Kotikuntaamme Tuusulaa on vuosikymmeniä arvostettu sen upean identiteetin vuoksi, joka saa voimansa kahdesta perustelusta. Ne ovat kiistämättömät historialliset kulttuuriarvot ja näihin kytkeytyvä: säilyttämistä edellyttävä monipuolinen luonto. Nämä seikat houkuttelevat väkeä kuntaan.

Nämä arvot ovat viimeiset neljä vuotta olleet vakavasti uhattuina. Nokkela ja talousasiat näppärästi hallitseva kunnan johtajisto eivät tästä identiteetistä ole pahemmin piitanneet. Heidän motiivinsa ja päämääränsä ovat ilmiselvästi toiset ja liittyvät raha-asioihin.

Keskeisin ja perustavin kysymys on väkiluvun kasvuvauhti. Näyttää siltä, että hyvistä päätöksistä huolimatta jokaisesta uudesta tulijasta riemuitaan eräänlaisena kunnan johdolle tulleena kunniamerkkinä. Juhlapuheissa sitten kyllä muistutellaan maltillisesta väkiluvun kasvusta. Tarkastellaanpa vähän numeroita.

Keskimääräinen väkiluvun kasvuprosentti viimeisten neljän vuoden ajalta on 2,3 % vuodessa. Kun sitten puhutaan kasvusta vuosina 2024 – 2045, päädytään ihastelemaan tulevaisuuden kuntaa, jossa asuisi 54.000 ihmisitä. Jos kasvuprosentti olisi 0,5, olisi väkiluku jakson päättyessä 48.000 henkeä ja jos se olisi 2,3 %, päädyttäisiin määrään 69.000 henkeä. Nuo kaksi lukua heijastavat kaikkein selkeimmin kunnan vaihtoehtoisia arvovalintoja. Vuosi 2045 ja sen olosuhteet kiinnostavat, koska olen silloin vasta 109 vuotias.

Viettäkäämme pieni totuuden hetki. Väentiheys on keskeisin erillinen asia, joka vaikuttaa alueen ilmapiiriin, tunnelmaan ja arvoihin. Kunnan johto ei silti voi pakottaa tai kieltää ihmisiä muuttamaan kunnasta toiseen. Asiaan voi vaikuttaa vain kaavoituksella ja tähän tähdätään. Kaavoituksen ratkaisut joko pidättelevät tai kiihdyttävät kasvua ja niiden vaikutukset ovat kaikkein pysyvimpiä ja pitkäikäisimpiä. Merkittävin vaikutus on rakentamattomien viheralueiden vankkumattomalla säilyttämisellä tai äkkipikaisella tuhoamisella.

Kuntaan on ehdotettu perustettavaksi ”tulevaisuuslautakunta”, joka pohtisi pitkän tähtäyksen näkymiä ja vaihtoehtoja. Edellisistä vaihtoehdoista 0,5 on viisas vaihtoehto, 2,3 on ”tässä ja nyt” vaihtoehto. Tiedätte varmaan, että eduskuntamme tulevaisuusvaliokunta on maailman ensimmäinen ja herättää jatkuvaa kiinnostusta ja ihastusta ulkomaalaisten vierailijoiden sydämissä. Kunnan kohdalla tämä tarkoittaisi kaavoituksen pitkäjänteisyyttä, arvorakennusten säilyttämistä, luonnonarvojen kunnioitusta. Ja ykkösasemaa Suomessa, ohimennen mainiten.

Kuntalaisilla on vaaleissa tavallista tärkeämmät valinnat edessään. Kiinnittäkäämme tähän seikkaan sen ansaitsema huomio.

K-U 20.03.2025

Tuusulan kunnanvaltuusto on kokouksessaan 3.2.25 asettanut tilapäisen valiokunnan arvioimaan kunnan pormestarin Kalle Ikkelän luottamusta. Valiokunnan jäsenet ovat arkipolitiikan turruttamia ja ansaitsevat siitä syystä neuvoja täältä ruohonjuurten maailmasta. Olen aiemmin antanut neuvoja täältä käsin esimerkiksi amerikkalaiselle Donald Trumpille. Mutta asiaan.

Pormestarin tehtävä ei ole kuin rakennusliikkeen toimitusjohtajan, jääkiekkojoukkueen valmentajan tai sairaalan ylilääkärin tehtävä. Siksi ei pidä pohtia, mikä on tehtävässä toimivan henkilön ikä tai sukupuoli, mihin puolueeseen hän kuuluu, kenen omainen hän sattuu olemaan tai mikä on nippeliasioiden ammattitaito. Nämä ovat pinnallisia piirteitä. Pitää arvioida, mitkä arvot hänen päässään liikkuu. Hän saa neljäksi vuodeksi valtaa muokkailla kuntaa omien aivoitustensa kaltaiseksi.

Siksi tulisi kiinnittää huomio seuraaviin näkökohtiin.

Kunnalla on menneisyytensä, historiansa, muistinsa. Sillä on vahva merkityksensä, eritysesti kunnassa pitkään asuneille ihmisille. Muistot säilyvät kunnan vanhassa rakennuskannassa ja maisemassa. Näiden väkivaltainen peukalointi on kuin muistikuvien hävittämistä ihmisen mielestä. Muistot ovat henkemme olennaisia perustuksia, arvoja.

Kunnalla on väkimääränsä, jonka liikakasvu tuo melua, liikenneruuhkia ja kaikkinaista ahtautta, kuntalaisten mielenrauhaan ja alitajuntaan tunkevina häiritsijöinä. Tämä taas heijastuu välillisesti kaikkien kuntalaisten luonteeseen ja heidän toisiinsa kohdistuviin asenteisiinsa. Inhimilliset suhteet syntyvät väistämättä vapautuneista tai ahdistuneista mielentiloista. Ystävyys on arvo.

Kunnalla on kauneutensa tai rumuutensa. Kauneus ei synny keinotekoisena pöyhkeilynä, korkeina rakennuksina tai taloudellisten tavoitteiden tunkemisesta kaikkialle. Se syntyy harkiten nousevan rakennuskannan kasvamisesta säilytetyn luonnon keskellä, sen kanssa harmonisena ja tasapainoisena. Puut ja pupujussit tuovat viestin elämästä.

Arvoisat valiokunnan jäsenet: älkää siis arvioiko pormestari Kalle Ikkelän luottamusta pinnallisin perustein. Yrittäkää aavistaa, mitä hänen mielessään pyörii.

K-U 06.02.2025

HS kirjoittaa pääkirjoituksessa 30.1. ansiokkaasti kriisiviestinnän peittelystä ja viivyttelystä, esimerkkeinä Nordean verkkopankin sekaannus ja Helsingin palkanmaksun ongelmat. Sama ilmiö on nähtävissä noitakin suuremman kysymyksen tarkastelussa –– ilmastokriisin luonnetta käsiteltäessä.

Ainakin 30 vuoden ajan on ollut tiedossa, että ilmastokriisin keskeisimpiä vaikuttajia ovat takaisinkytkennät. Niillä viitataan luonnonilmiöihin, jotka syntyvät ilmaston lämpenemisen seurauksina ja jotka edelleen joko vauhdittavat tai hiljentävät maailman vuosittaisen keskilämmön kasvua. Tekniikan piirissä tällaista tilaa kutsutaan labiiliksi, sen vauhdittaessa muutosta ja stabiiliksi, sen palauttaessa muutosta aikaisempaan tilaan. Kärjellään seisova keppi on labiilissa tilassa ja päästään ripustettu keppi stabiilissa tilassa. Edellinen saavuttaa uuden stabiilin tilan maatessaan lattialla.

Ilmastokriisin kiihdyttäviä takaisinkytkentöjä ovat jäätiköiden sulaminen, valtamerien lämpeneminen, ikiroudan sulaminen ja metsäpalot. Hiljentäviä muutoksia ovat kasvavan kasvillisuuden synnyttämät nielut ja – miksipä ei – ihmiskunnan viisastuminen. Karkeasti arvioiden kiihdyttävät muutokset yhdessä ylittävät hiljentävien suuruusluokan. Asia on luonnollisesti mutkikkaampi ilmastokriisissä kuin kaatuvan kepin esimerkissä. Mutta molemmissa on kavalan huomaamaton alku ja räjähtävästi kiihtyvä loppu. Kun minulta on kysytty, mikä vastaa ilmastokriisissä lattialla makaavaa keppiä, olen surullisena vastannut: silloin jäätiköt ovat sulaneet ja metsät palaneet.

Valitettavasti näyttää siltä, että luonnontieteen pyhiin periaatteisiin kuuluu faktojen tarkastaminen havaintojen pohjalta, ennen kuin itsestään selvienkin ilmiöiden luonteesta päätellään mitään. Tästä syystä parisen vuosikymmentä on mennyt, ja ihmisiä on lohdutettu kertomalla, että yksittäisen vuoden sään vaihteluista ei pidä arvioida mitään ilmastokriisistä. Nyt aletaan aavistella, että olisi ollut viisasta jo 30 vuotta sitten varautua siihen, että pelkkä päättely tilanteesta olisi sittenkin ollut riittävää ja aiheellista. Kuluvan vuoden aikana olen yllättynyt kiihtymisen nopeudesta. Olin itse odottanut moninkertaista hitautta prosessissa.

On ilmeistä, että ilmastokriisin vakavuutta peitellään syystä, jonka eräs professori minullekin myönsi yksityisessä vuoropuhelussa. Perustelu on mielestäni oikeutettu, mutta ei kuitenkaan riittävä. Meidän ei pitäisi sen mukaan lietsoa epätoivoa ja huolestumista kertomalla koko totuutta – tai edes todennäköistä totuutta – muutenkin sekavassa maailmantilanteessa. Olisi siis piiloteltava tulevilta sukupolvilta tilanne, johon he ovat täysin syyttömiä, mutta joutuvat kuitenkin kärsimään odotettavissa olevat seuraukset. Sallittakoon, että olen eri mieltä. Varttuneempi nuoriso katsoo, että olemme moraalittomia tässä hyväntahtoisessa salailussamme. Siksi he istuvat Mannerheiminteillä.

Tilanne synnyttää epäilyn, että tutkijoita nolottaa, etteivät he ole jo vuosikymmeniä sitten kiinnittäneet riittävää huomiota kiihtymiseen ja sen erittäin voimakkaaseen luonteeseen, vaan odottaneet rohkaisevia uusia havaintoja.

Nähdäkseni asiaa auttaisi, jos sellaiset alan auktoriteetit kuin Petteri Taalas ja Markku Ollikainen sanoisivat jotain selkeää ja painokasta edellisistä kannanotoista. Tekoälylläkin on selvä mielipide itse asiasta, mutta se ei rauhoittele tilanteen paljastamisen herättämiä tunteita.

K-U 05.02.2025 mielipide

Keravan ex-kaupunginarkkitehti Heikki Komokallio on reagoinut kolumniini 14.07. Kiitos siitä, on mukavaa saada palautetta.

Komokallio kysyy minulta mitä tarkoitan kunnan laadulla. Tarkoitan laadulla kunnan asukkaiden viihtymistä kunnassa. Ja piste.

Ehkä meidän Keski-Uudenmaan kunnissa asuvien ja tänne muuttavien tulisi pohtia, mikä suhde on asukastiheydellä ja viihtyvyydellä, koska kuntien virkahenkilöillä ja poliittisilla päättäjillä saattaa olla asiasta vastakkaiset mieltymykset ja eri motiivit kuin meillä asukkailla. Saattaapa olla, että nämä johtajat ajattelevat, että heidän uransa on sitä loistokkaampi, mitä enemmän väkeä alueelle pyydystetään.

Komokallio viittasi myös siihen, että vertasin asukastiheydeltään Keravaa ja Järvenpäätä Bangladeshiin. Pyydän anteeksi Keravalta ja Järvenpäältä. Vaikka on tihein isojen valtioiden sarjassa, jäisi Bangladesh pronssille Keravalle ja Järvenpäälle 1023 asukasta/km2 saavutuksellaan. (Kerava 1232 ja Järvenpää 1162)

K-U 23.07.24 vastine vastineesta

Keskiviikon (10.7.) lehdessä sivulla 3 oli analyysi Keski-Uudenmaan asukasmääristä ja niiden muutoksista. Artikkelissa vertailtiin Järvenpäätä, Keravaa, Mäntsälää ja Tuusulaa toisiinsa – ja keskityttiin asukaslukuihin. Painotus oli määrässä, ei laadussa. Yritän tuossa suhteessa hieman täydentää näkökulmaa, erityisesti kotikuntani Tuusulan osalta.

Tuusula on kasvanut tänä vuonna jo suurella määrällä muuttovoittoa – 434 henkeä – muista kunnista. Pormestarimme Ikkelä arvioi kasvun syyksi esimerkiksi ”monipuolisen asuntojen tuotannon” ja niiden halvat neliöhinnat. Hän ei ota kantaa siihen, onko voimakas kasvu toivottavaa vai ei. Tämän arvioimiseksi on olennaista paneutua kasvun laatuun, asukastiheyksiin ja niiden viihtyisyysvaikutukseen. Väestöntiheydet (henkeä/km2) neljässä vertailukunnassa ovat: Kerava 1232, Järvenpää 1162, Tuusula 184, Mäntsälä 36. Pidän näistä Tuusulan väentiheyttä viihtyisyyttä parhaiten myötäilevänä, nyt ja toistaiseksi.

Tuusulan merkittävänä arvona on vuosikymmeniä pidetty maaseutumaisuutta, luonnonarvoja ja väljyyttä. Kuntamme kehityksen suuntaamiseksi olisi hyödyllistä kysyä kuntaamme muuttaneilta – vaikkapa pienen gallupin muodossa – oliko näillä seikoilla merkitystä, kun he valitsivat juuri Tuusulan uudeksi asuinkunnakseen. Veikkaanpa, että kysely antaisi reippaasti positiivisen lopputuloksen. Jo Tuusulassa asuvien kanta lienee, että seikalla on viihtymisemme kannalta aivan keskeinen arvo. Muutenhan muuttovirta kohdistuisi kunnastamme tiheästi asuttuihin Keravaan ja Järvenpäähän. Niiden asukastiheys on Bangladeshin luokkaa.

Arvioni kuntamme viimeaikaisten pormestareiden pyrkimyksistä on päinvastainen kuin asukkaiden toiveet. Vaikuttaa, että he pitävät kaikkinaista ja loputonta kasvua – siis väkimäärän, liikenteen, rakennustiheyden, melun ja ilmansaasteen lisääntymistä – itseisarvona. Heidän toimintansa muistuttaa yksityisten yritysten arvomaailmaa, joissa johtavien palkkarenkien peruspyrkimys on yleensä kasvattaa firman voittoja ja omistajien pankkitilejä. Kunnan tavoitteet ja arvomaailma vaativat kuitenkin muuta. Jos erehdyn, niin osoittakaa pormestarit se teoilla eikä juhlapuheilla. Te olette kunnan asukkaiden renkejä, ette johtajia.

Jos kuntamme keskeiset arvot – väljyys ja luonnonläheisyys – tuhotaan ahneella, mauttomalla ja pinttyneellä kasvulla, on se kohteliaasti ilmaisten ajattelematonta, mutta rehellisesti pahaa ja tyhmää.

K.U 14.07.2024

SDP:n kansanedustaja Eemeli Peltonen kirjoittaa kolumnissaan (9.7.): Orpon hallituksen … suurin ongelma on sen epäoikeudenmukaisuus. Sen jälkeen hän esittää kaksi konkreettista esimerkkiä tueksi väitteelleen. Ne ovat irtisanomissuojan heikentäminen ja ensimmäisen sairauspoissaolopäivän muuttaminen palkattomaksi.

Irtisanomissuojan heikentäminen – erityisesti julkisella sektorilla – on oikeudenmukaisuuden vahva julistus, mikäli se ylipäänsä liittyy oikeudenmukaisuuteen eikä terveeseen järkeen. En kertaa nyt kritiikkiäni julkisen sektorin (noin) 100.000 hallintovirkailijan tehottomuudesta. Kirjoitin siitä 11.4. tällä palstalla ja sain kannalleni vahvaa tukea, erityisesti noissa tehtävissä aikaisemmin toimineiden rehellisten emeritus-virkahenkilöiden taholta. Nähdäkseni puolet tuosta irtisanomissuojan kätköissä piileskelevästä joukkiosta voitaisiin oikeudenmukaisuuden ja tehokkuuden nimissä sanoa irti ilman, että sektorin toimintakyky heikkenisi. Kertaan: en arvostele opettajia, poliiseja, lääkäreitä tai muita ei-hallinnollista työtä tekeviä kansalaisia. En edes ylipäänsä ihmisiä, vaan alalle pesiytynyttä toimintakulttuuria.

Palkattomasta, ensimmäisestä sairaspäivästä on käsitykseni samansuuntainen kuin irtisanomissuojasta. Muistaakseni asiasta on tehty tilastoja ja toivon niiden armotonta julkaisemista. Arvaan, että julkisella sektorilla – ja juuri näiden hallinnollisten virkahenkilöiden piirissä – tuo ensimmäinen sairauslomapäivä sijoittuu tilastollisesti usein maanantaiksi. En siis väitä, vaan arvaan. Mikäli olen oikeassa, arvaan myös poissaolon syyn, mutta olisi turhan ilkeää kertoa sitä tässä.

Kuka maksaa edellä mainittujen epäterveiden ilmiöiden laskun? Tavis, tavallinen kansalainen tietenkin. Tätä järjestelyä Eemeli Peltonen pitää oikeudenmukaisena. Sallittakoon, että olen eri mieltä.

Lopuksi annan vähän kieliopetusta. Sana ”epäoikeudenmukaisuus” on keksitty poliittisen kielenkäytön loistavaksi sananvalinnaksi. Sillä voidaan kuvata jokaista toimenpidettä, joka on kuvaajalle ikävä, epämukava, epäreilu tai jollain muulla tavalla kiusallinen. Tämä ei ole pelkkä kielikysymys, vaan törkeää epäjohdonmukaisuutta. Epäjohdonmukainen henkilö on ehkä tyhmä, jolloin virheen voi antaa anteeksi. Jos teko ei ole tyhmyyttä, vaan tarkoituksellista logiikan välttelyä, on sanojaa vaikeampi armahtaa. Tuo puhe on silloin yksi valehtelun muoto.

En tunne Peltosta, enkä siksi tiedä kummasta hänen kohdallaan on kysymys.

K-U 10.07.2023

Valtion ja kuntien yhteenlasketuista budjeteista on vuosittain hallinnollisissa tehtävissä toimivien virkahenkilöiden palkkoja noin 10 miljardia. Tämän luvun saa joku mielihyvin tarkistaa.

Arvioni mukaan tästä noin puolet johtuu julkisen sektorin tehottomasta hallintokulttuurista, jota arviota ei pilkunviilauksella kannata lähestyä, mutta jonka kansalaiset kyllä tietävät. Se on vuosikymmenien henkilökohtaisten kokemukseni rehellisen, ei ilkeämielisen päättelyn tulos. Olen ollut poliitikko, virkamies ja yrittäjä.

Tulos syntyy täysin tehottomista arkikäytännöistä: kokoustamisista, joissa virkahenkilöt uneliaina ja toimettomina nojailevat, heidän omien rooteleittensa vahdinnasta, tyhjänpäisestä toistensa lausuntojen tarkistelusta ja viilailusta, turhista virkamatkoista, seminaareissa ja koulutuspäivillä istuskeluista ja keväisten perjantai-iltapäivien kauneudesta, jolloin heitä ei työpöytänsä äärestä löydä tarkinkaan etsivä. Näistä harrastuksista heille ei mutkikkaan byrokratian johdosta anneta kenkää. Se on maan tapa nääs.

Julkisen byrokratian paisunta ei siis johdu opettajien, sairaanhoitajien, poliisien, upseerien tai tehokkaiden hallintahenkilöiden (joita onneksi on myös) laiskuudesta tai liiallisuudesta, vaan koko sektorin läpimädästä hallintotavasta.

Tätä asiaa eivät poliitikot halua nähdä. Vasemmistoliitosta kokoomukseen jaksetaan laulaa samaa laulua, ettei koulutuksesta tai terveydenhoidosta saa tinkiä. Ei itsestäänselvyyksiä tarvitse niin kovalla äänellä toitottaa.

Eduskunnassa puutuin tähän ehdotuksella, että asiaa selvittämään pitäisi palkata yksi tehokas saneeraaja, mutta poliitikoille ei sopinut, että tuo saneeraaja etsittäisiin julkisen sektorin ulkopuolelta, vaan se olisi pitänyt poimia juuri noiden edellä mainitsemieni tyhjäntoimittajien joukosta. Kansalainen ymmärtää sen ratkaisun lopputuloksen: hallintohimmeleiden merkittävän laajennuksen.

Ehdotan, että arvon poliitikot tarkistaisivat laulujaan siten, että lopettaisivat kokonaan keskustelun siitä, että leikataanko koulutuksesta, terveydenhoidosta, puolustuksesta vai jostain muusta. Terävöittäkää kiistanne siihen, leikataanko oikeasta työstä vai työksi naamioidusta tehottomasta hallinnosta, ja iskekää joka sektoriin. Tämä saattaa olla turha toive. Juuri hallinnollinen sektori vilisee poliitikkojen lähimpiä avustajia.  Tätä, heidän uralleen tärkeintä kansalaisryhmää ei sovi hätyytellä. Kyllä kansa maksaa.

Hurraa!

Olen saanut viestin Oomi nimiseltä henkilöltä. En tiedä onko hän mies vai nainen, mutta samantekevää. Ai anteeksi. Hän ei olekaan ”hän” vaan se. Se on yhtiö. Se haluaa käyttää minua hyväkseen tiedustelemalla, voisiko lähettää minulle neljä kysymystä. Ohjeeksi yhtiö lähettää minulle osoitteen, johon suostuttelee minua vastaamaan. Osoitteessa on eräänlainen salasana, jossa on kaksikymmentä (20) kirjainta tai numeroa. Se on siis erittäin salainen toimija, tuo Oomi.

Perusteluna on, että he haluaisivat palvella asiakkaitaan paremmin. Se ei riitä. Pitäisi palvella hyvin ja se merkitsee: paljon, paljon paremmin.

Vastaan tässä Oomi – yhtiölle neljällä ystävällisellä vastakysymyksellä.

1. Onko yhtiö Oomilla toimitusjohtajaa, jolla on oma nimi ja yhteystiedot? Voisinko soittaa tuolle toimitusjohtajalle ja kertoa suoraan hevosen suuhun mielipiteeni hänen johtamastaan firmasta? Ellei tämä käy, niin miksi ei? Pakoileeko firma asiakkaitaan ja jopa potentiaalisia asiakkaitaan? Onko firmalla toimissaan jotain salattavaa? Ellei ole, niin tämä Oomi voisi julkaista toimitusjohtajansa yhteystiedot esimerkiksi tässä lehdessä, koska joku muukin haluaisi ehkä kertoa suoraan mielipiteensä hänen firmansa toiminnasta.
2. Miksi yhtiö-Oomilla ei Internetissä näy yhtään sellaista puhelinnumeroa, johon heidän asiakkaansa voisivat soittaa ja saada jonottamatta – siis heti – vastaukset kysymyksiinsä, jotka liittyvät heidän ja tuon firman keskinäisiin sopimuksiin? Sellainen olisi hyvää palvelua, johon tämä kyseinen yhtiö haluaa neuvoja. Miksi yhtiö kiusaa sen sijaan asiakkaitaan tyrkyttämällä heille kummallisia kaavakkeita, jotka pitää täyttää ennen kuin yhtiötä voi edes lähestyä? Voisiko em. toimitusjohtaja täyttää itse sellaisen kaavakkeen ja lähettää tietonsa ainakin minulle?
3. Edelliset kysymykset liittyvät yhtiön toimintaan. Nyt siirryn raha-asioihin. Jokainen päivä, jokainen tunti, joka minuutti, istuu työpäivisin ilmeisesti kymmeniä ihmisiä jonottamassa pääsyä esittämään omia elintärkeitä kysymyksiään yhtiö Oomille. Se merkitsee, että nuo ihmiset – nuo kymmenet ihmiset – käyttävät aikaansa yhtiö Oomin hyväksi. Nyt tulee neuvo. Heille pitäisi maksaa siitä palkkaa. Voisiko tuo piileskelevä toimitusjohtaja tehdä sen, minkä jokainen noista jonottajista kohtuuden nimissä ansaitsisi: kirjoittaisi heille kaikille ja kysyisi mitä yhtiö on velkaa heille heidän työpanoksestaan.
4. Toivottavasti yhtiö Oomin toimitusjohtaja on kiitollinen edellä saamistaan arvokkaista neuvoista. En lähetä niistä laskua. Mutta pidän kohtuullisena, että jos joskus tapaamme – sattumalta tietysti – saisin palkkioksi vaikka pienen keskioluen. Sopiiko tämä?

K-U 23.01.2023

Olen saanut nähtäväkseni 18.3.22. päivätyn museoviraston lausunnon, jossa puolustetaan kunnantalon suojelua ja Tuusulan kunnanhallituksen 2.5.22 päivätyn vastineen, jossa äänin 10-3 ehdotetaan kunnantalon purkua. Luettu dialogi luo kuvan sivistyneestä kansalaisesta, joka yrittää kärsivällisesti opettaa tietämätöntä moukkaa. Vastineen alkupuolen muotoilu ”Tuusulan kunta katsoo”, jossa purkuhalua selitellään, on loukkaus Tuusulan kuntalaisia – niin nykyisiä kuin menneitäkin – kohtaan. Ei kunta ajattele eikä katso. Tässä tapauksessa katsojat olivat nuo kymmenen kunnanhallituksen jäsentä. Jos asiasta olisi järjestetty kunnallinen kansanäänestys, olisi ilmaisu juuri ja juuri oikeutettu.

Vastine sisältää kohtuuttoman paljon perusteettomia olettamuksia, ilmeisen väärää tietoa ja peittelemätöntä, tarkoitushakuista ja johdattelevaa vääristelyä. Hullunkurisinta on, että kunnanhallitus on valinnut rakennustekniikan ja korjausrakentamisen asiantuntijaksi ilman laatuun erikoistuneen lääkärin, joka ei kuulemma ole koskaan käynyt katsomassa taloa.

Kannanottoon olisi loogiset perustelut, jos jo kymmenen vuotta sitten, kun rakennuksen ilmanvaihtoon liittyviä ongelmia havaittiin ja korjauksia ehdotettiin, olisi tehty perusteellinen korjaussuunnitelma ja siihen perustuva kustannusarvio. Edelleen: jos yksityiskohtia puolueettomasti tarkastellen olisi tultu kustannusvertailussa siihen lopputulokseen, että taloa ei voi korjata kohtuullisilla kustannuksilla, vaan se on valitettavasti purettava, olisi purkupäätös ollut – ei välttämättä silloinkaan oikea, mutta jotenkin perusteltu.

Näin ei toimittu, vaan vuosi toisensa jälkeen korjauksen suunnittelurahat pyyhittiin budjetista pois. Perustelu oli mystisestä lähteestä saatu tieto, että rakennus tullaan joka tapauksessa purkamaan. Asiaa alettiin selvitellä toivotusta lopputuloksesta lähtien, ei lähtötietoihin perustuen. Kiivettiin takapuoli edellä puuhun. riin päästiin vuosi vuodelta lähemmäksi suunniteltua tavoitetta, jossa talon tila olisi heikentynyt siihen jamaan, että voidaan julistaa kunnantalon loppuratkaisu – purku, Endlösung.

Purku ei vielä nytkään ole perusteltu. Se voidaan estää yksinkertaisella toimella. Annetaan jollekin kyvykkäistä suomalaisista insinööritoimistoista toimeksianto: suunnitelkaa korjauksen lopputulos, jossa terveyshaittoja ei varmasti ole, rakennus kestää teknisesti vuosikymmeniä, arkkitehtonisia arvoja ei vähennetä ja korjauksen hinta on alhaisempi kuin vastaavan uudisrakennuksen. Ammattitaitoinen porukka selviää takuulla näillä ehdoilla korjauksista. Tarvitaan vain tilaaja, jolla on oikea päämäärä. Tosin se edellyttää tilaajalta jonkin verran enemmän ammattitaitoa kuin yksinkertainen tokaisu: puretaan kämppä. Suunnitelma maksaisi joka tapauksessa vähemmän kuin nykyinen epämääräinen jahkailu, ja sen toteuttaminen tulisi halvemmaksi kuin vastaava uusi talo.

Kysymys on päättäjien tahdosta. Tällaista, totuuden avaavaa ratkaisua kuitenkin pelätään ja pitkäaikaisen, huolella laskelmoidun purkutavoitteen perusteettomuutta kavahdetaan. Purkuhankkeesta on luultavasti taloudellista hyötyä joillekin päättäjille. Siltä tämä ainakin näyttää.

Eero Paloheimo
Dr-Ing, Tekn. tri, Professori emeritus

Sattuneista syistä olen viimeisen vuoden aikana joutunut tekemisiin julkisen terveydenhoidon kanssa eri yhteyksissä, joista osa on ollut hyvin traagisia, osa humoristisia ja osa raivostuttavia. Siksi katson, että minulla on pirstaleinen, mutta monipuolinen ja ajankohtainen potilaskokemus julkisen terveydenhoidon nykytilasta.

Paula Kyrön terävä kolumni 29.6 ja Juhani Räsäsen perusteellinen analyysi 3.7. tässä lehdessä vahvistivat käsitystäni siitä, että systeemi ei raivostuta yksinomaan minua. En kirjoita nyt monista positiivisista kokemuksistani vaan vain niistä tapauksista, joissa hoitaja tai lääkäri on vastannut esittämääni kysymykseen: ”toimimme tällä tavalla, koska toimintasääntömme on tällainen”.

Sanon ensin lyhyesti ja suoraan, mistä arvelen asiantilan pohjimmiltaan johtuvan: poliittiset päättäjät ovat ottaneet niskalenkin asiantuntijoista ja vetoavat epäjumalaamme demokratiaan. Käsitykseni vahvistui, kun systeemin toimivuuteen erityisesti perehtyvä henkilö HUS:sta soitti minulle ja kävimme pitkähkön ja ystävällisen keskustelun mallin raivostuttavuudesta, sen luonteesta ja syistä.

Olen kahden eduskuntakauden verran ollut politiikan kanssa tekemisissä ja paljastan nyt pienen salaisuuden. Poliittisissa päätöksissä päätavoite ei usein ole asian hyvä ratkaisu, vaan asian sovelias ratkaisija. Tätä periaatetta kutsutaan ”poliittiseksi viisaudeksi”. Poliittisen viisauden taustalla lymyilee useimmiten ratkaisijan valitsijan ja itse ratkaisijan näkemys hyvästä urakehityksestään. Tätä mallia tukevat innokkaasti myös politiikan huippuasiantuntijat; politologit ja politiikan toimittajat. He taputtavat hyvälle pelaajalle, eivät eettiselle ihmiselle.

Potilas on nyt tuon poliittisen viisauden armoilla. Ketju lienee edennyt osapuilleen seuraavasti. Uutta ”tehokkaampaa” terveydenhoidon systeemiä ovat kehittäneet poliittisella viisaudella valitut työryhmät. Työryhmissä on ollut mukana poliitikkoja ja myös terveydenhoidon sekä tehokuuden asiantuntijoita. Tehokkuuden asiantuntijat ovat olleet erityisen mieltyneitä uusiin, tekoälyä käyttäviin systeemeihin, joiden avulla voidaan tehostaa hoitohenkilökunnan työsuorituksia. Potilaiden lisääntyvästä vaivasta ei ole välitetty, koska kaikkihan olemme potilaita ja on demokraattista, jos tasa-arvoinen työ lisääntyy. On luotu näennäisesti tehokas mekanismi, jonka muttereita ovat potilaat.

Siksi systeemistä on tullut sellainen, että hoidosta on vähentynyt inhimillinen, henkilökohtainen yhteys hoitajan ja potilaan välillä, vaikka tähän yhteyteen liittyy potilaan terveydentilan kokonaisvaltainen tuntemus, laaja näkemys hänen parantumisestaan sekä tulevasta, hyvästä elämänlaadustaan. Tekoäly ei tunne empatiaa.

Lisääntynyt on kännykkä kourassa jonottaminen, keskustelut robottien kanssa, potilaan pallottelu robotilta toiselle robotille, kohteliaat ja sieluttomat lohdutukset ”odotattehan vielä”, kaavakkeiden täyttämiset, henkilöllisyyden jatkuvat tarkistukset huijariuuden ja rikollisuuden välttämiseksi – koska sellaisesta on muka tullut arkipäivää. Lisämausteeksi tuppaavat palautusten turhat kirjoittamiset, vastaanottojen sopimiset etukäteen mitä mitättömimpien asioiden johdosta, puhelujen odottamisen turhat toivomuskehotukset ja muut tekoälyn hoidettavaksi ulkoistetut asiat. Kuitenkin unohdetaan, että yksittäisellä potilaskansalaisella ei ole omaa tietokoneohjelmaa, joka keskustelisi robottien kanssa vastaanoton juuri hänelle sopivimmasta ajasta.

Tiedän, että olen populistinen. Sillähän kaiken voi nykyään kuitata, mutta siihen kuittaukseen aletaan kyllä kyllästyä.