Oi maamme Suomi, elät käännekohtaa.

Seuraavan viikon aikana on hallituksen muodostajien määrä sopia leikkauksista, joita kutsutaan sopeutuksiksi. Sopeutus ei ole ainoa uuskielen sana, joka George Orwellin viitoittamalla tiellä on otettu käyttöön. Muita samankaltaisia ovat esimerkiksi rakennemuutos ja hyvinvointivaltio. Nyt käytän kuitenkin katusuomea.

Vuosikymmenten ajan olen tutustunut julkiseen sektoriin sen sisältä ja ulkopuolelta. Olen istunut sadoissa kokouksissa, joita on täydennetty sellaisilla virkamiehillä, joilla ei ole mitään sanottavaa käsiteltävässä asiassa. He istuvat kokouksessa omahyväisinä, tietoisena viiden vuoden irtisanomissuojasta, silmissään intialaisen lehmän katse. Olen soittanut virkamiehille satoja puheluita ja huomannut, että noin kerran kymmenestä hallintohenkilön tavoittaa työpaikaltaan. Olen ymmärtänyt, että heidän työnsä on antaa lausuntoja toistensa lausunnoista.

Edellinen ei koske opettajia, siivoojia, lääkäreitä, sairaanhoitajia, poliiseja, ei ketään oikeaa työtä tekevää, eikä edes jokaista hallinnollisissa tehtävissä olevaa. Mutta se kuvaa riittävän monia niistä paperinsiirtelijöistä, jotka ovat piilossa poliitikoilta ja näkymättömissä kansalaisilta. Enkä moiti ihmisiä, moitin tehotonta työkulttuuria. Mahdollisuus synnyttää loisimisen. Varovaisen arvion mukaan voimme vähentää 50.000 virkahenkilöä ilman, että leikkaus tuntuu missään. Jäljelle jäävä porukka vain istuisi vähemmän palavereissa ja tehtäviä muovattaisiin.

Toivokaamme, että ne ensimmäiset signaalit, joita asiasta on nähty, ovat virheellisiä. Näyttää, että leikkausten suunnittelu annetaan niille, joiden erottaminen vähentäisi tyhjäkäyntiä eniten. He osaavat kyllä hoitaa asiat niin, että ryhmäkokoja kasvatetaan ja oikean työn taakkaa lisätään.  Muutokset kirpaisevat verojen maksajia ja palveluiden käyttäjiä. Saneeraajat itse pysyvät tuoleillaan kuin liima.

Poliittisesti epäkorrekti ratkaisu olisi se oikea. Ulkopuolisen tarkkailijan pitää kammata julkinen sektori. Vain se voi tuottaa kunnon tuloksia. Saas nähdä, onko siihen kolmella ässällä kanttia.

Loistavaa, että Keski-Uusimaa puuttuu Tuusulanjärven kalastukseen uutisellaan ”Lähes kaikissa verkoissa vikaa”. Uutinen olisi ollut kuitenkin täydellisempi, jos lehdellä olisi ollut mahdollisuus paneutua perusteellisemmin asian taustoihin ja tutustua tapahtuneen todellisiin yksityiskohtiin. Kerrottakoon heti, että kuulun siihen kalastajien enemmistöön, joiden pyydyksestä oli löydetty ”vikaa”.

”Vikoja” oli ilmeisesti kaksi: toinen lipuista ei ulottunut aivan 1,2 metriä vedenpinnan yläpuolelle eikä pyydyksestä löytynyt kalastajan yhteystietoja. Kumpikaan näistä ei ole asiallinen vika. Verkon lippu näkyi Tuusulanjärvellä riittävän pitkälle kaikissa olosuhteissa ja yhteystiedot ovat tarpeellisia, mikäli pyydyksessä on jotain asiallista huomauttamista. Yhteystiedot eivät ole tarpeen esimerkiksi siitä syystä, että valvoja voisi kutsua kalastajan kotiinsa illalliselle. Mitään asiallista perustetta ei siis verkkojen kähveltämiselle ollut.  Pykäläperuste löytynee, mutta yleissääntönä muistettakoon, ettei järjen käyttö – jos sitä sattuisi olemaan – ei ole kiellettyä.

Mikä sitten lienee operaation todellinen perustelu? Paneutukaamme hieman tarkemmin asiaan.

Toinen lipuistani oli jätetty paikalleen ja siihen oli kiinnitetty punainen lappu, jossa viitataan kalastuslain pykälään 101. Valmiiksi painettuun lappuun pitäisi kirjoittaa kähveltäjän nimi ja puhelinnumero. Näitä ei ollut kirjoitettu. Kalastuslain pykälän toisessa momentissa lukee: Vesialueen omistajalla, osakkaalla tai kalastusoikeuden haltijalla on oikeus ottaa talteen pyyntiin asetettu pyydys, jota ei ole merkitty 33 §:n 2 momentissa säädetyllä kalastusoikeuden osoittavalla merkillä, sekä siinä oleva saalis edellyttäen, että pyydyksen omistajaa ei tavoiteta tai tämä ei kehotuksesta huolimatta poista sitä…

On kysyttävä, mikä lain määrittelyistä sopii pyydysten kähveltäjään: onko hän Kirkonkylän vesialueen omistaja, osakas tai kalastusoikeuden haltija? Ollaanpa nyt yhtä pilkuntarkkoja kuin pyydyksiä kähvellettäessä! Ei laki salli talteen ottajaksi mitä hanttapulia hyvänsä.

Toiseksi: pyydys oli merkitty kalastusoikeuden osoittavalla merkillä, jonka perusteella omistajan tavoittaa yhdellä puhelinsoitolla. Näin ei menetelty.

Kolmanneksi viittaan kalastuslain seuraavaan pykälään: talteenottopaikalle on jätettävä mahdollisuuksien mukaan tiedot talteen ottajasta sekä pyydyksen tai kalastusvälineen säilytyspaikasta… Näin ei kähveltäjä tehnyt.

Asiassa on niin paljon hämärää, että herää epäily toimenpiteen todellisesta luonteesta. Kysymykseen löytyy selvennystä verkkosivuilta. Siellä tämä kalastusvalvojaksi nimitetty henkilö (jota toiminnan perusteella olen kutsunut kähveltäjäksi) ylvästelee tapauksesta, jossa hän moottoriveneellään ajaa (omasta mielestään huonosti merkattuun) verkkoon Tuusulanjärvellä, repii verkon puukolla ja ryhtyy tämän jälkeen kampanjaan verkkokalastuksen kieltämiseksi koko järvellä. Olenkin joskus ihmetellyt, miksi verkkoni ovat repeilleet oudolla tavalla.

En syytä ketään varkaudesta, koska asia on uutisoitukin. Sen sijaan toimenpiteeseen liittyy paljon kummallisuuksia ja asiallisia virheitä. Nähdäkseni poliisille voisi tehdä tutkintapyynnön ainakin ilkivallasta. En tee sitä, koska poliisilla on tärkeämpääkin tekemistä kuin jahdata naurettavia kiusankappaleita.

Mitä yhteistä on oikean jalan kengälläni ja Louis Vuittonin museolla Pariisissa?

Oikean jalan kenkäni on ostettu helsinkiläisestä tavaratalosta ja sen on valmistanut itseään kehuva firma. Firman myyntivaltti on henkilökohtainen lesti. Asiakkaan jalkojen erityisominaisuudet ja niiden erot otetaan valmistaessa huomioon. Sain kumpaankin jalkaani heidän kenkänsä vuosia sitten. Kenkien pohjat näyttivät paksuilta ja vettä pitäviltä.

Pohjat kuluivat ja saan nuhaa, koska erityisesti oikea jalkani kastuu keväisin ja syksyisin. Suutari ei pysty tekemään uusia pohjia, sillä pohjiin on etsitty korjauskelvoton materiaali. Asiakas joutuu ostamaan uudet kengät kun ohuet, paksupohjaisiksi naamioidut pohjat kuluvat ja imevät vettä. Muuta vikaa kenkiin ei ole suunniteltu. Yksi ominaisuus riittää pitämään yllä kysyntää, vaikka muu kestäisi.

Pariisin uuden nykytaiteen museon on rahoittanut Louis Vuittonin säätiö, jonka rahat on kerätty käsilaukuilla. Museon arkkitehti on kanadalainen Frank Gehry, joka tunnetaan wau-arkkitehtuurin kärkinimenä. Rakennusta leimaavat purjemaiset siivekkeet, joiden keskelle itse laatikkomainen talo piiloutuu. Siivekkeillä ei ole mitään teknistä tai toiminnallista virkaa. Sisältä rakennus on suorakulmaisen tylsä. Tuulivoimien vuoksi ovat siivekkeet tuetut keskellä olevaan rakennukseen teräsprofiilien ja liimapuupalkkien sekamelskalla. Valokuvissa risukasoja ei näytetä. Talo on kuin purjevene, jonka purjeet on kiinnitetty betonimastoon kasalla ratakiskoja ja koolinkeja. Rakennesuunnittelija on ilmeisen heikkolahjainen. Olisipa ottanut esikuvakseen vaikka Gustave Eiffelin sadan vuoden takaa.

Museon ja kenkäni yhdistää yhteinen Jumala: lyhytikäisiin tarpeettomuuksiin keskittyvä huomiotalous. Sen muodoista kiistellään, mutta sen kasvua palvovat kaikki. Ylipappeja ovat talousviisaat. Uskonsotia käydään jatkuvasti. Eikä tuo kasvu ei ole onnen väline, vaan itseisarvo.   Ja seurakunta olemme me, hyödylliset idiootit.

| Keski-Uusimaa 23.3.2015 |

Sanotaan suoraan ja selkokielellä.

Mikä on se maa, jossa talousrikoksista ja korruptiosta vankilaan tuomittu mies astelee vapauteen, ylvästelee nautiskelleensa Jumalan paratiisissa ja jatkaa kaveeraustaan lahjomiensa poliitikkojen kanssa, ”ei tunnu missään” – meiningillä? Oikein. Se on hyvinvointivaltio Suomi.

Mehän olemme ylpeitä tästä valtiostamme, joka empatiseeraa ja hyssyttelee kaikkia syrjityiksi leimattuja: vankien ja rikollisten ohella maahanmuuttajia, kreikkalaisia, juoppoja, luusereita, naisia, paperittomia, lapsia, laiskoja ja vanhuksia. Ellei omasta takaa löydy riittävästi hoitelun kohteita, niin houkutellaan ulkomailta lisää. Siis kuka hyysää, millä oikeudella ja kenen rahoilla?
Olette varmaan kuulleet sanan ”vastuu”. Sitä sanaa käyttävät mahtipontisesti luottamustehtävissä huseeraavat poliitikot ja virkatehtävissä puuhastelevat virkahenkilöt. He käyttävät sanaa virheellisesti, koska todellisuudessa sana viittaa valtaan. Heistä jokaisella – Tasavallan Presidentistä alimman palkkaluokan virastoapulaiseen – on oma toimenkuvansa, ”rootelinsa”. Sen piirissä heille on suotu valitsijoilta saatu tai laissa säädetty valta. Tätä valtaa he kutsuvat vastuuksi, koska vastuu kuulostaa siveämmältä kuin valta.
Valta on oikeutus, mutta vastuu on velvollisuus. Sotilas vastaa toimistaan hengellään, murhaaja vapaudellaan ja yrittäjä omaisuudellaan. Se on oikeata vastuuta.
Mutta mistä ja kuka vastaa esimerkiksi kaikista niistä turhista miljoonista, joita viimeisen neljän vuoden aikana on tuhlattu papereiden pyöritykseen, esimerkiksi meille tutuksi tulleen sote-uudistuksen näpräilyssä? Kaivaako ministeri Susanna Huovinen poltetut rahat käsilaukustaan tai auttavatko häntä sukulaiset tuossa vastuun kantamisessa? Niinhän yksityiselle yrittäjälle monesti käy.
Sirkus Arkadia järjesti jäähyväisnäytöksensä lauantaina, 14. maaliskuuta, ja saimme havaintoesityksen julkisen vastuun luonteesta. Kysymys on vallan jaosta ja vastuun välttelystä. Todelliset vastuun kantajat, veroilla kyykytetyt kansalaiset, ovat shakkipelin moukkia, eivät pelaajia.
Jokainen yhteiskunta näyttää ajautuvan samaan vallan rappiotilaan. Diktatuurissa vallankumouksen sankari muuttuu ajan mittaan tyranniksi. Hyvinvointivaltiossa eettiset ihanteet mätänevät julkisen vallan päsmäilyksi. Sitä on vaikea huomata, koska se tapahtuu hiljalleen. Asiaan kannattaisi edes vaaleissa hieman puuttua.

| Keski-Uusimaa 5.3.2015 |

Suomessa on viime vuosina kauhisteltu kolmea erilaista rikosta. Yksi on aviomiehen selvittämätön murha puukottamalla, toinen poliisijohtajan sotkeutuminen huumekauppaan ja kolmas 8-vuotiaan pikkutytön kuolemaan johtaneet tapahtumat.
Erilaisuudestaan huolimatta näissä kolmessa prosessissa on yhteinen piirre, joka jää askarruttamaan. Julkisuudessa esitetyn todistusaineiston mukaan sekä Auerin että Aarnion tapauksissa vahva todistusaineisto viittaa syylliseen, mutta epäilty ei tunnusta ja ehdottoman varman näytön puutteessa tuomiokin jää puutteelliseksi, ehkä täysin vääräksikin. Oletan, että syytettyjen asianajajat ovat molemmissa tapauksissa korostaneet päämiehilleen tuomioistuimen riippuvuutta vahvasta näytöstä ja syytetyn oikeutta valehteluun. Perussääntöhän on, että oikeusmurha halutaan välttää sadan prosentin aukottomalla varmuudella. Tässä pilkunviilailussa on kuitenkin se vaara, että valehtelemisen oikeus, tunnustuksen puuttuminen ja näytön pienikin epävarmuus kumoaa logiikan ja terveen järjen käytön.
Niinpä julkisuus, yleinen mielipide ja kansalaisten moraali alkavat sopeutua tuollaiseen käytäntöön. Herkästi ajaudutaan siihen, että totuuden tunnustamista ja vastuun kantamista omista tekemisistä aletaan pitää – ei suoraselkäisenä ja kunniakkaana vaan yksioikoisesti tyhmänä. Tähän asenteeseen lienee alistuttava, kun kysymys on rikoksen ammattilaisista. Mutta tämän ei soisi leviävän koko kansan meiningiksi.
Nyt tulemme Eerika-tytön murhaan ja välillisesti siitä seuranneeseen oikeudenkäyntiin. Syytettyinä on yksitoista sosiaali- ja terveysalan virkahenkilöä. Näitä ihmisiä ei voida pitää taparikollisina vaan taviksina. Silti kukaan ei tunnusta syyllisyyttään. Kovin epäuskottavia ja merkillisiä selityksiä on saatu kuulla. Tämä välttely on yhtä hälyttävää kuin havaittu välinpitämättömyys ja ilmeinen vastuun väistely itse asiassa. Olisi lohdullista, jos edes osa heistä myöntäisi pystyssä päin virheensä, katuisi käyttäytymistään ja tuntisi tuskaa tapahtuneesta. Ei vastuun pakoilu ole fiksuutta vaan luikuriutta. Onko laissamme luikurin mentävä aukko?

| Keski-Uusimaa 22.2. 2015 |

Euroopan yli on vyörynyt tsunami pyhän sananvapauden puolesta. Minulla on asiasta myös henkilökohtaisia kokemuksia. Kerronpa niistä kiinnostavimman. Se tapahtui Englannissa, jota pidetään sananvapauden Mekkana, mikäli nyt sanaa Mekka saa tässä yhteydessä käyttää.
Olin tyrkyttämässä erään kirjani englanninkielistä käännöstä kustantajalle, joka oli käsikirjoituksesta innostunut, mutta ongelmana olivat siitä paikka paikoin löytyvät virheelliset mielipiteet. Kustantaja halusi parantaa tekstiä noissa kohdissa niin, että mielipiteet muuttuisivat minun mielipiteistäni kustantajan mielipiteiksi, siis oikeiksi. Eräs mielipiteeni oli niin virheellinen, ettei sitä voinut julkaista lainkaan, vaan se oli määrä poistaa kokonaan. Se oli lause: ”…perusarvona ei voida pitää esimerkiksi sanomisen tai toimimisen vapautta, länsimaisen aatemaailman perusmyyttiä…”
Kustannussopimusta ei syntynyt, sillä olin kajonnut pyhimmistä pyhimpään. Asiaan liittyy kyllä muutakin kuin vitsikkyyttä. Pariisissa marssittiin äskettäin ja kannettiin kylttejä ”je suis Charlie”. Porukkaa oli kaduilla tuhatmäärin ja Suomessakin ihasteltiin tuota uljasta menoa. Kun Halla-aho pari vuotta sitten kertoi Facebookissa jotain lievästi sopimatonta muhamettilaisuudesta, hänelle räpsäistiin sakkoja. Ei Aleksanterinkadulla näkynyt ihastelijoita kantamassa plakaatteja, joissa olisi lukenut ”je suis Halla-aho”.
En ole muutenkaan huomannut, että media olisi puolustanut yksittäisen kansalaisen sananvapautta, yksittäisten toimittajien sananvapautta kylläkin ja silloin ärhäkkäästi. Yksilön sananvapauden kimppuun media sen sijaan käy nuhdellen. Siinä on sama meininki kuin tuolla englantilaisella kustantajalla.

Vietetäänpä pieni totuuden hetki. Koko pauhaaminen sananvapaudesta on etupäässä valtataistelua. Media mesoaa sananvapaudesta muka moraalisena asiana silloin, kun sen oma sananvalta poliitikkojen, virkamiesten, talouselämän ja median keskinäisessä matsissa on uhattuna. Asia ei liity etiikkaan lainkaan.
Oikea sananvapaus löytyy sieltä, missä puolustetaan oikeutta sanoa niitä mielipiteitä, joista ei tykätä ja jotka ovat puolustajalle epäedullisia. Niin taisi jo Voltaire aikanaan lohkaista. Tai oliko se sittenkin E.B. Hall?

| Keski-Uusimaa 4.12.2014 |

Kävin tänään – keskiviikkona – taas sote-palvelussa.
Maanantaina kuulin, että minun pitää lähteä ensi sunnuntaina Etiopiaan ja tiistaina, että keltakuumerokotus on suotava. Hyrylän terveyskeskuksen rokotusosaston hoitsu sanoi, että tiukille vetää, kun on niin kiireinen aikataulu. Heidän lafkassaan on jako rooteleihin ja keltakuumerokotukset sisältyvät erään nimenomaisen lääkärin toimenkuvaan ja että juuri se lääkäri on juuri nyt muissa hommissa. Arvelin, että kysymys on yhdestä pistoksesta, eikä suoriutuminen tuosta toimenpiteestä tainnut olla kovin monimutkainen lääketieteellinen suoritus.
Ystävällinen hoitsu sanoi, että onhan jokaisessa työpaikassa työnjako ja eihän siitä mitään tulisi, jos potilaat vain marssisivat sisään putiikkiin ja alkaisivat esittää toivomuksia tai jopa vaatimuksia. Että potilaan pitää varata aikoja ja sitä rataa. Ja tämä nimenomainen keltakuumeisiin erikoistunut rokotuslääkäri ottaa vastaan vain tiettynä tuntina viikossa ja ellei potilaalle sopinut tulla silloin niin menee seuraavaan viikkoon. Kysyin, pitäisikö minun nyt kuolla etiopialaiseen keltakuumeeseen vain siksi, että heillä on tällainen rootelijako. Hoitsu sanoi, ettei se ole hänen vikansa. Minä taas, että vika on yleinen ja pesii julkisen sektorin toivottomassa hallinnossa. Kysyin uudestaan, pitäisikö minun kuolla. Hän sanoi, että välttyäkseni kuolemalta, minun kannattaisi kävellä aukion poikki Aavaan. Sanoin, että oi niitä aikoja, kun kunnanlääkäri Gert Möller hoiteli yksin ne työt, johon heidän massiivinen puulaakinsa nykyisin ei yltänyt.
”Gert Möller on legenda”, hän sanoi. Ja minä lähdin Aavaan.
Yksityisessä lääkärikeskus Aavassa oli tiskin takana myös ystävällinen hoitsu. Kysyin, pystyikö heidän instituuttinsa suoriutumaan minulle elintärkeästä – kirjaimellisesti elintärkeästä – hoitotoimesta. Totta kai, sanoi yksityisen laitoksen edustaja. Meillä hoidetaan asiat heti, hän lisäsi.
Pakara paljaaksi, sanoi friidu, kun olimme livahtaneet pikku kammioon. Hän kysyi, olinko allerginen tai vaivasiko minua juuri nyt joku sairaus. Vastasin kielteisesti ja ymmärsin, että kysymyksen esittämiseen ja vastauksen tulkintaan tarvittiin julkisen sektorin keltakuumerokotuksiin erikoistunut lääkäri. Ja minulle avautui tuo toistettu totuus, että julkinen terveydenhoito on huolellisempaa kuin yksityisen sektorin. Toimenpide kesti kolme minuuttia.

| Keski-Uusimaa 18.11.2014 |

Kävin juuri sote-palveluissa. Minulla oli pienen leikkauksen jäljiltä kolme (3) pikkuruista tikkiä, jotka piti poistaa. Arvelin, että uudistettavan sote-palvelun myllerryksestä huolimatta kunnallinen terveyspalvelu varmaan pystyy suit-sait hoitamaan homman. Hyrylän terveyskeskuksen päivystyksessä paloi punainen odotusnumero 44. Sain numeron 45 ja riemastuin kuin lottovoittaja. Odotustilassa oli ennestään vain kolme ihmistä. Kysyin lähimmältä, mikä hänen numeronsa on ja kauanko hän on odottanut. Numero oli 44 ja odotettu oli tunti. Avasin tottelemattomasti oven henkilökunnan puolelle ja sairaanhoitaja livahti tiehensä.
Viiden minuutin kuluttua heitin odotuslappuni roskikseen ja kävelin yksityiseen terveyskeskus Aavaan – kaksi minuuttia. Tiskillä kysyin, tehdäänkö heillä pienehköjä operaatioita. Tietysti, vastasi ystävällinen henkilökunta ja alkoi täyttää paperilomakkeita ja varailla minulle aikaa seuraavaksi viikoksi. Sanoin haluavani hoitaa asian tässä ja nyt. Se järjestyi. Menimme pikku huoneeseen ja hoitaja poisti tikit. Aikaa kului saman verran kuin maailmanmestarilta 400 metrin juoksuun. Hinta oli 11,90 euroa. Sanoin hoitajalle, että näin hyvästä palvelusta potilaan kuuluu halata hoitajaa. Hän oli maltillisesti samaa mieltä.
Kävelin takaisin kunnallisen terveyskeskuksen päivystykseen. Aikaa oli minulta kulunut kaikkiaan noin 14 minuuttia: 5 minuuttia kävelyyn, 1 minuutti operaatioon ja 8 minuuttia paperisotaan. Terveyskeskuksen päivystyksessä odottivat samat kolme kärsivällistä veronmaksajaa ja kaksi oli tullut lisää. Kaikki olivat hiljaa ja kilttejä. Kukaan ei mennyt availemaan ovia hoitopuolelle ja tarkistanut, missä henkilökunta oikein kuppaa. Kerroin heille loistavasta kokemuksestani.
He nyökyttelivät varovaisesti ja mumisivat itsekseen, että niin se on. Suomalaiset ovat tottelevaista ja lainkuuliaista kansaa. Tutkimuksessakin todettiin hävettävästi, että orjakansasta 80 % uskoo lakia ja virkavaltaa ja 20 % omaa moraaliaan, jos nämä kaksi ovat ristiriidassa. Tulin kotiin ja kirjoitin tämän kolumnin.
Olen varma, että samat veronmaksajat odottelevat vieläkin siellä terveyskeskuksen odotushuoneessa.

| Keski-Uusimaa 24.11.2013 |

Sisäministeri Päivi Räsänen soi poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle armonaikaa ensi maanantaihin saakka erota hommistaan. Syynä oli, että ylijohtaja oli huomannut kertoa vasta viikon kuluttua – itse tiedon saatuaan – ministerille, ettei Helsingin poliisilla ole rekisteröityjä tietolähteitä.
Vasta viikon kuluttua! Olisipa ollut tärkeää, että ministeri olisi saanut tuon tiedon aikaisemmin, niin hän olisi ehtinyt jo panna asiat järjestykseen. Mitähän ministeri olisi tuolla tiedolla viikkoa aikaisemmin tehnyt?
Julkisuudesta saamiemme tietojen perusteella – median tietolähteitä tietenkään paljastamatta – olemme ymmärtäneet, että ministeri epäilee poliisilla olevan rekisteröimättömiä tietolähteitä ja haluaisi päästä niiden jäljille. Ministeri itse haluaisi kai puuttua huumerikoksiin ruohonjuuritasolla, saada käsiinsä vasikat, mahdollisesti kertoa niistä muille ministereille tai avustajilleen, ehkäpä lehdistöllekin ja tällä tavoin vuodattaa tiedot myös rikollisjärjestöille. Eihän ministeri tällaisia asioita pelkästä uteliaisuudesta tivaa. Vai haluaako ministeri mennä kuulustelemaan vasikoita lempeästi itse, koska pelkää rikollisjärjestöjen kuulusteluissa käyttämää mahdollista epälempeyttä?
Juolahtaako ministerille mieleen, että huumepoliisin työssä tarvitaan vähän samanlaista lähdesuojaa kuin toimittajien työssä? Erona on tietysti, että edellisessä lähdesuojassa on henki kyseessä, jälkimmäisessä vain työnantajan tai naapurin kiukku. Tai on se toinenkin ero: media on poliitikon uudelleenvalinnan kannalta tärkeämpi kuin poliisi.
Juolahtaako ministerille mieleen, että huumepoliisi ei voi paljastaa vasikoitaan edes parhaalle kaverilleen, eettisistä syistä? Tiukka poliisietiikka estää puhumisen myös esimiehelle, vaimolle tai toiselle vasikalle, puhumattakaan sellaisesta löyhyydestä, että tieto pantaisiin johonkin rekisteriin, erilaisten hakkereiden ja urkkijoiden ulottuville ja sitä kautta facebookiin. Juolahtaako ministerille mieleen, että varma ja julkinen tieto vasikkarekisterin olemassa olostakin voi synnyttää kiristystä, epäilyjä ja vaaratilanteita? Vai eikö tällä ole väliä?

Onko tässä asiassa olennaisinta, että seuraillaan marssijärjestystä eikä loukata ministerin herkkiä tunteita tai auktoriteettia? Ajaako virkahenkisyys etiikan ohi, kristillisdemokraatti Räsänen? Ehdotan ministerille eroamista tehtävästään, ja syynä on merkittävin mahdollinen: piittaamattomuus perimmäisistä eettisistä arvoista.
Poliisiylijohtaja Paaterolle haluan lähettää kunnioittavimmat terveiseni, paitsi viran hoidosta, myös hillitystä käyttäytymisestä. Ei ole helppoa kätkeä myötähäpeäänsä keskustelukumppanin höperön käytöksen johdosta, kun naama pitää säilyttää peruslukemilla telkkarikameroiden paisteessa. Älkää Paatero, edes harkitko eroamista.
Lopuksi joitakin yleisiä aatoksia avoimuudesta ja salassapidosta.
Avoimuudesta on tullut yhteiskunnallisessa keskustelussa samanlainen hyvän synonyymi kuin tasa-arvosta, ihmisoikeuksista, kestävästä kehityksestä tai sananvapaudesta. Kaikkiin näihin iskusanoihin on syytä suhtautua melkoisella kriittisyydellä. Liiassa käytössä ja ehdottomina ohjeina ne voivat joskus saada aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Ne kääntyvät helposti itseään vastaan. Ollaan tarkkana.

| Keski-Uusimaa 14.11.2013 |

Yli ryhmien rajojen on Tuusulan kunnanvaltuustosta löytynyt porukka, joka haluaisi erottaa kunnanjohtaja Hannu Joensivun. Toimeliaisuus on sinänsä erittäin kannatettavaa. Olen seuraillut kolmen vuosikymmenen ajan eri näkövinkkeleistä kunnan toimintoja ja yksi perusongelma on vaivannut sitä kaiken aikaa: valtuusto ei ymmärrä tehtäväänsä.
Valtuuston tehtävä ei ole ruotia nippeleitä vaan vetää isoja linjoja. Se edellyttää, että valtuustossa olisi riittävä määrä henkilöitä, joiden kantti riittää laajoihin, näkemyksellisiin kannanottoihin. On liioiteltua toivoa, että kaikki valtuutetut tähän kykenisivät, mutta se ei ole edes tarpeellista. Jo kourallinen olisi tyydyttävä. Parikymmentä olisi ehdoton Suomen ennätys.
Ellei tällaista pohjaa ole, valtuusto tyytyy muun tekemisen puutteessa riitelemään detaljeista. Näin on juuri käynyt. Valtuutetut ovat vapaaehtoisesti ottaneet nilkin roolin. Koska jossain pitää niitä suuria linjojakin vetää, on asia kaatunut sinne, minne se ei missään tapauksessa kuulu: virkamiehille. Demokratia toimii huonosti.
Olen välittömien havaintojeni ja joidenkin syväkurkkujeni kautta vakuuttunut siitä, että Tuusulaa vaivaa sama tauti kuin koko julkista hallintoa. Sen keskellä piileskelee hallinnollista puuroa keittelevä virkamiesten joukko, johon ei päästä käsiksi miltään taholta. Se kokoustaa, laususkelee laususkeluista, koulutuspäiväilee, virkamatkailee, kehittelee, selvittelee, selvittelee kehittelyjä ja kehittelee selvittelyjä.
Tämän joukon turha toiminta maksaa Suomelle noin 5 miljardia euroa vuodessa.
Tätä tautia yritettiin parantaa Tuusulassa purkamalla ja leikkauksilla viime vuonna. Purkajaksi pantiin tämä joukko itse. Purkajat keksivät leikata hyödyllisiä toimia ja oikeita töitä. Oikeat työt – siis kaikkien opettajien, lääkäreiden, poliisin jne. hommat – koskettavat äänestäjiä, kansalaisia ja median toimittajia. Hallinnoijien harmaa joukko säilyi suojassa. Tulos oli odotettu ja tavoiteltu: kauhistelu, jeesustelu ja peljästys.
Palaan kunnanjohtajan erottamisvaatimukseen. Käsitykseni on, että Tuusulan kunnanjohtaja Hannu Joensivu ei ole syyllinen edellä kuvattuun, epäterveeseen rakennelmaan. Joensivu ei pysty yksin runnomaan läpi tarpeellista ja mahdollista tervehdyttämistä, vaan tarvitsee taakseen luotettavan poliittisen tuen. Jos sitä ei ole, joutuu kunnanjohtaja ahtaaseen kuristukseen. Häntä pidetään pahiksena, joka saa niskoilleen kaiken sen epämukavuuden, joka edellä kuvatun prosessin seurauksena kaadetaan kuntalaisten niskaan eri muodoissa. Kuntalaisten rahoja ei käytetä tehokkaasti kuntalaisten hyväksi.
Kunnanjohtajan erottajat eivät ole kertoneet selkeää yhteistä perustelua erottamisvaatimukselleen. Epäilen, että taustalla on yksi yhteinen motiivi, mutta sitä ei kehdata kertoa. ”Me ei niinku totanoin diggata sen feissiä”. Saisinko kohteliaasti huomauttaa, että tuo ei riitä.
Aloitteessa on kuitenkin positiivinen puolensa ja siihen on tartuttava. On käytävä perusteellinen keskustelu kunnan eri elinten rooleista, valtuuston, hallituksen, lautakuntien ja eritasoisten virkamiesten tehtävien mielekkyydestä. Aloite suo tällaiseen keskusteluun mahdollisuuden. Sitä on odotettu pitkään.