, kun ilma muuttuu kaasusta nesteeksi ja sitten sakeaksi puuroksi.

Liikenne on syytä pohtia kokonaan uudelleen. Öljyä polttava auto on auttamattoman vanhentunut kulkuväline. Aurinkosähköllä toimiva ja automaattisesti navigoitu, horisontaalista hissiä muistuttava kotelo vastaa paremmin nykyajan vaatimuksia. Sillä voivat ajella lapset, vanhukset ja kännikalatkin. Ensimmäisenä tällaiset kulkuvälineet ilmestyvät lentokenttien terminaaleihin, sitten kaupunkien kaduille. Mitä nopeammin tällainen uudistus valtaa alaa, sen parempi.

Kaikki edellä mainitut asiat voidaan yhdistää uudessa tuotteessa, jota on luontevaa nimittää ekokaupungiksi. Jotta sellainen voidaan rakentaa, tarvitaan rohkeita, ennakkoluulottomia päättäjiä. Niitä on maassa, joka pystytti ainoan kuuhun näkyvän rakennelman, toteuttaa kaikille malliksi kelpaavaa väestöpolitiikkaa ja etsii nyt kuumeisesti ratkaisuja ympäristön vakaviin ongelmiin. VTT on valinnut hyvän kohteen. Suomalainen asiantuntemus yhtyy jättimäisen maan mahtaviin resursseihin kuin nenä naamaan.

Ekokaupunki – mikä ja miksi?

| Eero Paloheimon alustus esitelmään Tianjinissä, Kiinassa, 17.04.07 |

On kaksi kysymystä: ”miksi tarvitaan ekokaupunki?” ja ”mikä on ekokaupunki? Yritän vastata niihin tässä järjestyksessä.

Ensin vastaan kysymykseen: ”miksi tarvitaan ekokaupunki?”

Maailmassa on ympäristökriisi. Se ilmenee monissa muodoissa. Luonnonvarat loppuvat, ilmakehään pääsee liikaa hiilidioksidia ja metaania, ilmasto lämpenee, meret likaantuvat ja maa-alasta yhä suurempi osa on jo otettu käyttöön.

En kerro näitä uutisina. Kaikki täällä tietävät nämä asiat. Ne ovat olleet tiedossa jo useita vuosikymmeniä. Kriisi koskettaa kaikkia maita ja maanosia, eniten kuitenkin teollisia maita.

Useita ratkaisuja on esitetty, mutta uskottavaa ratkaisua ei ole kyetty toistaiseksi toteuttamaan. Ongelmana on, että teollista maailmaa sitovat liian lyhytnäköiset intressit ja olemassa olevien rakenteiden jäykkyys. Tarkoitan tässä rakenteilla sekä teknisiä, että hallinnollisia rakenteita. Pitkän tähtäyksen järkevät ratkaisut ja lyhyen tähtäyksen mukavat, mutta tuhlaavat ja saastuttavat ratkaisut ovat ristiriidassa keskenään.

Otan kaikille tutun esimerkin, henkilöauton. Henkilöauto on yli kaksisataa vuotta vanha keksintö. Se on täysin sopimaton nykyaikaiseksi kulkuneuvoksi. Se saastuttaa ilmaa, käyttää luonnonvaroja ja tuottaa yhtä paljon kuolonuhreja vuosittain kuin pahimmat sairaudet. Se on täysin vanhentunut laite. Tämä ei ole syytös, vaan tunnustus. Ajan itse autolla päivittäin ja perheessäni on kaksi autoa.

Uuden tekniikan avulla on helppo kehittää liikennejärjestelmä, jossa näitä haittoja ei ole. Uusia järjestelmiä ei ole kehitetty, koska se ei ole autoteollisuuden etu. Lisäksi auto sitoo ympärilleen useita muita teollisuuden aloja, esimerkiksi öljyteollisuuden sekä katujen ja teiden rakentamisen. Radikaali muutos ehdotettavaan suuntaan ei ole näidenkään etu. Auto työllistää paljon suunnittelijoita, tutkijoita, opettajia ja lukemattomia muita teollisuuden aloja, jotka valmistavat osia autoihin. Auto on näidenkin etu. Kaikki nämä tahot vastustavat muutosta, vaikka tietävät, että auto on tuhoisa laite jo nykyisille, mutta erityisesti tuleville sukupolville.

Henkilöauto on useita vuosikymmeniä määrännyt kaupunkiemme rakenteen ja asemakaavojen luonteen. Kaupunkisuunnittelijoiden on erittäin vaikea vapautua tästä reunaehdosta. Tästä syystä useimmat uudet kaupungit eivät ole niin viihtyisiä, kuin vanhat kaupungit. Ne eivät myöskään ole niin viihtyisiä, kuin ne ilman auton asettamaa rasitetta voisivat olla. Me tiedämme myös, että kaikissa eurooppalaisissa suurkaupungeissa liikenne on täydellinen katastrofi monessa suhteessa.

Auto on vain yksi esimerkki. Teollisessa yhteiskunnassa on monia muitakin asioita, jotka ovat vuosikymmenien aikana rakentaneet ympärilleen niin vahvan linnakkeen, että linnakkeen hajottaminen ja uuden rakentaminen tilalle on ylivoimaisen tuntuista. Siitä huolimatta nuo linnakkeet pitää purkaa, koska maapallo on pelastettava lopulliselta ympäristötuholta. Nämä, virheelliset rakenteet ovat ympäristötuhon perussyy.

Tästä asiasta on kirjoitettu ja puhuttu jo niin paljon, että kuulijoita varmaan alkaa pitkästyttää. Kysymys onkin siitä, että kirjoittaminen ja puhuminen eivät riitä. Tarvitaan konkreettisia tekoja. Tarvitaan esimerkkejä, joiden avulla osoitetaan, että nykyaikaisen tekniikan avulla ympäristöongelmat voidaan ratkaista. Ekokaupunki on sellainen esimerkki. Siitä syystä se pitää rakentaa. Ensimmäinen ekokaupunki ei muuta maailmaa. Se on vasta muutoksen siemen. Siemenestä kasvaa puu ja puun ympärille kasvaa metsä. Mutta metsää ei koskaan kasva ilman ensimmäistä siementä.

Ilman ensimmäistä siementä autiomaa jää autiomaaksi.

Sen takia tarvitaan yksi radikaali, aikaisemmista poikkeava ekokaupunki. Me suomalaiset tutkijat ehdotamme, että maailman ensimmäinen, radikaali ekokaupunki rakennettaisiin Kiinaan. Nyt kysytään helposti, miksi se halutaan rakentaa Kiinaan eikä Eurooppaan. Tämä kysymys on perusteltu, mutta siihen löytyy vastaus.

Puhuin aikaisemmin teknisten rakenteiden jäykkyydestä. Edellä esitin esimerkin teknisten rakenteiden jäykkyydestä. Tuon esimerkin muodostaa valtava linnake, jonka keskellä on henkilöauto. Kiina ei varmasti ole vielä niin pitkällä ympäristön tuhoutumisessa kuin aikaisemmin teollistuneet maat, siis valtaosa eurooppalaisista valtioista. Kiinalla olisi vielä mahdollisuus, radikaalien toimenpiteiden avulla, välttyä pahimmilta ympäristöhaitoilta, joista kaikki eurooppalaiset maat jo kärsivät. Kiina voisi – ainakin osittain – hypätä virheelliseksi osoittautuneen teollisen vaiheen ylitse.

Teknisen jäykkyyden rinnalla on hallinnollinen jäykkyys. Toinen argumenttini liittyy juuri tähän, hallintoon ja politiikkaan. Länsimaiset poliitikot ja virkamiehet pelkäävät lehdistöä kohtuuttomasti. Media vaikuttaa ratkaisevasti siihen, saavatko he toimia edelleen virassaan. Siitä syystä heidän merkittävin johtotähtensä on välttää virheitä. Tästä johtuen länsimaiset päätöksentekijät ovat arkoja. He varovat ennen muuta tekemästä radikaaleja ratkaisuja. Rohkeat ratkaisut joutuvat läpikäymään useiden portaiden käsittelyn ja kaikissa portaissa ratkaisut muuttuvat yhä varovaisemmiksi. Tämä ei ole syytös, vaan tunnustus. Olen ollut kahdeksan vuotta Suomen parlamentin jäsen ja viisi vuotta virkamies, Helsingin Teknillisen Korkeakoulun opettaja.

Olen ymmärtänyt, että kiinalainen päättäjä ei ole samalla tavalla sidottu, samalla tavalla median ohjattavissa. Suuria ja radikaaleja päätöksiä saattaa olla helpompi tehdä silloin, kun ne uskotaan oikeiksi eikä asiattomasta kritiikistä tarvitse kärsiä. Ekokaupungin rakentamisesta voi tehdä radikaalin päätöksen Kiinassa. Suomessa tai muissa Euroopan maissa se ei ole mahdollista.

Kysytään ehkä myös, mitä hyötyä Kiinalle itselleen olisi ekokaupungista. Tämä kysymys on myös hyvin perusteltu ja yritän vastata siihen.

Radikaali ekokaupunki siinä muodossa, kuin sen jäljempänä esittelen, on merkittävä nähtävyys. Missään maailmassa ei ole vielä rakennettu sellaista. Koska se todellisuudessa on juuri sellainen kaupunki, jota kaikki länsimaat tarvitsevat, se houkuttelisi Kiinaan suuria määriä arkkitehtejä, kaupunkisuunnittelijoita, poliitikkoja ja muita matkustajia. Oletan, että se toisi Kiinaan merkittäviä tuloja matkailun kautta. Jos ekokaupunki ei ole radikaali, se ei houkuttele ketään. Sellaista ei tule kukaan katsomaan. Siitä syystä, kuten myöhemmin toistan, ekokaupungin pitää olla radikaali. Ekokaupunki, joka ei ole radikaali, ei ole ekokaupunki. Se on tavallinen kaupunki. Se ei ole nähtävyys.

Edellistä tärkeämpi on kuitenkin eräs toinen näkökohta. Radikaali ekokaupunki on tuote. Se on tuote samalla tavalla kuin matkapuhelin, televisio tai auto. Se on vain isompi tuote. Sillä on määrätyt ominaisuudet, joiden perusteella sen arvoa voidaan tarkastella ja joiden avulla sen voi jopa määritellä. Palaan niihin myöhemmin.

Kuitenkin: tämän tuotteen suunnitteluun ja valmistamiseen liittyy sama asia kuin tuotteiden suunnitteluun yleensäkin. Ensin tehdään prototyyppi. Kun prototyyppi on tehty ja sitä on kokeiltu, siitä löytyy paljon parantamista. Prototyyppi on aina kalliimpi kuin sitä seuraavat, teollisesti valmistetut, kokemuksien kautta parantuneet tuotteet. Nyt ehdotetaan, että Kiina rakentaisi ekokaupungin prototyypin.

Uskallan ehdottaa ekokaupungin prototyypin rakentamista siitä huolimatta, että se on kalliimpi kuin tavallinen kaupunki. Prototyypin valmistajalla on huomattavia etuja. Hän tietää, miten prototyyppiä pitää parantaa. Hän on edellä muita. Vaikka hän ei voi patentoida tuotetta kokonaisuudessaan, hän voi patentoida osia siitä ja saa niihin maailmanlaajuisen yksinoikeuden. Jos Kiina rakentaa maailman ensimmäisen radikaalin ekokaupungin, tuolla kaupungilla on tavaramerkki. Se on sen jälkeen tuote, jota voidaan myydä kaikkialle maailmaan. Kiina voisi tuottaa ekokaupunkien suunnitelmia ja itse ekokaupunkeja samalla tavoin kuin Venezuela öljyä tai Sveitsi kelloja. Kiinasta voi tulla maailman ensimmäinen ja merkittävin ekokaupunkien tuottaja. Radikaaleja ekokaupunkeja syntyisi seuraavina vuosikymmeninä kaikkialle maailmaan. Ne eivät olisi toistensa klooneja, vaan vaihtelisivat ilmaston, maaston ja kulttuurin mukaisesti huomattavasti. Osa niistä olisi isoja, osa pieniä Mutta niissä kaikissa olisi joitakin yhteisiä piirteitä. Puutun näihin yhteisiin piirteisiin seuraavassa.

Yritän nyt vastata toiseen kysymykseen, mikä tai millainen ekokaupunki on. Aluksi on helpompi kuitenkin tarkastella niitä kohteita, joita hieman liioitellen on kutsuttu ekokaupungeiksi, mutta jotka eivät todellisuudessa ole sellaisia.

Euroopassa on paljon pieniä yhteisöjä, joihin usein nuoret ihmiset ovat vetäytyneet viettämään ekologista elämää. He viljelevät itse ruokansa, usein valmistavat itse vaatteensa ja lämmittävät talonsa puilla. Sellaiset yhteisöt ovat kieltämättä ekologisia, mutta ne eivät ole kaupunkeja. Jotta ne olisivat kaupunkeja, niiden pitäisi olla isompia. Ja ollessaan isompia, niissä pitäisi olla modernia, mutta ympäristöä säästävää tekniikkaa. Näitä pieniä yhteisöjä ei voi kutsua ekokaupungeiksi, ne ovat ekoyhteisöjä.

Toinen yritys ovat jotkin suuremmat kaupunkikokonaisuudet, jotka ovat ekologisen näköisiä, mutta eivät todellisuudessa ekologisempia kuin muutkaan kaupungit. Niissä rakennukset saattavat poiketa perinteisistä, niissä on enemmän puistoja kuin muissa kaupungeissa ja ne saattavat olla viihtyisämpiä kuin muut kaupungit. Ne ovat kaupunkeja tai kaupunginosia, mutta ne eivät ole ekokaupunkeja, vaikka ne ehkä näyttävät sellaisilta. Ne ovat esteetikon käsityksiä ekokaupungista.

Kolmas esimerkki ovat kaupungit, jotka eivät näytä ekologisilta, mutta niissä saattaa olla joitakin ekokaupungin oikeita ominaisuuksia. Niissä on ehkä kiinnitetty tavallista enemmän huomiota rakennusten energiankulutukseen tai niissä on enemmän joukkoliikennettä kuin kaupungeissa yleensä. Ne ovat vaatimattomia yrityksiä oikeaan suuntaan. Ne eivät ole ekokaupunkeja, vaikka niissä on osia ekokaupungista. Ne ovat hyviä yrityksiä oikeaan suuntaan.

On kaksi piirrettä, joita voidaan pitää ehdottomina ekologisuuden mittareina. Ensimmäinen liittyy tuotannon alkuun ja toinen tuotannon loppuun. Ensimmäinen piirre on, että ekokaupunki on kaikissa suhteissa säästäväinen. Toinen piirre on, että ekokaupunki ei saastuta ympäristöään. Näitä kahta piirrettä voi pitää ekokaupungin peruspiirteinä ja ekologisuuden mittareina. Sitten seuraa useita muita asioita, jotka eivät ole näin ehdottomia vaatimuksia. Kaupungin pitää olla myös houkutteleva. Siksi sen pitää olla viihtyisä. Mutta täytyy muistaa, että mikä hyvänsä kaupunki voi olla viihtyisä. Viihtyisyys ei ole ekologisuuden mittari. Houkutteleva ekokaupunki on yhdistelmä viihtyvyydestä ja ehdottomasta ekologisuudesta.

Yritän seuraavassa lyhyesti määritellä asioita, jotka liittyvät ekokaupungin erilaisiin teknisiin piirteisiin ja perustella näitä ratkaisuja myös lyhyesti. Niihin palataan huomenna ja ylihuomenna yksityiskohtaisissa puheenvuoroissa. Ekokaupunkeja voi olla monenlaisia, mutta seuraava on eräs esimerkki.

Ekokaupunki tuottaa suurimman osan ruoastaan itse koska se säästää siten kuljetuksen aiheuttamia päästöjä ja kustannuksia. Tästä johtuu, että se on huomattavasti väljempi kuin tavallinen kaupunki. Sen piirissä on rakennettuja osa-alueita, mutta niiden välissä peltoja, talousmetsiä ja luonnonsuojelulle varattuja, puistomaisia alueita. Orgaaninen jäte kierrätetään kompostoimalla ja bioenergiana.

20.000 ihmisen ekokaupunki olisi Kiinassa suuruudeltaan noin 50 km2, joka tarkoittaa tiheyttä 400 ihmistä neliökilometrille. Vertailen tätä nyt joihinkin tuntemiimme kaupunkeihin. Pariisissa asuu 25.000 ihmistä neliökilometrillä, Lontoossa 5.000 ihmistä neliökilometrillä ja Tianjinissä 1000 ihmistä neliökilometrillä. Ne ovat kaikki suurkaupunkeja. Helsingin metropolialueella – joka on laajuudeltaan noin 3000 km2 – asuu 400 ihmistä neliökilometrillä. Sen tiheys ei ole sama kuin tiiviin kaupungin, vaan tiheys on tavallisen, tiiviin kaupungin ja maaseudun väliltä. Asukastiheys on kuitenkin noin 3-kertainen Kiinan keskimääräiseen asukastiheyteen verrattuna.

Ekokaupunki tuottaa tarvitsemansa energian itse saastuttamatta ilmaa, vettä tai maaperää. Tämä tarkoittaa, että suuri osa kaupungin alueesta on varattu aurinkopaneeleille, tuuligeneraattoreille, maalämmön tuotannolle ja bioenergian tuotannolle. Nämä alueet eivät ole välittömästi asuntojen vieressä. Bioenergiaa tuotettaessa syntyy hiilidioksidia, mutta kasviston kasvu imee hiilen takaisin ilmasta, joten tasapaino säilyy, eikä hiiltä ilmakehään tuoteta lisää. Aurinkopaneelien ja tuuligeneraattoreiden tuotanto tulee lähimpinä vuosikymmeninä kasvamaan maailmassa harppauksella nykyisestä.

Ekokaupungissa on myös kasvihuoneita ja keinoaltaita ruoan tuotantoon. Keinoaltaissa viljellään kaloja ja kasvihuoneissa sellaisia vihanneksia, joiden viljelyyn ulkotilan lämpötila ei ole riittävä. Keinoaltaat voidaan yhdistää biologisen vedenpuhdistuksen osaksi ja kasvihuoneiden tarvitsema energia tuotetaan samalla tavoin kuin kaupungin muukin energia.

Elintarvikkeiden ja energian lisäksi kolmas päivittäin tarvittava hyödyke on vesi. Ekokaupungissa on suljettu vedenkierto. Tämä tarkoittaa, että kaupungin ulkopuolelta vettä ei tule, eikä jätevettä lähde kaupungista. Tässä yhteydessä on syytä todeta, että vedenkierto on tietysti nytkin suljettu, mutta vesi kiertää luonnonvesien kautta. Ekokaupungin vedenkierto on tähän verrattuna kontrolloitu ja perustuu osittain biologiseen ja luonnolliseen, mutta myös fysikaaliseen ja kemialliseen puhdistukseen.

Omavaraisuus energian, ruoan ja veden saannissa ei välttämättä ole säästävämpää tai saasteettomampaa kuin riippuvuus ulkopuolisesta tuotannosta. Ekokaupunki huolehtii kuitenkin siitä, että kaikki nämä prosessit ovat saasteettomia eivätkä ota käyttöön uusia luonnonvaroja. Toimimalla omavaraisesti ekokaupunki varmistaa, että sen saasteettomuus tai säästäväisyys ei ole silmänlumetta. Vilpillinen ekologisuus huolehtii ekologisuudesta vain omalla alueella ja siirtää ongelmat naapureille.

Jätehuolto ja materiaalien kierrätys on kokonaisuus, joka liittyy saumattomasti kaikkeen muuhun ekokaupungin toimintaan. Orgaanisen jätteen käyttö energian tuotannossa ja peltojen lannoituksessa on eräs osa tästä. Tällä tavoin jätehuolto, energiahuolto ja elintarvikkeiden tuotanto kytkeytyvät toisiinsa kokonaisuudeksi. Nämä kaikki pitää ekokaupungissa suunnitella samalla kertaa siten, että eri alojen tekninen tieto kootaan yhteen ja saadaan toimiva suljettu kierto. Materiaali otetaan uudestaan hyötykäyttöön, eikä jätettä synny.

Kaikkeen edelliseen liittyen on todettava eräs perusasia. Vaikka ekokaupungin rakenteet tehdäänkin suljetuiksi, toimii tämän rinnalla toinen periaate, suoranainen säästäväisyys. Rakenteet pyritään kaikkiaan suunnittelemaan siten, että energiaa ei tuhlata eikä jätteitä synny tarpeettomasti. Tämä liittyy erityisesti myöhemmin käsiteltävään liikenteeseen ja rakentamiseen.

Epäorgaanisen jätteen ja tavaratuotannon suhteen ekokaupunki ei ole omavarainen. Sellainen olisi epärealistista. Ekokaupungin asukkaat käyttävät – autoja lukuun ottamatta – samoja tuotteita kuin muutkin ihmiset. Tämä tarkoittaa jääkaappeja, televisioita, matkapuhelimia ja polkupyöriä. Valtaosa näistä tuotetaan muualla, tuodaan kaupunkiin ja jätteet palautetaan kaupungin ulkopuolelle. Näiden tavaroiden kierrätyksestä ekokaupunki ei voi olla vastuussa. Se on laajempi, valtakunnallinen asia. Ekologisesti toimivassa yhteiskunnassa kaikki tällainenkin materiaali kiertää suljetusti. Mutta en puutu siihen tässä.

Sen sijaan on kaksi suurempaa kokonaisuutta, jotka heijastuvat ratkaisevalla tavalla koko kaupungin kaavoitukseen ja suunnitteluun. Ne ovat liikenne ja rakentaminen.

Ekokaupungissa ei ole henkilöautoja. Ne on korvattu henkilöautoa muistuttavilla kulkuneuvoilla. Nämä ajoneuvot eivät saastuta ilmaa, koska ne ovat sähkökäyttöisiä ja niitä ohjataan kaupunkiin rakennettavalla navigointijärjestelmällä. Ne toimivat kuin hissit, mutta vaakatasossa liikkuen. Niitä esitellään myöhemmissä puheenvuoroissa yksityiskohtaisesti. Tämän liikennejärjestelmän valinta johtaa lukuisiin helpotuksiin kaupungin suunnittelussa. Tiet voivat olla kapeita, miellyttäviä ja mutkittelevia. Pysäköintialueita ei tarvita teiden varsilla eikä muutenkaan. Kuluneuvot ladataan erityisissä lataamoissa silloin kun ne eivät ole käytössä. Liikennemelua ei ole. Liikenne on turvallista ja saasteetonta. Polkupyöriä voi käyttää näiden rinnalla, mutta henkilöautoja ei.

Tietoliikenne on erittäin korkeatasoista ja uudenaikaista. Kaupunkiin rakennetaan sinne tänne tiedonvälitykseen tarkoitettuja, vuokrattavia tiloja, joiden seinillä on suuria paneeleita. Näiden paneelien avulla voidaan järjestää kokouksia eri puolilla maailmaa asuvien asiantuntijoiden kanssa, hankkia tietoa esimerkiksi Internetistä, olla yhteydessä sairaaloihin tai yliopistoihin, käydä kauppaa ja hoitaa lukemattomia muita jokapäiväisiä asioita. Nämä tilat ovat kaikkien kaupunkilaisten käytössä. Ne muistuttavat Internet-kahviloita, mutta ovat teknisesti paljon kehittyneempiä. Näistäkin mahdollisuuksista puhutaan myöhemmin yksityiskohtaisesti.

Uuden tavaraliikenteen mahdollisuuksia en vielä suosittele ensimmäiseen ekokaupunkiin. Siinä suhteessa voi radikaalisuudesta vähän tinkiä. Mainitsen sen kuitenkin tässä yhteydessä, tulevaisuuden ekologisena kuljetusjärjestelmänä. Tulevaisuudessa tavara siirretään paikkakunnalta toiselle magneettilevitaatiota avuksi käyttävissä tyhjiöputkissa, jolloin tavaran liikutteluun käytetty energia on olematon. Mutta tämä pidettäköön toistaiseksi vain mielessä. Kysymys on kaupunkien ja paikkakuntien välisestä tavaraliikenteestä. Ratkaisu ei niinkään koske yksittäisen kaupungin sisäistä infrastruktuuria.

Rakentaminen ja kaavoitus ovat kokonaisuus, joka liittyy saumattomasti liikenteeseen. Koska ekokaupungissa ei ole henkilöautoja, voidaan koko rakentaminen ohjata ja suunnitella ilman tätä taakkaa. Koska ekokaupungissa on moderni ja monipuolinen tietoliikenne, on yhteydenpito eri osien välillä tehokas ja kaavoitus voi olla väljää. Ihmiset voivat helposti vaihtaa tietoja tapaamatta toisiaan fyysisesti. Ihmiset voivat asua omissa pientaloissaan. Rakennettujen alueiden väliin voidaan ilman logistisia haittoja jättää peltoja, talousmetsää, energiantuotantoa ja luonnonvaraisia puistoja. Talot rakennetaan ja niitä ylläpidetään erilaiset ekologiset reunaehdot muistaen. Tämä tarkoittaa sitä, että materiaalit ovat, mikäli mahdollista, paikallisia ja energiaa säästetään prosessin eri vaiheissa. Talot suunnitellaan energiaa säästäviksi ja pitkäikäisiksi. Myös kaavoituksessa otetaan nämä seikat huomioon, esimerkiksi sijoittamalla rakennukset auringonvalon kannalta tehokkaasti.

Lopuksi on syytä tässäkin sanoa muutama seikka kaupungin asukkaista. Tähänkin kysymykseen palataan muissa alustuksissa perusteellisemmin. On varmaan tärkeää, että kaupungin asukkaat muuttavat kaupunkiin vapaaehtoisesti, koska kaupunki ei ole toimiva, elleivät sen asukkaat viihdy siellä. Kaupungin viihtyisyys voidaan taata monilla tavoin, eivätkä nuo keinot ole ristiriidassa ekologisten perusvaatimusten kanssa. Nämä kaksi näkökulmaa tukevat toisiaan.

On muistettava, että ensimmäinen ekokaupunki on siemen ja alku laajemmalle kehitykselle. Siitä syystä on ilmeistä, että sinne muuttaisi paljon sellaisia ihmisiä, jotka suunnittelevat seuraavia ekokaupunkeja ja osallistuvat myöhemmin myös niiden rakentamiseen. Tätä tukemaan voisi ensimmäiseen ekokaupunkiin jopa perustaa kansainvälisen instituutin, jossa tutkittaisiin ja kehitettäisiin ekologisen asumisen ja yhteisön muotoja yhteistyössä eri yliopistojen kanssa. Muuten kaupungin asukkaat toimivat kaikissa niissä ammateissa, joissa ihmiset yleensäkin. Siellä asuu lääkäreitä, maanviljelijöitä, puuseppiä ja opettajia. On kuitenkin selvää, että jo ensimmäisen ekokaupungin suunnittelu on paljon muutakin kuin tekninen tehtävä. Insinöörit yksin eivät pysty ekokaupunkia suunnittelemaan. Se vaatii lukemattomien eri ammattien yhteistyötä. Kun ensimmäinen ekokaupunki suunnitellaan, on tärkeintä asettaa suunnittelun päämäärät ja reunaehdot oikein. Sen jälkeen pitää valita suunnittelijoiksi riittävän monipuolinen ryhmä eri alojen asiantuntijoita.

Ekokaupunkiin sopisi monenlainen toiminta ja myös joihinkin erityistavoitteisiin tähtäävä tuotanto. Esitän tästä vielä pari esimerkkiä.

Ekokaupungissa voisi sijaita pieni tehdas, jossa koottaisiin ja huollettaisiin ekokaupungissa käytettäviä erityisiä kulkuneuvoja. Se voisi myöhemmin laajentua tuottamaan samanlaisia kulkuneuvoja muihinkin kaupunkeihin. Ekokaupungissa pitää olla erityinen keskus, jossa huolletaan koko energiantuotannon kalustoa. Näin tuotanto kaikkiaan voisi tukea ekokaupungin perusideaa ja tällä tavoin helpottaa seuraavien ekokaupunkien suunnittelua ja rakentamista.

Ekokaupungissa voisi olla monenlaisia pieniä tutkimuslaitoksia. Jossakin voitaisiin vaikka yhdistää kiinalaisen ja länsimaisen lääketieteen perusajatuksia. Tällä ei ole kovin paljon tekemistä ekologisuuden kanssa, mutta se ei ole ristiriidassa perustavoitteiden kanssa ja sopisi hengeltään kaupunkiin hyvin.

Olen näillä esimerkeillä pyrkinyt vastaamaan aivan lyhyesti kysymykseen, joka on oikeutettu ja perustava. Se on kysymys siitä, millaista ekokaupungissa olisi asua ja millaisia ihmisiä siellä asuisi. Jäljempänä seuraavissa esitelmissä näitä kysymyksiä käsitellään yksityiskohtaisemmin ja perusteellisemmin.

Esitän lopuksi piirroksen muodossa, minkälainen suunniteltu ekokaupunki saattaisi olla.

Kiitän kaikkia kuulijoita vireästä mielenkiinnosta ja toivon, että täällä käydyssä keskustelussa syntyy paljon uusia ajatuksia, jotka johtavat nopeisiin ja rohkeisiin ratkaisuihin. Kun Kiina rakensi Kiinan muurin, ei pelätty eikä tehty kompromisseja. Ei kauhisteltu, että ollaan tekemässä jotakin suurta. Ei kauhisteltu, että tehdään jotain, mitä ennen ei ole tehty. Siihen samaan asenteeseen voi varmaan luottaa nytkin.

Vaalihuumassa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 22.03.2007 |

Mikään yhteiskunnan prosessi ei muistuta yhtä paljon katuprostituutiota kuin eduskuntavaalien ehdokkuus. Sanon tämän kokemuksen tuomalla bassolla. Jakelin mainoslehtisiä vaalien alla vuonna 1991 Vantaan ja Espoon kauppakeskuksissa.

Kun katuprostituutio kiellettiin, on vaaleja edeltävä tyrkytys entistä aukottomammin korvannut sen. Yhä häpeämättömämmin ehdokkaat korostavat omia avujaan, yhä vähemmän puolueensa linjaa. Valittavana on ”osaavia”, ”rohkeita”, ”rehellisiä”, ”kokeneita ja osaavia”, ”arjen asiantuntijoita” ja sitä rataa, taivaanrantaan saakka. Samaan aikaan demokratiasta kovasti vastuuta kantavat tahot pohtivat kansalaisten passivoitumista, keinoja äänestysprosentin lisäämiseksi ja äänestäjien outoa vieraantumista äänestettävistä. Syyllisiä ovat nukkuvat kansalaiset, nuo demokratian näivettäjät.

Niinpä näivettäjiä rankaistaan. He eivät saa yhtään edustajaa edustuslaitokseen. Koskaan ei pohdita, onko heidän käyttäytymisensä ehkä perusteltua ja ymmärrettävää. Tuo kolmannes jätetään nuolemaan näppejään, nollille. Edustajia saavat vain ne, jotka tukevat vaaliprosessia sen irvokkuudesta piittaamatta. Tämä ei ole oikein!

Teen demokratian rintamamiehille rakentavan ehdotuksen. Muutettakoon systeemiä niin, että kaikki äänivaltaiset Suomen kansalaiset saavat oman edustajansa valtiopäiville, riippumatta siitä, käyttävätkö he äänioikeuttaan. Tämä tarkoittaa, että nukkuvien puolue NuPu saisi osuutensa edustajapaikoista. Äskettäin päättyneissä vaaleissa tuo olisi merkinnyt noin 75 kansanedustajaa. Politiikan tutkijat laskekoot luvun tarkkaan ja analysoikoot, ketkä nyt valituista olisivat jääneet rannalle.

Sitten käytännön ehdotuksiin. NuPun ehdokkaat valittaisiin arvalla vaalipiireittäin, kun heidän lukumääränsä olisi selvitetty äänestämättä jättäneiden ja äänestäneitten suhteesta. Näin NuPulaiset pantaisiin samalle kalkkiviivalle muiden puolueiden kanssa. Arvonnasta johtuen NuPun ehdokas ei koskaan antautuisi ihmisarvoa alentavaan tyrkytykseen vaalien alla. Hän sitoutuisi astumaan eduskuntaan, jos arpa valitsisi hänet. Valituksi tulisi osaavampia arkielämän asiantuntijoita kuin nyt.

NuPun ehdokkaaksi saisi ilmoittautua jokainen kansalaisluottamusta omaava kansalainen ilman karsintaa. Kriteerit olisivat samat kuin muillekin. Ehtona olisi, ettei NuPulainen olisi aikaisemmin ollut ehdolla johonkin muuhun puolueeseen. Muutenhan NuPuun työntyisivät eri puolueiden ehdokasäänestyksissä pudonneet luuserit, eikä se olisi kunniaksi uudelle menettelylle. NuPun ehdokkaat olisivat sitoutuneita vain omiin ja kavereittensa periaatteisiin.

Hallitusneuvotteluista tulisi vaalien jälkeen mielenkiintoiset. Lujittuisiko lapuilla valittujen yhteistyö arvalla valittuja vastaan? Olisiko NuPussa kova ryhmäkuri? Ujuttautuisivatko NuPulaiset heti vanhojen puolueiden lemmikeiksi? Millainen valtataistelu alkaisi uuden ryhmän sisäisenä? Kuinka moni vaihtaisi ryhmää alkajaisiksi? Ottaisiko NuPu puoluetukea?

Entäpä kansa? Kun yksi vaalikausi olisi NuPulaisten enemmistövallassa kokeiltu uutta systeemiä, nousisiko äänestysprosentti seuraavissa vaaleissa? Jos se nousisi, olisi demokratian rintamamiehillä ainakin aihetta hurraamiseen.

Vähättelijät hirteen?

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 01.03.2007 |

Viime kuukausina olen törmännyt kahteen vastenmieliseen ihmistyyppiin. Kun heille esittää uuden, loistavan idean, heidän reaktionsa ei olekaan vilpittömän ihastunut. Päinvastoin.

Ensimmäiset alkavat kiihkeästi pohtia, mitä vikaa ajatuksessa on, kaivelevat sen heikkouksia ja epärealistisia piirteitä, esittävät holtittomasti ja lonkalta epäpäteviä vastaväitteitä ja keräävät tarmonsa osoittaakseen, miksi he itse eivät ole saaneet samaa suurenmoista ideaa. Tuntuuko tutulta?

Toiset ovat näsäviisaita. He etsivät menneisyydestä samantapaisia asioita, väittävät ajatusta vanhentuneeksi ja hämmästelevät esittäjän tietämättömyyttä. Heille on myrkkyä, kun ajatuksessa sittenkin on yhtä ja toista uutta. He antavat ymmärtää, että itse eivät halua keksiä pyörää uudestaan. Muuten kyllä.

Usein nämä kaksi tyyppiä ovat onnistuneet ujuttautumaan samaan henkilöön. Hän vähättelee ideaa ensi utopistiseksi, sitten vanhentuneeksi, eikä koskaan satu kuulemaan mitään sinä lyhyenä ajanjaksona, jolloin idea ei enää ole epärealistinen eikä vielä vanhentunut.

Nämä ihmiset eivät ole haitallisia. Heihin voi reagoida haukottelemalla.

Paljon pahempia ovat ne, jotka suhtautuvat merkittäviin asioihin samalla metodilla. Noin kolmekymmentä vuotta sitten törmäsin toistuvasti väkeen, jonka tärkein elämäntehtävä näytti olevan väestöräjähdyksen vähättely. Kymmenisen vuotta myöhemmin oli paljon asiantuntijoita, jotka katsoivat asiakseen rauhoittaa ihmismieliä väittämällä, että ilmastonmuutoksesta puhuminen on jonninjoutavaa höpinää, jolle järkevä ihminen vain hymähtelee. He olivat usein meteorologeja.

Tänään löytyy paljon väkeä, jotka kertovat, että uusiutumattomat luonnonvarat eivät lopu käytännössä koskaan, että aavikoiden eteneminen, polttopuiden loppuminen tai juomaveden puute ovat vain hihhuleiden propagandaa, kun taas ilmastonmuutoksesta puhuminen on niin ikivanha asia, ettei sillä enää pidä ihmisiä ikävystyttää. Nämä asiantuntijat aiheuttavat miljoonien ihmisten kuoleman nyt ja tulevaisuudessa ja silti he jatkavat toimintaansa ilman sanktioita. Tässä yhteydessä tulee mieleen eräs sienikirja, jossa kirjoittaja vakuutteli, että vain valkoinen kärpässieni on myrkyllinen ja kaikki muut Suomessa kasvavat sienet ovat syötäviä ja herkullisia. Ei häntäkään rangaistu. Näitä ihmisiä ei edes paheksuta, koska heillä on hyvä tarkoitus. He haluavat, että ihmisillä on hyvä mieli ja haluavat, että heistä pidetään.

Jonkin aikaa sitten eräs diktaattori hirtettiin paljon vähemmistä kuolemantuottamuksista. Mitä pitäisi näille ihmisille tehdä, jotka tietoisesti ja suosiota hankkiakseen osallistuvat miljoonien tulevaisuuden ihmisten tappamiseen? Pitäisikö heidät hirttää?

Ei olla niin julmia, ainakaan vielä. Onhan sananvapauskin eräs arvo. Mutta etsittäisiinkö aluksi julkisesti vastaamaan ne meteorologit, jotka vastoin parempaa käsitystään ovat systemaattisesti vähätelleet ilmastonmuutosta ja sen haittoja? Miksi he tekevät niin? Kysyttäisiinkö, kuinka kauan he aikovatko jatkaa samaa vähättelyä? Tuntevatko he vastuuta siitä, mihin heidän vähättelynsä johtaa?

Selvitysmiehiä lisää!

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 04.02.2007 |

On suurenmoista, että Järvenpää on ennakkoluuloton ja asettanut selvitysmiehen selvittämään tuusulalaisen omaisuuden siirtämistä järvenpääläisille, vaikka tällainen asia yleensä kuuluu sisäasiainministeriölle. Hiiteen ministeriöt! Rivakkuutta osoittaa sekin, että Järvenpää on kiirehtinyt nimeämään myös selvitysmiehen. Jussi-Pekka Alasta pyydetään asialle. Alanen – kauan Tuusulassa asuneena – tuntee erittäin hyvin tuusulalaisen ihmisen arvomaailman ja ymmärtää siitä syystä hyvin, mikä tuusulalaiselle on parhaaksi ja miksi tuusulalainen haluaa antaa omaisuuttaan järvenpääläiselle.

Seuraan esimerkkiä. Selvitysmiehiä voi siis asettaa kuka hyvänsä ja pitääkin asettaa selvittämään minkälaisia asioita hyvänsä. Niinpä olen ajatellut asettaa selvitysmiehen tutkimaan Järvenpään kaupunginjohtaja Kukkosen sielunelämää ja hänen motiivejaan kun hän tahtoo kahmia lisää omaisuutta johtamalleen firmalle, Kiinteistöyritys Järvenpäälle. Selvitysmieheksi ehdotan eduskunnan jättävää valtiomies Tony Halmetta.

Selvitysmies Halmeen tehtäväksi aion antaa tarkennettuna ja yksityiskohtaisemmin kysymyksen johtaja Kukkosen ja eräiden muidenkin järvenpääläisten perimmäisistä elämänarvoista. Kenen asialla nämä ihmiset oikein ovat? Mitä he oikein elämässään tavoittelevat? Miksi juuri Järvenpäähän pitää haalia paljon ihmisiä? Onko tällä jotain tekemistä johtaja Kukkosen firman kasvutavoitteiden kanssa? Miksi johtaja Kukkonen haluaisi mieluummin johtaa suurta kuin pientä firmaa? Miksi Järvenpään pinta-ala ja ihmiset eivät riitä johtaja Kukkosen johdettaviksi? Haluaisiko Kukkonen alitajuisesti ollakin Mexico Cityn, New Yorkin tai Bejingin johtaja?

Sivistynyt ihminen ei kurkottele määrää vaan laatua. Sivistynyt ihminen pyrkisi tekemään Järvenpäästä korkeatasoisen (enkä tarkoita tällä korkeita rakennuksia) asuinalueen järvenpääläisille ihmisille. Hän ei jaa asuinalueita ”käpykyliksi” ja ”urbaaneiksi” vaan ymmärtää, että tuo ei ole ratkaiseva. Ratkaisu löytyy muualta. Hän ymmärtää myös, että järvenpääläisen ihmisen onni ei ole lisääntyvä ahtaus. Hän ymmärtää, että asiaa ei sillä korjaannu, että naapureilta valloitetaan lisää elintilaa ja täytetään se samalla tavalla kuin oma alue on jo täytetty.

Nämä asiat eivät ole markka-asioita eivätkä numerojuttuja, kuten Kukkonen ja eräät muut järvenpääläiset näyttävät luulevan. Ne ovat ennen muuta laadullisia arvokysymyksiä. Järvenpää ja Kerava ovat kolmanneksi ja neljänneksi ahtaimmat kunnat Suomessa. Vain Helsinki ja Kauniainen ovat vielä heikommassa jamassa. Ahtaus on seuraus siitä, että määrää on tuijotettu ja laatu unohdettu. Nyt nämä tuijottajat kohdistavat tuijotuksensa Tuusulaan, joka ei tähän tautiin ole vielä yhtä pahasti sairastunut.

Toivottavasti sisäasiainministeriöstä löytyy jonkin verran älliä. Kun Järvenpään idoli, suurkaupunki Helsinki halusi selvitysmiehen Sipoon kaappaukselleen, vedottiin lain edellyttämiin erityisiin perusteisiin. Ne eivät todellisuudessa passanneet silloinkaan ja vielä huonommin ne passaavat tähän yhteyteen. Järvenpää ei ole Helsinki, eikä Tuusula ole Sipoo. Tai sitten Jussi-Pekka Alanen on Tony Halme.

Teho ja ihminen

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 09.01.2007 |

Yhteiskunnan eri kehitysvaiheissa sen osat kietoutuvat toisiinsa ja jokaista vaihetta leimaa tietty tekniikan taso. Kaikilla osilla on yhteinen perustavoite, tekniikka palvelee sitä ja osia yhdistää aineellinen ja aineeton infrastruktuuri. Sen teho ja nopeus säätelee myös ihmistä.

Kaksisataa vuotta sitten ei ollut radiota, pankkiautomaattia eikä kännykkää. Viestejä ja tavaraa kuljetettiin hevospelillä paikasta toiseen. Oli hyväksyttyä ja ymmärrettävää, että asiat myöhästelivät, täsmällisyys laskettiin päivissä tai tunneissa ja asiat etenivät aikansa tahdissa ilman hätiköintiä. Nykymenoon verrattuna aikaa oli venytetty ja elämä oli leppoisampaa.

Nyt ihmisen pitää olla tavoitettavissa jatkuvasti, sähköpostin viestiin odotetaan vastausta viimeistään saman päivän aikana, maailman uutiset ovat tiedossa sekunneissa, rahaa siirretään hetkessä, tietokoneet ratkaisevat mutkikkaita päättelytehtäviä heti ja tavaroiden toimituksissa ylläpidetään JOT-malleja. Tapahtumien nopeus on turbovaihteella, täsmällisyys ja luotettavuus mikroskooppisella tasolla. Suomi on tässä suhteessa maailman kärkimaita. On vaikea kuvitella, että nykyistä infrastruktuuria tarvitsisi enää olennaisesti nopeuttaa tai täsmentää. Entiseen verrattuna aikaa on tiivistetty. Ihmiset vaativat itseltään ja toisiltaan mukautumista täsmällisyyteen ja vauhtiin.

Kirjoitan tätä Kinshasassa. Täällä Afrikassa on eri meininki kuin siellä Suomessa. Bussi lähtee sitten, kun siihen on tullut tarpeeksi matkustajia. Tapaamisiin tullaan jos tullaan ja milloin tullaan. Viesteihin vastataan, jos huvittaa. Kukaan ei ota nokkiinsa päivän myöhästymisestä. Sen sijaan on tökeröä olla hapan, jos joku jonkun tunnin myöhästyy. Pankkiautomaatteja ei ole, euroa ei hyväksytä kaikissa maissa valuutaksi lainkaan, lentokoneet putoilevat, luottokorteille nyrpistetään nenää, sähköt katkeilevat tuon tuostakin, vettä ehkon/ehkei, tiet on pilkutettu hengenvaarallisilla onkaloilla, kulkuvälineet ovat rämiä ja kaikki kapineet rikkoutuvat alvariinsa. Meno on kuin moukarihäkissä ja porukkaa vain naurattaa. Aika on elämistä varten, aikataulut eivät.

En ole tyrkyttämässä afrikkalaista huolettomuutta Suomeen. En myöskään kaupittele paluuta hevoskärryjen aikaan. Molemmat ovat nykyihmiselle pitkästyttäviä ja turhauttavia. Toivottavaa on, että teollistunut maailma ravistaa harteiltaan ympäristöä kuormittavan tuotannon, eikä silti tingi tehokkuudesta ja täsmällisyydestä. Mutta kireimmilleen viritetty tuotantokoneisto vaatii rinnalleen viimeisilleen viritetyn ihmisen. Tätä eivät kaikki kestä. Avioerot, itsemurhat, psyykelääkkeitten yleisyys, lastenkin mielenterveysongelmat ja muut nykyajan ilmiöt ovat ilmeisessä yhteydessä siihen vauhtiin ja tehoon, jolla asiat tapahtuvat ja jota myös ihmisiltä vaaditaan.

Tyrkytän ratkaisuksi vanhaa seepra-mallia, jossa elämä on jaettu kahteen limittäiseen osaan, valkeaan ja mustaan raitaan. Näistä ensimmäinen on salliva ja tehoton, toinen tiukka ja tehokas. Ongelmamme saattaa olla, että olemme epähuomiossa ujuttaneet myös vapaa-aikaamme tuon jälkimmäisen mallin, eikä se olisi tarpeen.

Uusvasemmisto nokkii uusoikeiston reviirillä

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 31.10.2006 |

Perinteinen vasemmisto puolustaa työtä ja oikeisto pääomaa. Tämä asetelma on yhtä vanhentunut kuin kansalaisten jakaminen aatelistoon, porvaristoon ja papistoon.

Hyvinvointivaltiossa kumpikin edellä esitetyistä rintamalinjoista on haalistunut lähes näkymättömiin. Huomattavasti näitä terävämmäksi hahmottuu toinen rajaus, jonka voisi karkeasti määritellä seuraavasti.

Yhteiskunnassa on kansalaisia, jotka haluavat ottaa vastuun ja vapauden elämästä itselleen. Heidän vastapoolinaan ovat ne, jotka kylläkin usein haluavat säilyttää vapautensa, mutta sälyttää vastuun kasvottomalle yhteiskunnalle. Nämä ihmiset eivät muistuta Karin pilakuvista tuttua laihaa, haalaripukuista työläistä tai lihavaa silinteripäistä kapitalistia.

Sijoitan uusvasemmistoon ne, jotka odottavat ja vaativat yhteiskunnalta osakseen loputtomasti apua. He ovat usein saaneet lapsilisän, vuosikymmenten koulutuksen, opintotuen, asumistuen ja ilmaisen terveydenhoidon. Riippumatta siitä, ovatko he lapsia, aikuisia tai vanhuksia, sairaita tai terveitä, maalaisia tai kaupunkilaisia, perheellisiä tai sinkkuja, he vaativat lisää – eivät itseltään vaan muilta. He ovat eläneet elämänsä ylellisyydessä, josta kehitysmaan kansalainen ei pysty edes uneksimaan tai jota sodanjälkeisen ajan suomalainen olisi pitänyt rappeuttavana loisimisena. He ovat kapitalisteja. He eivät luoneet pääomaansa itse, vaan sen rakensivat heitä edeltäneet sitkeät, hikeä erittävät sukupolvet. He pitävät oikeutenaan elellä vauvanvaipoissa eläkeikään saakka. Heillä ei ole känsiä kourissaan eikä haisevaa ruudullista paitaa vaan sileät kädet ja muodikkaat silmälasit. He viljelevät sivistyssanoja.

Uusoikeiston tyypillinen edustaja ei hyödyttömän sivistyksen tähden ole kouluissa vanhentunut. Hän on aloittanut elämänsä varhain kovalla työllä, ansainnut itse pääomansa, perustanut sen jälkeen oman yrityksen, uurastanut kelloon ja almanakkaan vilkuilematta lomattomat vuosikymmenet parhaasta elämästään, säästänyt ja käyttänyt rahansa harkiten. Työ ja säästäväisyys ovat tatuoineet häneen elämänmittaiset jäljet. Entinen kokoomuksen kansanedustaja ja sorakeisari Tauno Valo on tätä sorttia. Harvapa tohtisi laiskuudesta syyttää miestä, joka aloitti uransa lapioimalla kuormakaupalla hiekkaa lavalle ensin kahdeksantoista tuntia ja nukkui sitten yönsä auton hytissä bensakuluja säästääkseen. Häntä haukuttiin sittemmin siitä, että hän oli Suomen rikkain mies. Nämäkin ihmiset vaativat, mutta itseltään. He ovat työväkeä. Heillä on mutkattomat puheet ja lapiomaiset käpälät.

Vasemmisto-oikeisto akseli ei uudessakaan mielessä ole yhteiskuntamme tilan tai kehityksen kannalta olennaisin. Se on toisarvoinen jäänne menneiltä ajoilta. Paljon tärkeämpi on asenne ympäristömme muutoksiin. Tämä aate halkaisee kummankin edellä kuvailemistani ryhmistä. Mutta vasemmisto-oikeisto liturgiasta ei varmasti vielä aikoihin irtauduta. Vähin vaatimus olkoon silloin, että termejä käytetään niin, että niillä on yhteys yhteiskuntamme todellisuuteen.

Älyä perunassa

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 17.10.2006 |

Eräässä alustuksessa tulin kerran maininneeksi, että eniten kaikissa nykyajan tuotteissa maksaa äly, jopa perunassa. En arvannut, kuinka oikeassa olinkaan.

Elokuun lopulla menin erään perunapellon vieressä sijaitsevaan gourmet-ravintolaan syömään. Tiedättehän nuo paikat, joissa suuren lautasen keskelle on pystytetty orgaanisista materiaaleista pieni veistos ja joku sanaseppo on valjastanut luovuutensa ja keksinyt piperrykselle eksoottisen nimen. Hyväuskoiset asiakkaat luulevat sitä ruoaksi, trenditietoiset pitävät hienona.

Pyysin perunaa ja lihaa. Tarjoilija oli hämmästynyt.

Vähän ajan kuluttua hän palasi ja sanoi, ettei heidän ravintolassaan ole perunaa. Sitten hän sanoi, että lohkoperunaa on ja vastasin, että lohkoperuna käy.

Vähän ajan kuluttua sain lautasellani lohkoperunaa ja lihaa. Lohkoperunoita oli kolme. Keskityn nyt noihin kolmeen kappaleeseen. Olin päätellyt niiden sisältävän älyä. Selvittääkseni teoriani oikeellisuuden, suoritin terävällä veitsellä yhden lohkoperunan ruumiinavauksen. Arvelin kahden muun kappaleen olevan tarkasteltavan lähisukulaisia ja identtisiä tarkasteltavan kappaleen kanssa.

Lohkoperunaa peitti eräänlainen paneeraus, jossa oli maku. Paneerauksen alta paljastui vähän perunankuorta ja sitten mössöä. Mössö ei mielestäni ollut luonnollista perunaa vaan puristettua puuroa. Se ei maistunut millekään. Arvelin, että esineessä oli älyä enemmän kuin aavistinkaan.

Tarjoilija kysyi myöhemmin maistuiko ruoka. Sanoin, että ruumiinavaus oli paljastanut, että lohkoperunan sisällä ei ollut arkiperunaa vaan mössöä ja lohkoperunan maku oli maalattu mössön pintaan erillisellä, ei-perunamaisella maalilla. Tarjoilija hymyili veitikkamaisesti ja sanoi, että havaintoni olivat oikeita. Kysyin, oliko peruna keittiössä puuhailevan gourmet-kokin tuotantoa.

Ei ollut. Lohkoperuna oli tullut pakastettuna elintarvikkeita toimittavasta tukkukaupasta ruskeassa pussissa, eikä pussin päällä ollut mitään tuoteselostetta tai tiedotetta. Se oli vapautettu jäädytetystä tilastaan vasta vähän ennen lautaselle asettelua. Soitin seuraavana päivänä tukkukauppaan saadakseni tietää, sisältyykö heidän tuotteeseensa älyä. He kertoivat, että luettelossa oli sata erilaista perunatuotetta ja arvelin niissä olevan älyä vaihtelevia määriä. Kuvailin lautasellani edellisenä päivänä sijainnutta kappaletta ja sain maahantuojan nimen.

Maahantuojalta kuulin, ettei lautasellani ollutkaan ollut lohkoperuna, vaan jättilohkoperuna. Se oli maailmankuulu tuote, Idahon jättilohkoperuna. Pinnassa ollut maali ei ollut mitä hyvänsä tököttiä, vaan vehnäjauhon, suolan, riisijauhon, maissitärkkelyksen, erilaisten mausteiden, nostatusaineen, valkosipulijauheen, kasviproteiinin ja paprikamausteen tieteellisesti kehitetty seos. Siitä tuli maku, sisällä olevasta mössöstä massa. Internetissä on 1,5 miljoonaa mainintaa Idahon perunasta. Sen taustalla hyrrää huippuunsa automatisoitu tuotanto- ja kuljetuskoneisto. Tuotteessa on enemmän älyä kuin olin aavistanutkaan.

Tietääkö kukaan ravintolaa, jossa saisi tyhmää ruokaa?

Vihreys valuu vyörynä vasemmalle

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 06.09.2006 |

Hannele Luukkainen ilmoitti siirtyvänsä kokoomuksen valtuustoryhmään Helsingissä, Leena Vilkka keskustapuolueen valtuustoryhmään Hyvinkäällä. Mitä yhteistä on näillä kahdella?

Molemmat tapahtuvat elokuussa ja Uudellamaalla. Vilkka lähtee kuun alussa, Luukkainen lopussa. Kumpikin siirtyy vihreistä oikealle. Kumpikin on todellinen perusvihreä: Vilkka on luonnonsuojelun merkittävä filosofi, Luukkainen intomielinen eläintensuojelija. Molemmat olivat vihreitä paljon ennen niitä, jotka nyt julistavat turuilla ja toreilla vihreyden keskeistä aatesisältöä.

Olen itse edelleen Vihreän Liiton kriittinen jäsen, mutta eräiden muiden kanssa perustanut Tuusulan Puolesta valtuustoryhmän Tuusulaan. TuPu:n ryhmässä on mukavaa. Siellä ei puukoteta selkään, ei käydä repivää valtataistelua, ei ehdotella itseä luottamustehtäviin ja käyttäydytään muutenkin normaalien ihmisten lailla.

Vihreisiin liittyy kaksinaamaisuus, joka on syytä kirjoittaa paperille, kaikkien luettavaksi. Vihreät kertovat olevansa puolue, joka ei ole oikealla eikä vasemmalla vaan edellä. Kaikki tietävät, että se ei ole totta. Se tiedetään vihreissä ja vihreiden ulkopuolella. Niin pitäisi olla mutta ei ole. Tosiasiassa nykyinen Vihreä Liitto on selvä vasemmistopuolue. On vaalitärppi julistaa edessä olemista. Sen avulla kalastellaan ympäristöasioita kannattavilta oikeistolaisilta ääniä vasemmistolaiselle puolueelle ja politiikalle.

Selvä enemmistö vihreiden sisäpiiristä ei ole ympäristöpoliitikkoja vaan sosiaalipoliitikkoja – eikä mitä hyvänsä, vaan demareista selvästi vasemmalle sijoittuvia sosiaalipoliitikkoja. Heidän käsityksensä mukaan esimerkiksi perustulo pitää korottaa niin korkeaksi, että paskaduuneista on varaa kieltäytyä. He eivät puhu siitä, että paskaduunitkin pitää tehdä ja niiden vastuuntuntoiset tekijät maksavat verorahoillaan heidän perustulonsa. Perustulosta on tullut vihreiden merkittävä vaaliase. Aikaisemmin se oli sentään ydinvoiman vastustus. Ilkka Kylävaara ei ollut väärässä kertoessaan Taistolaisuuden musta kirja – teoksessaan, että taistolaisten valtaosa ei siirtynyt Vasemmistoliittoon vaan Vihreisiin. Ja se näkyy arjen politiikassa.

Esimerkki. Äskeisten presidentinvaalien lopputulos osoitti, että suuri osa vihreistä äänesti jo ensimmäisellä kierroksella Tarja Halosta eikä Heidi Hautalaa. Ne harvat vihreät, jotka äänestivät toisella kierroksella Niinistöä, äänestivät ensimmäisellä Hautalaa. Valtaosalle vihreistä vasemmistolaisuus on omempaa kuin edessä oleminen. Eikä missään joukossa, vuorineuvoksista työväkeen haukuta Pentti Linkolaa niin sikamaisesti kuin vihreiden sisäpiireissä.

Lopuksi eräs tulevaisuuden ennuste. Tällä tiellä vihreys valuu vyörynä vasemmalle. Suunta on nyt jo selvä ja eduskuntavaalien ehdokkaatkin valikoituvat tällä perusteella. Yksittäisten oikeistoäänien poiminta onnistuu vielä ensi maaliskuussa, sen jälkeen ei enää. Kaikki puolueet ovat jo ympäristöpuolueita. Uusvihreä Liitto kilpailee äänestäjistä Vasemmistoliiton kanssa, mutta häviää sille ajan myötä. Vasemmistoliiton linja on vuosien varrella ollut johdonmukaisempi ja kestävämpi.

Perustulo rautalangasta

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaassa 21.08.2006 |

Tässäkin lehdessä on julkaistu ymmärtämättömiä kirjoituksia perustulosta, eikä mutkikasta asiaa voi näköjään liikaa selittää. Siispä vielä kerran ja rautalangasta, tuota tuoretta sanontaa käyttääkseni.

Liisa on 46-vuotias yksinhuoltaja, töissä vakituisesti siivoojana ja maksaa veroja. Liisan veroilla maksetaan Rikun perustulo. Riku on 38-vuotias valtiotieteen opiskelija eikä töissä. Riku on myös ajattelija ja keskustelija. Tämä toiminta on palkatonta. On oikeudenmukaista, että Liisa uhraa osan ajastaan töissä siivoojana, jotta Rikulle jää enemmän aikaa työhönsä. Näin toimii modernin yhteiskunnan työnjako. Sen avulla siivoustyötä voidaan muuntaa ajattelu- ja keskustelutyöksi.

Joku ehkä arvelee, että Liisan maksamille veroille olisi tarpeellisempaakin käyttöä kuin Rikun ajattelun tukeminen. Kumottakoon saman tien tuollaiset väärinkäsitykset.

Eräskin kriitikko antaisi rahat 58-vuotiaalle Ainolle, joka on omaishoitaja ja käyttää suuren osan ajastaan 86-vuotiaan äitinsä hoitamiseen, saamatta siitä mitään korvausta. Mutta Aino ei kuulu prekariaattiin, eikä polta taloja vaikka ei saakaan palkkaa. Aino on vaaraton ihminen, joten hänestä ei tarvitse välittää. Rikusta taas ei tiedä, mitä se saa päähänsä. Parempi antaa rahaa Rikulle.

Toinen arvostelija sijoittaisi rahat luonnonsuojelualueisiin. Rikun saamalla perustulolla voisi vuosien varrella ostaa useita hehtaareja halpaa metsää, joka tulevien sukupolvien iloksi kasvaisi ja muuttuisi asuinpaikaksi linnuille, muurahaisille ja oraville. Tällaisesta ratkaisusta olisi iloa muurahaisille ja tuleville sukupolville mutta ratkaisua kannattaa vain hölmö, joka ei tunne Suomen vaalilakia. Muurahaiset eivät äänestä.

Kolmas kitisijä antaisi rahat ghanalaiselle Mujeebille, joka on lahjakas 13-vuotias poika. Mujeebin vanhemmilla ei ole varaa kouluttaa Mujeebia, koska koulupukukin maksaa ja poika ajautuu olosuhteiden pakosta katulapseksi. Katulapset ovat Afrikassa prekariaattia, mutta joutuvat – päinvastoin kuin suomalaiset valtiotieteen opiskelijat – itse keksimään tavat elantonsa hankkimiseen. On itsestään selvää, että Suomen kansalainen Riku tarvitsee Liisan verorahat ennen Mujeebia. Perustuloa ei turhaan kutsuta myös kansalaispalkaksi.

Törkeimmät ehdotukset Liisan verorahojen käytöstä tulevat ahkerien ihmisten piiristä. Heidän mielestään Liisan verorahoilla pitäisi tukea valikoivasti sellaisia aloittelevia yrittäjiä, joiden ponnistelut ajan mittaan tuottavat työtä ja vaurautta paitsi heille itselleen, myös monille muille suomalaisille. Nämä yritykset saattaisivat toimia esimerkiksi ympäristötekniikan alalla, jolloin työllisyyttä lisäävä vaikutus samalla koituisi maapallon ja tulevien sukupolvien hyödyksi. Nämäkin höpertelyt on torjuttava päättäväisesti. Rikulle maksettu raha kuluu vastikkeetta heti ja tässä. Tulevaisuuteen investoitu raha katoaa ties minne, eikä hyödytä ketään. Jotain realismia sentään. Eivät tulevaisuuden ihmiset vielä äänestä.

Raha kuuluu Rikulle. Ellei Riku saa rahaa, hän joutuu poimimaan marjoja ja sieniä joidenkin ukrainalaisten jatkeeksi.