Sattuneista syistä olen viimeisen vuoden aikana joutunut tekemisiin julkisen terveydenhoidon kanssa eri yhteyksissä, joista osa on ollut hyvin traagisia, osa humoristisia ja osa raivostuttavia. Siksi katson, että minulla on pirstaleinen, mutta monipuolinen ja ajankohtainen potilaskokemus julkisen terveydenhoidon nykytilasta.

Paula Kyrön terävä kolumni 29.6 ja Juhani Räsäsen perusteellinen analyysi 3.7. tässä lehdessä vahvistivat käsitystäni siitä, että systeemi ei raivostuta yksinomaan minua. En kirjoita nyt monista positiivisista kokemuksistani vaan vain niistä tapauksista, joissa hoitaja tai lääkäri on vastannut esittämääni kysymykseen: ”toimimme tällä tavalla, koska toimintasääntömme on tällainen”.

Sanon ensin lyhyesti ja suoraan, mistä arvelen asiantilan pohjimmiltaan johtuvan: poliittiset päättäjät ovat ottaneet niskalenkin asiantuntijoista ja vetoavat epäjumalaamme demokratiaan. Käsitykseni vahvistui, kun systeemin toimivuuteen erityisesti perehtyvä henkilö HUS:sta soitti minulle ja kävimme pitkähkön ja ystävällisen keskustelun mallin raivostuttavuudesta, sen luonteesta ja syistä.

Olen kahden eduskuntakauden verran ollut politiikan kanssa tekemisissä ja paljastan nyt pienen salaisuuden. Poliittisissa päätöksissä päätavoite ei usein ole asian hyvä ratkaisu, vaan asian sovelias ratkaisija. Tätä periaatetta kutsutaan ”poliittiseksi viisaudeksi”. Poliittisen viisauden taustalla lymyilee useimmiten ratkaisijan valitsijan ja itse ratkaisijan näkemys hyvästä urakehityksestään. Tätä mallia tukevat innokkaasti myös politiikan huippuasiantuntijat; politologit ja politiikan toimittajat. He taputtavat hyvälle pelaajalle, eivät eettiselle ihmiselle.

Potilas on nyt tuon poliittisen viisauden armoilla. Ketju lienee edennyt osapuilleen seuraavasti. Uutta ”tehokkaampaa” terveydenhoidon systeemiä ovat kehittäneet poliittisella viisaudella valitut työryhmät. Työryhmissä on ollut mukana poliitikkoja ja myös terveydenhoidon sekä tehokuuden asiantuntijoita. Tehokkuuden asiantuntijat ovat olleet erityisen mieltyneitä uusiin, tekoälyä käyttäviin systeemeihin, joiden avulla voidaan tehostaa hoitohenkilökunnan työsuorituksia. Potilaiden lisääntyvästä vaivasta ei ole välitetty, koska kaikkihan olemme potilaita ja on demokraattista, jos tasa-arvoinen työ lisääntyy. On luotu näennäisesti tehokas mekanismi, jonka muttereita ovat potilaat.

Siksi systeemistä on tullut sellainen, että hoidosta on vähentynyt inhimillinen, henkilökohtainen yhteys hoitajan ja potilaan välillä, vaikka tähän yhteyteen liittyy potilaan terveydentilan kokonaisvaltainen tuntemus, laaja näkemys hänen parantumisestaan sekä tulevasta, hyvästä elämänlaadustaan. Tekoäly ei tunne empatiaa.

Lisääntynyt on kännykkä kourassa jonottaminen, keskustelut robottien kanssa, potilaan pallottelu robotilta toiselle robotille, kohteliaat ja sieluttomat lohdutukset ”odotattehan vielä”, kaavakkeiden täyttämiset, henkilöllisyyden jatkuvat tarkistukset huijariuuden ja rikollisuuden välttämiseksi – koska sellaisesta on muka tullut arkipäivää. Lisämausteeksi tuppaavat palautusten turhat kirjoittamiset, vastaanottojen sopimiset etukäteen mitä mitättömimpien asioiden johdosta, puhelujen odottamisen turhat toivomuskehotukset ja muut tekoälyn hoidettavaksi ulkoistetut asiat. Kuitenkin unohdetaan, että yksittäisellä potilaskansalaisella ei ole omaa tietokoneohjelmaa, joka keskustelisi robottien kanssa vastaanoton juuri hänelle sopivimmasta ajasta.

Tiedän, että olen populistinen. Sillähän kaiken voi nykyään kuitata, mutta siihen kuittaukseen aletaan kyllä kyllästyä.