| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 11.11.2004 |

Täällä Caracas.

Venezuela on ihana maa. Suomalaisen bensalitran hinnalla saa täällä 30 litraa. Sillä kelpaa posotella. Vesi maksaa enemmän, mutta auto ei vedellä liiku. Isolla moottoriveneellä on halpaa ajella edestakaisin rantaviivaa lujaa.

Siinä ensimmäinen öljymaan indikaattori, johon täällä törmää. Asialla on syynsä ja seurauksensa. Perussyy, että Venezuela tuottaa miljardi barrelia raakaöljyä vuodessa, on maailman merkittävimpiä öljymaita ja nykykulutuksen jatkuessa käyttökelpoisen öljyn varannot kestävät 80 vuotta. Lisäksi on raskaita raakaöljylaatuja 280 miljardia barrelia, nykyisen tekniikan puitteissa myös hyödynnettäviä. Yhteenveto: nykykulutus katkaisee öljyntuotannon vasta 300 vuoden kuluttua. Kysymys Venezuelan tulevaisuudesta ”öljyn jälkeen” on kiivastahtiselle ihmiselle absurdi kaukaisuudessaan.

Öljyn varassa on 25 % BKT:stä, 50 % valtion budjetista ja 80 % vientituloista. Noin 70 % vientiöljystä jalostetaan. Vientituloista seuraava tulee alumiinista ja raudasta, eikä näiden jälkeen ole mitään merkittävää. Alumiininkin tuotannossa halpa energia on ratkaiseva tekijä. Varteen otettavia vaihtoehtoja ei edes pohdita. Maan talous on riippuvainen öljyn maailmanmarkkinahinnoista, eivätkä veronmaksajat pysty protestoimaan uskottavasti, koska puolet budjetista katetaan öljytuloilla.

Arkisia seurauksia on useita. Autot ovat usein kolhiintuneita amerikanrautoja tai massiivisia maastoautoja, tuhlailevia bensasyöppöjä ja niillä taitetaan pienetkin matkat, vaikka mutkikkaiden liikennejärjestelyjen vuoksi kävellen olisit nopeammin perillä. Yksityisautoilu on in, auto on kunkku, taksikyydit älyttömän halpoja. Caracasin halkaisee itä-länsi-suuntainen, 6-kaistainen moottoritie Francisco Fajardo, joka välillä leviää 10-kaistaiseksi ja paikoitellen rönsyilee monikerroksisiksi, spagettimaisiksi liittymiksi. Se on työntänyt tieltään koko entisen rakennuskannan ja on rakennettu suurelta osin 10 metrin korkeuteen sillalle. Sen molemmille puolille muodostuvat negatiiviset meluvallit, ympärivuorokautinen jyly ja pakokaasun pilvi peittää parin kilometrin vyöhykkeen kaupungin halki.

Liikemiesmäisesti ajatellen bensaa kannattaisi säästää ja odotella hintojen nousua. Bensaverolla saisi paljon rahaa koulutukseen ja kaiken muun teollisuuden kehitykseen. Yritin ehdotella tällaista eräässä seminaarissa, vastaanotto oli viileä. Vuonna 1989 pääministeri Perez korotti bensan hinnan 3-kertaiseksi. Kansa oli kaduilla ja viikon päästä 3000 ruumiina. Tapahtuma sai nimen: El Caracazo. Hinta jäi ”korkealle” tasolleen, muttei ole sen jälkeen noussut radikaalisti.

Nykypresidenttiä Hugo Chavezia moititaan taksikuskeista professoreihin. Hän on leimautunut populistiseksi yläluokan vainolaiseksi, eikä ole poistanut köyhyyttä. Oppositio on ponnistellut Chavezin syrjäyttämiseksi, onnistumatta. Sen yritykset, kuten vuoden 2002 yleislakko haittasi öljytuotantoa merkittävästi. Kuuba on Venezuelan ystävä.

Venezuelalle soisi hyvän tulevaisuuden. Ihmiset – erityisesti naiset – ovat kauniita, rentoja, ystävällisiä, huumorintajuisia ja fiksuja.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 5.10.2004 |

Kaksi merkittävää suomalaista on käyttänyt puheenvuoron, Pentti Linkola ja Tarja Halonen. Oletan, että ainakin ensin mainitun puheet muistetaan vielä sadan vuoden kuluttua.

Linkolan uusi kirja ilmestyi kauppoihin ja taas hänen arvioijansa nostivat ykkösasiaksi vanhan ihmettelyn aiheen: ”Linkola on kunnon mies, koska elää kuten opettaa”. Mitä kummaa siinä on? Eivätkö Henry Saari, Jari Sarasvuo ja Lenita Airisto elä kuten opettavat? Mutta ei Linkolaa itse asiassa johdonmukaisuuden vuoksi ihaillakaan, vaan ihaillaan, koska Linkola kärsii. Tai tarkemmin: tavallinen paperinpyörittäjä kärsisi, jos eläisi kuten Linkola. Me ihailemme sitä, joka noudattaa Äiti Teresan ohjetta: ”pitää antaa niin paljon, että kärsii”. Äiti Teresa uhrautui köyhien, Linkola luonnon tähden. Suomessa ei ole yhtään poliitikkoa, jolla olisi läheskään mainitsemieni henkilöiden katu-uskottavuutta, eikä yhtään, joka syvällisellä ja tinkimättömällä tasolla pystyisi Linkolan väitteet kumoamaan, pinnallisesti ja lörpötellen kylläkin.

Tarja Halonen puhui rohkeasti New Yorkissa kritisoidessaan globalisaatiota. Jos koko teollinen maailma hyväksyisi kritiikin epäreiluudesta ja toimisi pitkällä tähtäyksellä reilujen periaatteitten mukaisesti, muuttuisi suhteemme kehitysmaihin ratkaisevasti. Kehitysavusta puuttuu nykyisin syvällisyys ja sen mukana kaikki. On perusvirhe pyrkiä tekemään kehitysmaista itsemme kaltaisia. Apua pitää antaa, mutta harkiten.

Seuraava kannattaa muistaa, jos maapalloistumista ruvetaan reiluntamaan. Apu ei saa olla sirpalemaista, vaan sen täytyy kohdistua koko yhteiskuntaan, sen kaikkiin osasektoreihin samanaikaisesti. Ei pidä rakentaa yksittäistä sairaalaa, ellei sitä istuteta joka suhteessa toimivaksi osaksi ympäristöään. Apu ei saa olla lyhytjänteistä, jälkijättöistä ja paikkailevaa. On liikaa esimerkkejä projekteista, jotka rapistuvat, koska niihin olisi pitänyt alun perin liittää kunnolliset tukitoimet pitkäksi ajaksi tulevaisuuteen. Samoin sellaisesta avusta, joka tulee liian myöhään, vasta hädässä.

Edellisen lisäksi länsimaat kuvittelevat virheellisesti, että meidän tehokas elämänmuotomme on tavoite kaikkialla. Apu pitää sitoa paikalliseen arvomaailmaan, kulttuuriin ja perinteeseen, muuten vastaanottaja hyljeksii sitä kuten terve elimistö vierasta kudosta. Lisäksi jokainen projekti pitäisi toteuttaa vastaanottajien kanssa yhteistyössä, silloin ihmisiä myös koulutetaan.

Viimeksi mainittu seikka on välttämätön tärkeimmän toteutumiseksi. Kehitysavun perimmäisin tavoite on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Valitettavan usein näkee apujoukoissa ihmisiä, joille apu on elämäntehtävä, eivätkä he haluaisi missiostaan luopua, koska hyväntekijänä on niin palkitsevaa olla. Kun globalisaation reiluilu aloitetaan, olkoon tinkimätön tavoite, ettei apua enää viidenkymmenen vuoden kuluttua tarvita eikä reiluudesta tarvitse puhua. Tasaveroisten kumppaneiden välillä reiluus on itsestäänselvyys. Sen mainostaminen sisältää aina pikku annoksen alentuvuutta.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 18.9.2004 |

Viikko sen jälkeen, kun olin tällä palstalla kirjoittanut, että rasismipoliisit tulisi Suomessa panna erityistarkkailuun, päästi vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen suustaan sammakoita, jotka osoittivat ehdottomani varotoimen tarpeelliseksi. Suomalaiset saivat kyseenalaista kansainvälistä julkisuuttakin hänen möläytystensä johdosta. Tatu Vanhasta on reposteltu jo liikaa, mutta keskustelu jatkuu kiivaana ”Tieteessä Tapahtuu” – lehdessä. Ylireagointi rotukysymyksissä suuntaan kuin suuntaan edistää rasismia. Kun pikaviestin palkintokorokkeelle nousee Ateenassa 12 samanväristä ihmistä, on uskottava, että ihonväri korreloi joidenkin muidenkin ominaisuuksien kanssa. Ei siitä pidä hermostua. Todennäköisyydet todistavat jotain ja monotonisuus on ikävää.

Äskettäin valmistui tutkimus, jonka mukaan ihmiset kärsivät masennuksesta kaikkialla, mutta tutkituista maista eniten Yhdysvalloissa. Oletan, että tähän WHO:n tutkimukseen ei puututa kovin intohimoisesti. En usko, että puumalaiset alkavat vaahdota amerikkalaisten puolesta tai tutkimus tuomitaan hölynpölyksi, vaikka se oli kyselytutkimus, tutkitut ilmeisesti itse määritelleet tunnetilojaan ja tieteellisten johtopäätösten kannalta kokonaisuus arveluttaa. Miksi ihmiset saavat olla masentuneita mutta eivät tyhmiä? Kerroin aikanaan eräälle tuttavilleni tutkimuksesta, jonka mukaan puolet suomalaisista on keskimääräistä tyhmempiä ja sain osakseni kauhistelua ja paheksuntaa. Onko masentunut onnekkaampi kuin tyhmä?

Asiassa on vakaviakin piirteitä. Käydystä keskustelusta heijastuu älykkyyden geneettisen osuuden reipas yliarvostus. Se näyttää olevan yleinen länsimainen ilmiö ja liittyy erilaisiin muihin älyttömyyksiin. Ei ymmärretä, että älykkyyden perinnöllinen osa on samanlainen ominaisuus kuin esimerkiksi pituus. Sillä on vain välillinen arvo. Älykäs rikollinen on pahempi kuin tyhmä, vaikka monet ihastelevatkin Hannibal Lecterin kaltaisia otuksia. Mutta älykkyys – päinvastoin kuin viisaus – on työvälineenä myös silloin, kun luodaan taloudellista kasvua, tehokkuutta, kilpailukykyä, kun ollaan iskussa, vastataan haasteisiin ja panostetaan uusiin tavoitteisiin. Nuo tavoitteet paljastuvat lähemmin tarkasteltuna vähintään kyseenalaisiksi.

Toinenkin vakava seikka heijastui käydystä keskustelusta. Tieteellinen tutkimus, hyvä tai huono, pyrkii tarkastelemaan faktoja. Poliittisessa keskustelussa esitetään taas mielipiteitä, joskus faktojenkin pohjalta. David Humen giljotiini erottaa tosiseikat ja mielipiteet jyrkästi toisistaan. Osassa käydystä keskustelusta vihjailtiin, että tieteellisen tutkimuksen suunnittelussa, itse tutkimuksessa tai tulosten esittelyssä on otettava huomioon poliittinen korrektius, siis tieteen tulisi alistua kulloisenkin poliittisen muotivirtauksen välineeksi. Ellei tällaisia haluja lyödä kanveesiin jo pukuhuoneessa, ollaan syvässä, vaikka houkuttelevassa suossa. Vähiten palkitsevaa on aina kertoa epämiellyttäviä totuuksia. Ihmiset uskovat paljon helpommin miellyttäviä valheita. Niiden esittäjät ne vasta mukavia ovat, uhraavat rehellisyydenkin oikeiden asioiden tähden.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 29.7. 2004 |

Shakkimestari Bobby Fisher pidätettiin äsken Tokiossa ja hän joutunee vastamaan puheistaan ja teoistaan Yhdysvaltoihin. Hänen virallinen rikoksensa oli pelata shakkia Serbiassa vuonna 1992, vaikka USA oli kieltänyt kansalaisiltaan liiketoimet tuossa maassa.

Lisää pahennusta hän on herättänyt muilla toimillaan. Hän sylkäisi julkisesti kirjeelle, jossa häntä kehotettiin keskeyttämään Serbian ottelu. World Trade Centerin tuhon jälkeen hän puhui Yhdysvalloista kielteiseen sävyyn sanoen, että USA sai mitä oli ansainnut. Fisher on omapäinen ja omahyväinen tyyppi. Siitä saa häkkiä.

Ei ole noussut laajaa mielipidemyrskyä Fisherin ihmisoikeuksien puolesta, vaikka hän on joutunut pakoilemaan FBI:tä 12 vuotta.

Kirjailija Salman Rushdie sai osakseen ns. fatwan vuonna 1989 julkaistuaan kirjan ”Saatanalliset säkeet”, jossa loukattiin islamia. Symbolisen kuolemantuomion julisti Iranin uskonnollinen johtaja Khomeini mutta sitä ei koskaan pantu täytäntöön. Rushdie piileskeli useita vuosia peläten ääri-islamilaista kostoa ja laaja mielipidemyrsky vavisutti länsimaiden älymystöpiirejä. Adresseja ja julkilausumia allekirjoitettiin.

Me olemme sananvapauden puolustajia, kun kysymys on meille sopivasta sananvapaudesta.

Ruotsin kuningas Carl Gustaf sai pyyhkeitä viime helmikuussa, kun hän oli mennyt kehumaan kaveriaan Brunein sulttaania mukavaksi mieheksi ja ihastellut hallitsijan suhdetta kansalaisiinsa. Ei ilmoitettu, mikä kuninkaan lausunnossa ei pitänyt paikkaansa tai eritelty analyyttisesti miksi lausunto olisi ollut kovin sopimaton. Kuningasta kritisoitiin, koska hän ei vierailunsa aikana puhunut Brunein ihmisoikeuksista ja siitä, että hän oli esittänyt poliittisen kannanoton.

Puhuttiin perustuslaillisesta kriisistä, monarkian lopettamisesta ja kuningasta nöyryytettiin pääministerin puhuttelulla – ihmisoikeuksien ja sananvapauden nimissä. Ruotsihan on tunnetusti maailman suvaitsevin maa.

Meillä Suomessa ajaudutaan mielipidemuodista toiseen, aina vilpittömästi ja täysin rinnoin. Olemme Kolmannen Valtakunnan, Neuvostoliiton tai Euroopan Unionin uskollisia kannattajia, mitä milloinkin. Me tuemme hyväksyttävää suvaitsevaisuutta, oikeaa sananvapautta ja sopivia ihmisoikeuksia. Väärin suvaitseminen saa ankaran tuomion. Eikä pidä loukata sitä, jonka haukkuminen on epätrendikästä, koska sananvapaus ei koske tuota tapausta. Ihmisoikeudet suodaan sille, joka on poliittisesti suosiossa.

On vaikea nähdä omat ja oman aikansa vinoutumat. Vuosikymmenien kuluttua ne on helpompi huomata. Ehdotan kuitenkin, että esimerkiksi Suomen rasismipoliisit otettaisiin jo nyt erityiseen tarkkailuun. Tarkoitan niitä suomalaisia, jotka näkevät rasismia kaikkialla, joiden suvaitsevaisuus kohdistuu anteliaana kaikkiin muihin kuin omiin heimolaisiinsa, joilla ei ole vain nollatoleranssia vaan toleranssi on siirtynyt imaginaariselle alueelle, jotka eivät tunnusta sananvapautta tietyssä jokapäiväisessä kysymyksessä, eivätkä suo vähäisiäkään ihmisoikeuksia sille maalaismummolle, joka puhuu vaikkapa somalialaisista arvostelevasti.

Tekopyhyys nyppii.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 5.6. 2004 |

Kaikki suomalaiset varmaan toivovat, että Nokian hankaluudet ovat väliaikaisia. Me olemme tuudittautuneet viime vuosina uskomaan, että Suomi on maailman ykkösmaa kilpailukyvyssä, korruption torjunnassa ja tietotekniikassa – tai ainakin kärkipäässä. Me toivomme ja uskomme, että näin tulee jatkumaan hamaan iankaikkisuuteen, kerran saavutettuna, ikimuistoisena nautintana. Tuudittautuminen epärealismiin on petollista.

Ei-aineellinen vienti on kannattavaa vientiä, mutta kilpailu alalla tulee kiristymään luonnonvarojen huvetessa kaikkialla. Suomen merkittävin aineellinen luonnonvara on tulevaisuudessakin uusiutuva metsä. Siksi metsäteollisuuden vientistrategia pitäisi miettiä pitkällä tähtäyksellä uudelleen. Firmoittain mietitäänkin, mutta mietitäänkö kokonaisuutta, vuosikymmenien päähän ja laaja-alaisesti?

Metsäteollisuuden vienti on 12 Mrd euroa, neljännes koko viennistämme. Siitä paperin osuus on puolet, toinen puolikas jakautuu massan, kartongin, sahatavaran ja muiden puutuoteteollisuuden tuotteiden välillä. Joitakin vuosia sitten kauhisteltiin, että tanskalaiset tekevät huonekaluja suomalaisesta sahatavarasta. Se sai meidät tuntemaan itsemme banaanivaltioksi. Keskustelu on pyörinyt kovasti sen kysymyksen ympärillä, pitäisikö ponnistelut vastaisuudessa keskittää paperin vai mekaanisten jalosteiden tuottamiseen.

Kysymys on kategorisesti asetettuna väärä. Vaikka valmistaisimme jokaisesta mahdollisesta rungosta ensin lautaa ja koolinkia, sitten pöytiä ja tuoleja, jäisi prosessista kuitenkin yli niin paljon hukkapuuta ja lastua, että siitä kannattaisi tuottaa mieluummin paperia kuin energiaa. Viisas metsäteollisuus tuottaa kaikissa tapauksissa molempia, mekaanisen puolen tuotteita ja paperia. Massan vienti sitä vastoin on kyseenalaista, sekin on arvoltaan miljardi euroa vuodessa.

Huomio kannattaisi kiinnittää siihen, että paperi on puolivalmiste kuten sahatavarakin. Suomen ei pitäisi viedä lankkua, eikä edes vaneria vaan, kalusteita ja puutaloja, mutta pitkällä tähtäyksellä Suomen ei pitäisi viedä myöskään paperia, vaan kirjoja ja muita painotuotteita.

Paperista saadaan viennissä 600 euroa tonnilta. Kirjapainon käyttämä paperi on keskimääräistä kalliimpaa ja maksaa 1000 euroa tonni. Lähtiessään painosta painoarkkeina sen hinta on kaksinkertaistunut, kirjana kolminkertaistunut. Suomen ei tulisi viedä paperirullia vaan kirjalaatikoita.

Tällainen strategia ei vielä parikymmentä vuotta sitten olisi ehkä ollut mahdollinen tai ainakin hyvin hankala. Nykyään tilanne on muuttunut. Eurooppa on tässä suhteessa markkina-alue ja käsikirjoitukset siirtyvät maasta toiseen hetkessä. Painotuotteiden taitto ja suunnittelu voi tapahtua missä hyvänsä. Kuljetusongelmaa ei ole. Metsäteollisuuden asiana ei ole ajaa tällaista politiikkaa suoranaisesti, välillisesti kylläkin. Paperiteollisuuden asiakas on usein ulkomainen painotalo ja asiakkaan kanssa kilpailu ei ole viisasta. Ei sahankaan tarvitse suunnitella huonekaluja.

Sen sijaan kirjapainojen kannattaisi pohtia niitä mahdollisuuksia ja velvoitteita, joita nykyinen EU ja nopea tiedonvälitys yhdessä tarjoavat.

| Eero Paloheimon kirjoitus on julkaistu Taloussanomissa 22.6. 2004 |

EU-vaalien alhaisesta äänestysprosentista ei pidä syyttää äänestäjiä. Vika on itse vaalien järjestelyissä: mitä valitaan, millä perusteella ja miksi. Seuraavassa on ainakin kolme syytä jättää äänestämättä.

1. Ehdokkaat ryhmittyvät Suomen eduskunnassa toimivien puolueiden mukaisesti ja näiden ryhmien äänet kootaan yhteen. Näin luodaan mielikuva, että EU-parlamentissa päädytään samaan ryhmäjakoon, yhtenä esimerkiksi Perussuomalaiset ja niissä tavoitellaan samoja asioita kuin täällä Suomessa. Tämä on huijausta. Ei valehdella, mutta synnytetään tietoisesti väärä mielikuva. Yksikään Suomessa esiintyvä ryhmittymä ei ole edes nimeltään sama kuin sen lähin vastine EU-parlamentissa. Vihreätkin ovat Suomessa Vihreä Liitto, mutta päätyvät EU:ssa Vihreisiin ja ovat silti nimeltään lähempänä vastinettaan kuin muut Suomen puolueet. Äänestäjiä ei huijattaisi, jos kaikkien maiden EU-vaaleissa käytettäisiin samoja nimiä kuin EU-parlamentissa ja vaalien yhteydessä kerrottaisiin, mitä asioita tuo ryhmittymä EU:ssa ajaa. Selvää on, että kiistakysymykset ovat siellä muut kuin Suomessa.

2. Vaalien alla turuilla ja toreilla ehdokkaat jakavat lappuja itse ohikulkijoille, seisovat kojuillaan pahvimukeineen hytisemässä ja puhuvat olemattomille kuulijajoukoille kovaäänisiin. Mutta kun vaalitaistelun tärkein mediatapahtuma, television suuri vaalikeskustelu alkaa, ketkä siellä keikistelevät? Uskomatonta: siellä ovat ne puoluejohtajat, joista yhdenkään puolue ei ole suoranaisesti edustettuna EU-parlamentissa, joiden puolueiden linja ei täsmää EU-vastineensa kanssa ja joista yksikään ei henkilönä ole ehdokkaana vaaleissa. Miten Suvi-Anne Siimes voi edustaa Esko Seppästä? Ovatko heidän mielipiteensä identtiset? Äänestäjiä huijataan. Suureen vaalikeskusteluun pitäisi vaaliliittojen ehdokkaiden itse valita edustajansa, joka esiintyisi sen ryhmän nimikkeellä, jota hän EU-parlamentissa aikoo edustaa.

3. Gallupit kertovat, että suomalainen äänestäjä toivoo ehdokkaansa ajavan Suomen asioita. Ehdokkaat itse korostavat lähes yhdestä suusta ajavansa yhtä tärkeinä puolueensa ja Suomen asiaa. Sama pätee varmaan Italiassa, Irlannissa ja Puolassa. Miten äänestäjä voi vaikuttaa tähän Suomen etujen ajamiseen? Suomi saa EU-parlamenttiin 14 edustajaa, vaikka äänestäjiä olisi koko maassa 2000 ja äänestysprosentti 0.1. Belgialaisia ei palkita ahkeruudesta. Miksi äänestää, kun useiden mielestä merkittävimpään kysymykseen ei voi vaikuttaa lainkaan? Äänestäjät piristyisivät, jos paikkaluku riippuisi aktiivisuudesta.

4. Kaikesta edellisestä johtuen asiakysymykset ovat vaalikeskustelussa olemattomia. Julkkiksia haalitaan kahmaloimaan ääniä. Ehdokkaiden taitoja ei testata. Valitsijalle kerrotaan, että valinta on syytä tehdä tunnon mukaan ja antaa ääni mukavalle. Näin väistämättä tapahtuukin, eikä äänestäjää sovi syyttää. Vielä vähemmän sopii syyttää häntä, joka tämän epämääräisyyden edessä jättää äänestämättä. Yhtä hyvin voitaisiin pitää mukavimman suomalaisen vaalit.

Selvyyden vuoksi: minäkin äänestin, mutta en ylpeile sillä.